The Nightingale / Kristin Hannah

The Nightingale putkahti lukulistalleni ihan vahingossa. Odotin seuraavaa Flavia de Luce -äänikirjaa kirjastosta mutta jonon pentele eteni niin hitaasti että epätoivoissani tarrasin Hannahin kirjaan koska se sattui olemaan hyllyssä. Hirmuisen tyylikäs tapa löytää luettava tämä haihatteleva epätoivoisuus.

Kristin Hannah vie lukijansa toisen maailmansodan melskeisiin: natsien miehittämässä Ranskassa selviytymisestään kamppailevat sisarukset Vianne ja Isabelle, jotka tuntuvat toisensa vastakohdilta. Vianne, on perheelleen omistautunut äiti ja vaimo, kotirouva joka kaipaa turvallisuutta, Isabelle taas tulisieluinen kapinallinen joka ei mieti seurauksia. Sota kuitenkin muuttaa kaiken.

Aloittaessani lukemista olin jo valmiiksi hieman kyllästynyt, ajattelin että hyppysissäni on jälleen kerran yksi "natsikirja". Olen lukenut kohtuullisen monta kirjaa aiheesta ja epäilen voisiko aiheesta enää kirjoittaa enää mitään uutta mutta päätin antaa kirjalle kuitenkin tilaisuuden. Jossain vaiheessa kävikin niin että huomasin koukuttuneeni - oli pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtui. Oivallisia koukkuja tarjosi myös kirjan rakenne, tarinalla on jälleen kerran kaksi aikatasoa, joista toisella kertojana on Oregonissa asuva vanha rouva joka palauttaa sotamuistoja mieleensä. Mutta kumpi sisaruksista hän on?

Pidin kirjassa myös siitä, että sotaa kuvataan vaihteeksi naisten näkökulmasta. Kuten Vianne sanoo mitalit ja paraatit ovat miehiä varten, naiset vain jatkavat elämäänsä kun taistelut päättyvät. Kirjan sisarukset ovat ehkä hiukan kärjistetysti erilaisia mutta kokonaisuus on silti riittävän uskottava. Teksti ei ole ehkä unohtumatonta mutta kyseessä on kuitenkin kelpo lukuromaani ja veikkailen että se saattaa löytää tiensä kotimaistenkin kustantamoiden listoille.

Ison kiitoksen ansaitsee Polly Stonen erinomainen luenta - en vain voi lakata ihmettelemästä kuinka yksi ihminen voi pystyä niin osuvasti esittämään useita eri-ikäisiä ja eri kansallisuuksista olevia henkilöitä. Ihmeellisiä taitureita nämä äänikirjojen lukijat!

“Wounds heal. Love lasts. We remain.” 

MacMillan Audio, 2015
Kesto 17h 19min
Lukija Polly Stone

All the light we cannot see (suom. Kaikki se valo jota emme näe) / Anthony Doerr

Vau. Sain juuri luettua Anthony Doerrin All the light we canoot see ja nyt olo hiukan tyhjä sillä tavoin kuin hyvän ja samaistuttavan lukukokemuksen jälkeen joskus on. Kaikki on sanottu ja kirjan rakkaiksi muuttuneet henkilöt ovat menneet ja jäljellä on ihan tavallinen arki. Olin lainannut Doerrin kirjan ääniversion Overdrivestä ja haluan nyt heti kättelyssä suositella sitä kirjasta kiinnostuneille: Zach Appelman nimittäin lukee tämän kirjan juuri oikealla tavalla ja luo kauniin rauhallisen tunnelman tekstin synkkien aihioiden ylle, juuri sellaisen oikeanlaisen.

All the light we cannot see kertoo kahdesta nuoresta, sokeasta ranskalaisesta Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä joka sisarensa Jutan kanssa asuu orpokodissa. On 1930-luvun loppu ja sota on juuri astumassa nuorten elämään. Marie-Laure isineen pakenee Pariisista kallisarvoisen salaisuuden kanssa St. Malon rannikkokaupunkiiin, Werner taas ajautuu SS-joukkoihin vastustajan radiolähetyksiä vakoilemaan. Voivatko radioaallot rakentaa sillan kahden ihmisen välille?

Tämän postauksen kirjoittaminen osoittautui yllättävän hankalaksi sillä Anthony Doerrin teos upposi minuun täydellisesti enkä vähään aikaan saanut yrityksistäni huolimatta kirjoitettua muuta kuin ihastunutta pulputusta. Kirja on samaan aikaan kaunis, herkkä ja lempeä, silti se on kuvaus myös sodasta ja kiusaamisesta ja näiltä osin myös brutaali ja surullinen. Se ei ole rakkaustarina mutta ei suoranainen sotakirjakaan - ehkä minulle siitä voimakkaimmin jäi mieleen kasvutarina. Kuten eräs hurmaava ranskalaisrouva kirjassa sanoo: haluat kai elää ennenkuin kuolet? Siitä kai tässä kirjassa on kysymys: pelosta ja rohkeudesta elää.

Postaukseni taitaa olla tavanomaista sekavampi, mutta toivottavasti siitä välittyy se, kuinka voimakkaasti kirja minuun vaikutti. Olen palannut sen teemojen ja henkilöiden pariin ajatuksissani lukemisen jälkeenkin ja huomaan että varsinkin tuo edelliseen kappaleeseen kirjoittamani ajatus elämämisestä ennen kuolemaa resonoi minussa vahvasti. Jollain tapaa kirja tuo mieleeni Julie Orringerin hienon Näkymättömän sillan vaikka Doerrin kerronta onkin pehmeämpää ja sadunomaisempaa. Lukutoukkana en myöskään voi olla hymyilemättä mielikuvalle jossa nuori ranskalaistyttö lukee kapteeni Nemon seikkailuja radion ääressä ja jossain kaukana nuori saksalaispoika kuuntelee herkeämättä.

Mm. Helmetistä lainattava äänikirjaversio on kuuntelemisen arvoinen, mutta suomennoskin on saatavilla piakkoin: teos ilmestyy toukokuussa nimellä Kaikki se valo jota emme näe WSOYn suomentamana. Pistäkää siis kirja korvan taakse!

Simon & Schuster Audio, 2014
Kesto: 16h 3min
Lukija Zach Appelman
Kirjan vuoden lukuhaaste: Merkittävän kirjallisuuspalkinnon voittanut kirjan (Pulitzer 2015)

Sunnuntaina Manhattanilla / Heli Vaaranen

Heli Vaaranen vietti lapsuutensa Hollolassa, mutta kauneuskilpailu muuttaa maatilan tytön elämän ja pian tyttö lähtee seikkailemaan maailman metropoleihin ammattimallina. Mallintyö tuo onnistumisia ja paineita, pitäisi olla laiha ja koti-ikäväkin vaivaa välillä. Elämä vie Heliä Pariisista, Tokioon ja lopulta New Yorkiin jossa Heli mm. tutustuu Andy Warholiin etsiessään omaa tietään.

