Kaikkien aikojen tarina / Jussi Siirilä

Tutustuin Jussi Siirilän tuotantoon mainion Juoksijan myötä mutta Historia on minut vapauttava oli se kirja joka teki minusta fanin. Olen odottanut uutta Siirilän kirjaa hartaasti, etenkin kun kuulin sen nimen olevan Kaikkien aikojen tarina. Pakko lukea, onhan se sentään kaikkien aikojen tarina!

Kirjan kertoja on kirjailija Hannu Mäkäräinen jonka ura on aallonpohjassa. Keskeytettyään dokumentin thaimaalaisista marjanpoimijoista, lähtee masentunut Mäkäräinen pohjoiseen hiihtämään pahan mielensä pois. Siellä kohtalo puuttuu peliin ja lähikuppilassa juttusille osuu kovia kokenut mainosmies Thomas Fors jolla on melkoinen tarina kerrottavanaan...

Kirjassa vuorottelevat kolme eri aikatason tarinaa, joista aikaisin vie lukijansa 1930-luvun dekadenttiin Berliiniinkin. Tässä kohdin joudun kuitenkin tunnustamaan että juuri tämä aikataso tuntui minun makuuni irralliselta ja hivenen pitkäveteiseltä - huomasin kaipaavani nerokasta Mäkäräistä ja masentunutta Forsia. Minulle kirjan parasta antia olikin juuri Mäkäräisen kautta kuvattu kirjailijan arki kustannustoimittajan metkuilla höystettynä.

Pohjoinen taitaa olla kuuminta hottia kirjallisuudessa, olenhan syyskuun aikana lukenut jo kaksi sinne sijoittuvaa syksyn uutuuskirjaa. Mutta valitettavasti tässä vertailussa, Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää vie voiton Kaikkien aikojen tarinalta, jossa oli ainakin tällaisen etelän elätin silmin paljon enemmän aitoa tunnelmaa ja hulvatonta huumoria.

(Mäkäräinen saa palautetta kustannustoimittajaltaan.)"Nainen arveli kohderyhmän löytyvän hyvin kapeasta lukijakakun viipaleesta, johon osui lähinnä huonosti pukeutuvia ja kumararyhtisiä, tuberkuloottisen oloisia akateemisia miehiä, joilla oli sisäänpäin kääntynyt luonne ja tavallisesta poikkeava huumorintaju. Kaiken lisäksi he eivät ostaneet kirjaa vaan lainasivat sen kirjastosta tai kaveriltaan."

Gummerus, 2014
Sivuja: 402

Smartville / Jussi Siirilä

Kaikkien näiden kruunupäiden jälkeen oli ihanaa tarttua Jussi Siirilään ja siirtyä hetkeksi ihan erilaiseen, todellisempaan todellisuuteen. (Ihmismieli on kummallinen, joskus todellisuudenpaoksi riittää se, että pakenee todellisuuteen joka vaikuttaa melkein samalta kuin oikea todellisuus.) Smartville on Juoksijaa ja Historia on minut vapauttava-kirjaa vakavampi, vaikka minusta tuntuu että tätäkin voi lukea pilke silmäkulmassa.

Tarina kertoo web designer Minnasta, jonka mies on usein töiden takia poissa. Minnan kontolle jääkin tarhassa olevan Jennan hoitaminen. Minnan työpaikka on firmassa, jollaisia kaiketi oli IT-kuplan aikaan paljonkin. Odotellaan sitä isoa tilausta komeissa puitteissa, palkataan paljon porukkaa, joille ei oikein riitäkään hommaa. Minna pelkää jo lopun alkua, mutta irtisanoutuminen hyvin palkatusta työstä sotkisi perheen talouden. Jenna puolestaan yrittää kovasti saada itselleen leikkikavereita tarhasta, joten perheen naisilla on kovat suorituspaineet niskassaan.

Kirja oli nopea ja rento luettava ja IT-alan puuhastelukin tuntui tutulta. Minulle kuitenkin jäi tästä hämmentynyt olo, tarina tuntui jäävän ikäänkuin kesken tai viimeistelemättä. Vaikka ComNetin työntekijöissä on sinänsä mielenkiintoisen oloisia henkilöitä, mutta he eivät oikein puhkea kukkaan. Olisin kuvitellut Siirilän saavan IT-kuplan aikaisesta menosta enemmänkin irti. Pikku-Jenna on sinänsä suloinen tarha-stressissään, mutta äidin ja Jennan tarinoiden yhteys jää olemattomaksi, isän jäädessä vain muutamaksi maininnaksi kirjan sivuilla. Kenties tämän on tarkoitus kuvata perhettä kvartaalitaloudessa, ihmisiä, jotka ovat kukin omilla tahoillaan niin kiireisiä että ehtivät olla vain ohimeneviä mainintoja läheistensä elämässä?

