Tonni täynnä!

Kesäkuu on ollut kylmä, sateinen ja työntäyteinen. Lomani ei ole vielä alkanut ja jotenkin tuntuu että kesä odottelee vielä alkamistaan. Sateet hiukan verotti äänikirjojen kuuntelemista, allekirjoittanut kun tykkää kuunnella kirjaa fillaroidessaan. Tässä tosin on se riski, että pyöräilijä unohtaa ajatukset kuntoilusta, sykkeestä ja kaloreiden kulutuksesta ja keskittyy tarinan kuuntelemiseen... Vauhdin hurman kääntöpuoli on myös kuulokkeissa humiseva tuuli joka asettaa omat haasteensa kuulemiselle. Onnellisen ihmisen ongelmia, nämä tällaiset.

Sen verran vauhdikas on kesäkuuni ollut etten edes ennalta huomannut 1000. postauksen merkkipaalun olevan lähellä. Tajusin vasta tätä postausta kirjoitellessani että Näkymättömän vartija on tuhannes postaukseni. Luku tuntuu vähän käsittämättömältä, juurihan minä aloitin! Kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat olleet mukani ruudun toisella puolella ja myös niille, jotka meille tarinoita tekevät. Ties mitä olisin päätynyt harrastamaan ilman teitä!

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa luin 18 kirjaa joista peräti puolet oli dekkareita. Tämä ei sinällään hämmästytä, kesähän on dekkariaikaa parhaimmillaan ja melkoisen mukava jännärikattaus tulikin nautittua: ruotsalaisdekkareista kotimaisiin uusiin tuttavuuksiin, dystopialla ja brittiläisellä tyttösankarilla höystettynä. Oi onnea! Kuukauden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluivat Arttu Tuomisen hurja Muistilabyrintti, Kristin Hannahin kyynelet kirvoittavat The Nightingale ja yhtälailla itkettävä Lisa Genovan Still Alice. Hienoja kirjoja, suosittelen lämpimästi. Kesäkuun kummallisinta luettavaa oli Marie Kondon KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. (Lumouksen voimasta kertonee jo varmasti sekin että löysin itseni lukemasti kirjaa siivoamisesta!)

• The Animal Farm (suom. Eläinten vallankumous) / George Orwell
• KonMari: siivouksen elämänmullistava taika / Marie Kondo
• Ehtoolehdon tuho (Ehtoolehto #3) / Minna Lindgren
• The Nightingale / Kristin Hannah
• Muistilabyrintti / Arttu Tuominen
• The Time Travellers Guide to Medival England / Ian Mortimer
• Still Alice (suom. Edelleen Alice) / Lisa Genova
• Näkymätön vartija (Baskimaan murhat #1) / Dolores Redondo
• I am half-sick of shadows (Flavia de Luce #4) / Alan Bradley
• Petturi / Katarina Wennstam
• Sotilaiden salaisuudet (Sandhamn #4) / Viveca Sten
• Pidä huolta äidistä / Kyong-sook Shin
• Lock In (Lock In #1) / John Scalzi
• Vielä kerran / Johanna Tuomola

Luettu, muttei blogattu

Aki Ollikainen: Musta satu (Teos, 2015), 156s.

En ole lukenut Nälkävuotta, siitä kuulemani ylistys suoraan sanottuna vähän pelottaa. Mustaan satuun uskaltauduin kuitenkin tarttumaan sillä tapahtumapaikka on tuttu ja aihe kiinnosti siksi. Arvasin kyllä jo kirjaan tarttuessani ettei näillä sivuilla varmastikaan tulla paneutumaan tapaukseen tavalla jota kaipasin mutta mieli teki silti lukea. Mutta mutta... Reilusti sanottuna en oikein saanut kirjan punaisesta langasta kiinni. On eräänlaista kurjuutta ja Tattarisuon tapahtumat ja jotenkin ja kaksi eri aikatasoa löyhähkösti liittyvät toisiinsa. Ei ollut minun juttuni tämä...

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat (Otava, 2015), 441s.

