Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 9 - synkkää joulua!

Joulukalenterin yhdeksännestä luukusta löytyy: rikos! Joulu kuvataan kirjallisuuden usein nostalgisina
onnenhetkinä perheen ja kimaltelevien hankien keskellä. Aikana, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Tämä idylli tarjoaa myös mielenkiintoisen lähtökohdan jännityskirjallisuudelle - entä jos varjoissa ei piilottelekaan kiltti tonttu? Jos sukujuhlaan tuodaan tuliaisena vanhat vihat? Jos lahjojen hankinta kurittaa liikaa kukkaroa ja paineet täydellisistä hetkistä kasvavat liian koviksi? Kuusen alta löytyy ainakin paljon kiinnostavia teemoja dekkarikirjallisuuden tarpeisiin ja siksi päätinkin tässä luukussa esitellä kolme jouluista rikosta. Kuten Nylon Beat joskus aikoinaan lauloi: "Mustan joulun mulle toit..."

Joulukalenterin seuraava luukku aukeaa huomenna Kirjasfäärissä - mitäköhän Taika on keksinyt? Mikäli missasit edellisen luukun, seuraa piparinmuruja Lumiomenan luo.

Stephanie Barron: Jane and The Twelve Days of Christmas (Jane Austen Mysteries #12)

Ihan ensiksi vietetään joulua Jane Austenin kanssa, Stephanie Barron on nimittäin kirjoittanut kokonaisen dekkarisarjan jonka pääosassa katalia kiemuroita ratkoo itse kirjailijatar Austen. Sarjassa on ilmestynyt jo 12 teosta mutta sattuman oikusta minä aloitin sarjan tuoreimmasta osasta, joka samalla sattuu olemaan joulutarina ja mikäs sen mukavanpaa kuin sukeltaa vanhan ajan joulutraditioiden pariin. Janen maailmassa kokoonnutaan mukavan seurueen kesken kartanoon pelaamaan sanapelejä yhdessä lumen tupruttaessa ikkunan ulkopuolella ja jouluhalon lämmittäessä vieraita. Oikein idyllistä siis, mutta valitettavasti joku kuitenkin saa surmansa ja kukapa muukaan asiaa lähtisi selvittämään kuin tarkkasilmäinen kirjailijatar?!

Soho Press, 2014
Sivuja: 336

Jarkko Sipilä: Hiljainen yö

Kotimaisia joulutarinoita tarjoillaan mm. James Thompsonin toimittamassa Helsinki Noir -antologiassa Jarkko Sipilän toimesta. Hiljaisessa yössä Sipilän dekkarisarjasta tutut Takamäki ja Joutsamo nimittäin päivystävät jouluaattona ja vastaan tulee tapaus, jossa joulupuu on koristeltu jollain muullakin kuin kynttilöillä ja tähtösillä. Tarina on tuttuun tyyliin karu mutta pieni musta pilkekin löytyy kirjailijan silmäkulmasta.

Like, 2014
Sivuja: 319

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckbergin joulutarinalla on pettävän kaunis vaikka innokkaimmat dekkariharrastajat varmasti siitä jo arvaavat mistä onkaan kyse. Alkuasetelma onkin idyllinen, joulunvietto suvun kesken saaristossa: luvassa hauskaa yhdessäoloa, upeita maisemia ja herkullista ruokaa - tai sitten murha? Nuori konstaapeli viettää kirjassa joulua ex-tyttöystävänsä Lisetten upporikkaan perheen seurassa. Vaikka maisemat ovatkin postikorttimaisen kauniit, tunnelma rikasta isoisää mielistelevän suvun kesken ei sitä ole. Perhe on pahin?

Schildts, 2009
Sivuja: 108
Alkuteos: Snöstorm och mandeldoft
Suomentanut Jaana Nikula

Kakkua, kiitos! / Catharina Ingelman-Sundberg

Olen vallan hurahtanut Minna Lindgrenin ihanaan Ehtoolehto-sarjaan, joka on tulvillaan mummoenergiaa ja siksi nappasinkin innokkaasti mukaan myös vastaavanlaisen teoksen länsinaapurista. En tiedä ovatko vanhukset ja heidän palvelutalokokemuksensa uusi trendi mutta kiintoisa ja tärkeä se kyllä on. Peukutan sitä että vanhukset tuodaan esiin nokkelina ja aktiivisina toimijoina kirjallisuudessa samoin kuin sitä, että vaikeistakin asioista kirjoitetaan kuitenkin pilke silmäkulmassa.