Sunnuntaina Manhattanilla on kasvukertomus; Suomesta maailmalle lähti kokematon tyttö joka pikkuhiljaa tarinan edetessä kasvaa, muuttuu varmemmaksi ja aikuisemmaksi. Tarinassa on jotain aitoa ja rehellistä, sillä Vaaranen ei kersku upeilla kokemuksilla ja julkkistuttavillaan tai maalaile mallintyöstä ruusuisia tai järkyttäviä kuvia vaan pysyttelee kultaisella keskitiellä. Työ on työtä, iloineen ja suruineen.
Jossain määrin tämä asiallisuus kuitenkin myös haittasi päähenkilöön samaistumista, sillä Helin suurten tunnemyrskyt eivät sellaisenaan välittyneet minulle vaan hän vaikutti melko vaivattomasti etenevän maasta toiseen, löytävän uuden elämän ja ystäväpiirin.

Kirja sivuaa useaan otteeseen myös mallien ulkonäköpaineita, erityisesti painonhallintaa. Vaaranen kirjoittaa asiasta virkistävän normaalilla otteella, lähinnä harmitellen jatkuvaa dieetillä oloaan. Ehkä 1980-luvun mallimaailma oli suopeampi tai kenties Helillä oli tukevasti jalat maan pinnalla. Molempi parempi.

Pääpiirteittäin Sunnuntaina Manhattanillla on mukava lukukokemus joka ei ehkä tarjoa suuria elämyksiä mutta viihdyttävän aika-ja nojatuolimatkan kuitenkin pienillä julkkistarinoilla maustettuna. Uskoisin kirjan kiinnostavan myös muodin maailmasta tai vaikkapa mallin työstä haaveilevalle nuorelle.

"Katselin ruokapöydässä kulmieni alta toisia malleja, jotka söivät ahmien ja ottivat lisää häpeilemättä. Kateus korvensi minua, kun näin heidän litteät vatsansa ja hoikat kehonsa, joissa he olivat kuin kotonaan. He kohtasivat minun katseeni avoimina, hätkähtämättä, mitenkään kieltämättä sitä, että heillä oli vallassaan jokin taika, jota minulla ei ollut. Hoikkuus, oi hoikkuus! Miten sen saa, mistä sen saa ostaa? "

Teos, 2014
Sivuja: 273

Hugo Cabret / Brian Selznick

Eräs blogin pitämisen hyvistä puolista on se, että saa kiinnostavia lukuvinkkejä. Hugo Cabretista minulle vinkkasi Maija luettuani Like Plastic-juttuni, molemmissa kirjoissa kun yhdistellään kiintoisasti sarjakuvan ja perinteisen kirjan elementtejä, tosin tunnelma teoksissa on varsin erilainen. Siinä missä Like Plastic on komediallinen ja kepeä, vaihtelevat tunnelmat Hugo Cabretissa surumielisestä ahdistuneen pelokkaisiin.

Hugo Cabret on melkoinen järkäle jonka luomiseen on taatusti kulunut suunnattomasti aikaa. Kirjassa vuorottelevat niin kaunis mustavalkoinen kuvitus, pysäytyskuvat vanhoista elokuvista ja kertomuksen teksti. Mielenkiintoiseksi Hugo Cabretin tekee se, etteivät kuvat ole tekstin täydennystä vaan yhtäläinen osa lukukokemusta. Tarina siis kulkee kuvien ja tekstin välillä.

Niinikään mielenkiintoista on se, että Hugo Cabret pohjautuu myös todellisiin henkilöihin, sillä tarinan keskeiseksi henkilöksi nouseva salaperäinen Georges Méliès nimittäin oli aikanaan tunnettu illusioinisti ja elokuvantekijä ja siksipä myös kirjassa mainitut elokuvat ovat todellisia. Pidinkin erityisen kiehtovina näitä pieniä, outoja elokuvan palasia - niitä olisi saanut olla tarinassa lisääkin!

Huolimatta Hugo Cabretin monista hyvistä puolista, en ollut täysin myyty sen tarinan suhteen, kaipasin siltä kuitenkin jotain oudompaa, suurempaa ja dynaamisempaa. Ehkä lukuhetki ei ollut täysin oikea tälle hienovaraiselle tarinalle. Yhtälailla huomasin kaipaavani värejä kirjaan, sillä vaikkapa Mélièsin luoma elokuvamaailma olikin mustavalkoinen, uskon että se olisi ollut vielä upeampi loistavissa väreissä.

Tammi, 2008
Sivuja: 543
Alkuteos: The Invention of Hugo Cabret
Suomentanut Helene Bützow
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä

Marie-Antoinette, Serial Killer / Katie Alender

Katie Alenderin Marie Antoinette, Serial Killer tuli napattua välipalakirjaksi OverDrivestä kiinnostavan tuntuisen nimen perusteella. Kirjan ajatushan on lyhyesti laitettuna se, että onnettomasti päänsä menettänyt kuningatar palaa Pariisiin kummituksena ja päät luonnollisesti putoilevat - asetelma joka voi olla joko huono tai herkullisen hyvä, riippuen siitä kuinka kieli poskessa kirjailija on työtään tehnyt. Libba Brayn hulvattoman Beauty Queensin rohkaisema päätin antaa myös Marie Antoinettelle ja Katie Alenderille mahdollisuuden.

Tarinan päähenkilö on 16-vuotias amerikkalaistyttö Colette joka kulttuuri- ja kielimatkan puitteissa palaa takaisin esi-isiensä kotimaahan. Matka osuu oivalliseen hetkeen sillä Coletten kotielämä on parhaillaan melko kaoottista, vanhempien ero on johtanut taloudellisiin vaikeuksiin. Samaan aikaan Pariisia koettelee murha-aalto: joku napsii pois päitä nuorilta ja kauniilta ranskalaisilta. Pian Colette joutuukin sukeltamaan Ranskan ja oman sukunsa historiaan säilyttääkseen oman päänsä.

Välipalakirjaksi Marie Antoinette, Serial Killer oli ihan mukiinmenevä luettava. Se ei valvottanut yöllä mutta viihdytti suhteellisen mukavasti aamuisin bussipysäkillä. Valitettavasti kirjaa ei oltu kirjoitettu huumorimielessä vaan haamuja paettiin ihan tosissaan. Olen vähän pettynyt juonen suhteen sillä mukaan on ympätty aika monta kliseetä ja kaikki ei oikein tunnu loogiselta. Harmin paikka, sillä tappajahaamu-ideasta saisi varmaan ihan hauskankin kirjan aikaiseksi...  Nojatuolimatkailu toki on aina mukavaa ja nautinkin kirjassa eniten Pariisista ja sen historiasta.

Scholastic Press, 2013
Sivuja: 296
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut

Nana / Émile Zola

Lukujumin ainakin huomasin ajatuksissani palaavani puhelimelle varakirjaksi lataamani Émile Zolan Nanan pariin. (Kirja löytyy mm. Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista.) Kuten jo taannoin Thérèse Raquinista huomasin, on Zolan maailma vinksallaan mutta silti kiinnostavalla tavalla. Ja jotenkin juuri vinksahtaminen tuntui juuri oikealta.

Nana Zolan Les Rougon-Macquart-sarjan yhdeksäs osa ja kertoo nuoresta, näyttelijättären alusta, Nanasta, joka ei ehkä hurmaa niinkään näyttelijän taidoillaan vaan silkalla seksuaalisuudellaan. Pian Nana pyörittääkin melkoista - ja varakasta - ihailijakavalkadia jotka maksavat runsaasti etuoikeudesta tähän vaaleaan kaunottareen.

