Kangastus 38 / Kjell Westö

Olen odottanut hartaasti Kjell Westön uusinta kirjaa, jonka tiesin odottelevan minua syntymäpäivälahjapaketissa. Muutaman viikon maltoin hivellä kirjaa käsissäni, sitten oli jo ihan pakko päästä lukemaan - ja voi miten mainion kirjan Westö olikaan kirjoittanut! Aiempia napakamman, kauniin ja vahvatunnelmaisen teoksen, jota en yrityksistäni huolimatta pystynyt lukemaan rauhallisen säästeliäästi.

Kangastus 38:lla on kaksi kertojaa, varatuomari, nahjus ja rauhan mies, Claes Thune sekä Matilda Wiik, edellisen hillitty konttoristi, jonka kantaa yhä mukanaan vuoden 1918 arpia. On kesä 1938 ja ilmassa alkaa olla outoja, sotaisia tuulia.

Kangastus 38 oli lukukokemuksena kaunis ja tunnelmallinen teos, jonka lukeminen tuntui melkein vanhojen valokuvien katselulta, sillä tietynlaisen katoavaisuuden tunteen kirja sai minussa aikaan. Vaikkei Kangastus 38:n tarina ei noussutkaan omaksi Westö-suosikikseni (Isän nimeen on minun suosikkini), ihailen kovasti kirjan film noir-henkistä tunnelmaa, enää vain näennäistä huolettomuutta ja kasvavaa pahanenteistä tunnelmaa. Olen vaikuttunut!

Kangastus oli oivaa luettavaa, koukuttavaa ja mukaansatempaavaa tekstiä, joka herätti ajattelemaankin. Vielä muutama kirjan lukemisen jälkeenkin, eksyivät ajatukseni kesäiseen Helsinkiin juuri ennen sodan syttymistä. Mietin rasismia, erilaisuuden pelkoa ja vihaa ja sitä mitä rouva Wiik tarkoittaa sanoessaan: "oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus". Miten ajat ja tilanteet muokkaavat ihmistä ja käsitystä ihmisyydestä, sitä olisinko itse osannut niissä oloissa tehdä oikeita valintoja. Moni meistä ei osannut, siitä kielii sekin että kirjassa kuvattu urheilukisan skandaali pohjautuu oikeaan historialliseen tilanteeseen, jossa juoksukisan voittanut juutalaismies pudotettiin neljännelle sijalle. Vaikka Westö kirjoittaa ajasta ja asioista, joista usein vaietaan, ovat hänen aiheensa oikeastaan hyvinkin ajankohtaisia.

Hieno kirja, upea tunnelma, koskettavia ajatuksia. Tämän aion lukea vielä uudestaankin.

"Sillä myönnettävä se oli -että hän oli yksin, syvästi ja auttamatta yksin, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän saattoi vain teeskennellä että yksinäisyys ei ollut lainkaan paha asia, että hän jopa piti siitä."

Otava, 2013
Sivuja: 334
Suomennos Liisa Ryömä

Älä käy yöhön yksin / Kjell Westö

Jokin aika sitten suomalaiset äänestivät Helsingin Sanomien www-sivuilla 100 suomalaista suosikkikirjaa ja listan sijalle 35. ylsi Kjell Westön aikakausikuvaus Älä käy yöhön yksin. Vaikka Westön kirjoista muuten kovasti pidänkin, olen hiukan vältellyt juuri tämän teoksen lukemista sillä aihepiirinsä puolesta se ei tuntunut minun kirjaltani, Suomi 1960- ja 1970-luvuilla ei oikein iske enkä oikein musiikkibisneksestäkään yleensä innostu. Pienen empisen jälkeen ja hyvä sijaluvun innoittama päädyin kuitenkin takavuosien Suomeen Westön kanssa.