Märtha, Stina, Anna-Greta, Nero ja Harava kuuluvat palvelutalo Timantin kuoropoppooseen. Elämä palvelutalossa ei houkuttele, sillä asukeille jaetaan jos jonkinmoista tablettia heidän rauhoittamisekseen ja joulukoristeistakin luovuttiin budjettisyistä. Sitten televisiosta tulee dokumentti Ruotsin vankiloista joiden olot palvelutalo Timanttiin verrattuna ruhtinaallisilta ja seniorit päättää perustaa Keinutuolikoplan päästäkseen vankilaan. Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sundbergin teos oli hilpeää ja nokkelaa luettavaa ja jäin jopa muutaman kerran miettimään olisiko seniorien todella noin helppoa puijata nuorempiaan. Loppua kohden alkoi ehkä tuntua hiukan siltä että kirjailija toisti jo samaa vitsiä mutta kokonaisuutena Kakkua, kiitos! oli mukavan kepeä ja iloinen luettava joka kuitenkin antoi ajattelemisen aihetta. Ehtoolehto on toki edelleenkin suosikkini tässä genressä mutta on kiinnostavaa huomata että aiheesta kirjoitetaan muissakin maissa. Onkohan harmaa uusi musta?

"Mihin, mitä meistä on tarkoitus tulla?" kysyivät Stina ja Harava yhteen ääneen.
"Maailman hankalimpia vanhuksia", Märtha vastasi. Sana kapina sai edelleen odottaa.

Schildts & Söderströms, 2014
Sivuja: 388
Alkuteos: Kaffe med rån
Suomennos Outi Menna

Avioliitto Jane Austenin tapaan / Kim Izzo

Kim Izzon Avioliitto Jane Austenin tapaan osui hyppysiini kun kaivelin kirjaston hyllyjä chick-lit -nälässäni. Austen ja söpö kansi myivät kirjan minulle - tänne vaaleanpunaista unelmahattaraa, kiitos!

Kohtaamme päähenkilö Katen hänen elämänsä aallonpohjassa - takana on ikävästi päättynyt suhde ja varmalta vaikuttava työpaikkakin menee sivu suun. Viimeisenä oljenkortena tämä nelikymppinen sankaritar päättää selviytyä rahahuolistaan naimalla rahaa. Alkaa naistenlehden sponsoroima sulhon metsästys - Jane Austenin hengessä, totta kai!

Sanotaanpa ihan suoraan: minusta Avioliitto Jane Austenin mukaan oli pannukakku sen toivomani hattaran sijaan. Sinällään kaikki kunnon chick-lit-kirjaan tarvittavat elementit ovat läsnä mutta se tärkein - mainio ja samaistuttava päähenkilö - puuttuu. Kate nimittäin vaikuttaa lähinnä epätoivoiselta, laskelmoivalta ja ahneelta naiselta joka on valmis menemään varsin pitkälle saadakseen designer-vaatteita. Epäuskottavalta tuntuu myös kirjan sankari, kukkakeppimäisen pitkä ja laiha mies jonka iho on norsunluun valkea ja silmät siniset kuin "jäänestonestettä olisi kaadettu jään päälle". Myös mukaellut kohtaukset Austenin kirjoista tuntuivat jokseenkin laskelmoivalta tavalta kosiskella lukijoita.

En halua lytätä Kim Izzon kirjaa aivan kokonaan vaikka itse harmistuinkin Jane Austenin puolesta. Kyse on aikuisille kirjoitetusta sadussa joka voisi toimiakin jos vain tarinan päähenkilö ei olisi närästänyt minua niin paljon. Taisi osua väärä kirja väärän lukijan käteen..

"On yleisesti tunnustettu tosiseikka, että kolmekymmentäyhdeksänvuotias naimaton, hyvähipiäinen nainen haluaa ehdottomasti aviomiehen. Ja lapsen. Siis kaikki muut paitsi minä."

