Tietokirjatuokio: Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous ja Ikävät ihmiset: kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa

Marraskuussa käpäliini osui parikin psykologiaan liittyvää tietokirjaa, joista molemmista olin ensin innoissani ja sitten huomasinkin kurtistelevani kulmiani. Samasta syystä päädyin lopulta niputtamaan kirjat samaan postaukseen, ajatuksella että pohdiskelisin sitä, mikä näissä kirjoissa tökki.

Linus Jonkman: Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous. Atena, 2015. 265s. Suomentanut Ulla Lempinen.

Linus Jonkmanin Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous kiinnosti ja innosti aluksi, olenhan itsekin hiljaiseen pohdiskeluun taipuvainen ja esimerkiksi Susan Cainin Hiljaiset oli aikanaan mielestäni mainiota luettavaa. Jonkman itse on konsultti, joka siis itsekin on introvertti ja kirja onkin pitkälti introverttiuden ilosanoman julistamista. (Mikä suoraan sanottuna tuntuu minusta ajatuksena oudolta? Ei kai yksi luonteenpiirre ole sinällään toista parempi?) Kirja sisältää myös introvertti-testin.

Jonkmanin kirja on hiukan viihteellisen oloinen ja keskusteleva ja aluksi pidin tästä piirteestä. Tuntui kivalta lukea toisesta ihmisestä, joka kokee asiat samoin kuin minä - mikä ehkä onkin kirjan ajatuksena. Jossain vaiheessa Linus alkoi kuitenkin ärsyttää: hän teki muutamia kardinaalivirheitä kuten esimerkiksi yleisti liikaa. Linus, jos sinä saat parhaiten töitä tehtyä aamuvarhaisella, se ei toki tarkoita että sama koskisi kaikkia introvertteja, me olemme kaikki yksilöitä. Osa introverttien esityistä luonteenpiirteistä myös mielestäni oikeasti liittyi johonkin muuhun luonteenpiirteeseen ja aloinkin hiukan epäillä Linusin tutkimuksen laatua. Eniten kuitenkin ärsyttivät hauskoiksi tarkoitetut, joka luvun lopussa olevat, ekstroverteille suunnatut tiivistelmät, "koska ekstrovertit eivät kuitenkaan malta lukea koko kappaletta". Tiedän, olen tosikko, mutta en ymmärrä edelleenkään tarvetta vastakkainasettelulle.

Summa summarum: kepeä ja suhteellisen hauska kurkistus introvertin maailmaan, ei tosikoille tai nillle, jotka toivovat vakavampaa otetta asiaan.

Satu Kaski, Vesa Nevalainen: Ikävät ihmiset:  kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa
Kirjapaja, 2015, 157s.

Ikävät ihmiset kiinnosti minua ihan käytännönkin syistä, elämän polulla on joskus tullut jokunen rasittavakin tyyppi vastaan ja luonnollisesti halusin tietää kuinka näistä henkilöistä parhaiten selviäisi. Into kuitenkin laski melko nopeasti, sillä kirja osoittautui hieman raskaaksi lukea listamaisuutensa takia. Kirjan alku, jossa mm. kuvataan sitä, millainen on hankala ihminen ja kuinka sellaiseksi tullaan (tämä siis ilman huumoria!) on kiinnostava mutta valitettavasti itse asiaan pääseminen kestää. Suuren osan kirjasta nimittäin nielaisee erilaisten hankalien tyyppien esittely (perfektionistit, marttyyrit, jumittajat...) ja varsinaisiin keinoihin päästään vasta aivan lopussa ja silloinkin niitä käydään läpi lyhyelti. Koin myös hankalaksi sen, että eri tyyppeihin tepsivien keinojen esittely ei ollut tyypin esittelyn kohdalla mutta nämä lienevät makuasioita.

Tämän kirjan ongelma oli kenties se, että kaipasin jollain tavalla syvemmälle ongelmaan pureutuvaa teosta, jossa nimenomaan olisi keskitytty erilaisen tyyppien kanssa toimeentulemiseen, eikä hitunen kepeyttä olisi varmaankaan tehnyt pahaa. Kokonaisuutena varmasti hyvä tietopaketti jos elämässäsi on hankala ihminen jota haluat ymmärtää.

Tammikuun turinat

Pitkä ja pimeä tammikuu alkaa olla selätettynä ja on taas aika kurkistaa luettujen pinoon. Totta puhuen, en oikein tiedä mihin aikani tammikuussa on hurahtanut mutta ilmeisesti kaikenlaista on tullut touhuttua, mm. aloitettua se ns. uusi elämä, jota näemmä puoli Suomea tavoittelee. Olen yrittänyt etsiä itselleni lajia talviliikunnan varalle ja toistaiseksi ainakin kahvakuula ja vesijuoksu ovat olleet mainioita kokemuksia!

Ei huolta, aikaa riittää silti kirjajutuillekin, tässä kuussahan on mm. äänestetty Blogistanian parhaita kirjoja. Tällä kertaa paras kotimainen kirja oli tällä kertaa Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus) ja käännösromaani Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, suom. Kaisa Kattelus). Parhaan tietokirjan palkinto meni Minna Maijalan elämäkertateokselle Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (Otava) ja lasten- ja nuortenkirjapalkinnon voitti Jenna Kostetin teos Lautturi (Robustos).

Tammikuun luetut

Tammikuussa löysäilin bloggailutahtiani ja blogin puolelle pärähti nyt turinaa 12 kirjasta - päätin nimittäin että jos ei kirja herätä ajatuksia niin väkisin ei tarvitse alkaa juttua itsestään puristaa. Koska haluan kaikista kirjoista jotain mainita (tilastopuristi, minkäs sille mahtaa!), ajattelin tehdä kuukausikoosteessa lyhyet maininnat niistä ei-blogatuista kirjoista, käytäntö jonka nyt röyhkeästi lainaan muiden blogeista. Tammikuu oli lukemisen sillisalaattia, mukaan mahtui klassikkoja, dekkareita, YA-actionia ja vähän faktaakin. Mieleenpainuvimmat lukuhetket tarjosivat Sinuhe egyptiläinen, Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja sekä Longbournin talossa - jokainen omalla tavallaan vallan mainiota luettavaa vaikka eri tunnelmiin vetoavatkin.

• Sinuhe egyptiläinen / Mika Waltari
• Macbeth / William Shakespeare, A.J. Hartley, David Hewson
• Teräsarkku / Taavi Soininvaara
• Unspeakable Things: Sex, Lies and Revolution / Laurie Penny
• Musta laatikko (Harry Bosch #18) / Michael Connelly
• Keittiöjumalan vaimo / Amy Tan
• Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat / Ville Hänninen, Jussi Karjalainen
• Nimikirjainmurhat / Sophie Hannah
• Longbournin talossa / Jo Baker
• Pinnan alla (Sandhamn #3) / Viveca Sten
• Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja / Indrek Hargla
• Endgame: The Calling / James Frey ja Nils Johnson-Shelton

Kesken jääneet tai postausta vailla

Rainbow Rowell: Landline

Landline saattaa olla mainio kirja mutta se ainakin sattui luettavakseni väärään ajankohtaan. Muistan kuulleeni joltakin kehuja Landlinestä ja kirjan ajatuskin - pieleen menneen avioliiton korjaaminen eräänlaisen aikamatkailun avulla - on ihan kiintoisa. Mutta valitettavasti kirja ei oikein ottanut iskeäkseen, kärvistelin kolmanneksen mutten vain jaksanut kiinnostua Georgie McCoolin murheista.

St. Martin's Press, 2014


Anthony Horowitz: Moriarty

Anthony Horowitzin Moriarty tuli luettua loppuun ja tunnustan senkin että kirjalla on ansionsa - mukana on muutama varsin huikea kohtaus - nyt sattui vain niin ettei aika ollut oikea juuri tälle kirjalle, mielessä nimittäin kummittelivat ihan muut kirjat ja keskittyminen oli jokseenkin sitä luokkaa. Moriarty on käsittääkseni sarjassaan toinen Horowitzin kirjoittama Sherlock Holmes -tarina, tosin tässä teoksessa nimekäs etsivä vain vilahtaa sillä tarinassa sijoitutaan Reichenbachin putousten jälkeiseen aikaan. Tarinan pääosissa ovatkin siis Scotland Yardin etsivä Athelney Jones ja Pinkertonin etsivätoimiston edustaja Frederick Chase joilla on selvitettävänään varsin vaarallinen tapaus.

