Monuments men: historian suurin taideryöstö / Robert M. Edsel, Bret Witter

Kävimme herra Norkun kanssa jokunen viikko sitten katsomassa tositapahtumiin perustuvan Monuments Men -elokuvan joka herätti mielenkiintoni myös elokuvan rinnalla ilmestyneen kirjan lukemiseen. Olin alkuun epäileväinen jaksaisiko kirja kiinnostaa, natsien pahoista teoista kun on kirjoitettu melkoisesti.

Monuments men kertoo toisen maailmansodan aikana perustetusta armeijan ryhmittymästä, jonka tehtävä oli huolehtia siitä että mahdollisimman suuri osa taide-esineistä ja historiallisista rakennuksista säästyisi sodan tuholta ja palautettaisiin oikeille omistajilleen. Tehtävä vaikutti toivottomalta, natsit olivat vieneet mukanaan lähes kaikki Euroopan merkittävät taideteokset ja Monuments Men -ryhmä itsessään koostui vain kourallisesta miehiä, joille armeija ei juurikaan voinut nimetä resursseja. Pelastustyön mittakaavaksi voisi antaa vaikkapa erääseen kaivokseen kätketyn saaliin, jossa oli mm. 6577 maalausta, 181 laatikollista kirjoja, 137 veistosta ja 79 korillista esineitä - haarniskojen, arkistopapereiden ja muun lisäksi.

Monuments men oli kirjana tehokkaan tietopitoinen mutta silti viihdyttävä. Kirjaan on raakojen faktojen lisäksi liitetty mm. monumenttimiesten kirjeitä rintamalta, jotka minulle olivat ehkä jopa kirjan parasta antia. Voin niiden kautta ehkä aavistaa hiukan paremmin miltä tuntuu olla rintamalla, kaukana rakkaista ihmisistä. Kirjassa ei luoda kovin selkeitä henkilökuvia, parhaiten esiin nousevat Stout, Rorimer ja nuori Ettlinger, muiden miesten jäädessä taustalle. Tämä jonkin verran häiritsi lukukokemustani vaikka kyse tietokirjasta onkin.

Kirja herätti minut pohtimaan niin yksilön rohkeutta kuin taiteen merkitystä ihmisille. Jäin miettimään sitä kannattaako taiteen puolesta kuolla, onko yksittäisen ihmisen henki arvokkaampi kuin taideteos joka on ehkä innostanut monia? Sota tuntui lukemisen jälkeen entistäkin mielettömämmältä, ajattelin menetettyjä henkiä, tuhottuja taideaarteita, historian palasia jotka ovat korvaamattomia. Sydämeni vuosi verta ajatellessani kuinka natsit olivat polttaneet jälkeen jättämiään teoksia jottei kukaan muukaan saisi niitä. Ja ajatuskin kirjarovioista on tuskallinen...

Elokuva noudatti melko mukavasti kirjan tapahtumia vaikka luonnollisestikin joita kohtauksia oli dramatisoitu tai karsittu liittämällä yhteen useampia tapaus ja onpa monumenttimiesten nimetkin muutettu. Leffan näyttelijäkaarti on komea (ihan kirjaimellisestikin, alan vihdoinkin ymmärtää miksi Clooneytä niin kehutaan...) ja onnistuu tuomaan tarinaan myös huumorin pilkahduksia, joista itse pilkahduksia. Minun luku- ja katselukokemuksessani molemmat teokset putoavat kategoriaan Ihan kiva, sillä ne eivät tarjoa mitään ikimuistoista mutta ovat sinällään ihan kelpo ajanvietettävä ja herättävät ajatuksiakin.

"Koko toistaiseksi vapautetulta alueelta Bretagnen rannikolta Saksan rajoille kaikki arvokkaimmat taideteokset olivat tyystin kadonneet. Kaikki suurten taiteilijoiden - Michelangelon, Rafaelin, Rembrandtin, Vermeerin - teokset loistivat poissaolollaan. Mutta jossakin niiden oli oltava.

Kadoksissa oli myös uskonnollisia pyhäinjäännöksiä, toorakääröjä, kirkonkelloja, lasimaalausikkunoita, koruja, arkistoja, gobeliineja, historiallisia esineitä ja kirjoja. Liikkeellä oli jopa sellaisia huhuja, että Amsterdamin kaupungin raitiovaunut olisi varastettu."