Schildts & Söderströms, 2014
Sivuja: 326
Alkuteos: The Jane Austen Marriage Manual
Suomentanut Sari Luhtanen

Virtahepo / Stephen Fry

Stephen Fry kirjoittaa kirjoja joita haluaisin rakastaa, koska minusta herra on kerrassaan mainio tyyppi joka tekee upeita roolitöitä. Aikaisempi tutustumiseni herran kirjailliseen tuotantoon tapahtui Mrs Fry's Diary-nimisen iloittelun myötä, joka ilahdutti tiettyyn pisteeseen saakka mutta ei täysin hurmannut. Virtahevon punainen lanka jäi takakansitekstien perusteella minulle hieman epäselväksi mutta eipä anneta asian häiritä! Lukemallahan se selviää!

Virtahevon päähenkilö on Ted Wallace, runoilija joka on juuri saanut potkut. Koska runoilla ei varsinaisesti tienaa ottaa Ted vastaan syöpäsairaalta kummitytöltään vastaan varsin erikoislaatuisen toimeksiannon ja matkustaa vanhojen ystäviensä maalaiskartanoon ottamaan selvää mahdollisista outoksista.

Jos ylläoleva juonikuvaus vaikuttaa sekavalta, saataa se johtua myös siitä että kirjan juoni oli jokseenkin sekava. Fryn teksti on kyllä sinällään mukavaa ja hauskaa luettavaa kaikessa kiemuraisuudessaan mutta vielä kirjan puolivälissäkään en oikein ollut selvillä siitä, mistä Virtahevossa oikein on kysymys, kaipasin sitä kuuluisaa punaista lankaa.

Kirjasta löytyy kohtuullisesti outoja ja vähän groteskejakin juttuja enkä voinut välttyä tunteelta että tässä nyt testataan tavislukijan mielikuvitusta ja huumorintajua. Ja tunnustan, en läpäise testiä, olen kaiketi tiukkapipo. Huomaan tämän aiheuttavan ristiriitoja - haluaisin pitää Stephen Fryn kirjoista mutta ilmeisesti ne eivät ole minua varten. Parhaimmillaan tämä kirja on nokkela ja värikäs, heikoimmillaan se on sekava ja outo. Se, kallistuuko lukukokemus positiivisen vai negatiivisen puolelle, riippunee lukijasta.

"Kun mies ei ole eläissään muuta tehnytkään kuin ajatellut naisia, haaveillut naisista, pomppinut naisten perässä kuin isäntäänsä mielistelevä koiranpentu, järjestänyt koko elämänsä sitä silmällä pitäen, että tapaisi enemmän naisia, ja arvioinut elämäänsä ja omaa arvoaan yksistään sen perusteella, miten houkutteleva ja haluttava hän on naisten silmissä, niin on hiukkasen tylyä joutua syytetyksi siitä, ettei pidä vastakkaisesta sukupuolesta. Minä tunnen naisia kohtaan yksinomaan syvää palvonnanhalua, rakkautta ja alemmuutta, joihin yhdistyy myös hyvänlainen annos vanhan ajan itseinhoa."

Schildts, 2011
Sivuja: 335
Alkuteos: The Hippopotamus
Suomentanut Titia Schuurman
Ps. Kirjabingosta piste Lainattu kirja!

Meidän kotona / Martina Haag

Joulun pyhinä minuun iski chick-lit -kuume (syytän tästä sinua, Bridget Jones). Halusin lukea jotain iloista ja kuplivaa, lämminhenkistä ja riittävän helppoa jottei suklaansyöntini keskeytyisi. Omasta hyllystäni löytyi luettavaksi Martina Haagin Meidän kotona -opus, jonka olen joskus muinoin jostakin alesta kotiin kantanut koska Haagin Ihana ja rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) oli hulvatonta luettavaa. (Hmm... Pitäisikin lukea lisää Haagia, koska siitä tulee hyvä mieli!) 