HarperCollins, 2014
Sivuja: 304

Christopher Hadnagy ja Paul Ekman:  Unmasking the Social Engineer: The Human Element of Security

Christopher Hadnagyn ja Paul Ekmanin tietokirja Unmasking the Social Engineer jäi bloggaamatta sekin koska suoraan sanottuna kirja ei herättättänyt suuremmin ajatuksia. Social Engineerin tutustuin ensimmäisen kerran hakkerinero Kevin Mitnickin kirjan Ghost in the Wires kautta ja käsite kutkutti sen verran mielikuvitustani että uteliaasti tartuin tähänkin teokseen. Kirja kuitenkin keskittyy pitkälti kehon kielen lukemiseen, joka kyllä on mielenkiintoista mutta ei ihan sitä mitä odotin. Teos on melko lyhyt ja vaikka kuvalliset esimerkiksi selkeitä ovatkin niin taso jäi minun makuuni ehkä liian yksinkertaiseksi. Odotin kenties enemmän huikeita tosielämän seikkailuja kuin oppikirjaa kehonkielen tulkitsemisesta. (Mutta jos aihe kiinnostaa, kirjan avulla pääsee kyllä mukavasti ihmisten lukemisen alkuun!)

Wiley, 2014
Sivuja: 256

Haasteiden tilanne

Tänä vuonna ajattelin osallistua mm. Helmet-kirjastojen puffaamaan Kirjan vuoden -haasteeseen,  jossa ajatuksena on lukea 50 kirjaa eri kriteerit. (Kriteerit edistymistietoineen löytyvät yläpalkin Kirjan vuoden lukuhaaste -linkin alta.) Tammikuussa pisteitä napattiin 5, kategorioista: kirja joka sijoittuu kotikaupunkiisi, jännityskirja, mukaelma klassisesta tarinasta, tietokirja ja kirja, josta on tehty elokuva.

Entäs ensi kuussa? 

Ensi kuussa ajattelin tutustua erääseen romanttiseen klassikkoon ja yksi iiiihaaanaaa äänikirjakin on työn alla!

Valtapeli: Vaikuttamisen jalo taito / Henrik Fexeus

Yksi minun ja mieheni suosikkisarjoista on Paljastavat valheet jossa Tim Rothin esittämä mentalisti Cal Lightman selvitti tapauksen jos toisenkin tarkkailemalla kehon kieltä ja ihmisten käytöstä. Moinen on mielestäni hurjan mielenkiintoista joten kuullessani Henrik Fexeuksen kirjasta Valtapeli: vaikuttamisen jalo taito, päätin yrittää oppia pari kikkaa mentalistilta.

Valtapeli on mukavan kansantajuinen ja hauska opas kanssaihmisten manipul.. ei kun siis ymmärtämiseen. Kirjan ajatukset tuntuvat uskottavilta ja järkeviltä, pohjimmiltaan punaisena lankana tuntuu monesti olevan se, että ihmiset mielummin auttavat mukavaa tyyppiä kuin ikävää komentelijaa eikä sopiva annos itsevarmuuttakaan pahaa tee. Edistyneemmille wannabe-mentalisteille kirja tarjoilee mm. tavan tunnistaa sanaton ei ja muistuttaa blokkaajien varomisesta.

Valtapelin esimerkit sijoittuvat pääosin työelämään, joskin uskoisin niitä voivan soveltaa melkeinpä mihin vain jossa vastapelurina on toinen ihminen. Kirjan niksit ovat hämäävän yksinkertaisia, esimerkiksi pieni henkilökohtainen viesti tai lappunen saattaa edistää asiaasi yhtä paljon kuin raivokkaat sähköpostiviestitkin - järkeenkäypää tavallaan. Näitä vinkkejä täytyy kyllä testata omalla työpaikalla!

Kiinnostavan sisällön ohella, peukutan myös kirjan tyylikästä kantta, Jussi Karjalaisen design on tyylikkään vähäeleinen ja tukee kirjan henkeä oivallisesti. Henrik Fexeus vierailee Helsingin kirjamessuilla lokakuussa ja veikkaanpa että hänen esityksensä tulee olemaan erittäin viihdyttävä. Julkaisen messutärppini lähempänä ajankohtaa mutta Fexeuksen nimi kannattanee jo laittaa muistiin!

Jos haluat että pomosi asettaa juuri sinun muistiosi kaikkien muiden edelle, laita se hänen työpöydälleen ja liimaa päälle neonpunainen lappu, jossa lukee: "Tässä se jota pyysit! Kiitos kun perehdyt tähän./Säde"
Tällaiset temput ovat yksinkertaisia, melkein liian yksinkertaisia, mutta ne kaksinkertaistavat todennäköisyyden, että kaikki menee niin kuin haluat.
Pikkujuttuja, niin kuin sanotaan.

Atena, 2014
Sivuja: 295
Alkuteos: Maktspelet
Suomentanut Riie Heikkilä
Saatu arvostelukappaleena

Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset / Pauli Aalto-Setälä, Mikael Saarinen

Innostuksen puoleen minut veti kirjan kansi, joka kieltämättä tiivistääkin hienosti jotain olennaista sen sisällöstä.  Parhaimmillaan innostunut ihminen on kuin Duracell-pupu jonka virta tulee siitä mystisestä innostuksesta. Aihe on oivallinen ja Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen ovat tiivistäneet napakkaan ja kansantajuiseen pakettiin joka toimii mainiosti - myös innostajana.

Kirja on selkeä ja toimiva kokonaisuus, joka tarjosi minulle myös jossain määrin ahaa-elämyksiä. Kirjan mieleenpainuvin anti minulle liittyy kiitokseen, siihen yksinkertaiseen ja arkipäiväiseen asiaan joka harmittavan usein kuitenkin unohtuu. Kiitos kun on yksinkertainen ja tehokas tapa innostaa toisia, jokainen varmaan muistaa tilanteen jossa saatu kiitos on saanut seisomaan vähän suorempana ja innostanut yrittämään jatkossa ehkä vieläkin enemmän. Pohtiessani omaa toimintaani, tajusin itsekin antavani harvoin positiivista palautetta vaikka siihen monesti syytä olisikin. Tähän pitää tehdä muutos!

Pidin Innostuksesta ja uskon sille olevan tilausta. Ihan niiden Tärkeiden kirjojen joukkoon se ei yltänyt mutta oli kaikin puolin kiintoisa ja silmiä avaava lukukokemus. Miksi elämisen - tai työnteon pitäisikään olla innotonta puurtamista? Miten pitkälle voisimmekaan päästä innostuksen siivin?!

Luin kirjan e-kirjana (kiitos taas mainiolle Helmet-kirjastolle, en selviäisi ilman teitä!) ja veikkaan fyysisen ilmeen hieman kärsineen kännykkäni pieneltä näytöltä tihrustelusta, mm. osa otsikoista ei näkynyt sivulla kokonaan.


Talentum, 2014
Sivuja: 177

PS. Kirjabingosta nappaan tällä pisteen Kannen perusteella valittu

Vain pahaa unta / Aino & Ville Tietäväinen

Löysin Ville Tietäväisen upeat sarjakuvat vasta muutama vuosi sitten ja Näkymättömien käsien jälkeen olin myyty. Tietäväisen kirjathan olivat taidetta: kauniita kuvia ja vaikuttavia pieniä tarinoita. Kansien välistä ei löytynyt suuria sankaritarinoita, Tietäväisen päähenkilöt tuntuvat olevan maailman pieniä ihmisiä, sellaisia joista ei usein kirjoja laadita. Mielenkiintoista kyllä, Vain pahaa unta, jollain tapaa noudattaa tuota kaavaa sillä kyse on jälleen kerran pienen ihmisen isoista huolista. Nimittäin lapsen painajaisunista.

Vain pahaa unta kirjan ovat kirjoittaneet yhdessä Aino ja Ville Tietäväinen, isä ja tytär. Kirjaan on koottu 3 - 6 vuotiaan Ainon pahat unet, sillä "kun uni kirjoitetaan ylös, se ei esiinny enää uudestaan." Unet itsessään ovat aina kiehtoneet minua paljon ja odotukseni olivat siksikin korkealla kun kirjaan tartuin. Muistan vieläkin elävästi muutaman lapsuuteni painajaisen ja olin utelias näkemään olisiko Ainon unissa jotain samaa kuin omissani.