Älä käy yöhön yksin on laaja, vuosikymmeniä kattava kertomus ihmiskohtaloista. Sen keskiössä ovat aluksi kolme ystävystä, Ariel, Adriana ja Jouni, jotka kultaisella 60-luvulla perustavat hetkeksi bändin ja tekevät musiikkia suurella sydämellä mutta varsin laimealla menestyksellä. Ohikiitävän hetken kolmikko elää onnellista nuoruuttaan, sitten he ajautuvat erilleen. Toimittajan työ vie Jounin, mallimaailma Adrianan, hämäräpuuhat Arielin. Kirjan kertojaan, Frankiin, tutustumme vasta toisessa osassa ja hän kuljettaa lukijan kohti nykypäivää, keräten samalla lukijalle palasia trion myöhemmistä vaiheista.

Halusin kovasti pitää kirjasta, koska aiemmin lukemani teokset (Isän nimeen, Leijat Helsingin yllä, Missä kuljimme kerran) olivat suorastaan varpaita kipristyttävän hyviä. Mutta Älä käy yöhön yksin oli toista maata. Pakko myöntää mutta aluksi olin Westön tutun kauniista kerronnasta huolimatta suorastaan pitkästynyt lukiessani pitkähköjä musiikkipainotteisia osuuksia. Juonikin tuntui olevan jo selvä, Ariel ja Adriana olivat Westön hauraita henkilöitä, Jouni vahva selviytyjä. Tässä kohdin kirjan paksuus alkoi hiukan hirvittää, joutuisinko raahautumaan sen läpi?!

Kirjan toinen kokonaisuus, jossa kerrotaan tarinaa Frankin näkökulmasta, pelastaa kuitenkin paljon. En haluaisi ajatella että syynä on pelkästään se, että Frankin matkassa siirrymme tutummille vesille sekä ajallisesti että teemallisesti vaan siitä, että Frank tuntuu henkilönä aidommalta ja samaistuttavammalta kuin 1960-luvun kolmikko. (Jos ollaan ihan rehellisiä, huomasin usein kuvittelevani Westön Frankiksi.) Mutta vaikka kirjan loppuosa onkin ehdottomasti sen paras puoli, jäin jälkeenpäin kaipaamaan sitä kuuluisaa punaista lankaa, viestiä, koko jutun tarkoitusta. Älä käy yöhön yksin tuntuu olevan aikakausikuvaus ja sanovan että jokainen sukupolvi toistaa samanlaisia vaiheita. Ilot, surut, syntymät, kuolemat, heikot ja vahvat - samaa jatkumoa ollaan kaikki. Vaikka tämä onkin totta, jäi kirjasta minulle päällimmäiseksi mieleen tuo häiritsevä hajanaisuus, olisin toivonut siinä olisi joku voimakkaammin kokoava tekijä.

(Oli ilahduttavaa kohdata Lucie vielä kerran!)
"On yliarvostettua olla oman aikansa loistava lapsi, tämän vuoden auringot ovat usein seuraavan vuoden tuhkaa." Ja hän kumartui eteenpäin, sammutti pikkusikarin ja lisäsi: "Ja itsestään täytyy pitää, muuten ei jää henkiin."

Otava, 2010
Alkuteos: Gå inte ensam ut i natten
Sivuja: 604
Suomentanut Katriina Huttunen

Sprickor : valda texter 1986-2011 (suom. Halkeamia) / Kjell Westö

Lähde: Bookplus.fi

Serkkuni yllytyksestä päätin lukea seuraavan Westöni ruotsiksi. "Käännöksessä katoaa kuitenkin jotain", sanoi hän. Arastelin vähän, olen viimeksi lukenut kokonaisen kirjan ruotsiksi varmaankin kymmenisen vuotta sitten. Mutta yllytyshullu kun olen, pistin tuumasta toimeen.