Martina Haag on ruotsalainen näyttelijä ja kirjailija, joka asuu Tukholmassa kolmen lapsensa ja kahden kissansa kanssa. Kirja pohjautuu vahvasti Haagin omaan elämään, se sisältää pieniä hetkiä raskaudesta ja perhe-elämän kaaoksesta. Välillä Martina sentään ehtii koe-esiintymään sellaisia huippurooleja kuin esimerkiksi punaisen servetin osa varten.

Meidän kotona oli nopealukuinen ja ilahduttava lukukokemus, Haag kirjoittaa elämästään mukavan ironisella otteella mutta kuitenkin lämmöllä. Osa tekstistä toki lainaa mm. Bridget Jonesilta, mutta mukana on hyviä oivalluksia, kuten Jumalalta saatu mahdollisuus lähettää viesti 15-vuotiaalle Martinalle. Meidän kotona ei ole syväluotaava ja tajuntaaräjäyttävä lukukokemus, mutta sen parissa saa hyvin ajan kulumaan ja mielikin paranee. Nauru pidentää ikää, tiedättekös!

"PAKKOPAKKOPAKKO muistaa kun vauva on syntynyt:

• Jos otamme vauvasta 1000 valokuvaa ensimmäisellä viikolla. Näytetään ihmisille ehkä vain kymmenen.

• Älä ikinä vastaa: - Me ollaan syöty tänään aprikoosisosetta, kun kysytään mitä sinulle kuuluu tänään.

• Älä puhu vauvan vatsan toiminnasta kun kaverisi syö. Huom! Älä puhu ikinä vatsan toiminnasta!"

Schildts, 2006
Sivuja: 180
Alkuteos: Hemma hos Martina
Suomentanut: Kaisa Haatanen

Säkenöivät tytöt / Lauren Beukes

Minulla ei ollut Säkenöivistä tytöistä minkäänlaista käsitystä ennakkoon. Nimi toi ensimmäiseksi mieleeni chick-litin, takalieve sitten taas jotain ihan muuta. Sarjamurhaaja, aikamatkailua - miksipäs ei?! Tartuin kirjaan olemattomin odotuksin ja päädyin yllättymään iloisesti.

Säkenöivät tytöt kertoo tarinan sarjamurhaajasta sekä hänen uhreistaan. Tässähän ei toki ole vielä mitään ihmeellistä mutta tällä kertaa kyse on harvinaisen häijystä tyypistä, joka matkaa uhriensa perässä jopa tulevaisuuteen. Hän, Harper Curtis, haluaa sammuttaa säkenöivien tyttöjen hehkun mutta onneksi kaikki tytöistä eivät ole ihan niin helppoja paloja.

Lauren Beukesin kirjassa on useita kertoja, murhaajan lisäksi ääneen pääsevät myös itse säkenöivät tytötkin sekä Kirby, tyttö, joka ei suostunut kuolemaan. Kerronta eteni loikkien vuosikymmeneltä toiselle ja piti minut otteessaan todella tehokkaasti - nukkumaan ei menty ennenkuin kirja oli loppu.

Säkenöivät tytöt on hiukan erilainen jännitysromaani, joka sisältää kohtuullisesti yliluonnollisia elementtejä. Pidin niistä sekä ratkaisusta, jossa kirjailija ei pyrikään selittämään joka ikistä yksityiskohtaa vaan jättää tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle ja tulkinnalle. Niin ikään peukutan myös ratkaisua, jossa jokainen uhreistakin pääsee tarinassa ääneen, sen kautta Harper Curtisin teot tuntuvat ikäänkuin todemmilta ja siksi pelottavammilta. Lisäplussia irtoaa myös kiinnostavista välähdyksistä menneeseen aikaan, mm. ajatus radium-tanssijoista, jotka tanssivat täysin pimeän huoneen keskellä hohtavalla maalilla maalattuina, on huikea.

(Hohtotytön, ns, radium-tanssijan, esityksestä.)
"Käsivarsi ojentui, ja sen päässä oleva käsi alkoi pyöriä ja taipuilla omaa aistikasta tanssiaan. Kiusoitellen se palasi aina uudestaan mustan kaavun liepeisiin ja vilautti milloin tyttömäistä olkapäätä, milloin vatsan kaarta tai tulikärpäsen lailla loistavaa maalattua suuta. Sitten se siirtyi riisumaan toista hansikasta, jonka se nakkasi yleisön joukkoon. Nyt pimeässä näkyi kyynärpäistä eteenpäin kaksi hohtavaa käsivartta, jotka liikehtivät ja kutsuivat katsojia lähemmäs."