Minerva, 2014
Sivuja: 544
Alkuteos: The Monuments Men. Allied Heroes, Nazi Thieves and the Greatest Treasure Hunt in History.
Suomentanut Jutta Jarvansalo, Antti Posti
Kirjasta lisää: The Monuments Men

Kunnes sanon näkemiin / Susan Spencer-Wendel & Bret Witter

Susan Spencer-Wendelin omaelämäkerrallinen kirja oli vaikea luettava, lähinnä kuitenkin ehkä minulle henkilökohtaisesti. Spencer-Wendel on 45-vuotias, kolmen lapsen äiti ja palkittu toimittaja ja ALS-potilas. Kirjassa Spencer-Wendel kertoo viimeisestä vuodestaan. Itkemisen sijasta hän päätti elää viimeisen vuotensa ilolla. Lukemisen vaikeus ei tällä kertaa kumpua tekstistä vaan lukijasta itsestään sillä olen itsekin menettänyt läheisen ALSille ja emmin kirjaan tarttumista, koska pelkäsin sen nostavan esiin kipeitä muistoja. Samanaikaisesti kuitenkin halusin myös lukea tämän kirjan koska halusin ymmärtää sairautta paremmin. Joten varoituksen sana lukijoille: tämä kirja on luettu kyynelten läpi ja teksti kirjoitettu puhtaasti fiiliksellä.

ALS eli amyotrofinen lateraaliskleroosi on sairaus, jossa potilaan keho ennenaikaisesti tuhota itseään. Hermoradat lihasten ja aivojen välillä tuhoutuvat, lihakset surkastuvat. Vääjämättä sairaus vie kyvyn liikkua, puhua tai syödä. Suomessa tautiin sairastaa n. 500 henkilöä, keskimääräinen elinikäennuste diagnoosin jälkeen on 2,5 vuotta. Sairauteen ei ole parannuskeinoa, nykylääkitys kykenee vain hidastamaan taudin etenemistä, "pitämään porttia auki". Syytä sairastumiseen ei tiedetä, osa ALSin muodoista vaikuttaisi tosin olevan periytyviä.

Spencer-Wendelin tarina kulkee eteenpäin joutuisasti ja kevyesti, vaikka välillä hätkähdän sitä kun nainen laskee leikkiä kuolemastaan. Mutta toisaalta miksipä ei? Hänellä, jos kellä, lienee siihen oikeus. Ihailin Susanin voimaa ja positiivisuutta ja joissain kohdin sydäntäni kivisti kirjailijan miettiessä miten toimia sairauden edetessä, sillä minä tiesin jo mitä tuleman pitää enkä olisi suonut sitä tälle kirjaystävälle, joka vaikutti niin rennolta ja hauskalta ihmiseltä.

Kunnes sanon näkemiin on kirja elämisestä ja siitä, kuinka kuoleman lähestyessä voi valita elämän ja ilon ja nauttia silloin kun vielä voi. Edessä olevan sijaan Wendel päätti luoda itselleen hyviä muistoja ja hienoja hetkiä, jotka kantaisivat hänet ja ennen kaikkea hänen rakkaansa yli vaikeiden aikojen ja siinä sivussa hän tuli toteuttaneeksi unelmaansakin - kuten kirjan kirjoittamisen. Kirja on muuten osittain kirjoitettu pelkällä peukalolla iPhonea näpyttäen, muut Susanin sormista kun eivät enää kirjan loppuvaiheessa toimineet. Mitäpä tuohon voisi enää sanoa, muuta kuin että nostan hattuani tämän naisen sitkeydelle!

Huikea kaunokirjallinen teos Kunnes sanon näkemiin ei ole mutta mielestäni sen ei tarvitsekaan olla sitä. Tärkeämpää on kirjan viesti elämisestä ja ilon etsimisestä sekä Spencer-Wendelin asenne. Hän on peloissaan ja surullinen, kaipaa korkokenkiään ja aiempaa elämäänsä mutta ennen kaikkea kirjasta kuultaa läpi rakkaus, joka antaa voimaa olla vahva silloin kun ei muuten pystyisi.

"En pysty nostamaan käsiäni, jotta voisin syödä itse tai halata lapsiani. Lihakseni kuolevat, eikä uusia tule tilalle. En enää koskaan pystt liikuttamaan kieltäni niin paljon, että voisin selvästi sanoa: rakastan sinua.
Nopeasti ja varmasti minä kuolen.
Mutta tänään olen elossa. "

WSOY, 2013
Sivuja: 383
Suomentanut Terhi Vartia
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kypros