En ole hirveän hyvä lukemaan novelleja, ne tuntuvat monesti loppuvan kesken. Järkeilin kuitenkin että lukisin ruotsiksi niin hitaasti että ehtisin kenties hyvinkin paneutua Westön tuoreen novellikokoelman (julkaistu suomeksi nimellä Halkeamia) tuotoksiin. Ja olihan se tuskaista. Paljon ja nopeasti lukevalle ihmiselle oli melkein shokki saada kaksi novellia luettua puolessa tunnissa. Ruotsin kielen taitoni - oli kiva huomata että paljon sitä oli edelleenkin tallella, monet sanat ja rakenteet palasivat mieleen ties mistä unohdetuista sopukoista, silti se tuskastutti että tekstissä oli myös monia sanoja joita en tarkalleen tiennyt. Westön kieli on niin kaunista ja sävykästä että pelkäsin hetkittäin hukkaavani ne hienot vivahteet omaan kielitaidottomuuteeni, varsinkin merelle omistettu pidempi kokonaisuus oli tuskaisa, koska uskon kielen olevan kaunista, mutta enhän minä tiedä mitään kalastuksesta edes suomeksi...

Huomaan lukiessani myös entistä selvemmin sen, että en ole oikein novellin (vai olisivatko nämä enemmän kuitenkin kolumneja?) lukija. Westön kirjoihin kootut kirjoitukset ovat suurelta osalta muutamia sivuja pitkiä ja huomaan turhautuvani kun mielenkiintoiseksi koettu teksti loppuun kesken ja pitäisikin jatkaa jostakin toisesta aiheesta. Taidan olla luonteeltani syventyjä joka haluaa mielummin pureutua aiheisiin ihan kunnolla kuin vain maistella. (Niinhän se on, toiset hillitysti syövät muutaman konvehdin ja maistelevat, toiset vetävät koko rasian. Kröhöm.)

Sprickor-kirjasta tuli minulle melkein työtä. Olin päättänyt urakoida sen loppuun saakka, joten luin oikein sisulla. Väkisinlukeminen vei aikalailla iloa pois lukemisesta, mikä toisaalta harmittikin koska olin etukäteen odottanut tätä kirjaa. Mikä sitten teki Westöstä tuskaa? Jälkiviisaana on helppo sanoa, että jos ei kauheasti pidä novelleista eikä ole vuosiin lukenut mitään ruotsiksi, niin novellien lukeminen ruotsiksi ei välttämättä ole kauhean nautinnollista. Ja että Westön tyylisen kirjailijan teksteissä pitäisi ymmärtää kielen vivahteitakin, kenties jokin suoraviivainen dekkari olisi siis ollut minulle parempi valinta. Mutta toisaalta, olen aika tyytyväinen siitä että luin tämän. Ja ehkäpä luen jatkossakin jotain toisella kotimaisella kielellämme, valitsen vain ensi kerralla helpomman kirjan...

Sivuja: 334
Kirjasta lisää: Riinan lukuisat kissanpäivät

Missä kuljimme kerran / Kjell Westö

Joulukuun kunniaksi päätin hemmotella itseäni Westöllä. Ja itseasiassa Missä kuljimme kerran sopii hienosti itsenäisyyspäivään, kuvaahan se itsenäisen Suomen alkuvuosia. Tämä oli mainio aamujen bussikirja, ruuhkat eivät paljon haitanneet kun sai syventyä Eccun ja kumppaneiden elämään.

Kirja oli toisaalta tuttua Westötä, toisaalta se tuntui vähän vaikealta. Alkupuolen sotakuvaukset olivat jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa, kirjan nuorille oli elämä mahdollisuuksineen auki. Sitten alkoi vanheneminen saada otettaan... Kirjan kirjeistä koostuva luku oli työlästä luettavaa. Vaikka kirjeet olivatkin sinänsä hyvin kirjoitettuja oli lukijana vaikeaa aina ymmärtää kuka itse asiassa kirjoittikaan.Samaa työläyttä oli kirjassa muutenkin, henkilöjoukko on uskomattoman suuri ja välillä sivuhenkilöiden muistaminen aiheutti tuskaa. Ajattelin kuitenkin tämän henkilöjoukon kenties olevan tarkoituksellinen tässä tarinassa joka on - ainakin minusta - selkeästi rakkauslaulu Helsingille. Ikäänkuin Westö yrittäisi henkilöiden määrällä korostaa sitä, millainen määrä ihmiskohtaloita tässä kaupungissa asuukaan. Kaupunkihan on täynnä alluja, mandeja, lucieita, eccuja...