Vain pahaa unta on jälleen kerran kaunis teos Ville Tietäväiseltä, niin kuvallisesti kuin tunnelmaltaankin. Sillä vaikka kyse onkin painajaisista, lämmitti mieltäni seurata isän ja tyttären yhteistä projektia. Ajatus siitä, että unia kirjattaisiin yhdessä ylös ja mietittäisiin, tuntui fiksulta tavalta toimia ja pidin siitä kuinka Ainon unien maailma aukeni aikuisellekin paljon selkeämmin. Ihan napakymppi tämä kirja ei minulle ollut, luulen sen antavan enemmän pienten lasten vanhemmille. Siltikin - hienoa työtä molemmilta Tietäväisiltä!

WSOY, 2013
Sivuja: 47

Lääkäri / Herman Koch

Tutustuin viime kesänä Herman Kochiin, tuohon hämmentävään hollantilaiskirjailijaan. Lähdin Illalliselle, odotin yhtä ja sainkin jotain ihan toista. Perus-wieninleikkeen sijaan eteeni kannettiin kiehtova kokonaisuus suorastaan kieroja makuyhdistelmiä. Olin positiivisesti yllättänyt ja siksi lähdinkin mielelläni uudelle kierrokselle Kochin Lääkärin kanssa.

Marc Schlosser on yleislääkäri, joka on tehnyt vakavan hoitovirheen jonka johdosta potilas, kuuluisa näyttelijä Ralph Meier, on kuollut. Moni olisi huolissaan, mutta Marc pysyy rauhallisena - oliko kyseessä sittenkään vahinko vai ihan tahallinen teko? Lukija palaa Marcin kanssa menneeseen kesään, uima-altaan reunalle ja rannalle, kohtalokkaalle kesälomalle.

Mietin pitkään mitä kirjoittaisin Lääkäristä, sillä kirjaa on vaikea kuvailla, varsinkin jos ei halua paljastaa koko homman juonta ja pilata siten Kochin luomia hienoja jännitteitä. Monella tapaa kirja on hyvin saman tyylinen kuin Illallinenkin, tyynen keskiluokkaisen pinnan alla muhii paljon, kokonaisuus paljastuu lukijalle hitaasti sivu kerrallaan. Pienillä lauseilla luodaan pahaenteistä tunnelmaa, joka jättää lukijan arvailemaan ja tietysti lukemaan lisää, sillä asioistahan on saatava selvää!

Jo alkuasetelma on mielenkiintoinen, Marc vaikuttaa samaan aikaan täysin tavalliselta mieheltä, jossa kuitenkin on jotain epäilyttävää. Hänestä on vaikea pitää, ehkä syynä siihen olivat brutaalit potilaskuvaukset, sillä muistan toivoneeni etteivät lääkäri oikeasti ajattelisi noin potilaistaan. Tämä ei tosin muodostanut ongelmaa lukukokemukselleni, sillä en vierasta epämiellyttäviäkään päähenkilöitä ja itseasiassa tarinan etenemisen myötä aloin hiljalleen jopa ymmärtää Marcia.

Olen vielä kerran pahoillani epämääräisestä kuvauksesta, haluaisin kertoa kirjasta enemmänkin mutten halua spoilata ja pilata hienoa lukukokemusta muilta. Sanottakoon vain että kirja on oivallinen, hämmentävä ja tarkkasilmäinen.

"Biologia on vahva. Rumaakin lastaan voi rakastaa sydämensä pohjasta, mutta se on eri asia. Onnellinen voi olla neljännen kerroksen sisäpihan puoleisesta huoneistossaan, kunnes saa päivälliskutsun joltakulta, jolla on oma piha ja uima-allas."

Siltala, 2013
Sivuja: 447
Alkuteos: Zomerhuis met zwembad
Suomentanut Sanna van Leeuwen

Ei kiitos / Anna-Leena Härkönen

Luin aiemmin keväällä Anna-Leena Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia -teoksen ja se herätti uudelleen kiinnostukseni Härkösen kirjoja kohtaan olemalla sujuva ja viiltävän nokkela. Ei kiitos vaikutti kiinnostavan räväkältä kirjalta ja päätyi siksi lukutaitokampanjakasaani.

Ei kiitos on erään avioliiton tarina. Heli ja Matti elävät ulkopuolisen silmin hyvää elämää kauniissa kodissaan mutta pinnan alla kuohuu. Matti ei anna, ei seksiä eikä oikein muutakaan itsestään vaikka Heli yrittääkin. Tuskastunut nainen käyttää kaikki keinonsa ymmärryksestä punaiseen korsettiin mutta mitä enemmän Heli yrittää, sitä kovemmin Matti sulkeutuu kuoreensa. Miten tässä nyt näin kävi? Voiko tuollaisia solmuja enää saada auki? Haluavatko Heli ja Matti enää edes korjata liittoaan?

Aluksi kuvittelin Härkösen kirjan käsittelevän seksiä, sen puutetta ja saamista mutta pian tajusin sen olevan vain yksi taso kirjassa, sen läheisyyden ja rakastamisen symboli jota Heli niin vimmastusti yrittää saada. Kirja pitkälti onkin pariskunnan keskenäistä sotaa, Heli virittelee ansojaan murtaakseen Matin puolustuksen vain huomatakseen hyökkäyksen epäonnistuneen.

Härkönen taitaa kuulua niihin kirjailijoihin, jotka eivät harrasta ihania tai sankarillisia, puhtoisia henkilöitä ja Heli ja Mattikin ovat kaikessa ärsyttävyydessään melko inhimillisiä. Ja rasittavia. Vaikka Heli onkin kertoja, osaan hyvin kuvitella millainen hän olisi oikeassa elämässä, pienet piikit ja äänenpainot tai ilmeet jotka taatusti osuvat kutiinsa vaikka sanat sinänsä ystävällisiä ovatkin. Ja Matti - tekisit minut hulluksi tosielämässä!

Pidin Härkösen pirullisen nasevasta tekstistä vaikkei kirja tällä kertaa napakymppiin oikein osunutkaan. Jotenkin vain tämän pariskunnan jahkaaminen teki jollain lailla surullisen olon sillä varmaan tällainen avioliitto on joillekin arkeakin. Ja minä, hullu romantikko, haluan uskoa siihen että rakkaus voittaa kaikki esteet. (Härköstä haluan kuitenkin lukea lisää, kirjahyllyssäni on ehdottomasti tilaa nasevalle naiskirjailijalle!)

"Haluan korostaa, että olemme aikuisia ihmisiä. Olemme hyväksyneet esimerkiksi sen, ettei elämässä saa kaikkea. Hyvä jos edes puolet. Tai kolmasosan. Jotkut kutsuvat sitä seestyneisyydeksi. Minä kutsun sitä katastrofiksi."

Otava, 2008
Sivuja: 351

Kolkyt ja risana / Kasey Edwards

Kasey Edwardsin Kolkyt ja risana -kirja oli yksi lukumaratonini kirjoista, siitä bloggaaminen valitettavasti jäi kesälomailun jalkoihin. Nappasin teoksen mukaani kirjastosta ihan puhtaalla mutuhuttu-meiningillä, 60-lukulaisen kannen ja näppärähkön nimen perusteella. Työelämässä olevana olin myös kiinnostunut ottamaan selvää siitä, kuinka Edwards sai työintonsa takaisin. Vai saiko?

Kasey Edwardsin tarina ei ole traaginen tai surullinen. Hän on kolmekymppisenä saavuttanut unelmiensa työn, asunnon ja poikaystävän. Ei hullumpaa. Jos kyseessä olisi chick-lit, osoittautuisi sankarittaren poikaystävä petturiksi tai neito saisi potkut työpaikastaan, mutta koska elämme tosielämässä, Kasey heräsi eräänä aamuna työmotivaatio kadonneena. Entistä uratykkiä ei vain enää napannut.

Kolkyt ja risana oli nopealukuinen ja sujuva teos. Edwards on nokkela ja kirjan alkupuolella suorastaan hauskakin kirjoittaja, mutta jutun vitsit kuluivat kyllä lukuprosessin aikana loppuun. Kirjailija onneksi tiedostaa itsekin olevansa maailman onnekkaiden ihmisten joukossa kriiseineen, hyvä niin, sillä muuten kirja olisi kallistunut jo ärsyttävän puolelle.