Thérèse Raquin osoittautui Nanan henkiseksi pikkuserkuksi, siinä määrin tutulta tuntuu teema moraalin rappiosta joka kiihtyy kiihtymistään kunnes ihmisyydestä ja järjestä ei juurikaan ole mitään jäljellä. Nanassa toki kaikki on suurempaa, rakastajien määrä kohoaa ja samoin kuin Nanan into kuluttaa rahaa. Kirjan henkilökaarti tuntuukin ajoittain epäuskottavalta - moraalin ja järjen puute kirjan henkilöissä jopa ärsytti hetkittäin kun ponnistelin ymmärtääkseni motiiveja. Nana henkilönä on muutenkin mutkikas tapaus, niin yltiömäinen ja raivostuttava kuin tämä nainen onkaan, näyttää kirjailija hänestä myös hetkittäin inhimillisiä ja jopa herttaisiakin piirteitä.

Se, missä Zola on parhaimmillaan ilman muuta tilanteiden ja paikkojen kuvaileminen. Hänen matkassaan pääsin teattereihin, Pariisin hämärille kujille ja tyylikkäisiin ratsastuskisoihin Boulognen metsässä, näin niin kadun naiset ja hienostonkin. Tästä nautinkin vaikkei Nana minulle napakymppi ollutkaan. Kelpo romaani toki ja taatusti lukemisen arvoinen klassikko, mutta ehkä sittenkin vähän liikaa.

Oli kuin katsomon yli olisi leijaillut tuulahdus, hyvin lempeä, mutta täynnä epämääräistä uhkaa. Hyväntahtoisesta lapsesta tuli äkkiä esiin nainen, joka tehden mielet levottomiksi sukupuolellaan kutsui kiimanpuuskassa halujen tuntemattomaan valtakuntaan. Nana hymyili edelleen, mutta hänen hymynsä oli terävää ja uhkasi murhalla miestä.

Minerva, 1930 (ensimmäisen painos suomeksi)
Sivuja: 372
Alkuteos: Nana
Suomentanut Yrjö Weijola

Thérèse Raquin / Emile Zola

Luin taannoin Emile Zolan viehättävän Naisten paratiisin ja päätin että jatkaisin tarkkanäköisen kirjailijan tuotantoon tutustumista. Audiblessa silmiini osui kirjailijan teos Thérèse Raquin itsensä Kate Winsletin lukemana. Miellyttävä-ääninen lukija, kiinnostava kirjailija - tätä ei tarvinnut kauaa pohtia!

Thérèse Raquin on pohjimmiltaan tarina melko epämiellyttävistä ihmisistä. Thérèse on nuori nainen, joka olosuhteiden pakosta joutuu naimaan sairaalloisen serkkunsa Camillen. Pikkuperhe Camillen äiti mukaan muuttaa pian Pariisiin synkkään ja kosteaan pikkutaloon, jossa Thérèsen ankeasta elämästä tulee vieläkin harmaampaa. Nuori nainen alistuu kohtaloonsa kunnes eräänä iltana Camille tuo illallisvieraaksi vanhan ystävänsä Laurentin johon Thérèse ihastuu ensinäkemältä.

Thérèse Raquin on varsin perinteinen pieni kolmiodraama, samaa aihetta on tahkottu kirjallisuudessa varsin ahkerasti, jollain tapaa tarina muistuttaa minua mm. Anna Kareninasta, vaikka Zolan versio tragediasta onkin reippaasti värikkäämpi. En osaa sanoa onko kirjan tyylilaji psykologinen trilleri vai onko kenties kyseessä mustaakin mustempi tragikomedia, ehkä vähän kumpaakin. Yksi kuitenkin on varmaa, Zola ei säästele henkilöitään vaan runtelee heitä tekstissään aivan armotta. Tästä muodostuikin minulle yksi tekstin ongelmista - en kyennyt samaistumaan yhteenkään henkilöistä ja lukukokemukseni jäi siksi melko laimeaksi. Aivan erityisesti säälin Camillen äidin kohtaloa - lukekaa niin ymmärrätte!

Haluan kiitellä Kate Winsletin lukemista, näyttelijä tekee oivallista työtä herättäen tarinan henkilöhahmot upeasti eloon ja kuunnellessani tuntuikin siltä kuin Winslet olisi lukenut omaa lempikirjaansa, niin mainiosti hän heittäytyi henkilöidensä sekaan. Toistaiseksi Audiblen "julkkislukijat" ovat osoittautuneet oivallisiksi, kenetköhän seuraavaksi nappaisin luureihin?

Audible, 2012
Kesto: 7h 56min
Alkuteos: Thérèse Raquin
Lukijana Kate Winslet

Monuments men: historian suurin taideryöstö / Robert M. Edsel, Bret Witter

Kävimme herra Norkun kanssa jokunen viikko sitten katsomassa tositapahtumiin perustuvan Monuments Men -elokuvan joka herätti mielenkiintoni myös elokuvan rinnalla ilmestyneen kirjan lukemiseen. Olin alkuun epäileväinen jaksaisiko kirja kiinnostaa, natsien pahoista teoista kun on kirjoitettu melkoisesti.

Monuments men kertoo toisen maailmansodan aikana perustetusta armeijan ryhmittymästä, jonka tehtävä oli huolehtia siitä että mahdollisimman suuri osa taide-esineistä ja historiallisista rakennuksista säästyisi sodan tuholta ja palautettaisiin oikeille omistajilleen. Tehtävä vaikutti toivottomalta, natsit olivat vieneet mukanaan lähes kaikki Euroopan merkittävät taideteokset ja Monuments Men -ryhmä itsessään koostui vain kourallisesta miehiä, joille armeija ei juurikaan voinut nimetä resursseja. Pelastustyön mittakaavaksi voisi antaa vaikkapa erääseen kaivokseen kätketyn saaliin, jossa oli mm. 6577 maalausta, 181 laatikollista kirjoja, 137 veistosta ja 79 korillista esineitä - haarniskojen, arkistopapereiden ja muun lisäksi.

Monuments men oli kirjana tehokkaan tietopitoinen mutta silti viihdyttävä. Kirjaan on raakojen faktojen lisäksi liitetty mm. monumenttimiesten kirjeitä rintamalta, jotka minulle olivat ehkä jopa kirjan parasta antia. Voin niiden kautta ehkä aavistaa hiukan paremmin miltä tuntuu olla rintamalla, kaukana rakkaista ihmisistä. Kirjassa ei luoda kovin selkeitä henkilökuvia, parhaiten esiin nousevat Stout, Rorimer ja nuori Ettlinger, muiden miesten jäädessä taustalle. Tämä jonkin verran häiritsi lukukokemustani vaikka kyse tietokirjasta onkin.

Kirja herätti minut pohtimaan niin yksilön rohkeutta kuin taiteen merkitystä ihmisille. Jäin miettimään sitä kannattaako taiteen puolesta kuolla, onko yksittäisen ihmisen henki arvokkaampi kuin taideteos joka on ehkä innostanut monia? Sota tuntui lukemisen jälkeen entistäkin mielettömämmältä, ajattelin menetettyjä henkiä, tuhottuja taideaarteita, historian palasia jotka ovat korvaamattomia. Sydämeni vuosi verta ajatellessani kuinka natsit olivat polttaneet jälkeen jättämiään teoksia jottei kukaan muukaan saisi niitä. Ja ajatuskin kirjarovioista on tuskallinen...