(Minna miettii irtisanoutumista.)
"Minna klikkasi auki intranetin, kumartui eteenpäin ja alkoi etsiä työnsuhteen päättymistä kuvaavaa prosessia. Hän löysi vaivatta rekrytointiin liittyvät ohjeet uusista työntekijöistä maksettavine vihjepalkkioineen, työsuhteen solmimista kuvaavat kaaviot, tulospalkkioiden laskukaaviot, luontaisedut ja virkistystoiminnan vastuuhenkilöt, mutta irtisanoutumisesta ei löytynyt mainintaa. Luultavasti kukaan ei ollut aikaisemmin sanoutunut irti ComNetin palveluksesta, eikä kenellekään ollut tullut mieleen laatujärjestelmää kehitettäessä, että tilannetta varten täytyisi piirtää oma prosessikaavionsa." 

 PS. Tämä oli 100. postaukseni, jee!

Historia on minut vapauttava / Jussi Siirilä

Luin muutama viikko sitten Siirilän Juoksijan ja päätin sen jälkeen tilata kirjastosta Historia on minut vapauttava -teoksen. Olen lukijana välillä vähän tylsä sillä tavalla, innostun jostakin aiheesta tai kirjailijasta ja kas, seuraavaksi on pakko yrittää ahmia mahdollisimman monta kirjaa samalta tekijältä tai samasta aiheesta. Tänä vuonna olen törmännyt samaan jo Joyce Carol Oates, Kjell Westön ja arabialaisia maita sekä islamia käsittelevien kirjojen kanssa. Aika sekalainen sakki, mitähän keksin seuraavaksi?!

"Olin niin masentunut, että aloin kirjoittaa nuortenkirjoja. Niin alas en ollut uskonut vajoavani ikinä. Olin sanonut Heidille jo vuosia aikaisemmin - katsellessamme Yksi yli käenpesän -elokuvaa - että minut saisi tukehduttaa tyynyllä, mikäli koskaan menisin mainostoimistoon töihin, pukisin päälleni vaaleanpunaisen kauluspaidan tai kirjoittaisin nuortenkirjan. Kun lopulta uskalsin kertoa hänelle työn alla olevasta projektista, hän ei tarttunut tyynyyn vaan sanoi, että minulle teki hyvää päästä käsiksi töihin ja että nuortenkirja oli luultavasti hyvä idea ja piristävän huoleton välipala. Mieluummin olisin ottanut tyynyn naamalleni."

Tarinan päähenkilönä on kirjailija nimeltä Jussi Siirilä, joka muistuttaa erehdyttävästi kirjan kirjoittajaa. Jussi on moraalisatiristi, joka on kirjoittanut joitakin kirjoja, mutta se suuri menestys ja maine antavat odottaa itseään. Jussi haluaisi Arno Kotroksi Arno Kotron paikalle. Sitä varten pitää tehdä jotakin suurta, saada media kiinnostumaan. Pian Jussi ja filosofi Pekka Himanen päättävät parantaa Suomen, lisävahvistukseksi saadaan liehuvatukkainen Esa Saarinen ja ... Arno Kotro. Muitakin tunnettuja nimiä vilahtelee kirjassa, ainakin itse pidin tästä ratkaisusta, se tuntui elävöittävän kirjaa.

"Filosofien rouvat olivat jossain muualla, ehkä kampaajalla tai manikyyrissä tai elokuvissa. Naiset eivät kiinnostaneet minua sillä hetkellä tippaakaan, sillä pöydän toisella puolella istui Esa Saarinen. Hänessä oli karismaa, se säteili hänestä kuin laadukkaalta led-näytöltä. Hänen puheensa olivat teräviä kuin, no, blu-ray-kuva. Ja hän oli ruskea kuin papu."

Mietin kovasti kenet kirjan päähenkilö tuo mieleeni ja tulin siihen tulokseen että kyseesä on jonkinlainen risteytys Himoshoppaaja-sarjan Becky Blomwoodia ja television Huonosti käyttäytyviä miehiä. Kaiun Huonosti käyttäytyvistä miehistä tuo myös vaimo kirjailijan kumppani Heidi, joka mielessäni muistuttaa kovin Garyn tyttöystävää Dorothyä. Kumpikin vaikuttaisi olevan vahvaluontoinen nainen, jonka elämäntehtäväksi on osunut moisen miehenrotjakkeen ruodussa pitäminen... Heidin ja Jussin dialogi olikin minusta yksi kirjan hauskimpia asioita. Miehet!

"- Aina kun kävelen ohi, olet jo Googlessa tai kirjaston sivuilla katsomassa, onko kukaan lainannut sun kirjoja. Ja sitten tulet naama nutturalla keittiöön ja valitat, että on työvire kateissa. Ei mikään ihme ole.
- Minua näköjään vakoillaan omassa kodissani.
Heidi sivuutti valituksen ja arveli yhteenvetona, että olin nyt tyytymättömämäpi elämääni kuin koskaan ennen."

Luvassa on suuria luuloja, tuhoontuomittuja hankkeita, sikailua, kiukkuisia tyttöystäviä, lisää suuria luuloja, kolhuja itsetunnolle, vauhdikkaita käänteitä...