Westön kieli oli jälleen kerran kaunista, välillä löysin niin kauniita lauseita ja ajatuksia että niitä oli pakko pysähtyä hetkeksi makustelemaan. Hän oli myös veistänyt kokoon mielenkiintoiset henkilöt ja tarinan, joka ei ole ihan tavallinen vaikka se oikeastaan onkin juuri se tavallinen tarina. Se on tarina, joka olisi voinut tapahtua oikeasti, tässä elämässä.

Henkilöistä minun on vaikeaa kirjoittaa. Vaikka suhtaudunkin lukijan rakkaudella heihin, en tästä joukosta löytänyt ketään kehen samaistua. On Eccu, jolle on annettu niin paljon ja joka silti kantaa mukanaan maailmantuskaa ja heittää kaiken menemään. On työläispoika Allu, joka on saanut niin vähän ja joka on nähnyt niin paljon. On Lucie, joka oivaltaa jo nuorena sen, että me kaikki olemme kuin ruohonkorsia, täällä yhtenä päivänä, poissa toisena. Joka haluaa elää. On Cedi, jonka maailma kovettaa.

Kirjan kuvaama ajanjakso, 1920-luvun kiihkeys ja 1930-luvun poliittiset ja taloudelliset kuohunnat, saivat minut miettimään sitä millaista aikaa nyt elämme. Jollain lailla tuon ajan kuvaus muistuttaa minua kovasti tästä hetkestä, talous on kriisissä, epävarmuus saa kaikenlaiset lieveilmiöt nousemaan, jotenkin tuntuu että Suomi elää taas jonkinlaista murroskautta. Toistammeko taas samoja virheitä jotka ovat toistuneet jo sukupolvien ajan vai olemmeko oppineet jotain?

Alla olevan lainauksen halusin liittää tähän, koska se oli kauneita mitä olen lukenut kotvaseen. Se kosketti ja tähän lauseeseen minä samaistuin. Ja luulen, että tästä, kaupungista täynnä muistoja ja tarinoita, tässä kirjassa oli kyse.

"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön, mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset, jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kun joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimiämme."

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Sivuja: 586
Kirjasta lisää: Jokken kirjanurkka, Ankin kirjablogi, Kertomus jatkuu
Äänikirjan ystäville vinkiksi tämä: Kotilieden sivuilla saa ilmaiseksi kuunnella kirjan, klik!

Leijat Helsingin yllä / Kjell Westö

Isän nimeen oli sen verran mukava lukukokemus, että päätin jatkaa samantien tutustumista, tällä kertaa vuorossa Leijat Helsingin yllä. Hiukan mietin että oliko sittenkään hyvä ajatus lukea toinen Westö melkein heti perään, sen verran samanlaisilta ne ensi alkuun tuntuivat. Leijat Helsingin yllä on sukutarina sekin, mutta tällä kertaa pääosassa on nuori polvi, 70-luvulla nuoruuttaan eläneet, 80-luvun hulluina vuosina aikuistuneet.

Ajankuva on tässä kirjassa iso juttu, tuntuu melkein kuin Helsinki eri aikoinaan olisi yksi kirjan päähenkilöistä Cederin perheen lasten ohella. Esikoinen, Dani, on herkkä poika, joka särkyy nuoruudessaan ja jää ikuiseksi kulkuriksi rakkaidensa elämissä. Marina on perheen tarkkailija, jollakin lailla ulkopuolinen, joka tarkkailee tapahtumia veljiensä ja poikaystävä/aviomies Rufuksen kautta. Ja nuorin, Riku kai hakee itseään, hyväksyntää, voittoa isästä.  Jokainen etsii jotakin, yrittää tyydyttää nälkää, osa kohtalokkain seurauksin.

