Kirjassa seurataan kolmikymppisen Johannan elämää, välillä naisen itsensä kertomana, välillä vastapäisessä talossa asuvan vanhahkon Armin seuraamana. Johanna, citysinkku, työskentelee Stockmannilla kosmetologina. Eräänä hyvin huonosti alkaneena migreenipäivänä Johannan elämä muuttuu kun hänen elämäänsä kävelee psykologi Samuel. Komea poninhäntämies vie Johannan sydämen ja alkuun miehen erikoinen käytös tuntuu vain raikkaan persoonalliselta ja intohimoiselta. Mutta kuten tiedämme, raja rakkauden ja vihan välillä on joskus hiuksen hieno...
Kirjan alussa Armi viittaa kertomuksellaan Hitchcockin Takaikkunaan (yksi lempielokuvistani) ja kieltämättä kirjan asetelma onkin hyvin samankaltainen. Juuri Armin, sivustakatselijan, puheenvuorot luovat kirjan hyytävän tunnelman, on kuin lukija ja Armi yhdessä näkisivät ne merkit, joita rakastunut Johanna ei kykene tulkitsemaan. Tarinan arkisuus ja tavanomaisuus tekevät siitä hyytävän, sen voisi kuvitella olevan totta.
Olin melko innoissani tästä kirjasta aina loppumetreille saakka ja siksi kirjan loppuratkaisu tulikin melkein järkytyksenä. Se nimittäin tuntui epäuskottavalta ja jollakin tapaa hutaistulta, kuin kirjailijalle olisi tullut kiire saada teos valmiiksi. Oloni lukemisen jälkeen olikin pettynyt, tuntui kurjalta että muuten niinkin taidokas teksti lysähti viimeisissä luvuissa kasaan kuin kohokas.
Löytyyko täältä muita Julman kuun lukeneita vai olenko yksin kohokas-mietteideni kanssa?
"Mustatukan asunnossa oli pimeää.Crime Time, 2012
Tänään sälekaihtimet ovat olleet siellä tiukasti kiinni koko päivän, mutta valoa ja jonkinlaista liikennettä näkyi kyllä aamulla. En pysty sanomaan, oliko Mustatukka yksin kotonaan.
Ensi yönä kuu on jo aika pyöreä. Toivottavasti sää pysyy kirkkaana aamuun saakka.
Kuluneena syksynä kuu on muuten ollut tavallistakin valkoisempi. Julman valkoinen."
Sivuja: 247