Schildts & Söderströms, 2013
Sivuja: 361
Alkuteos The Shining Girls
Suomennos Virpi Vainikainen

Naisena olemisen taito / Caitlin Moran

Caitlin Moranin kirjaa markkinoidaan feminismin raamattuna. Itse pongasin kirjan alkuvuoden Lontoon reissulla, se keikkuessa jokaisen kurkkaamani kirjakaupan suosituslistalla. Silloin jätin kirjan kauppaan mikä jäi pikkuisen harmittamaan, utelias lukutoukka kun olen. Onneksi vahinko tuli nyt korjattua, kiitos kirjastosta löytyneen suomennoksen.

Naisena olemisen taidossa Moran käy läpi omaa henkilöhistoriaansa ja sivuaa samalla erilaisia naiseuden mutkia ja mysteereitä. Moranin nuoruus ei ole siitä tavan omaisimmasta päästä, suurperheen esikoinen kasvaa köyhänä pullukkana, joka kehittää hurjan (ja kuvitteellisen) suhteen Chevy Chaseen, haluaa kiihkeästi tulla suudelluksia ja tutustuu muotiin vasta aikuisena.

Osittain Moranin kirja oli hämmentävää luettavaa, en tunnistanut kaikkia hänen kuvaamiaan omasta elämästäni ja jäin myös monesti miettimään mikä oli liioittelua ja huumoria, mikä ehkä totta. En tiennyt Caitlin Moranista etukäteen mitään, joten tuon mainitsemani rajan veto oli välillä vaikeaa. Kirjan suomalainen kansi tuntuu kuitenkin jollakin tavalla tavoittavan kirjan hengen vaikkei olekaan yhtä näyttävä kuin britti-versionsa, jossa komeilee Moran itse.

Usein feminismi kuvataan mediassa jotenkin tosikkomaisena ja tiukkapipoisena suhtautumisena, mutta Moranin kirja on rempseä, realistinen, nokkela ja paikoin hauskakin teos. Se on hyvä tapa viedä feminismin viestiä eteenpäin varsinkin nuoremmalle polvelle. Samalla Moran käy myös läpi median ilmiötä, omat mainintansa saavat niin käsittämätön Katie Price kuin Lady Gagakin. Tuntuu hurjalta että lehdistössä kehuttaisiin Pricea hyväksi naisen roolimalliksi, mutta ehkä olen vain tosikko. Pohjimmiltaan Moranin viesti on yksinkertainen: olkaa rohkeita ja rakastakaa itseänne. Olipa kyse tyylistä tai perheestä, tehkää omia valintojanne älkääkä antako ennakko-asenteiden määrätä. Se on aika hyvä viesti.

Caitlinin kuukautiset alkavat.Naisten sukupuolielinten läpileikkaus näyttää monimutkaiselta ja epäkäytännölliseltä - se on risteilevine tunneleineen vähän kuin hintava hamsterihäkki. En tosiaankaan ole varma, haluanko "mukaan" moiseen touhuun. Olin kai ajatellut olevani sisältä pelkkää lihaa, aina lantiosta kaulaan, ja että munuaiset oli sullottu jonnekin sekaan. Olin kuin makkara. Tiedä häntä. Anatomia ei ole vahvimpia puoliani. Mielilukemistani ovat 1800-luvun romanttiset romaanit, joissa tytöt pyörtyvät sateeseen, ja Spike Milliganin sotamuistelmat. Kummassakaan ei juuri puhuta menstruaatiosta. Tämä kaikki tuntuu hiukan... tarpeettomalta.

Schildts & Söderströms, 2012
Sivuja: 335
Alkuteos: How to be a woman

Nukketalo / Kristina Ohlsson

Minulla ei ollut kovin paljon odotuksia Nukketalon suhteen, mutta yllätyin enemmän kuin positiivisesti, sillä kyseessä olikin oivallinen ja tiivistunnelmainen esikoisdekkari. Luen jännityskirjallisuutta melko paljon ja siksi on ilahduttavaa kun vastaan tulee sellainen kirja, joka vie huomioni niin että tuskin maltan odottaa seuraavaa lukuhetkeä.