Kirjan aihe, työmotivaatio ja sen katoaminen, on minusta kiinnostava ja koskettanee varmasti monia. Ihan hirveän suuria ahaa-elämyksiä kirja ei minulle tarjonnut, mutta muutaman hyvän pointin Edwards silti tekee. Parhaimmin mieleeni jäi ajatus ns. vauvasta eli siitä että jokainen tarvitsee elämäänsä jonkinlaisen projektin jota hoivata ja kasvattaa. Projektin ei tarvitse liittyä leipätyöhön, mutta sen tarkoitus on ruokkia luovuutta ja henkilön onnellisuutta. Ei hullumpi ajatus - luulen että esimerkiksi minulle tämä blogi toimittaa tuon inspiraatiovauvan virkaa. Mikä on sinun vauvasi?

"Tiedän että kolmenkympin kriisi on kärpäsenkakkaa kun sitä verrataan nälänhätään ja rintasyöpään. Ymmärrän myös, että olen etuoikeutettu koska minulla on varaa valittaa työni mielekkyydestä siinä missä valtaosa maailman ihmisistä joutuu tekemään työtä jotta heillä olisi varaa elää. Silti kammoksun ajatusta, että tekisin tylsistyneenä ja tympääntyneenä työtä seuraavat kolmekymmentä vuotta."

Nemo, 2011
Sivuja: 241
Alkuteos: 30-something and over it
Suomentanut Lotta Heikkeri

Syyllisyys / Karin Alvtegen

Innostuin taannoin Karin Alvtegenin kirjoista ja luonteelleni uskollisena marssin siis lähikirjastoon lainaamaan kirjailijan tuotantoa lisää. Syyllisyys vaikutti takakantensa perusteella kiintoisalta teokselta ja alkoi siksi heti kiinnostaa. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin ettei kirja onnistunut lunastamaan odotuksiani, sillä tällä kertaa en kyennyt samaistumaan kirjan henkilöihin lainkaan ja juonikin tuntui vähän liiankin kekseliäältä.

Syyllisyyden päähenkilö on Peter Brolin, yksinäinen ja elämässään epäonnistunut mies. Peter istuu juuri murehtimassa kahvilla kun paikalle pyyhältää hänelle tuntematon naishenkilö, joka selvästikin luulee Peteriä yksityisetsiväksi. Nainen, jota Peter myöhemmin alkaa nimittää Demoniksi, pyytää häntä toimittamaan miehelleen paketin ja katoaa ennenkuin Peter ehtii oikaista erehdystä. Mutta tietenkään kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja pian Peter huomaa joutuneensa aivan uudenlaisiin tehtäviin - ja saaneensa ystävän.

Kirjan kerronta on jo minulle tutuksi käynyttä Alvtegeniä. Hän päästää lukijan Peterin ajatuksiin ja antaa seurata kuinka tämä epätodennäköinen sankari kasvaa mittoihinsa oikean tilaisuuden tullen. Kirjan mielenkiintoisinta antia olikin huomata Peterissä Olofin kannustuksen myötä tapahtuva muutos, mikä tuntui hetkittäin suorastaan liikuttavalta. Tosin se, kuinka miesten välinen ystävyys pääsi syttymään, jäi minulle vähän hämäräksi, mutta se ei lukukokemusta haitannut.

Kirjan teksti on toimivaa ja alun idea identiteettisekoiluineen on oikeasti herkullinen, mutta jokin Demonin jahtaamisessa kuitenkin jää puuttumaan. Minun makuuni Demoni on ehkä turhankin nerokas ja paha ollakseen samalla tavalla uskottava ja lopussa langanpäät solmitaan ehkä turhankin siististi yhteen. Syyllisyys ei siis aivan vakuuttanut, mutta periksi en Alvtegenin kanssa anna!

"Huoneessa oli aivan hiljaista.
Peterin sisimmässä oli ovi, joka oli lennähtänyt apposen auki ja koko olemus siristeli hämmästyneenä silmiään voimakkaassa valossa joka virtasi sisään. Hänen jokainen solunsakin tiesi että jotain suurenmoista oli tapahtunut.
Hän oli saanut oikean ystävän."

WSOY, 2009
Sivuja: 244
Alkuteos: Skuld
Suomentanut Jaana Nikula

Poikkeus säännöstä / Christian Jungersen

Christian Jungersenin Poikkeus säännöstä meinasi jäädä kesken. Väsytti, päätäkin vähän särki, enkä millään tahtonut päästä kiinni kirjan punaiseen lankaan. Dekkarilta se ei ainakaan tuntunut, sellaiseen tarkoitukseen kirjassa oli aivan liian vähän toimintaa ja aivan liian paljon henkilöiden aivoituksien kuvailua. Sinnikäästi jatkoin kuitenkin eteenpäin kahlaamista, sillä a) minulla ei ollut muutakaan luettavaa ja b) kirjan kansi kettuineen oli hieno. Ja melkein kuin varkain, yht'äkkiä huomasin koukkuuntuneeni tähän kirjaan! Kuinka tässä nyt näin kävi?!

Kirja vie lukijansa Tanskaan, Tanskan kansanmurhien tiedotuskeskuksen toimistolle. Laitos on pieni ja äkkiseltään voisi kuvitella että viidestä henkilöstä muodostuva henkilökunta olisi yhteenhitsautunut ja innostunut porukka. Työpaikalta kuitenkin löytyykin jännitteitä, jotka alkavat paljastua kun henkilökunnan jäsenet, Malene ja Iben saavat nimettömät uhkauskirjeet. Heidän epäilyksensä kohdistuvat jugoslavialaisen sotarikollisen jälkeen kuitenkin Anna-Liseen, joka toimii tiedotuskeskuksen arkistonhoitajana.

Jungersenin kirja osoittautui sellaiseksi, joka osoitti tehonsa vähä vähältä. Mitä pidemmälle lukeminen edistyi, sitä enemmän kirjailijan ratkaisut alkoivat avautua lukijalle ja syntyi loistavia ahaa-elämyksiä.  Kirja on oikeastaan mielestäni kuvaus työpaikkakiusaamisesta ja siitä, kuinka suhteet ihmisten välillä pääsevät tulehtumaan. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri kertojien voimin, useimmiten kuitenkin niin että äänessä on joko Malene tai Iben, välillä kuitenkin Jungersen päästää myös Anna-Lisen ääneen näyttäen sitäkin kautta todellisuuden toisen puolen. Kirjan kiusaaminen oli hyvin uskottavaa, hymyihin verhottuja pieniä piikkejä, porukasta pois sulkemista, kuiskuttelua, näennäisen viatonta toimintaa joka kuitenkin loukkasi uhria. Jungersen käyttää kirjan henkilöitä hienosti kuvatessaan sitä kuinka kiusaamisen uhri miltei demonisoidaan jotta kiusaamiselle saataisiin oikeus.

Kirjassa viitataan usein kansanmurhiin päähenkilöiden työtehtävien kautta, mikä toimii mielenkiintoisena ja ajatuksia herättelevänä vertauskuvana kiusaamiselle. Radikaali mutta hyvä veto kirjailijalta! Kiinnostavana pidin myös sitä, että Jungersen on valinnut kirjansa päähenkilöiksi joukon naisia, jotka kai normaalisti voisi ammattinsa puolesta mieltää kilteiksi hissukoiksi - mukaan mahtuu niin sihteeriä, kirjastonhoitajaa kuin historioitsijaakin - aivan kuin näyttääkseen että meissä kaikissa on potentiaalia sekä hyvään että pahaankin.

Pidin muuten kirjan kannesta kovasti, harvinaisen ja arkisen yhdistelmä tuntui pysäyttävältä ja mielikuvitusta kutittavalta. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän kansi merkityksineen minua puhutteli. Kannen suunnittelijasta en valitettavasti löytänyt tietoa, se luultavasti piileskelee kirjaston viivakooditarran alla. Mutta kiinnostava kuva joka tapauksessa!

