The Silkworm (suom. Silkkiäistoukka) / Robert Galbraith

Yksi viime vuoden kiintoisia kirjailijaskandaaleja oli esikoiskirjailija Robert Galbraithin paljastuminen menestyskirjailija J.K. Rowlingiksi. Käen kutsu jakoi mielipiteitä ja taatusti myi uutisen jälkeen kuin häkä! Uteliaana minäkin luonnollisesti halusin ottaa selvää mistä kohussa oli kyse ja ilahduin huomatessani että Harry Potterin luoja oli tällä kertaa kirjoittanut kelpo dekkarin jolle seurasi jatkoa suhteellisen rivakassa tahdissa. The Silkwormin päätin kuunnella Audiblen kautta lunastettuna äänikirjana sillä arvelin taitavan ääninäyttelijän saavan paljonkin irti kirjailijan värikkäistä henkilöhahmoista.

Owen Quine ei koskaan ollut saavuttanut menestyskirjailijan myyntilukuja mutta miehen tuoreimman käsikirjoituksen, The Bombyx Morin, piti hänen mukaansa olla menolippu maineeseen. Kun miestä ei muutamaan viikkoon kuulu kotiin, huolestuu arjen alle lähes nääntynyt vaimokin ja päättää palkata Cormoranin etsimään omille teilleen usein eksyvän taiteilijan joka vaikuttaa tekstillään suututtaneen puolet Lontoon kirjailijapiireistä.

Galbraith taitaa hienosti erilaisten henkilöiden luomisen, kuunnellessani mm. onneton Leonora herää vaikuttavasti eloon. Jälleen kerran on pakko todeta että etenkin elämän synkempien puolten kuvaaminen sujuu kirjailijalta hyvin, osa Silkkitoukan hahmoista on kaikessa surkeudessaan hetkittäin jopa hitusen koomisia. On hieman hämmentävää huomata, että visualisoin osan henkilöistä Harry Potter -elokuvien hengessä, mm. Leonora Quine muistuttaa minun kuvitelmissa erästä Tylypahkan opettajaa... 

Kirjan aihe, Lontoon kirjallisuuspiirit, oli mielenkiintoinen kirjailijan taustaa silmälläpitäen, enkä voinut olla miettimättä sitä oliko kirjailija kenties lainannut tosielämästä itselleen innoitusta. Oli myös mukavaa huomata että jo toisessa kirjassa kirjan päähenkilöt alkavat tuntua mukavan tutuilta, mm. Cormoran kaikkine puutteineen alkaa kuitenkin muotua sympaattiseksi sankariksi, jossa rähjäisyydestä huolimatta on nallekarhumaisuutta ja haavoittuvaisuutta, jonka veikkaisin vetoavan naislukijoihin. Kirjailija on kehitellyt myös mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, mm. Cormoranin sekopäinen ex-morsio lienee hahmo josta tullaan tulevaisuudessa kuulemaan lisääkin.

Kuuntelin kirjan Audiblen julkaisemana äänikirjaversiona ja paikallaan on jälleen kiitellä lukijaa, Robert Glenister nimittäin teki hienon työn niin karhumaisena Cormoranina kuin monina mainioina naishahmoinakin - pidin! Loppuratkaisukin toimi, olkoonkin että tällä kertaa arvasin tekijän ja taustoineen, aika näyttää olinko todella terävä vai paljastiko kirjailija liian helposti johtolangat.

Kirjan suomennos ilmestyy elokuun lopulla Otavan kustantamana nimellä Silkkiäistoukka, dekkareiden ystävien kannattaa siis pitää silmät auki! Cormoran Strike -sarjasta on suunniteltu 7-osaista, joten herkkua riittänee vielä muutamaksi vuodeksi.

Hatchette Audio UK, 2014
Kesto 17h 16 min
Lukija Robert Glenister
Kirjabingo: Ostettu kirja 

Käen kutsu / Robert Galbraith

Jokunen kuukausi sitten maailmalla nousi haloo kun selvisi että Harry Potter -kirjoista tuttu J.K. Rowling oli kirjoittanut salanimellä Robert Galbraith dekkarin. Tapauksesta revittiin runsaasti otsikoita, fanit riemastuivat, taisipa kirja loppua hetkellisesti loppua kaupoistakin. Kirja kiinnosti, sillä jo Paikka vapaana oli todistanut ainakin allekirjoittaneelle sen, että Rowling osaa kirjoittaa muistakin aiheista kuin velhopojista.

Kirjan tarina käynnistyy kun kaunis malli putoaa kotinsa parvekkeelta kuolemaansa. Kuolemansyyksi kirjattiin itsemurha mutta Lula Landryn veli on vakuuttunut siitä, että hänen sisarensa murhattiin ja palkkaa yksityisetsivä Cormoran Striken tutkimaan tapausta.

Käen kutsu on minusta monella tapaa perinteinen dekkari, jopa Strikessä ja hänen sihteerissään Robinissa on tietynlaisia tuttuja elementtejä. Strike on elämän kolhima, kuten hyvät sankarit usein ovat ja arki raha-asioineen on kaaoksessa kunnes Robin saapuu ja tarjoaa jonkinlaisen normalisoivan vastavoiman miehen elämän kaaokselle. Minun lukukokemuksessani juuri Robinin ja Striken vuorovaikutus sekä Robinin hiljalleen voimaa saava haave yksityisetsivän työstä olivat ehdottomasti kirjan mielenkiintoisinta antia. Varsinkin jälkimmäiseen on helppo samaistua, halusinhan itsekin aikanani tulla isona etsiväksi.