Elokuva noudatti melko mukavasti kirjan tapahtumia vaikka luonnollisestikin joita kohtauksia oli dramatisoitu tai karsittu liittämällä yhteen useampia tapaus ja onpa monumenttimiesten nimetkin muutettu. Leffan näyttelijäkaarti on komea (ihan kirjaimellisestikin, alan vihdoinkin ymmärtää miksi Clooneytä niin kehutaan...) ja onnistuu tuomaan tarinaan myös huumorin pilkahduksia, joista itse pilkahduksia. Minun luku- ja katselukokemuksessani molemmat teokset putoavat kategoriaan Ihan kiva, sillä ne eivät tarjoa mitään ikimuistoista mutta ovat sinällään ihan kelpo ajanvietettävä ja herättävät ajatuksiakin.

"Koko toistaiseksi vapautetulta alueelta Bretagnen rannikolta Saksan rajoille kaikki arvokkaimmat taideteokset olivat tyystin kadonneet. Kaikki suurten taiteilijoiden - Michelangelon, Rafaelin, Rembrandtin, Vermeerin - teokset loistivat poissaolollaan. Mutta jossakin niiden oli oltava.

Kadoksissa oli myös uskonnollisia pyhäinjäännöksiä, toorakääröjä, kirkonkelloja, lasimaalausikkunoita, koruja, arkistoja, gobeliineja, historiallisia esineitä ja kirjoja. Liikkeellä oli jopa sellaisia huhuja, että Amsterdamin kaupungin raitiovaunut olisi varastettu."

Minerva, 2014
Sivuja: 544
Alkuteos: The Monuments Men. Allied Heroes, Nazi Thieves and the Greatest Treasure Hunt in History.
Suomentanut Jutta Jarvansalo, Antti Posti
Kirjasta lisää: The Monuments Men

Nuoruutemme Pariisi / Paula McLain

Paula McLainin Hadley Richardson Hemingwaystä kertova kirja on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja yllätyinkin iloisesti huomatessani että Gummerukselta oli ilmestynyt teoksesta suomennos. Kirja siirtyi heti lukupinoni kärkeen, kukapa voisi vastustaa 1920-luvun Pariisin tunnelmaa?!

Hadley Richardson oli hiljainen 28-vuotias nainen, jonka elämä otti uuden käänteen kun hän kohtasi juhlissa nuoren Ernest Hemingwayn. Ehkä elämänsä umpikujaa pelkäävä Hadley tekee yllättävän ratkaisun ja siirtyy Ernestin kanssa niukkaan mutta luovaan ja jännittävään elämään Pariisissa. On härkäjuoksuja Pamplonassa, laskettelua Alpeilla, auringonpalvontaa Italiassa ja rakkautta Pariisin kahviloissa. Juhlia muiden luovien nerojen kanssa ja turhautumista kirjoittamiseen. Mutta kaiken hyvän täytyy joskus päättyä...

Pidin Paula McLainin tavasta kirjoittaa, hän herätti Pariisiin (ja kroonisen matkakuumeeni) eloon mainiolla tavalla. Kiinnostuin taiteilijaelämästä, joka vaikutti yht'aikaa olevan raadollista, loistokasta ja rankkaa. Ernestin ja Hadleyn tuttavapiiri vilisee tuttuja nimiä, kuten Gertrude Stein sekä F.Scott Fitzgerald Zelda-vaimoineen. Tuoreen Kultahattu-kokemukseni jälkeen etenkin tämä pariskunta kiinnosti minua - en tiedä oliko se vain minun omaa mielikuvitustani mutta kirjan Fitzgeraldit muistuttivat minusta kovasti Kultahatun Buchannoneita. Olen lukenut tästä ajankohdasta vain vähän (viimeksi mainion sarjakuvan Beware the Reeper, jossa muuten Ernest ja Hadleykin vilahtavat). Kirjan sivuhenkilöt alkoivat kiinnostaa ja päädyinkin tapani mukaan googlettelemaan.

"Silloin me sanoimme Pariisia verrattomaksi paikaksi, ja niin se olikin. Mehän sen keksimme. Loimme sen omasta kaipauksestamme, savukkeista ja Saint Jamesin rommista: loimme sen savusta ja säkenöivästä, vimmaisesta keskustelusta, ja kuka uskalsikaan väittää ettei se ollut meidän? Yhdessä loimme ja sitten taas hajoitimme kaiken."

Kiinnostuneille vinkiksi myös Random Housen The Paris Wife -sivu, jolta löytyy mm. kirjailijan haastatteluja ja valokuvia kirjan tapahtumien paikoista.

Gummerus, 2013
Sivuja: 390
Alkuteos: The Paris Wife
Suomentanut Irmeli Ruuska
Saatu arvostelukappaleena

Beware the Creeper / Jason Hall & Cliff Chiang

Tuntuu että sarjakuvien lukemisesta on taas vierähtänyt ihan liian pitkä aika ja olikin ihanaa löytää kirjaston hyllystä uutta ja kiinnostavaa luettavaa. Jason Hallin kirjoittama ja Cliff Chiangin kuvittama Beware the Creeper nimittäin vaikutti heti ihan juuri oikeanlaiselta kirjalta allekirjoittaneelle.

Tarina sijoittuu vuoden 1925 Pariisiin, jossa Benoirin sisarukset, räväkkä Judith ja hiljainen Madeline vaikuttavat. Valitettavasti Judithiin iskee silmänsä myös seurapiirien paha poika, Mathieu Arbogast, jolle ei sanota ei, kuten Judith saa valitettavasti todeta. Mutta sitten Pariisin varjoihin ilmestyy uudenlainen saalistaja, erikoiseen asuun pukeutunut, Creeperiksi itseään kutsuva nainen, joka tuntuu vainoavan juuri Arbogasteja.

Creeper osoittautui ilahduttavan toimivaksi sarjakuvaksi. Jälkikäteen ajatellen tarina oli mukavan eheä ja vauhdikas, jollain tapaa samaistuttavakin. Kirjan perusidea (josta en tässä kuitenkaan paljasta enempää) on mielestäni aika tyypillinen, saman tapaiseen asetelmaan olen törmännyt aiemminkin. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti menoa haitannut, sillä Hallin tarina tempasi minut tehokkaasti mukaansa ja Chiangin kuvitus toimii hienosti sitä täydentämässä. Innokas nojatuolimatkailija kun olen, nautin myös kirjan hyvin välittämästä pariisilaisesta tunnelmasta, tyylikkäästä, taiteellisesta ja kapinallisesta menosta.

En ollut aiemmin tutustunut Hallin ja Chiangin tuotantoon, mutta tämän kelpo kokemuksen jälkeen pidän silmäni auki miesten muiden kirjojen varalta!

Prenez garde au Creeper! Beware the Creeper!

Vertigo, 2013
Sivuja: 128

The Perfume Collector / Kathleen Tessaro

Joskus kirjan valintakriteerit saattavat olla hyvinkin sattumanvaraiset. Olin törmännyt Audible laajoissa
kokoelmissa Kathleen Tessaron kirjaan The Perfume collector, joka jäi mieleeni kiehtovan nimen ja ennenkaikkea kannen kuvan perusteella. Kannen punapukuinen nainen oli mielestäni niin chic että kirja jäi kummittelemaan mieleeni ja lopulta päätyi ostoskoriinikin. Onneksi, sillä tämä kirja oli yllättävän ihanaa todellisuudenpakoa ja huomattavasti vähemmän höttöinen kuin etukäteen kuvittelin.