"Pahuudeksi kutsuttu piirre ei herää pelkästään silloin, kun taistellaan ruoasta ja rakkaudestaa. Meillä se on monimutkaisempaa. Meissä on painonappeja, jotka käynnistävät taistelun ja ehkä tappamisen, ja toisia painonappeja, jotka käynnistävät hyvyyden. Eikä meillä itsellä ole aavistustkaan, missä napit sijaitsevat, kuka niitä painelee, tai edes milloin mitäkin nappia on painettu."

Otava, 2007
Sivuja: 675
Alkuteos: Undtagelsen
Suomentanut Sanna Manninen

Alfauros / Katarina Wennstam

Onko kyseessä raiskaus, jos tekijänä on komea ja ihailtu leffatähti? Jonka kanssa on vietetty ihana ja ylellinen ilta? Jos tunteet ovat olleet kiihkeitä molemmin puolin hieman aiemmin? Jos hän sanoo rakastavansa teon jälkeen? Näitä kysymyksiä pohtii Katarina Wennstam Madeleine Edwards -sarjansa viimeisessä osassa nimeltä Alfauros. Tarina keskittyy Jack Rappeen, ruotsalaisen elokuvan pahaan poikaan, joka on valkokankaalla ja sen ulkopuolella varsinainen sarjahurmaaja. Mutta arvostetun elokuvapalkinnon voittamisen jälkeen Rappe löytyykin lähes kuolleena hulppeasta rantasaunastaan ja miehen taustasta alkaa nousta esiin ikäviä asioita.

Olen seurannut mielenkiinnolla Katarina Wennstamin syyttäjä Madeleine Edwardsista kertovaa sarjaa, sillä varsinkin sarjan toinen osa, Turman lintu, oli koukuttavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Odotukset olivat siis korkealla Alfauroksen suhteen mutta valitettavasti jouduin hiukan pettymään kirjaan, sillä kirjan alkuosa, Rappen puukotuksen tutkinta, tuntui junnaavan harmittavan paljon paikallaan. Sen sijaan puukottajan tarina, takauma aikaan ennen rikosta, oli kirjan vahvinta antia ja hyvin mielenkiintoista luettavaa.

Kirjan tarkoitus on käsittääkseni ollut elokuvan maailman naisiin usein kohdistama hyväksikäyttö, mutta minusta kirjan aihe oli oikeastaan laajempikin, sillä koin sen kuvauksena parisuhdeväkivallasta. Puukottajan tarina olikin tästä syystä tärkeä ja kiinnostava lisä kirjaan sillä se avasi lukijalle enemmän sitä psykologista prosessia joka kirjan varsin alisteisessa suhteessa on, kuinka ensin niin reippaan nuoren naisen tahto tavallaan, pala palalta murretaan.

Vaikka kirjan aihe onkin tärkeä ja siinä oli paljon hyvää ja kiinnostavaakin, se jätti minulle jokseenkin mitäänsanomattoman olon. Pyörittelin tätä tekstiä pitkään miettien, mitä kirjoittaisin kirjasta, joka oli ihan hyvä muttei kuitenkaan oikeastaan jäänyt kunnolla mieleen, mutta ehkä se ettei kirjasta ole paljoakaan sanottavaa, sanoo loppujen lopuksi sen olennaisen. "Ihan kiva."

"Ensimmäistä kertaa hän tunsi todella inhoavansa miestä.

Yhtä paljon hän vihasi itseään. Omaa heikkouttaan, kyvyttömyyttään asettaa rajoja ja vaatia vastauksia. Hänestä oli tullut juuri sellainen tyttö, joita hän oli aina halveksinut, tyttö joka meni rakastumaan menestyneeseen vanhempaan mieheen. Hän oli niin ennalta-arvattava, että hän oksetti."

Otava, 2012
Sivuja: 398
Alkuteos: Alfahannen
Suomentanut Laura Beck

Järjen veit / Sylvain Ricard & James

Kiitokset taas kirjaston sarjisporukalle, sillä tein taas mielenkiintoisen sarjakuvalöydön! Sylvain Richardsin Järjen veit vaikuttaa pelkistetyn piirrosjälkensä ansiosta melkein viattomalta mutta kirjan aihe - parisuhdeväkivalta - on kyllä kaikkea muuta. Piirrosjäljen ja eläinhahmojen yhdistelmä sekä tekstin asiallinen tyyli muodostavat hyvän kontrastin rankalle aihepiirille.

Tarinan rankkuutta lisää se, että tuntuu niin tavalliselta. Vuohi (sarjakuvan  nimettömäksi jäävä naishahmo) ja Koira (mies) tapaavat opiskeluaikoina ja avioituvat pian. Jo pariskunnan kuvaukset häistä eroavat toisistaan, Vuohi kuvailee päivää elämänsä romanttisimmaksi, Koira taas puhuu tehokkuudesta ja verkostoitumisesta. Häiden jälkeen Vuohi lopettaa työskentelyn ja jää hoitamaan kotia, sillä Koiran työ on hyväpalkkainen, joskin stressaava. Sarjakuvan Koira onkin vaativa puoliso, jonka tarpeisiin Vuohi pyrkii parhaansa mukaan sopeutumaan. Pariskunnan suhteessa säilyy jonkinlainen tasapaino -aina ensimmäiseen lyöntiin saakka.

Kirja on rakennettu dokumentin omaiseksi. Useissa ruuduissa pariskunta istuu sohvalla kertomassa haastettelijalle tarinaansa ja näin Ricard onnistuu kertomaan molemmat puolet tarinasta. Oman, vähän hämmentävän ja ehkä epäuskottavan osansa tarinassa muodostavat Vuohen läheiset ja ihmiset, joilta hän hakee apua. Ystävillä on ehkä liiankin kiire oman elämänsä kanssa, äiti taas huolehtii enemmän siitä miltä asiat näyttävät. Tuntuu surulliselta ajatella tilannetta, jossa pahoinpitely ei koskettaisi tai suuttuttaisi läheisiä, jossa uhri jää yksin mutta varmasti näitäkin tapauksia riittää.

Kirjan aihe on tärkeä ja mielenkiintoinen, erityisesti kirjan loppuratkaisu sai ajattelemaan asiaa. Miksi nainen jää väkivaltaiseen suhteeseen? Miksi mies lyö? Ricard onnistuu oivallisesti kuvaamaan tilannetta molemmista näkökulmista ollen suorastaan objektiivinen. Tämä kirja ei syyttele tai puolustele, se tuntuu esittävän asiat yksinkertaisesti ja suoraan. Vaikuttavaa.

WSOY, 2012
Sivuja: 144
Alkuteos: ... à la folie.
Suomentanut Saara Pääkkönen
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella

Häpeä / Karin Alvtegen

Karin Alvtegenin Petos teki minuun aiemmin vaikutuksen ja päädyinkin pian kirjaston hyllylle etsimään uutta luettavaa kirjailijalta. Minulle oli suositeltu Häpeää, jonka tosin olin jättää hyllyyn kannen kuvan takia. Kuva nimittäin tuntui minusta kovin vastenmieliseltä ja ahdistavalta, jopa siinäkin määrin että lukiessani välttelin kannen katsomista. Käykö teille koskaan näin?

Häpeässä Karin Alvtegen esittelee kaksi sinänsä hyvin erilaista naista. Monica on 38-vuotias menestyvä lääkäri, jonka elämään on vihdoinkin tullut kiinnostava mies. Maj-Britt taas on 55-vuotias reilusti ylipainoinen nainen, joka ei ole vuosiin lähtenyt asunnostaan. Näennäisesti näillä kahdella ei ole mitään yhteistä, mutta pinnan alla kumpikin yrittää hyvittää, maksaa epätoivoisesti takaisin menneisyydessä tapahtunutta tekoa.

Lukiessani totesin helpotuksekseni että vain kirjan kansi oli vastenmielinen, sillä itse kirja oli suorastaan koukuttava herkku. Karin Alvtegenillä näyttää olevan taito kirjoittaa arkisen ahdistavia trillereitä, joissa sarjamurhaajat eivät lurki pimeissä nurkissa vaanimassa seuraavaa uhriaan vaan pahin pelko syntyykin omasta mielestä. Näihin kirjoihin onkin siksi helpompaa samaistua, ainakin minun oli helppo elää mukana ja ymmärtää Monican ja Maj-Brittin syyllisyyttä ja häpeää ja oman pään sisäistä kauhua.

