Mika Waltarin Tanssi yli hautojen alkoi kiinnostaa kesällä kun kävimme Porvossa retkeilemässä. Isäni, jolta olen kaiketi perinyt historiahöperyyteni, esitelmöi Aleksanterin visiitistä pitkään ja hartaasti. Etsimme valtiopäivätanssiaisten taloa ja keisarin istuintakin. Kaikki tämä kuulosti siinä määrin kiinnostavalta, että Tanssi yli hautojen alkoi kutitella mieltäni. Poliittisia jännitteitä, keisarillinen rakkaustarina, joka tapahtuu tutuissa maisemissa ja kaiken lisäksi voin vaihteeksi lukea kotimaisia mieskirjailijoita!
Olen lukenut lukioaikoinani muutaman Waltarin teoksen, Sinuhen ja Suuren illusionin, mutta minkäänlaisia muistikuvia minulla ei niistä enää ole. Waltarin tyyli oli vanhahtavaa, kuten odottaa saattaakin. Jostakin syystä ilahduin myös kovasti siitä, että vaikka minun lukemani kappale olikin uudehko (v.2009) ja kansikin kaunis, oli fontti säilytetty vanhahtavana, mikä minusta loi tunnelmaa. En uskoakseni usein kiinnitä huomiota tämän tyyppisiin asioihin, joten fontin valinta lienee ollut tärkeä.
Kirjan vanhahtavuus tuntuu paikoin viehättävältä, mutta on hetkiä jolloin se tuntuu vain tunkkaiselta. Eniten kenties tuskastuin keisarin pitkähköjen pohdintojen ja muisteloiden aikana, ymmärrän että näin Waltari haluaa valottaa Aleksanterin taustaa mutta siltikin huomasin vain kyllästyväni. Parasta antia ovat sittenkin tarinan sivuhenkilöt mietteineen, esimerkiksi vapaaherra Möllersvärd on hetkittäin melkeinpä humoristinen hahmo. Jotain pikkuisen utriomaista onkin tässä tunnelmassa ja etenkin niissä
pienissä huumorinpilkahduksissa, joita olen kuvitellut kirjasta
löytäväni.
Tavallisen kansan kuvaamisessa Waltari on onnistunut minusta kaikkein parhaiten. Voin melkein kuvitella köyhät suomalaiset torpparit talvisen karuun maisemaan katsomaan venäläistä keisaria, nuorta, rikasta ja komeaa. Kontrasti on suuri. Ja kuinka keisari, taitava näyttelijä, velho, hymyilee lempeästi ja valloittaa väen. Talousmatamin tähtihetki koittaa kun saa tarjota itselleen keisarille hermostunein käsin pullaa.
Rakkaustarina on kaihoisa ja kaunis, niinkuin suomalaisen rakkaus isämaahansa. Vaikka Porvoon valtiopäiviä tanssittiinkin jo tuonna 1809, olen silti aistivinani kirjassa talvisodan kaikuja, ihmekös tuo jo ensipainos teoksesta julkaistiin vuonna 1944. Tästä näkökulmasta, itsenäiseeen Suomeen rauhan aikana syntyneenä, tunnen ylpeyttä lukiessani muutaman sadan vuoden takaisten esi-isieni puolesta. Unelma omasta maasta oli jo tuolloin, vaikeuksista huolimatta, vahvasti elossa, mutta monta sukupolvea - ja uhrausta - tarvittiin sen toteutumiseksi.
Niin ja mikähän siinäkin on, ettei Ulla Möllensvärdistä ole säilynyt minkäänlaista kuvaa. Olisinpa halunnut nähdä naisen joka lumosi keisarin... Tiettävästi hänestä on jäljellä vain viuhka, - se, jonka Aleksanteri eräänä kohtalokkaana iltana painoi povelleen.
(Maaherra Möllensvärd järjestelee ja miettii...)"Aatelinen avioliitto Suomessa vaatii naiselta tervettä ruumista ja nöyrää mieltä. Useimmat Suomen herroista joutuivat kuluttamaan loppuun kaksi jopa kolmekin vaimoa, ennenkuin löytävät sellaisen, joka pystyy synnyttämään ja kunniallisesti kasvattamaan välttämättömät viisi lasta.
Mutta Möllensvärd lohduttautuu ajattelemalla, ettei naisen välttämättä tarvitse puhua. Päinvastoin saattaa olla parempikin, ettei tyhmä tyttö paljasta sanoilla itseään, vaan tyytyy vain katsomaan kauniisti keisariin. Keisari tuskin kaipaa Ullassa keskustelutoveria, ajattelee paatunut Möllensvärd, ja jälleen hänen mielessään vilahtaa ajatus kulmahuoneen leveästä vuoteesta ja paisuvista höyhenpatjoista. Kunpa Ulla älyäisi etunsa, mutta maaherra Möllensvärd on isänä joka tapauksessa tehnyt ja järjestänyt kaiken parhaan kykynsä mukaan. Mitä sitten tulee ja tapahtuu, se hänen on varminta jättää kohtalon ja keisarin huomaan."
Sivuja: 282