Eletään 1950-luvun Lontoossa, eräänä päivänä kiltti ja herttainen, onnettomassa avioliitossa elävä Grace saa yllättävän viestin ranskalaiselta juristilta. Hän on saanut perinnön naiselta, josta ei ole koskaan kuullutkaan. Hämmentynyt Grace matkustaa Pariisiin ja yrittää ottaa selvää miksi salaperäinen Eva d'Orsay, kosmetiikkakuninkaan rakastajatar, on nimennyt juuri hänet testamentissaan. Tarina liikkuu kahdella aikatasolla ja lukija temmataan myös 1920 New Yorkiin, jossa nuori Eva kokeilee siipiään.

En oikein tiedä kuinka kuvailisin tätä kirjaa. Se ei ole erityisen romanttinen, höttöinen, historiallinen eikä sen mysteeri ole maailmoja järisyttävä. Silti viihdyin kirjan parissa loistavasti. Voisin kaiketi sanoa että The Perfume Collector on tarina naisista, jotka löytävät voimansa. Se on myös tunnelmien kirja, erityisesti Pariisi näyttäytyy kirjassa upeana - matkakuumeeni alkaa taas vähitellen herätä! Samoin tuoksujen ystävälle kirja saattaa olla mainio lukukokemus, sillä hajuvesien kiehtovan ylellisessä maailmassa liikutaan paljon. Tessarolla tuntuukin olevan taito kuvailla tuoksuja siten että ne muodostavat kauniita, visuaalisia hetkiä lukijalle.

The Perfume Collectorin juoni oli kiinnostava ja koukuttava eikä ilokseni sortunut moniin saman tyyppisten kirjojen kliseistä, tosin yksi paha tapaus sieltä kuitenkin löytyi! (Enpä kuitenkaan kerro mikä etteivät muut lukijat spoilaanut.) Kirjan lukija oli mielestä vallan mainio, Lauren Lefkow vaihteli näppärästi eri aksentteja ja rakastuin etenkin hänen ranskalaiseen luentaansa jopa siinä määrin että huomasin jäljitteleväni sitä omassakin puheessa. Höperöä!

AudioGo Ltd, 2013
Kesto 11 h, 34 min.
Lukija Laurel Lefkow

Kolme vahvaa naista / Marie NDiaye

Tartun usein kirjoihin ihan silkkaa uteliaisuuttani, kuten kai useimmat lukutoukat. Olin kuullut paljon hyvää tästä Marie NDiayen teoksesta ja vaikka vähän veikkailin ettei se olisi ihan minun tyyliseni kirja, on silti välillä kokeilla erityyppistäkin kirjallisuutta, kirjailijahan voi vaikka yllättää!

Kolme vahvaa naista sisältää kolme kertomusta, joita yhdistää tietynlainen samankaltaisuus. Kirjojen naiset eivät ole sankarittaria eikä heitä riennä pelastamaan kiiltävähaarniskainen ritari tai edes reissussa rähjääntynyt Jack Bauer. Kirjassa näkyykin voimakkaana realismi kaikkine rumineen sävyineen. Siistejä tai kivuttomia ratkaisuja ongelmiin ei aina löydy, on vain kestettävä, selvittävä, siedettävä, valittava kahdesta pahasta se pienempi.

Kirjan ensimmäisessä tarinassa kohdataan Ranskaan muuttanut Norah, joka vuosien jälkeen palaa perhettä kaltoin kohdelleen isän taloon. Asiat ovat muuttuneet dramaattisesti ja nyt Norahin apu olisi tarpeen, mutta suostuuko Norah luopumaan omasta elämästään? Entä kuinka ranskalaisen Rudyn, joka riitelee puolisonsa - ja vähän muidenkin - kanssa? Kääntyykö kolmannen kertomuksen Khadyn onni koskaan?

Kirjan tunnelma oli kiihkeä, mikä teki toisaalta vaikutuksen mutta samalla vaikeutti myös lukemistani. Kolmen vahvan naisen kohdalla nimittäin kävi niin kehnosti että olin sitä lukiessani tavallista väsyneempi työkiireiden takia ja kirjan tempo ei oikein tuntunut sopivalta olotilaani. Elin sen mukana mutta kirjan kautta kokemani tunteet eivät olleet kovin miellyttäviä ja tulivat melkein liikaakin iholle. Kirjan tarinoista etenkin ensimmäinen ja viimeinen jäivät mieleeni vahvasti ja jättivät jälkeensä surullisen ja maailmaan pettyneen olon. Että elämä osaakin joskus olla epäreilua.

"Niinpä, hän ajatteli, hän, Rudy Descas, ei ollut vielä neljänkymmenenkolmen vuoden ikään saavuttanut luontevaa ja fiksua maltillisuuta, tyyntä ironiaa, joka leimasi muiden miesten tavallisiakin toimia ja puheita, ja hänestä tuntui, että muut puhuivat lapsilleen rauhallisesti ja luontevasti, lukivat sanomalehtiä ja kuvalehtiä pilkallisen kiinnostuneina, ajattelivat mielihyvällä lounasta, joka tulevana sunnuntaina nautittaisiin ystävien seurassa, ja jonka eteen he tekisivät kaikkensa auliisti, iloisesti, tarvitsematta epätoivoisesti peitellä, että he olivat juuri selvinneet ties kuinka monennesta kiistasta, piinallisesta ja hävettävästä unesta. Sillä minä olen aivan murheen murtama."

Gummerus, 2013
Sivuja: 279
Alkuteos: Trois femmes puissantes
Suomentanut Anna-Maija Viitanen

Samppanjaruhtinas / Kåre Halldén

Wine Crime -jännärit ovat minulle ihan uusi juttu ja moisista kirjoista kuultuani päätin että kunnon dekkarin ystävän täytyy ehdottomasti perehtyä tähänkin lajiin. Kåre Halldénin Samppanjaruhtinas herättikin kiinnostukseni ja loi oikeanlaista tunnelmaa jo tyylikkään kohtalokkaalla, Tuomo Parikan suunnitelmalla ulkoasulla.

Kun Harald Poppe, leskeksi jäänyt ja suruunsa eristäytynyt mies, lähtee ryhmämatkalle Ranskan samppanjaseudulle, ei mies arvaakaan millaiseen pyöritykseen hän joutuu. Ensimmäisellä kiertokäynnillä legendaarisen Cloët-Décleauxin samppanjatalon kellareissa, Harald löytää kuolevan vanhan miehen, joka viimeisillä sanoillaan kertoo Isabellen olevan vaarassa. Mies on Anselme Guidot, samppanjatalon legendaarinen makujen luoja ja Isabelle on hänen tulitukkainen lapsenlapsensa. Tapahtumat kiihtyvät suorastaan kuohuttaviksi...

