Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän / Riikka Pulkkinen

Osallistuin Blogatin ja Elisa Kirjan kampanjaan jossa sain valita mieleiseni äänikirjan kuunneltavakseni. Totta puhuen kärsin ensin hiukan valinnanvaikeudesta, mutta lopulta klikkasin koriini Riikka Pulkkisen uutuuden, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ihan jo kirjan mahtavan nimen takia. Olen lukenut Pulkkisen kirjoista aiemmin Totan, josta muistan tykänneeni vastoin tahtoani. Viimeistään Iiris kuitenkin teki minusta Pulkkis-fanin, tätä tahtoisin lisää!

"Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi."

Iiris Lempivaara voisi olla eräänlainen versio Sinkkuelämän Carriesta. Tai ehkä hän on sitten Charlotte. Hän on suloinen psykologi, jonka elämä oli mallillaan Aleksin kanssa. Hän on kuvitellut jo nimetkin lapsille, vain Aleksin kosinta puuttuu. Mutta sormuksen sijaan Iiris saakin eron ja tapahtuu eräänlainen jälleensyntymä kun Iiris aloittelee uutta elämänvaihetta ja opettelee sanomaan kyllä ja ei.

Lukuhetkeni Iiriksen kanssa olivat mitä mainiompia, hän osoittautui mainioksi yhdistelmäksi hauskoja ja pikkuisen syvällisiäkin juttuja joihin on helppo samaistua, olenhan joskus itsekin ollut suklaa- ja korkokenkäterapian tarpeessa. Olin ladannut Iiriksen puhelimeeni ja varsin vaivatonta viihtyä hänen seurassaan ulkolenkillä, ruokaa laittaessa tai aamuisen ruuhkabussin ankeudessa. Ja kyllä, saavuin iloisempana töihin - kumma juttu kuinka paljon nauraminen oikealla hetkellä voikaan muuttaa päivän kulkua!

Kirjan tunnelma on viehättävä, lukijana toimiva Leena Pöysti tekee oivaa työtä ja onnistuu välittämään jopa hymynsä kuuntelijalle saakka. Hän tuntuu juuri oikeanlaiselta Iiriksen lukijaksi. Kiitosta haluaisin antaa myös kirjan viehättävän nostalgiselle kannelle, jonka tekijän nimeä en valitettavasti onnistunut löytämään.

Kappaleen äänikirjaa voi kuunnella vaikka täältä.

Otava, 2013
Kesto: 4h 45min
Lukija Leena Pöysti
Saatu arvostelukappaleena

Totta / Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkisen Totta-kirja sai seurata minua Italiaan saakka. Olin vältellyt Pulkkisen kehuttua teosta jo muutaman vuoden ajan peläten että se olisi aiheiltaan minulle liian raskasta luettavaa. Olin kuitenkin napannut kirjan jostakin tarjouksesta puhelimeni muistin perukoille - mitäpä lukutoukka hamstraukselleen mahtaisi - ja hyvä niin, sillä kirja osoittautui kelpo matkatoveriksi. E-kirjan kätevyyttä en myöskään tässä voi olla kehumatta, puhelimen muistissa tulin raahanneeksi ihan huomaamattani kahdeksaa kirjaa, joten lukemisen loppumisesta ei ainakaan ollut pelkoa!

Totta on tarina rakkaudesta, menetyksestä ja perheestä. Tarinan keskiössä ovat kuolemaa tekevä, mainetta niittänyt psykologi Elsa ja hänen menestyvä taidemaalaripuolisonsa Martti sekä pariskunnan tytär Eleonoora ja lapsenlapset sekä salaperäinen Eeva, taloudenhoitaja vuosikymmenten takaa.

Luin Tottaa ristiriitaisin tunnelmin. Se oli toisaalta hieno kirja ja vaikuttava lukukokemus, josta nautin enemmän kuin uskoinkaan. Se kosketti ja tempasi ajoittain mukaansa. Riikka Pulkkisen teksti on nokkelaa, hän kunnostautuu varsinkin erilaisissa metaforissa, jotka toisaalta onnistuvat kuvaamaan jotakin abstraktia tunnetta tai oivallusta mainiosti, mutta silti jokin niissä tuntuu hassulta, erilaiselta tavalta ilmaista asia. Makustelin Pulkkisen sanoja ja tätä kaikkea pitkään, sillä jokin tekstissä oli tavallaan melkein riemastuttavan oivaltavaa ja erilaistakin ja jokin sai minut hiukan oudoksumaan, nosti pientä vastarintaa sanoen etteivät ajatukset voi jäädä kitalakeen tai kulmakarvat olla huolettomia. Mutta voivathan ne, tavallaan...

Juoni minusta ehkä Totan heikoin kohta, sillä kirjan "paljastukset" olivat pitkälti arvattavissa ja teema ei suuremmin antanut minulle mitään uutta. Tämä tosin ei oikeastaan minua haitannut sillä Pulkkisen teksti oli itsessään niin mukavaa luettavaa. Kirjalla on useita kertojia, joista Eleonoora ja Martti kiinnostivat minua eniten, eivät niinkään Eeva tai pariskunnan lapset ja lapsenlapset. Minulle tärkeintä kirjassa olikin suru ja menetys, joita Pulkkinen kuvasi hienosti ja koskettavasti. Kaikki muu oli ylimääräistä...

"Hän oli lopulta keksinyt keinon rauhoitella itseään. Hän meni ikkunaan, avasi sen, katseli taivasta, kuunteli mustarastasta.
Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tilaa, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitse mandariineja tai perunoita."

Otava, 2010
Sivuja: 270