Pidin kovasti Erran Kaunasin sivuista ja siksi odotin innokkaasti hetkeä jolloin saan Berliinin ajokoirat hyppysiini. Kirja sijoittuu aikaan jolloin kaupunkia jakava muuri on juuri murtumassa. Berliinissä lapsuutensa viettänyt Max palaa tyhjentämään sairastuneen isänsä kotia ja törmää vaaralliseen salaisuuteen. Tarinassa on kiehtovia elementtejä mutta osasia on mukana ehkä jo liikaakin. Tunnelma on kuitenkin hieno ja etenkin Palazzo Ereb jäi kiehtomaan - sääli että se oli vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Chris Kyle: American Sniper(HarperCollins, 2012), 432s.

American Sniper ei ole ihan minulle tyypillisintä lukemistoa, mutta siippani halusi kovasti nähdä Chris Kylen tarinaan perustuvan elokuvan ja kävikin niin hassusti että pidin elokuvasta kovin. (Bradley Cooper...) Elokuva oli mainio sekoitus toimintaa ja tunteita ja siksi halusin kuulla Kylen oman äänen hänen kirjansa kautta. Ja kuuluihan se, rivien väleistä kuulin isänmaallisen rämäpään äänen joka ehkä rakasti maataan vielä enemkirjan putkahteleva listamaisuus. En esimerkiksi jaksaisi lukea useamman sivun pituista selostusta Kylen käyttämistä aseista mutta ymmärrän toki etten ehkä edusta kirjan tyypillistä lukijaa.

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee (Otava, 2015), 265s.

Mari Jungstedtin kirjat ovat pitkään olleet minulle eräänlaisia lukupaletin puhdistuskirjoja, vaivatonta luettavaa joka viihdyttää siedettävästi mutta ei jätä minkäänlaista jälkeä. Joka yksin kulkee putoaa tähän samaan katergoriaan. Rehellisesti sanottuna jäin tässä kohdin miettimään miksi enää seuraan tätä sarjaa kun se ei ole aikoihin jaksanut sykähdyttää. Ehkä on aika jättää nämä seikkailut toisille lukijoille ja tehdä tilaa uusille kirjoille.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaastekin etenee - hitaasti mutta varmasti. Kesäkuussa keräsin kolme pistettä: nolosta, kielletystä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä kertovasta kirjasta.

Entäs ensi kuussa?

Säiden suhteen alkaa näyttää jo siltä että uusi jääkausi onkin peruutettu ja saamme nauttia hitusen auringostakin. Mieli tekisi siis pitää pieni kesäkirjojen teemaviikko - katsotaan saanko aikaiseksi moisen, pari mainiota ehdokasta olisi jo mielessä. Ensi kuussa kirjabloggarit myös tempaisevat kirjastojen puolesta,

All the light we cannot see (suom. Kaikki se valo jota emme näe) / Anthony Doerr

Vau. Sain juuri luettua Anthony Doerrin All the light we canoot see ja nyt olo hiukan tyhjä sillä tavoin kuin hyvän ja samaistuttavan lukukokemuksen jälkeen joskus on. Kaikki on sanottu ja kirjan rakkaiksi muuttuneet henkilöt ovat menneet ja jäljellä on ihan tavallinen arki. Olin lainannut Doerrin kirjan ääniversion Overdrivestä ja haluan nyt heti kättelyssä suositella sitä kirjasta kiinnostuneille: Zach Appelman nimittäin lukee tämän kirjan juuri oikealla tavalla ja luo kauniin rauhallisen tunnelman tekstin synkkien aihioiden ylle, juuri sellaisen oikeanlaisen.

All the light we cannot see kertoo kahdesta nuoresta, sokeasta ranskalaisesta Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä joka sisarensa Jutan kanssa asuu orpokodissa. On 1930-luvun loppu ja sota on juuri astumassa nuorten elämään. Marie-Laure isineen pakenee Pariisista kallisarvoisen salaisuuden kanssa St. Malon rannikkokaupunkiiin, Werner taas ajautuu SS-joukkoihin vastustajan radiolähetyksiä vakoilemaan. Voivatko radioaallot rakentaa sillan kahden ihmisen välille?