Tarina liikkuu kahdella aikatasolla, nykyajan lisäksi valoitetaan samppanjatalon väen vaiheita toisen maailmansodan aikana ja mukana non myös oikeakin historian henkilö, natsien nimittämä samppanjaruhtinas Otto Klaebisch. Kirja vie lukijansa elegantin samppanjatalon glamourin täyttämään elämään, Ranskan kauniille viinialueille. Tässä kohtaa on mainittava myös että bloggaajan lähes krooniseksi muuttunut matkakuume alkoi jälleen nousta. Näen jo sieluni silmin kuinka huristelisin pienellä autolla pitkin Ranskaa, viinilehtoja ja kauniita vanhoja taloja ihastellen. Minulle tämä olikin ehdottomasti yksi kirjan parhaista puolista, olenhan innokas nojatuolimatkailija!

Vaikka rakastinkin kirjan miljöötä, oli kirjan tarinassa muutama kohta jotka jäivät arveluttamaan. Minun on vaikeaa uskoa että juuri rakkaan isoisänsä menettänyt nainen, olisi voimissaan lähtemään seuraavana päivänä juhliin enkä oikein usko että sitä häneltä edes odotettaisiinkaan. Vaikka elementeistä osa oli hitusen ennalta-arvattavia, oli kokonaisuus silti miellyttävä ja varsinkin kirjan tyylikäs tunnelma osui nappiinsa. Ruotsiksi Haraldin seikkailuista on ilmestynyt jo seuraavakin osa, jonka kyllä mielelläni lukisin.

"Annanpa hyvän neuvon, jos haluatte nauttia elämästänne, monsieur", Vivianne sanoi lujasti. "Antakaa piutpaut sille, mitä niin sanotut gastronomit ja viinisnobit sanovat ja ajattelevat. He yrittävät vain kätkeä oman epävarmuutensa. Olen aina sanonut, että jos jokin on hyvää, niin se on hyvää. Asioita ei kannata tehdä sen monimutkaisemmiksi."

Tammi, 2013
Sivuja: 397
Alkuteos: Champagneführern
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Saatu arvostelukappaleena

An enchantment: a graphic poem / Christian Durieux

Christian Durieuxin kaunis graafinen novelli osui hyppysiini ihan sattumalta, kiitos kirjaston tätien ja -setien jotka olivat laittaneet herkkupalan hyvin näkyvillä. Kirjan takakansi oli tällä kertaa se suurin myyntivaltti, sillä siinä kuvataan tarinaa kahden ihmisen satunnaiseksi kohtaamiseksi, silti vihjaten jostakin taianomaisesta. Olen myyty!

Tarinassa on oikeastaan kolme päähenkilöä, vanha, kitkerä mies, entinen mahtimies, nuori salaperäinen ja spontaani nainen ja Louvre, tapahtumapaikka, jonka taideteokset luovat upeat kulissit ainutlaatuiselle kohtaamiselle.

Kirjan teemat uteloittivat minua siinä määrin että An Enchantment oli pakko lukea heti kotiin päästyä. Kirjassa oli kaunis ja omalaatuinen tunnelma, joka otti valtaansa ja vaikka tarinan lopun melkein jotenkin aavistinkin, oli tässä kirjassa matka päämäärää tärkeämpi. Ihan napakymppi tarina ei ollut mutta viihdyin kuitenkin hyvin Louvren salaperäisissä tunnelmissa.

Christian Durieux on minulle aivan tuntematon taiteilija, mutta nautin sekä tarinasta ja piirrosjäljestä siinä määrin että pidän jatkossa silmäni auki hänen muiden töidensä varalta. Kirja kuuluu Louvre editions -sarjaan, jossa on neljä muutakin kiinnostavan oloista teosta eri tekijöiltä.

NBM Publishing, 2013

Sivuja: 64

Tsaarin kuriiri / Jules Verne

E-kirja alkaa pikkuhiljaa valloittaa sydäntäni sillä on hirmuisen kätevää yllättävän odottelutilanteen iskiessä kaivaa laukusta puhelin ja valita sieltä jokin mieleisensä viihdyke. Hammastarkastusta hermostuneena odotellessani päädyin valitsemaan Elisa kirjan valikoimista Jules Vernen seikkailuklassikon Tsaarin kuriiri, siinä toivossa että vauhdikas tarina auttaisi hammaslääkäripelkoon. (No ei kyllä auttanut, mutta sehän ei ole Vernen vika...)

Tarina on tuttuun tapaan seikkailuja ja runsasta faktatietoa täynnä. Tällä kertaa kirjailija vie lukijansa Aleksanteri II:n ajan Venäjälle, jossa eletään kuohuvia aikoja. Tataarit kapinoivat ja tsaarin on saatava hinnalla millä hyvänsä sana veljelleen Siperian rajan yli. Koska lennätinlinjat on katkaistu, on lähetettävä kuriiri ja Mikael Strogov, nuori siperialainen, saa osakseen tämän vaarallisen ja vaativan tehtävän. Matkalla sattuu tietysti monenmoista ja Mikaelin kanssa matkaa taittavat pian Nadja, joka tekee matkaa Siperiassa vankina olevan isänsä luo sekä kaksi kilpailevan lehden ulkomaan toimittajaa - ranskalainen Alcide Jolivet ja englantilainen Harry Blount.

Tsaarin kuriiri muistutti minua jollain tapaa Matkasta maailman ympäri, en tosin ole lukenut kyseistä kirjaa, vaan ainoastaan katsellut piirrettynä sarjana lapsena mutta siitä huolimatta teos on tehnyt vaikutuksen. Samaan Mikaelkin samoaa Venäjän takamaita ja kokee seikkailun toisensa perään pahan Ivan Ogarevin yrittäessä estää kaikin keinoin. Verne ei suoranaisesti säästele henkilöitään, olen oikeastaan ihmeissäni siitä että moisesta ryöpytyksestä voisi kukaan selviytyä hengissä! Paitsi kenties Mikael ja Nadja, nuo kaksi urheinta ja jalointa ihmistä...

Tästä pääsenkin kätevästi siihen mikä kirjassa ärsytti. Vernen henkilöt ovat nimittäin aika mustavalkoista porukkaa, hyvät ovat jaloja ja sankarillisia, Mikael on jo suoranainen supermies kaikkine ihmeellisine taitoineen ja vaistoineen ja pahikset ovat häijyäkin häijympiä vaille minkäänlaista inhimillisyyden hiventäkään. Tämä on tietysti ymmärrettävää teoksen iän ja kohderyhmän huomioonottaen, mutta nyppi silti.

Tsaarin kuriiri on, edellisten lukemieni Vernen kirjojen tapaan, täynnä tietoiskuja. Ainakin minun asiaan perehtymättömään silmääni tiedot tuntuivat tarkoilta ja paikkaansapitäviltä ja auttavat varmasti luomaan selkeämpää kuvaa olosuhteista, joissa kuriiri matkaa. Plussaa annan siitä että pikkuinen Suomikin mainitaan muutamaan otteeseen.

"Ainoastaan kuriiri saattoi korvata katkaistun lennätinlangan. Häneltä kuluisi melkoinen aika niiden viidentuhannenkahdensadan virstan taivaltamiseen, jotka erottivat Moskovan Irkutskista. Häneltä vaadittiin kapinallisten ja hyökkääjien rivien välitse pujahtaakseen miltei yli-inhimillistä rohkeutta ja älykkyyttä. Mutta selväpäinen ja lujasydäminen kykenee paljoon!
- Löytänenköhän sellaisen pään ja sydämen? tuumi tsaari."