Leijoista kirjoittaminen oli yllättävän vaikeaa. Pidin siitä kovasti, mutta kertominen on työlästä. Tunnelmaa luotiin paljon musiikin apukeinoin, eivätkä ne aina auenneet kovin tehokkaasti nuoremmalle lukijalle. Kaunis kieli oli tuttua jo Isän nimeen-kirjasta, taas riitti paljon mitä jäädä miettimään ja maistelemaan.Tämä(kin) on sellainen teos josta tekisi mieleen kirjoittaa liuta sitaatteja muistiin.

"Hän tuntee olevansa sinut kaupungin kanssa, yhteiset kymmenen vuotta ovat tehneet tehtävänsä: hän tuntee Helsingin ja kaupunki tuntee hänet. He ymmärtävät toisiaan. Juuri siitä kuoro laulaa hänelle: vapaus on siellä missä hän päättää sen olevan. Ja hän on tehnyt päätöksensä. Vapaus on yhtä kuin Helsinki. Vapaus on elää pientä elämää keskerllä suurta kaupunkia. Elämää joka tuntuu hyvältä. Ei koskaan enää Skrottomsia."

Isän nimeen / Kjell Westö

Kjell Westö oli minulle uusi tuttavuus, Isän nimeen osui käteeni kirjastossa kun olin kovasti pokkarinkipeä. Takalieve vaikutti kuitenkin lupaavalta sanoessaan "Voiko kyky joutua vaikeuksiin periytyä?" Koska kannen kuva oli kivan retrohenkinen ja sukukronikat kiinnostavat aina, päätin tutustua Skrakeihin. (Kyllä vaan, joskus lukupäätös tulee tehtyä näinkin heppoisesti. Luojalle kiitos kirjastosta!)

Isän nimeen on siis Skrakejen sukutarina. Se kattaa useamman sukupolven, isoisä Brunon ja hänen veljensä Leon, Brunon pojan Wernerin ja lopulta tarinan kertojan, Wernerin pojan Wiktorin. Enpä olisi ihan uskonut että katastrofaalisten Skrakejen tarina olisi ihan näin mukaansatempaava, yllätyin todella iloisesti juonesta ja Westön kertojanäänestä, joka muuten mielestäni toi jollain tavalla mieleeni John Irvingin. Skrakeista eniten esiin nousevat Leo-setä, jonka kohtalona on yrittää etsiä hyvyyttä maailmasta ja Werner, optimisti, jonka maailma lopulta murtaa.

Westön henkilöhahmot ovat herkullisia ja yksityiskohtia on paljon. Westön kieli on kaunista, jäin välillä hetkeksi maistelemaan ja miettimään sen maalaamia kuvia. Monesti kappaleen lopusta löytyi jonkin erityinen herkkupala, kuin piste iin päälle. Tämä kappale miellytti aivan erityisesti, juoksuharrastukseni takia. 

"Ja juoksin läpi syksyjen, syksyjen joita rakastin niin, juoksin viileässä sateessa ja kuulaiden päivien pehmeässä hämärässä, joka sai vastaantulijoiden kasvot hohtamaan punaisina, juoksin niin nopeasti kuin pystyin ja niin kauas kuin jaksoin, ja rajavaaralaisten kuiskaukset selkäni takana muuttuivat yhä heikommiksi, ne eivät tavoittaneet pakenevaa hahmoani, ja pian ne hiljenivät kokonaan ja minä Liidin eteenpäin eikä koko maailmassa ollut ainoaakaan toista ihmistä, olin vain minä ja tie jota juoksin ja askeleeni ja tasaisena ja kevyenä pysyvän hengitykseni ääni."

Kaunista, eikö vain?