Yritin miettiä hetken sitä, mikä tekee Nukketalosta erikoisen. En löytänyt juuri mitään mitä ei olisi jo jossakin kirjassa toteutettu. Se kertoo Tukholmassa toimivasta poliisin yksiköstä, jota vetää Alex Recht. Alex on tunnettu ja ihailtu poliisi, sankarityyppiä, isä ja aviomies. Poliisiksi melkein epätyypillisen hyvä. Onneksi tiimissä on hänen alaisensa, Peder, joka onkin sitten jo vähän tutumpi hahmo kirjoista. Peder on taitava poliisi, mutta ei ihmisenä kauhean miellyttävä. Hän pettää masennuksesta kärsivää vaimoaan, juo kesken poliisitutkinnan, eikä oikeastaan edes itsekään pidä itsestään. Tiimin kolmas jäsen on siviilitutkija Fredrika, kaunis ja hillitty, älykäs nainen, jolla niin ikään on yksityiselämässään solmuja avattavana. Luonnollisesti Peder hiukan ylenkatsoo Fredrikaa naisena ja siviilinä. Tuttu kuvio sekin monista kirjoista.

Niin ja se rikos. Tarinan alkuasetelma on arkisen hyytävä. Joku nappaa pienen tytön junasta. Poliisi käynnistää tutkinnat katoamisen johdosta, mutta tietystikään kaikki ei ole ihan yksinkertaista. Hirviöitä on dekkarikirjallisuus pullollaan, mutta tässä kohdin Ohlsson tekee kyllä hyvää työtä. Elin mukana tapauksessa, kauhistuin ja jännäsin, toivoin. Pidän siitä että Ohlsson ei päästä etsiviään tai lukijoitaan ihan helpolla. Vaikka olisikin ehkä helppoa tai houkuttelevaa kirjoittaa kirjoja joissa kaikki sujuu hienosti ja loppu on aina onnellinen, siitä ei kenties syntyisi kovin mielenkiintoista kirjaa. Realismin tuntua lisää se, että virheitä, joskus kohtalokkaitakin, tehdään ja niiden kanssa on vain pystyttävä elämään.

"Hän jatkoi huutamista vielä silloinkin, kun hänen vanhempansa tulivat ja hälyttivät paikalle poliisin ja lääkärin. Siinä vaiheessa huuto, joka oli alkanut kuulostaa käheältä, vaimeni hätääntyneeksi ja pohjattoman epätoivoiseksi nyyhkytykseksi. Muuri, jonka hän oli huolellisesti rakentanut ympärilleen suojautuakseen yhä yltyvältä pakokauhulta, oli murtunut. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Hyvä luoja, mitä hän oli voinut tehdä?"

Sivuja: 428
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjasieppo

Tuhatkaunot / Kristina Ohlsson

Nappasin Tuhatkaunot mukaani kirjastosta oikeastaan yhdestä syystä - takakannessa lukevan tekstin takia. "Jokainen etsii avainta vapauteen - ja jokainen maksaa siitä eri hinnan." Tämä oli tällä kertaa se koukku, jolla minut napattiin, ei siinä aina paljonkaan vaadita. Hyvä että napattiin edes jollakin, koska kirjan kansi ei erikoisemmin kutsunut eikä takakannen tekstikään houkutellut. Kiitos siis tuolle lauseelle, koska tämä kirja osoittautuikin mukaansatempaavaksi dekkarituttavuudeksi.

Tuhatkaunot kuuluu Euroopan turvallisuusjärjestö OSCE:ssä työskentelevän Kristina Ohlssonin kirjoittamaan Fredrika Bergman -sarjaan. Fredrika työskentelee siviilirikostutkijana poliisissa ja luonnollisesti tapaamme kirjassa myös hänen työtoverinsa Alexin, Jaerin ja Pederin. Tässä kohdin ei taaskaan vältytä kliseiltä - poliiseilla on jälleen kerran parisuhdeongelmia...