Juoksija / Jussi Siirilä

Törmäsin kirjastossa Juoksijaan ja jo pelkästään takakannen neuroottisen oloinen lainaus askeltiheyden parantamisesta sai minut nappaamaan kirjan mukaani. Lenkki Juoksijan mukana oli mukava, mentiin lujaa, maisemat vaihtuivat välillä suorastaan hurjaakin vauhtia. Vaikka vauhti olikin kova, väsymyksen tunnetta ei tule, pikemmin nälkä ja halu saada lisää. (Pitänee laittaa kirjastoon Siirilä-tilaus...)

"Oloni on loistava. Kontrollin  tunne on väkevä, ohjailen elämääni kevyellä kosketuksella. Minua ei pysäytä mikään kunhan pysyn liikkeellä ja pidän tahdin kiivaana."

Juoksijan tarinassa tapaamme pohjoisesta kotoisin olevan Oulan, joka on helsinkiläistyessään muuttunut Matiksi. Matti häpeää pohjoisia juuriaan ja pyrkii kovasti rakentamaan itselleen uutta trendikästä, vaurasta identiteettiä, johon kuuluu kaikkein vaikeimpien palapelien rakentaminen, tyylikäs asunto oikealla alueella ja nousujohteinen ura. Matti työskentelee asiakassegmentoinnin parissa ja on jollakin tapaa omaksunut työnsä periaatteet liiankin tehokkaasti. Hän on valinnut asuntonsa segmentointiperiaatteiden mukaisesti ja muutenkin tarkastelee maailmaa kovin musta-valkoisesti.

"Yritän päästä takaisin flow-tilaan, mutta se ei onnistu. Alakerrasta kuuluu töminää ja eri-ikäisten lasten naurua. Astiat kilisevät, joku jollottaa oudolla kielellä lauluntapaista, ja jos oikein keskityn, olen kuulevinani vesipiipun kurinaa. Talon hiljainen arvokkuus on tiessään. Täällä ei pitänyt olla perhe-asuntoja vaan laadukkaita kaksioita iäkkäille pariskunnille ja tilaa arvostaville yksinasujille. Ja nyt alapuolelleni on ahtautunut kokonainen heimo muukalaisia. Tuntuu kuin asuisin vastaanottokeskuksessa."

Jollakin tapaa varsinkin kirjan alku muistuttaa minua Amerikan psykosta ja Patrick Batemanista. Kumpikin miehistä elää jonkinlaista juppihuumaa ja uskoo kontrolloivansa elämää. Mutta sitten elämä sotkeekin kuviot ja heittää miesten eteen jotakin sellaista joka sotkee järjestyksen. Matin tapauksessa kyseessä ovat naapuriin muuttava Ahmedin perhe. Järjestyksen rikkoutuminen suistaa miehen pois tasapainostaan ja ajaudutaan ajattelemaan ja tekemään ikäviä asioita. Ahmedeista on päästävä eroon, maksoi mitä maksoi. Ja tietysti jotakin menee pieleen - yksi Ahmedeista jääkin jäljelle, pieni 6-vuotias Osman poika. Yht'äkkiä Matti löytääkin itsensä epätoivoiselta automatkalta kohti Somaliaa, jossa Osmanin mummo ehkä asuu jollakin vuorella kahden vuohen kanssa... Ja vauhtihan vain kiihtyy kun on alamäki alla...

"Näen jo kaukaa, että Ahmedien ovi on väännetty auki sorkkaraudalla. Ovi on säpäleinä lukon tienoilta,  ja eteisessä näkyy kumoon kaadettu hylly. Küllon tiimi on päättänyt toimia kolme viikkoa myöhässä ja ilman tilanteen vaatimaa hienovaraisuutta. Ja mikä pahinta, toimituksesta puuttuu yksi perheenjäsen.

Juoksija eroaa Amerikan psykosta ainakin siinä että se ei ole läheskään yhtä raaka ja se myös naurattaa. Loppujen lopuksi tarina on oikeastaan aika lämminhenkinen kertomus siitä, kuinka Matti oppii ymmärtää asioiden tärkeysjärjestyksen ja luopumaan turhasta. Että omat juuret voivatkin olla vahvuus, eikä erilaisuutta kannata hävetä. 

"Tajuan olevani aseeton äidin suhteen, en kestä vanhan naisen kyyneliä. Viskaan hiostuneen hauen takaisin koriin. Äiti pyyhkii silmiänsä ja kurkottaa taputtamaan poskeani - hän on juuri ja juuri satakuusikymmentä senttiä pitkä. -Jokaisella pitää olla joku, hän sanoo. En malta olla kysymättä, kuka hänellä on. Hänhän on asunut roudan kallistamassa mökissään yksin pian kaksi vuosikymmentä.
- Sie, äiti vastaa. Sie olet minun."

Ehkä liikuttavinta kirjassa oli Matin/Oulan äiti, voin melkein nähdä silmissäni palleroisen äidin Kittilässä, ihmettelemässä poikansa fiiniä mutta tyhjää elämää. Ja kuinka poikaa harmittaakaan. Sellaista se joskus on, rakkaus.