Lukemieni kahden kirjan perusteella Alvtegen vaikuttaa kirjailijalta, jonka tuotantoon haluan tutustua vastakin. Hänen tekstinsä on sujuvaa ja toimivaa, teemat kiinnostavia ja samaistuttavia ja jännääkin on. Tykkäsin!

"Ja niin valinta oli tehty.
Mikään ei muuttunut heidän ympärillään. Kaikki näytti samalta kuin hetkeä aiemmin. Mutta joskus on vain merkillistä, ettei koko elämän muuttavaa tienhaaraa huomaa juuri sillä hetkellä kun kulkee sen ohi."

WSOY, 2006
Sivuja: 361
Alkuteos:  Skam
Suomentanut Jaana Nikula

Daddy Love / Joyce Carol Oates

Toistaiseksi jokainen lukemani Joyce Carol Oatesin kirja on ollut melkoista herkkua vaikka kirjailijan aiheet eivät olekaan siitä iloisimmasta päästä. Daddy Love ei tässä suhteessa ole poikkeus Oatesin tuotannosta sillä aiheena on tällä kertaa pedofilia ja Oates johdattaa kirjassa vastaanhangoittelevan lukijansa suoraan hirviön iholle. Daddy Love on nimittäin aiheensa takia epämiellyttävä vaikka Oates kirjoittajan lahjoineen tekeekin jälleen kerran vaikuttavaa työtä. Tunnelmiltaan kirja muistuttaa jonkin verran viime vuonna suomeksi ilmetynyttä Sisareni, rakkaani -teosta, joka jätti minuun jälkensä.

Daddy Love kertoo siis tarinan Chester Cashistä, saarnaajasta jonka harrastuksena ovat ... pienet pojat. Kirja alkaa vuodesta 2006, jolloin Chester päättää omatoimisesti ja kovakouraisesti "adoptoida" ostoskeskuksessa Dinah Whitcomben viisivuotiaan Robbie-pojan. Robbiesta tulee Gideon, Daddy Loven oma poika ja lelu, joka altistuu monenlaiselle henkiselle ja fyysiselle kidutukselle.

Daddy Love ei ehkä ole kirja kaikkein herkimmille sillä niin pirullisen hyvin Oates kuvaa Chesterin mielenliikkeitä. Hän tuo hienosti esiin miehen petollisen luonteen, melkein kuin olemassa olisi kaksi erillistä olentoa, pidetty Chester, joka on lempeä ja suojelevainen isä ja Daddy Love, ihmishirviö. Kirjassa pääpaino on kidnappaajan ja hänen uhrinsa "yhteisellä" elämällä, joita kirjailija rytmittää otteilla Dinah Whitcomben elämästä. Ratkaisu tuntuu toimivalta, sillä se antaa lukijalle mahdollisuuden hetkeksi vetää henkeä ennen Daddy Loven synkeään maailmaan uudelleen sukeltamista. Oates saakin hyvin pienet karmeat hetket eloon niin että melkeinpä saatoin kuulla Daddy Loven äänen korvissani.

Toisin kuin monet jännärit, tässä kirjassa ei mässäillä väkivallalla ja raakuuksilla. Oates jättää paljon asioita sanomatta ja antaa lukijan itsensä täydentää tapahtumien aukot, mikä tavallaan on jopa ehkä tehokkaampaa kuin kaiken yksityiskohtainen kuvaaminen. Kirja on melko rankkaa luettavaa, joten en suosittele sitä kaikkein herkimmille lukijoille. Kuten monet muutkin Oatesin kirjat, se jätti minulle hivenen ahdistuneen olon ja paljon (sekavia) mietteitä teoksesta ja elämästä yleensäkin. Lukiessani pohdin useampaankin otteeseen Oatesia ja sitä kuinka raskaalta moisten tunnelmien ja ihmishirviöiden kuvaaminen mahtaakaan tuntua jos jo pelkkä lukeminen herättää tällaisiä tunnereaktioita?!

"Not afraid of your daddy, are you, son? Your Daddy Love?
N-no, Daddy.
Now both the child's eyelids twitched. His little face strained and unsmiled.
D'you mean to piss off your Daddy Love? This some kind of mutiny?
His son was reminding Daddy Love of his former son(s) who'd disappointed him, and infuriated him.
Daddy Love's fingers twitched. Daddy Love was a hands-on kind of daddy."

Head of Orpheus, 2013
Sivuja: 279

The Paperboy / Pete Dexter

Silmätulehduksen nostaessa jälleen rumaa päätään ajattelin että olisi aika kokeilla taas äänikirjoja. Helmetin Overdrive-kirjaston hyllyssä oli Pete Dexterin The Paperboy, kirja, josta en tiennyt muuta kuin että siihen perustuva elokuva oli ilmestynyt viime vuonna. Elokuvaa ei tuolloin kiinnostanut, mutta koska lukutoukan on pakko saada päivittäinen kirja-annoksensa, päätin ottaa riskin.

The Paperboy vie lukijansa syvään etelään, Savannahiin, jossa Hillary van Wetten on tuomittu kuolemaan sheriffin taposta. Tarinan kertoja on nuori Jack, joka on juuri lentänyt ulos yliopistosta ja palannut kotiin jakamaan lehtiä. Samaan aikaan Jackin veljen, Wardin lehtimiesura on nousussa. Lehtimiesten puoleen kääntyy Charlotte Bless, Van Wetteniin lehtijuttujen perusteella rakastunut nainen, joka yrittää saada lehtimiesten avulla kihlattunsa vapautettua kuolemansellistä.

Vaikka kirjan punaisena lankana onkin van Wettenin tapaus, kertoo The Paperboy oikeastaan enemmän monista muista asioista. Se kertoo tarinan perheestä, etenkin veljeksistä sekä elämästä tuona ajankohtana, vuonna 1969, Savannahissa. Dexterin kerronta on yhtä verkkaista kuin elämä etelässä konsanaan ja kirjailija on onnistunut taitavasti ujuttamaan varsinaisen kehyskertomuksen sisään pieniä minitarinoita jotka ovat kuin muistoja,välähdyksiä ajasta ja paikasta. Parhaiten mieleeni painui kohtaus, jossa sadistinen isä pieksää poikaansa sankareidemme haastatellessa äitiä kaupan puolella. Huh.

Edellinen e-kirjakokemukseni oli suoraan sanottuna unettava ja huomasin The Paperboynkin kohdalla sen, etten pysynyt sängyssä hereillä kuin muutaman minuutin tarinaa kuunnellen, mikä tietysti tavallaan on oivallinen juttu mutta hidastaa kummasti lukuprosessia. Tässä kohdin perinteisellä kirjalla on etunsa, sillä kun nukahtaa kesken e-kirjaa, saattaa huomata kirjan huristelleen eteenpäin tunti tolkulla itsekseen... Onneksi Overdrivessä näyttää olevan Sleep timer -toiminto, jonka avulla äänikirja pyörii soittimessa vain halutun minuuttimäärän.

The Paperboy oli ensimmäinen äänikirja, johon huomasin koukkuuntuvani. Unikaveriksi se oli hiukan liiankin tehokas mutta lenkkikaverina sen sijaan ihan verraton! Tarina ja lukijan ääni tempaisvat minut mukaani niin että huomasin tekeväni suunniteltua pidempiä lenkkejä jotta saisin jonkin tietyn "hyvän kohdan" kuunneltua loppuun. Näin se kunto alkaa kasvamaan kun kuuntelee hyvää kirjaa!

Sean Runnetten luenta toimi hyvin kirjassa ja toi mieleeni nyt jo aikuisen miehen, joka muistelee tuota kesää nuoruudessaan. Luenta oli verkkaista mutta se tuntui sopivan kirjan luonteeseen ja lisäsi sitä syvän etelän verkkaista ja hikistä tunnelmaa joka muutenkin tihkui kirjan sanojen välistä.

Kirjan pohjalta on tehty vuonna 2012 julkaistu elokuva, jonka pääosissa ovat Zac Efron (Jack Jansen), Matthew McConaghey (Ward Jansen), Nicole Kidman (Charlotte Bless) ja John Cusack (Hillary van Wetten).