Tuhatkaunot etenee kolmella rintamalla. On maahan väärin paperin salakuljetettu irakilaismies joka on lukittuna tukholmalaisasuntoon odottamaan tehtävää. On Thaimaassa matkalla oleva ruotsalaisnainen, joka huomaa olevansa keskellä painajaista. Ja kaiken keskellä on poliisitiimimme, joka saa selvitettäväkseen onnettomuudelta näyttävän yliajon ja ikääntyneen papin ammuntatapaus, jossa uhreina ovat pappi itse sekä hänen vaimonsa. Kaikki näyttää selvältä.

Dekkarina Tuhatkaunot oli minusta melko näppärä ja mukava lukukokemus, siinäkin määrin että päätin etsiä kirjastosta sarjan aikaisemmin julkaistun osan, Nukketalon. Thaimaassa olevan naisen ja irakilaismiehen tarinat värittävät dekkaria mukavasti ja antavat toisenlaista näkökulmaa kehitteillä olevaan tilanteeseen ja itse tapauskin osoittautuu lopulta aika monisyiseksi. Ei siis valittamista.

"Ja kun hän mietti, mitä sellaisen teon taustalla voisi mahdollisesti olla, hänet valtasi pelko.  Ja pelko sai hänet ajattelemaan rationaalisesti ja pakotti hänet toimimaan. Kun aurinko nousi Bangkokissa lauantai-aamuna, hän oli koonnut itsensä. Ja tiesi täsmälleen, mitä hänen pitäisi tehdä."

Sivuja: 398
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin
Kirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa

Järki ja tunteet ja merihirviöt / Jane Austen, Ben H. Winters

Luin viime syksynä Ylpeys ja Ennakkoluulo, mukana myös Zombit -kirjan ja tykästyin siihen vähän niinkuin vahingossa. Zombit eivät erityisesti kiinnostaneet, mutta halusin nähdä  mistä oli kyse. Ja sitten huomasin kikattelevani zombeille. Jotenkin tuntui siltä kuin vanha, rakas klasikko olisi saanut uudet vaatteet. Siispä kun kirjaston uutuus-listalta löytyi Järki ja tunteet ja merihirviöt, nappasin sen tietysti mukaani.

En tiedä onko vika minussa, mutta mielestäni zombit olivat merihirviöitä nautittavampia. En tiedä onko syy siinä että Ylpeys ja ennakkoluulo on suosikkikirjani vai vaikuttiko kirjailijan ääni asiaan. Merihirviö-teema tuntui kuitenkin monimutkaisemmalta, monine hirviöineen uppoasemineen, muista meri-asioista puhumattakaan. Tästä bloggaaminen tuntuu hiukan vaikealta, koska alkuperäisteoshan on mainio, sen sijaan tämä uudempi versio on hämmentävä. Tuntui siltä että kirjassa oli mukana niin paljon kaikenlaisia elementtejä, että ne veivät voimaa alkuperäiseltä tarinalta, mikä taas mielestäni on sääli. Mutta jos on erityisen innostunut merihirviöistä, voi tämä olla täysosuma!

Järjen ja tunteen tarina on vanha tuttu. Dashwoodin naiset joutuvat herra Dashwoodin kuoltua vasarahain hampaissa. Perhe muuttaa pienelle luodolle, Rutonsyömän saarelle, aloittaakseen uuden, säästeliään elämän. Järkevä Elinor, joka harrastaa ajopuiden vuoleskelua, ihastuu Edward Ferrarsiin, hopeisten hummeripihtien valmistajaan. Intohimoisempaa Mariannea taas piirittävät herra Willoughby, aarteenetsijä ja majuri Brandon, jonka kasvot ovat merinoidan kirouksesta johtuvien, mustekalamaisten lonkeroiden peittämät. Kummiakin sattuu, Elinorin mielessä välähtelee outo merkki, Margaret toistelee outoa lausetta.