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Karisto Oy:n suomentamana vuonna 1927
Sivuja: 296
Alkuteos: Michel Strogoff
Suomentanut Valfrid Hedman

Madame de Pompadour : äly, kauneus, valta / Herman Lindqvist

Jeanne Poisson syntyi tavalliseksi porvaristytöksi mutta jo lapsena ennustaja povasi hänen nousevan korkealla. Kukaan ei tosin olisi tuolloin uskonut että kaunis tyttönen jonain päivänä johtaisi kuninkaan rinnalla koko maata. Jeannen vartuttua alkoi lähipiiri kuitenkin oivaltaa että hänestä saattaisi olla jopa kuninkaan rakastajattareksi - yksi korkea-arvoisimpia ammatteja joihin nainen saattoi noina aikoina yltää. Jeanne tulisi kuitenkin osoittamaan olevansa muutakin kuin suloinen nuori nainen, hänen pyrkimyksiinsä kuului mm. Ranskan valtion talouden tervehdyttäminen ja rauhan saattaminen valtakuntaan.

Lindqvistin kirja tarjoaa mielenkiintoisen ja asiantuntevan kurkistuksen Ranskan kuninkaan hoviin, joka saa hetkittäin lukijansa tuntemaan itsensä Liisaksi Ihmemaassa. Tai mitä sanotte kuninkaasta joka naamiaisissa pukeutuu marjakuuseksi? Loisteliaasta palatsista, jonka asukkaat heittävät tarpeensa ulos ikkunasta pihalle?

Madame de Pompadourin maailmassa tanssivat samaan aikaan yhdessä sekä rappio. En voinut olla miettimättä millaista olisi ollut elää moisten kieroilujen ja juonittelujen maailmassa. Jeannella lienee ollut hyvä pää harteillaan ja luotettavat tukijoukot, sillä häntäkin kohtaan tehtiin lukuisia murhayrityksiä. Hovi tuntuu olleen myös paikka, jossa mikään ei oikeasti ole sitä miltä näyttää ja jossa heikkoutta ei kannata paljastaa.

Ludvig XV:n huvitellessa nuorempien naisten kanssa, Jeanne näyttää aikuisempana keskittyneen itsensä kehittämiseen ja valtion asioiden hoitamiseen. Olikin yllättävää oppia että kaunis rakastajatar, joka kuvissa näyttää pelkältä herttaiselta tyttöseltä, olikin itseasiassa varsin älykäs ja pystyvä nainen, jota tuon ajan diplomaatit luonnehtivat käytännössä Ranskan pääministeriksi.

Lindqvistin teksti on eloisaa ja kiinnostavaa sekä ajatuksiakin herättävää. Kirja ei koostu pelkästään Jeannen elämäntarinasta, sillä samalla kirjailija kuvaa myös Ranskan sisä- ja ulkopoliittista tilannetta ja olosuhteita, jotka lopulta johtaisivat vallankumoukseen. Poliittista historiaa kuitenkin piristetään pienillä ja kiintoisilla yksityiskohdilla hovielämästä tai vaikkapa vakoojista. Minua jäi erityisesti kiinnostamaan Charles d´Eon de Beaumont, diplomaatti, jonka Ludvig lähetti oli mm. vakoillut keisarinna Elisabetiä - naiseksi pukeutuneena.

"Hän ei voinut hyvin, mutta silti hänen täytyi päivästä toiseen esiintyä niin kauniina kuin mahdollista, inspiroivana ja luovana. Hänen täytyi osallistua kuninkaan viralliseen ohjelmaan ja matkustaa linnasta toiseen, ja samalla harjoitella näytelmiä sekä esiintyä niissä iltaisin. Joka hetki hänen täytyi olla valppaana juonien ja petosten varalta, sillä vihollinen oli läsnä koko ajan. Mutta koskaan hän ei saanut näyttää epäilyksiään, surujaan tai väsymystään."

WSOY, 2011
Sivuja: 351
Alkuteos: Madame de Pompadour
Suomentanut Päivi Kivelä

Abelard / Renaud Dillies

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin Abelardissa huomioni, oli vetoava kansi. Väritys ja symmetriikka toivat mieleeni jossain määrin lastenkirjan, mutta herttainen sellainen. Kauniiden kansien väliin kätkeytyi katkeran suloinen kertomus, joka liikutti.

Tarinana Aberlard ei ole uusi. Se kertoo nuoresta ja viattomasta maalaisvarpusesta, jonka rauhallisen ja turvallisen elämän rikkoo nainen. Aberlard tapaa Eppily-nimisen tipusen, joka ei kauniista ulkokuorestaan huolimatta ole ihan siitä herttaisimmasta päästä. Eppilyä ei kukkasilla valloiteta, hän haluaa kuun ja tähdet. Joten kun Abelard kuulee lehdestä amerikkalaisen keksijän luoneen välineen, jolla matkata tähtiin, hän päättää jättää kotinsa ja aloittaa pitkän ja vaikean matkan Amerikkaan.

Kuten sanottu, tarina on suureksi osaksi vanha tuttu ja se rokotti lukukokemustani. Abelard on suloinen ja melkein lapsenomainen tipu, jota haluaisi suojella pahalta maailmalta, mutta sydän tekee mitä haluaa. Tarina on kaunis mutta jotain uuttakin olisi kokonaisuuteen keksiä.

Pidin kirjan piirrostyylistä ja värityksestä, jotka virittivät lukijan sadunomaisiin tunnelmiin. Mukava yksityiskohta on myös Abelardin hattu, josta putkahti toinen toistaan kauniimpia mietelauseita ohjaamaan tipusen tietä maailmassa. Minun makuuni oli myös jörön Gaston-karhun ja Abelardin epätodennäköinen ystävyys, vaikka sekin toki on jo monessa yhteydessä koettu kuvio.

Kuten tekstistä ehkä välittyykin, olin kirjasta kahden vaiheilla. Se oli toisaalta koskettava ja hellyyttävä, kauniskin, mutta ihan kylmän analyyttisesti olisin kaivannut jotain enemmän. Ehkä alkuvuoden upeat lukukokemukset ovat tehneet minusta liian vaativaisen?

Write your troubles in the sand, carve your blessings in the sand.

NBD, 2012

Sivuja: 128

Onnen koukkuja / Grégoire Delacourt

Mitä tekisit jos voittaisit lotossa jättipotin? Oletko koskaan miettinyt sitä, minä ainakin olen. Mitä suuremmaksi potti kasvaa, sen yksityiskohtaisempia suunnitelmia päässäni laadin. Olisi ihanaa matkustella kaukaisiin maihin ja varmasti lentäisi business-luokassa. Iso talo, kenties merinäköalalla kelpaisi, sellainen jossa olisi kirjastohuonekin. Perhekin saisi osansa onnenpotkusta ja avustustarkoituksiinkin voisi rahaa antaa. Silti juuri koskaan osta itselleni kuponkia - haaveilen vain. Yksi syy lienee laiskuus ja huono muisti, mutta pelkään myös sitä, että ihan onnellinen elämä potin myötä muuttuisi joksikin muuksi josta en ehkä pidäkään.