Itse jännitystarinan suhteen olen kahden vaiheilla, pidän paljon Rowlingin tavasta kirjoittaa ja kuvailla kuvitteellista maailmaa, pidän myös hänen henkilöistään, jotka tuntuva. Itse rikostarinakaan ei ollut hullumpi vaikka olen toki lukenut koukuttavampiakin, silti Käen kutsu oli oikein hyvä alku. Toivon siis että tarina saa jatkoa, sillä haluaisin taatusti ottaa selvää mitä kirjailija saakaan näistä lähtökohdista aikaiseksi!

"Lulan sähköpostit antoivat Strikelle sen, mitä monen monet valokuvat eivät olleet kyenneet välittämään: vaistonvaraisen, ei järkeen perustuvan oivalluksen, että oikea, elävä, naurava ja itkevä ihminen oli murskaantunut kuoliaaksi sillä lumisella Lontoon kadulla. Strike oli toivonut mapin lehtiä käännellessään näkevänsä murhaajan vilahtavan varjon, mutta esiin nousikin Lulan hahmo, joka katsoi häneen kuten väkivaltarikosten uhrit toisinaan keskeytetyn elämänsä karikkeen alta." 

Otava, 2013
Sivuja: 463
Alkuteos: The Cuckoo's Calling
Suomennos Ilkka Rekiaro

Paikka vapaana / J.K. Rowling

Suhtauduin pelokkaan odottavasti J.K. Rowlingin uuteen kirjaan, en, muun maailman ohella, tiennyt mitä odottaa kirjailijalta, joka loi Harry Potterin. Pähkäilin aikani lukisinko kirjan vai en, kunnes kohtalo ratkaisu puolestani synttärilahjan muodossa.

Rowlingin teksti on tutun sujuvaa enkä oikein ymmärrä keskusteluissa noussutta möykkää teemojen shokeeraavuudesta ja synkkyydestä. Kirjahan on tyypitetty, mielestäni aivan oikein, tyypitetty mustaksi komediaksi eikä Rowling kai ole ennenkään kirjoittanut yltiöpositiivisista ja kepeistä teemoista - Harryhän oli poloinen orpopoika, jonka kasvattiperheen käytös lähenteli vähintäänkin lapsen heitteillejättöä ja sitten oli tietysti se yksi tyyppi, joka sitkeästi yritti poikaa tappaa. Ja rasismia ja muuta mukavaa. Lastenkirjaksi aika synkkää ja raskasta sanoisin, joten ihmettelen hiukan mitä Rowlingilta oikein odotettiin.

Kirja sijoittuu pieneen Pagfordin kylään, jota on pitkään hiertänyt lähikaupunki Yarvilin kasvu. Pagfordilaiset näkevät itsensä hieman parempana väkenä ja siksi kaupungistuneen Yarvilin päihdeklinikat ja sosiaalitapaukset saavat väen nyrpistämään neniään. Erityisesti piikkinä lihassa pagfordilaisilta huijattu Fieldsin-alue, jolla ei niin onnekkaat kansanosat ovat päässet soluttautumaan Pagfordin onnelaan. Kylän tasapaino rikkuu kun kaupunkivaltuutettu Barry kuolee ja kilpailu vapaasta valtuustopaikasta alkaa.

Kirjassa on melkoisesti henkilöitä ja osoittautui työlääksi yrittää muistaa kuka kukin on. Tietyt ydinperheet toki jäivät mieleeni elävinä mutta muut jäivät pakostakin taka-alalle. Kirjan runsaus tuntuikin olevan sen vahvuus ja heikkous, toisaalta se muistutti ilahduttavalla moniäänisyydellään elämää toisaalta taas tällainen pätkissä lukija oli välillä vaikeuksissa yrittäessään muistaa kuka olikaan kenen vaimo/poika/naapuri/kummin kaima... Paikka vapaana taitaakin olla niitä kirjoja, jotka olisivat ehkä kuitenkin hyötyneet karsimisesta, sillä teos on todella runsas ja varsinkin henkilöiden määrä saattaa lannistaa lukijansa. Kenties kirjailija on halunnut antaa äänen koko kylälle, mutta toteutus on kuitenkin lukijan kannalta jäänyt hivenen raskaaksi lukea.

Kirjan kansi on herättänyt keskustelua, joten heitänpä lusikkani soppaan minäkin, sillä muiden kommentoijien tavoin en oikein ymmärrä kannen ideaa, joka antaa mielestäni ihan turhan iloisen ja nostalgisen viban.

Parhaimmillaan Rowling on kirjoittaessaan kirjan nuorista, joiden parista löysin myös omat suosikkihenkilöni, perheen pieksejä isän alistamana kasvaneen Andrew'n joka rakastuu ja sisuuntuu ja narkkariäidin kaltoin kohdellun tyttären Krystalin, joka on joutunut kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Kirjailija sivaltaa keskiluokkaista kaksinaismoralismia ja nimbyilyä ja onkin selvää kenen puolella Rowling on tarinassaan on. Kokonaisuutena kirja ei yllä kiehtovuudessa pottereiden tasolle mutta on silti ihan kelpo romaani. Luen siis jatkossakin mielelläni Rowlingia.

"Krystal ajatteli Mr Fairbrotheria, joka oli aina sanonut häntä Krysiksi. Kukaan muu ei käyttänyt sitä nimeä. Krystal oli pitänyt nimestä. Mr Fairbrother oli ollut kiva. Krystalia itketti.
Fats mietti, kuinka hän voisi muokata tästä hauskan jutun Andrew'lle, tarinan pössyttelystä ja Krystalin panemisesta ja vainoharhasta, että heitä katseltiin, ja siitä kuinka he olivat melkein kompastuneet Barry Fairbrotherin hautaan. Mutta se ei tuntunut hauskalta, ei vielä."

Otava, 2012
Sivuja: 543
Alkuteos: The casual vacancy