"Rouva Jennings astui heidän huoneeseensa ilme iloisena ja ojennetussa kädessä kirje. - Kas tässä, ystäväiseni, hän sanoi, tällainen tuominen tekee sinulle varmasti hyvää.
Enempää ei tarvittu, Marianne luki jo mielikuvituksessaan kirjettä Willoughbyltä, hellää ja katuvaista kirjettä, joka selittäisi kaiken tapahtuneen ja jonka perässä saapuisi Willoughby itse, syöksyisi huoneeseen kiihkeänä komeassa sukelluspuvussaan, räpylät jalassa, merivettä valuen niin kuin heidän ensimmäisen tapaamisensa päivänä. Yhdessä hetkessä rakentunut kuvitelma sortui seuraavassa. Äidin käsiala, nyt ensimmäistä kertaa pettymys, loisti kirjeen päällä. Kirjeen sisältö - sitten kun Marianne tyyntyi sen verran, että kykeni sen lukemaan - ei ollut sen lohdullisempi. Heti kirjeen alussa äiti kirjoitti epätavallisen vapisevin käsin Margaretin herättämästä huolesta."

Ei menny niinku Strömsössä / Taina Kinnari

On ihanaa löytää kirjaston hyllystä tämän tyyppisiä hassuja pikku kirjoja! Ei menny niinku Strömsössä -kirjan idea oli ennestään tuttu Facebookin ryhmän kautta, olen joskus käynyt siellä naureskelemassa kuville ja niiden kommenteille. Kun on tällainen kotitalousihme kuin allekirjoittanut, on ihanaa löytää ryhmä, jossa on muitakin jotka eivät a) lue ohjeita, b) ovat laiskoja, c) jotka sähläävät tai d) joilla menee muuten vain pieleen. Voisin kertoa vaikkapa tarinan juustokakusta, joka lopulta tarjoiltiin rahkana tai munkeista jotka olivat sisältä raakoja ja hiilenmustia päältä...

Käsittääkseni kuvat ja tekstit ovat Facebook-ryhmän sivuilta poimittuja, joten uikeita kirjallisia lukuelämyksiä on turha odottaa, mutta hauskaa tämän kirjan kanssa kyllä oli. Tavallaan kirja ja ryhmä ovat eräänlainen vastaisku täydellisille leipomuksille, kodeille ja koristuksille. Ihanaa että ihmiset ovat tulleet reilusti ja huumorilla esiin epäonnistumisiensa kanssa!

Mitfordin tytöt / Mary S. Lovell

En odottanut että pitäisin Mitfordin tytöistä ihan näin paljon. Viimeisen viikon ajan se on ollut iltalukemiseni ja huomaan, että olen alkanut oikein odottaa sänkyyn käpertymistä Nancyn, Pamin, Dianan, Unityn, Deccan ja Debon kanssa.

Olipa kerran siis aatelistoon kuuluva perhe Englannissa, johon kuului kuusi kaunista ja omapäistä tytärtä. Kuulostaa melkein joltakin tyttökirjalta tai kenties Ylpeyden ja Ennakkoluulon Bennettien perheeltä. Joitakin yhtäläisyyksiä toki on, mutta Mitfordin tytöt menee pidemmälle. Perheen kaunotar, Diana, innostui fasismista ja pikkusisko Unity ystävystyi Hitlerin kanssa. Decca-sisko puolestaan siirtyi toiselle puolen poliittista aitaa, kommunismiin. Debosta taas tuli herttuatar. Mitfordin tytöt onkin kuvaus paitsi poikkeuksellisesta perheestä, mutta myös mielenkiintoisesta ajasta Euroopan historiassa, ajasta jolloin uudet aatteet innostivat ja kuohuttivat ihmisiä ja jakoivat kansoja.

Mitfordin tytöt alkoivat kirjan myötä tuntua todellisilta ihmisiltä, inhimillisiltä ja osa ehkä vähän traagisiakin. Itselleni kehittyi suosikki Nancystä, kirjailijattaresta, joka sai kaiken urallaan, muttei yksityiselämässä. Mielenkiintoista oli myös huomata kuinka samanlaisista lähtökohdista peräisin olevien naisten elämät kehkeytyivät niin erilaisiksi, kukaan siskoista ei kulkenut samanlaista polkua. Mitfordit olivat poikkeuksillisia naisia, älykkäitä ja rohkeita, sekä järkkymättömiä niiden asioiden puolustamisessa, joihin he uskoivat.