Tätä teemaa käsittelee Grégoire Delacourt kirjassaan Onnen koukkuja. Päähenkilö, Jo, on ihan tavallinen keski-ikäinen nainen, joka asuu pienessä ranskalaisessa kaupungissa ja pyörittää ompelutarvikeliikettä. Rahaa lienee riittävästi muttei tuhlattavaksi saakka ja unelmat ovat arkisen pieniä. Lapset ovat lentäneet pesästä, oma isä sairaalassa ja avioliitosta on kuumin huuma kadonnut vuosia sitten. Mutta kaikki on silti ihan hyvin. Ja sitten Jocelyne, joka ei koskaan osta lottokuponkia, voittaa 18 miljoonaa euroa.

Onnen koukkuja oli pieni, kepeä ja aika ranskalainen kirja. Joihinkin Jocelynen mietteistä oli helppo samaistua, samalla tulin itsekin miettineeksi sitä kuinka moinen rahamäärä muuttaisi elämääni ja olisiko muutos oikeasti positiivinen. Kirja on sävyiltään lämmin ja pienen ranskalaiskaupungin tunnelmissa on mukava viivähtää.

Onnen koukkuja ei kuitenkaan ollut minun kirjani. Minun makuuni Jocelyne oli hieman turhankin alistunut ja passiivinen ja puolisoa lukuunottamatta muut henkilöt jäivätkin ohuiksi ja etäisiksi. Olisinkin kaivannut kirjaan edes yhtä henkilöä, johon samaistua. Lukukokemuksena Onnen koukkuja (jolla muuten on aika näppärä suomenkielinen nimi!) oli ihan kiva, se ei ärsyttänyt mutta ei lumonnutkaan. Tunnustan toki sen, etten koskaan ole kokenut ranskalaista kulttuuria kovin läheiseksi itselleni, jollekin toiselle voi tämäkin olla napakymppi.

"Kultahyppyset oli avannut hautautuneen, unohdetun ystävällisyyden padot. Näytti siltä, että nyöreistä, nauhakujista ja leipurinlangasta kertovat juttuni olivat luoneet vahvan siteen, sellaisten naisten näkymättömän yhteisön, jotka löydettyään uudelleen ompelemisen ilon olivat korvanneet päiviensä yksinäisyyden yhtäkkiä muodostuneen perheen tuottamalla riemulla."

WSOY, 2013
Sivuja: 164
Alkuteos: Le liste des mes envies
Suomentanut: Leena Leinonen
Saatu ennakkokappaleena

Ulkoministeriö 2: diplomaattisia merkintöjä / Abel Lansac, Christophe Blain

Pimeän ja kylmän tammikuisen illan pelasti Ulkoministeriö. Tutustuin tähän sarjakuvaan viime vuonna ja olen ensimmäisen osan lukemisesta saakka odottanut hartaasti toisen osan suomennosta. Ajattelin ensin vain vähän silmäillä diplomaattisia merkintöjä, mutta niinhän siinä sitten kävi että koko herkkupala tuli ahmaistua kerralla.

Kirja sijoittuu Ranskan ulkoministeriöön seuraten raivostuttavan, loistavan, melkeinpä demonisenkin ministeri Alexandre Taillard de Vormsin työtä. Tarinan kertojana on ministerin puheenkirjoittajaksi palkattu Arthur, joka painiskelee vaativan, kiehtovan ja oudon koukuttavankin työnsä ja yksityiselämän vaatimusten kanssa. Tällä kertaa yritetään torjua maailman laajuisen sodan uhkaa kun Yhdysvallat haluaa hyökätä Luusdemiin.

Jännästi huomaan innostuvani aina työelämään liittyvistä jutuista vaikka siellä itsekin olen. Vaikka poliittikka onkin allekirjoittaneen hommista kaukana, huomaan kuitenkin samaistuvani tuohon pieni ratas suuressa koneistossa -fiilikseen sekä hektisyyteen ja toimistopolitiikkaan. Muutenkin Ulkoministeriö tuntuu kaikessa ironisuudessan myös jollain tasolla uskottavalta, Luusdem muistuttaa oudon paljon Afganistania tai Irakia ja Taillard de Vormsin tyylisiä politiikkoja taitaa löytyä joka maasta. Uskottavuus lisääkin kirjaan koukuttavuutta, ainakin allekirjoittanut oli vähällä myöhästyä töistä jäätyään nauttimaan aamupuuroa Ulkoministeriön kanssa! Täytyihän minun nyt lukea siihen asti että Luusdemin kriisi saadaan jotenkin selvitettyä!

Silmiäni miellyttävät kovasti Ulkoministeriön piirrokset, joista liike ja kiireisyys välittyvät tehokkaasti. Myös tarina toimi minusta mukavasti kokonaisuuden pyöriessä vahvasti Luusdemin ympärillä. Olen myös vaikuttunut ulkoministerin monipuolisuudesta, sillä vaikka Taillard de Vorms tuntuu hetkittäin olevan lähes demoninen pomo helvetistä niin hän myös näyttäytyy inhimillisenä ja kameoleonttimaisena politiikan taitajalta, joka vaatii paljon itseltään ja muilta koska uskoo aidosti asiaansa.

WSOY, 2013
Sivuja: 112
Saatu arvostelukappaleena.

Kolme varjoa / Cyril Pedrosa

Syy, miksi alunperin kaivoin Cyril Pedrosan Kolme varjoa kirjaston hyllystä, on suoraan sanottuna tyhmä, mutta tunnustetaan nyt kuitenkin. Paksun sarjakuvaromaanin seläke kun muistutti Minun Kiinani -sarjan kirjoja ja herätti siis heti luottamusta. En minä näitä lukupäätöksiä millään tiedolla tee, ihan vain tuurilla eteenpäin touhotan. Ja ilmeisesti kannattaisi alkaa lottoamaan, sillä Pedrosan kirja oli melkoinen napakymppi!

Kirjan aihe, isän ja pojan pakomatka, ei ensi alkuun vaikuttanut hirveän kiinnostavalta, mutta ensimmäiset sivut veivät jo mukanaan. Aihe on oikeastaan pakomatkaa syvempi, päällimmäisenä teemana on kuolema ja sen uhan mukanaan tuomat tunteet ja reaktiot. Pedrosa käsittelee aihetta herkästi, kauniisti, oivaltavastikin ja taisi minulla lukiessani vähän silmäkulmakin kostua...

Pedrosan piirrostyyli on kiinnostava, hän vaihtelee perspektiiviä ja kenties myös piirrosvälineitäkin, sillä välillä kuvat ovat musta ja melkein suttuisia, kuin liidulla piirrettyjä. Välillä ne ovat kevyeitä, ohuin viivoin, kuin lyijykynällä tehtyjä. Efektinä tämä on hieno ja tuntuu vahvistavan kirjan tunnelmia. Kokonaisuus on parhaimmillaan elävä, melkein kuin lukisi piirretyn elokuvan story-boardia.

Olen juuri nyt aikalailla äimän käkenä hienon lukukokemuksen johdosta. Tiedättehän sen tunteen kun on juuri lukenut jotain hienoa eikä oikein kykene muuhun kuin hokemaan "olipas se hieno". Noh, tämä oli hieno! Suosittelen.

PS. Korkkasin tällä Susan Seitsemän sarjakuvaa-haasteen!

WSOY, 2010
Sivuja: 268
Alkuteos: Trois ombres