Blackstone Audio, Inc, 2012 (julkaistu ensimmäisen kerran 1995)
Kesto: 10 h 48 min
Lukijana Sean Runnette
So American Etelä-Dakota

Petos / Karin Alvtegen

Lukutoukan paniikki iski - kaikki kirjastokirjat oli urakoitu, varausjono jumitti sietämättömästi - eikä minulla ei ole mitään luettavaa! Vieroitusoireiden iskiessä oikein pahasti, päädyin koluamaan oman kirjahyllyn antia ja kas, sieltäpä löytyi täysin lukematon Petos. Mikähän siinäkin on kun nuo oman hyllyn herkkupalat aina jäävät kirjaston houkutusten jalkoihin? Kaipa ruoho vain on vihreämpää toisen kirjahyllyn puolella?

Meillä ei ole enää kivaa.

Petoksen keskeisissä rooleissa ovat keskiluokkainen aviopari Eva ja Henrik, sekä tyttöystävänsä sairasvuoteen äärellä valvova Jonas. Evan ja Henrikin avioliitto natisee liitoksissaan, Henrik haluaa eron, mitä Evan on vaikeaa ymmärtää tai hyväksyä. Jonas taas haluaa pitää pakkomielteisesti kuolevasta Annasta kiinni, mutta haluaisiko Anna lähteä?

Helvetin sika.

Petos osoittautui oivaksi psykologiseksi trilleriksi, jossa Alvtegen rakensi toimivaa jännitystä pienistä ja arkisista paloista. Kertojina vuorottelevat Eva, Henrik ja Jonas ja usein sama tapahtuma kerrotaan useammasta näkökulmasta. On riipivää lukea ensin kuinka Eva yrittää murtaa jurottavan Henrikin hiljaisuuden ja todeta seuraavassa luvussa kuinka kylmä Henrikin viha vaimoaan kohden on. Tapahtumien arkisuus lisää jännitystä - voisiko tämä tapahtua meille? Voisiko meistä tulla panttivankeja omassa avioliitossamme?

Tästä lähtien heidän kotinsa oli miinoitettua maaperää.

Petoksen teksti on napakkaa ja tuntuu menevän iholle asti, elin ensimmäisistä sivuista saakka mukana epätoivossa, suuttumuksessa ja halussa kostaa. Tarinassa on toki myös kunnon trillerijuoni, jonka kirjailija punoo kauniisti yhteen arjen draaman kanssa luoden oikeasti toimivan kokonaisuuden. Kirja osui hyvin minun kirjamakuuni ja se tulikin ahmittua nopeasti loppuun saakka.

WSOY,  2005
Sivuja: 333
Alkuteos:Svek
Suomentanut Veijo Kiuru

Karikko / Seita Vuorela

Sain Seita Vuorelan Karikko-kirjan omakseni Helsingin kirjamessuilla, jossa sain ilokseni myös kuulla kirjailijan kertovan tuoreesta teoksestaan. Kiinnostus heräsi - vaikken juuri lasten ja nuorten kirjoja yleensä luekaan. Jo selaillessani Karikkoa tuntui siltä että kirjassa oli oma vahva tunnelmansa ja halusin säästää kirjan oikeaan hetkeen.

En halua kertoa Karikon juonesta liikaa, sillä minusta etenkin tämän kirjan kohdalla jokaisen on kuljettava oma polkunsa ja tehtävä omat tulkintansa. Tarinan kertojana toimii 15-vuotias Mitja, joka on äitinsä ja isoveljensä Vladimirin kanssa lomalla matkailuautolla. Muutamaa viikkoa sitten on sattunut kohtalokas onnettomuus ja perhe onkin oikeastaan pakosalla suruistaan. He päätyvät Land's Endin leirintäalueelle ja matkailuautokin hajoaa, on pakko pysähtyä. Seikkaillessan leirintäalueella Mitja kohtaa joukon itseään rantarosvoiksi kutsuvia poikia sekä Tytön.

Karikko käyttää hienosti hyväkseen useampiakin eri tarinoita, huomasin välillä ajattelevani Danten Infernoa, sitten vaikkapa Peter Panin kadonneita poikia, menetettyjä rasavillejä, jotka ovat irtautuneet aikuisten maailmasta. Ja jotenkin Vuorela onnistuu nivomaan yhteen nuo sadut ja tarinat nykymaailman kanssa ja luomaan ehjän kokonaisuuden joka kiehtoo. Land's endissä eletään samanaikaisesti arkea hampurilaisineen ja DVD:eineen ja taianomaista arkea jossa morsiuspukuinen tyttö pyörittää ränsistyneessä talossa hotellia ja kaipaa kolikoita.

Karikko on sävyiltään tumma tarina ja Jani Ikosen hieno, mutta aavemainenkin kuvitus täydentää tunnelmia. Kirjan teemat, kuolema ja suru, ovat suuria ja vaikeita ja minusta Seita Vuorela käsittelee niitä kauniisti. Vaikka Karikko onkin luokiteltu nuorten kirjaksi, sanoisin että siinä on tyylillisesti ja teemallisesti riittävästi purtavaa myös aikuiseenkin makuun. Suosittelen!

"Tässä se juttu kaikkineen oli. Muistin enemmän kuin viimeksi Siiloa ajatellessani. Sillä uskokaa huviksenne, tanssiminen auttaa muistamista. Olin lähellä onnellista, kun singahdin ulos tanssijoiden piiristä ja paiskauduin hiekkaan kuin taivaalta pudonnut tähti sakarat levällään. Jostain syystä avaruuden kannella satoi sinä yönä enemmänkin tähtiä. Ja silloin saa toivoa. Monta kertaa.
Tähti putoaa. Tähti putoaa.Silloin saa toivoa. Monta kertaa."

WSOY, 2012
Sivuja: 357

Bibliomania / Gustave Flaubert

Jokainen lukutoukka kai tuntee kirjan ostamisen, suorastaan hamstraamisen ilon. Sen, kuinka hykerryttävän ihanaa on saada itselleen kauan odotettu paperinen kapistus ja asettaa se hyllyyn oikealle paikalleen. Kirjaa ei ehkä edes lueta, tärkeämpää on sen omistaminen. Tunnustan syyllistyneeni tähän itsekin, tunnen ajoittain suurta tarvetta adoptoida kaikki kirjat oman, ahtaaseen hyllyyni.

Tästä ajatuksesta lähtee liikkeelle Gustave Flaubertin ensimmäinen julkaistu kertomus, Bibliomania. Se perustuu tositarinaan, uutiseen miehestä, joka lopulta murhasikin saadakseen kirjakokoelmansa tähden. Todellisuuspohja tekee pienestä tarinasta entistä kiinnostavamman ja lisää näkökulmaa antaa Hannu Salmen kutkuttava tietoisku bibliomaniasta. Vaikka tämä mania minua vähän hihityttikin, näyttää se myös tuhonneen muutamien henkilöiden elämän ja talouden. Liika on liikaa, kirjoissakin.

Nautin Bibliomanian lukemisesta, Flaubertin teksti on miellyttävän sujuvaa ja aihekin on mitä rakkain. Jotenkin se, että saa lukea toisen kirjahullun tekstiä, myös aina säväyttää. Lyön vetoa että kirjakauppias Giacomo olisi ymmärtänyt sen tunnekuohun, jonka ensimmäinen vilaus vaikka kirjojen alennusmyyntiin tai kirjamessujen saliin aiheuttaa. Niin paljon kirjoja ja tutkittavaa, niin vähän aikaa ja rahaa! Kotona keräilijä jo hykertelee, kaivaa kassista aarteensa ja ihastelee niitä. My precious, aarteeni... (Kuulostaako tutulta? Anyone?)

Pidin kovasti kirjan ulkoasusta, vanhaa nahkaa imitoivasta materiaalista, kultauksista ja fonteista jotka nekin henkivät menneitä aikoja. Bibliomania todella muistuttaa sellaista aarretta jonka keräilijä voisi haluta kokoelmiinsa!

"Nuo kuumeiset, kiihkeät illat hän vietti kirjojen parissa. Hän kierteli kaupassaan, käveli ristiin rastiin kirjastonsa hyllyväleissä, hurmioituneena, haltioissaan, kunnes äkkiä nauliutui paikoilleen hiukset pystyssä, silmät kiiluen, appoavoimina. Hänen kuumat ja kosteat kätensä vapisivat, kun hän kosketteli hyllyillä olevia kirjoja. Hän otti jonkin kirjan, lehteili sitä, tunnusteli paperin laatua, tutki kannen kultauksia, kansipaperia, kirjaimia, mustetta ja taitteita, piirroksia sanan finis ympärillä. "

Faros, 2012
Sivuja: 119
Alkuteos: Bibliomanie

My sister, my love / Joyce Carol Oates

Minä muistan takavuosilta JonBenét Ramsayn murhan, niin varmasti moni muukin. Lapsen salaperäinen kuolema omassa kodissaan, vain kaksi päivää joulun jälkeen tuntui hyytävältä. Suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna myös 6-vuotiaan JonBenétin elämä hurjasti meikattuna lapsimissinä karmaisi. Vaikka Joyce Carol Oatesin My sister, my love on toki sinänsä fiktiivinen teos, on helppo nähdä mistä kirjailija on inspiraationsa ottanut, niin selviä viittaukset ovat.

Tarinan kertojana on Skyler Rampike, jonka 6-vuotias luistelijatähti/pikkusisko Bliss Rampike löytyy eräänä päivänä murhattuna kodin kellarista. Alkaa melkoinen myllytys, niin median kuin poliisinkin toimesta. Tapahtumien alkaessa Blissin kuoleman kymmenvuotispäivä lähestyy ja nyt jo aikuinen ja alkoholiongelmien kanssa painiskeleva Skyler haluaa kertoa sisarensa tarinan. My sister, my love tuntuukin olevan Skylerin päiväkirja, tai kenties eräänlainen blogi, johon hän purkaa tuntojaan. Skyler piirtää lukijoidensa eteen kuvan amerikkalaisen unelmaperheen taustoista. Kaunis Betsey-äiti pönkittää omaa egoaan lastensa kautta, isä Bix taas kiipeää menestyksen tikkaita ja paljon poissa.

Tyylilleen uskollisena Oates ei taaskaan valitse helppoa tai iloista aihetta, Rampiken perhe taitaa tuntemistani Oatesin perheistä surullisin tapaus. Tekstissä käytetään hyvin erilaisia tyylikeinoja, mm. hengästyttäviä välimerkittömiä vuoropuheluita, joista käy hyvin ilmi lapsi-Skylerin hämmennys ja ahdistus, arvelut ja epäilyt yhdistettynä aikuisen Skylerin ajatuksiin ja tulkintoihin. Vaikka Skyler onkin tarinan kertoja, hän kuitenkin kertoo lapsuudestaan paljon kolmannessa persoonassa, mikä tuntuukin aidolta ns. lapsen suusta tulevassa kuvauksessa.

Skyler tuntuu henkilönä hurjan todelliselta ja tuskaiselta. Huomasin lukiessani kauhistelevani sitä, kuinka vanhemmat voivatkaan noin sotkea lapsensa pään - jo niin pienenä.  Vaikka kirjan punaisena lankana onkin Blissin murha, on tarinan keskipisteenä kuitenkin vahvasti Skyler joka riipaisevasti lapsen näkökulmasta kuvaa vanhempiensa kiipimistä. Rampikeille kun lapset tuntuvat olevan vain menestymisen välineitä, ikäänkuin lapsella ei olisi arvoa itsenään - hänen täytyy tulla joksikin tärkeäksi - vaikkapa seuraavaksi Sonia Henieksi tai vähintäänkin ystävystyä tärkeiden ihmisten lasten kanssa.

Mielenkiintoinen lisä kirjassa on sen sivujen ulkonäkö, sisäsivuilla nimittäin leikitään rohkeasti eri fonteilla ja jopa valokuvilla, jotka luovat kirjalle omanlaistaan tunnelmaa - kuin kyseessä todella olisi jonkun päiväkirja. Kirja osoittautui hitaaksi ja vaativaksi luettavaksi, mutta tässä tapauksessa se ei häirinnyt minua lainkaan, My sister, my love oli sen arvoinen.

(Blissin ristimänimi oli Edna Louise, Betsey nimeää hänet Blissiksi vasta luistelu-uran alettua) "It was during this first skating session, while watching Edna Louise on her borrowed skates, on the ice, now in the company of eleven-year-olde June Chaplin who'd taken the little girl by the hand, to give her instructions, that Betsey Rampike was made to realise for the first time My daughter is special! my daughter is blessed by God! my daughter will be the way God will reward me for my faith in Him and God will elevate my daughter above all rivals."

Kirja ilmestyy syyskuussa nimellä Sisareni, rakkaani, Otavan suomentamana. Ellei englanniksi lukeminen innosta, kurkkikaapa kirjahyllyjä syksyllä! Suosittelen!

Fourth Estate, 2008
Sivuja: 562

Kun suljen silmäni / S.J. Watson

Varoitus: nyt seuraa hehkutusta! S.J. Watsonin Kun suljen silmäni oli nimittäin huikea "page turner". (Mikähän muuten olisi sopiva suomenkielinen termi?) Olin vuosia sitten nähnyt elokuvan jossa Keanu Reever (muistaakseni) kärsi saman tyyppisestä sairaudesta ja pitänyt sitä lähinnä sekavana, joten suhtauduin kirjan aiheeseen hiukan skeptisesti. Mutta lukiessa kannattaa pitää mieli avoimena, sillä voi käydä niinkuin minulle nyt, voi yllättyä oikein iloisesti! Christinen tarina kaikessa toistavuudessaan olikin nimittäin todella kiinnostava ja mukaansatempaava ja sisälsi vähäeleistä ja tyylikästä jännitystä.

Christine on nainen, joka vuosia sitten sattuneen trauman takia aloittaa aina päivänsä ns. tyhjänä tauluna. Hän on kadottanut vuosia muistoistaan ja nukkuminen tyhjentää muistin edellisen päivän kokemuksista. Hän ei aamulla tiedä missä on tai kuka hänen vieressään nukkuva outo mies on. Aviomies Ben vaikuttaa hellän huolehtivaiselta, mutta miksi Christinen päiväkirjan ensimmäisellä sivulla lukee "Älä luota Beniin"?

Suuri osa kirjasta koostuu Christinen päiväkirjamerkinnöistä. Vaikka tarina osittain toistaakin itseään - Christinehän joutuu löytämään itsensä ja päiväkirjansa joka aamu uudelleen - se ei haittaa lukukokemusta vaan pikemminkin toimii tyylikeinona korostaakseen hänen elämänsä kaoottisuutta. Watson on saanut luotua hienosti kirjaansa tempon, joka kiihtyy Christinen saadessa enemmän ja enemmän selville asioita elämästään, tämä piti ainakin allekirjoittaneen lähes liimautuneena kiinni kirjaansa. Yritä siinä sitten selittää herra Norkulle miksi tiskikoneen täyttäminen viivästyy siihen asti kunnes Christine on saatu turvaan...

En tiedä onko tällainen muistihäiriö oikeasti mahdollinen, mutta tarina ainakin vaikuttaa uskottavalta. Kirja sai minut miettimään muistisairaita, kuten vaikkapa dementia-potilaita. Kuinka kauheaa olisi menettää muistonsa ja kuinka ahdistavaa olisi olla tietämättä missä on, kuka on. Kuinka surullista olisi katsoa kuvaa tietäen että tämän ihmisen täytyy olla minulle tärkeä, saamatta minkäänlaista muistoa tai tunnetta esiin.

" Mutta se on nyt ohitse. Minä tiedän totuuden. Oman totuuteni, jota ei ole kerrottu minulle vaan jonka olen itse muistanut. Ja nyt se on kirjoitettu muistiin, ikuistettu joka tapauksessa pysyvästi tähän päiväkirjaan vaikkakaan ei aivoihini.
Tiedän että kirja jota nyt kirjoitan - toinen kirjani, ajattelen ylpeänä - voi olla vaarallinen siinä kuin tarpeellinenkin. Se ehkä paljastaa asioita, jotka olisi paras jättää pimentoon. Salaisuuksia, joiden ei ehkä pitäisi päästä päivänvaloon.
Mutta silti kynäni liukuu sivun poikki."

Kirjasta on tekeillä elokuva, jonka pääosassa huhutaan olevan Nicole Kidman. Kirjan UK:n markkinoita varten on tehty myös oma trailer, joka mielestäni on aika tyylikäs.

Bazar, 2012
Sivuja: 389
Alkuteos: Before I go to sleep
Kirjasta lisää: Luettua, Kirjava kammari, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Mainoskatko