Tämän postauksen kirjoittaminen osoittautui yllättävän hankalaksi sillä Anthony Doerrin teos upposi minuun täydellisesti enkä vähään aikaan saanut yrityksistäni huolimatta kirjoitettua muuta kuin ihastunutta pulputusta. Kirja on samaan aikaan kaunis, herkkä ja lempeä, silti se on kuvaus myös sodasta ja kiusaamisesta ja näiltä osin myös brutaali ja surullinen. Se ei ole rakkaustarina mutta ei suoranainen sotakirjakaan - ehkä minulle siitä voimakkaimmin jäi mieleen kasvutarina. Kuten eräs hurmaava ranskalaisrouva kirjassa sanoo: haluat kai elää ennenkuin kuolet? Siitä kai tässä kirjassa on kysymys: pelosta ja rohkeudesta elää.

Postaukseni taitaa olla tavanomaista sekavampi, mutta toivottavasti siitä välittyy se, kuinka voimakkaasti kirja minuun vaikutti. Olen palannut sen teemojen ja henkilöiden pariin ajatuksissani lukemisen jälkeenkin ja huomaan että varsinkin tuo edelliseen kappaleeseen kirjoittamani ajatus elämämisestä ennen kuolemaa resonoi minussa vahvasti. Jollain tapaa kirja tuo mieleeni Julie Orringerin hienon Näkymättömän sillan vaikka Doerrin kerronta onkin pehmeämpää ja sadunomaisempaa. Lukutoukkana en myöskään voi olla hymyilemättä mielikuvalle jossa nuori ranskalaistyttö lukee kapteeni Nemon seikkailuja radion ääressä ja jossain kaukana nuori saksalaispoika kuuntelee herkeämättä.

Mm. Helmetistä lainattava äänikirjaversio on kuuntelemisen arvoinen, mutta suomennoskin on saatavilla piakkoin: teos ilmestyy toukokuussa nimellä Kaikki se valo jota emme näe WSOYn suomentamana. Pistäkää siis kirja korvan taakse!

Simon & Schuster Audio, 2014
Kesto: 16h 3min
Lukija Zach Appelman
Kirjan vuoden lukuhaaste: Merkittävän kirjallisuuspalkinnon voittanut kirjan (Pulitzer 2015)

Edge of Eternity (Century Trilogy #3) / Ken Follett

Huh. Takana on vihdoinkin noin 3000 sivua Follettia eli olen nyt virallisesti kahlannut läpi herran Century-trilogian. Ensimmäiset kaksi osaa olen saanut joululahjoina mutta koska kirjojen fyysinen koko on melko massiivinen, päädyin lukemaan sarjan päätösteoksen äänikirjana - oikein hyvä päätös, vältyin ainakin kirjan kannattelusta johtuvilta rasitusvammoilta. Ainoastaan kirjan lukija, John Lee, epäilytti heti ensimetreiltä saakka eikä ollut epäilyissäni ihan väärässä. Vaikka Leen brittiaksentti olikin miellyttävä ja monet henkilöistä saivat varsin mallikkaasti omat persoonansa taitavan ääninäyttelijän hienon työn ansiosta. Ainoastaan osa seksikohtauksista oli hieman vaivaannuttavan oloisia Leen varsin tyynesti kertoessa mitä henkilöt kiihkoissaan tekivät.

Niille, joille trilogia ei ole ennestään tuttu, kerrottakoon että kirjasarja keskittyy 1900-luvun maailmanhistoriaan ja jokainen volyymi esittelee uuden sukupolven kirjan suvuista. Fall of Giants (suom. Kun suuret sortuvat) keskittyi mm. Venäjän vallankumoukseen ja ensimmäiseen maailmansotaan, Winter of the World (suom. Maailman talvi) taas Neuvostovallan alkuaikoihin, natsien valtaan nousuun ja toiseen maailmansotaan. Siispä Edge of Eternityssä eletäänkin kylmän sodan aikoja muurien molemmin puolin, marssitaan Martin Luther Kingin johdolla ja rokataan!

Sinällään kirjasarjan ajatus on hieno - ja kunnianhimoinen -  mutta olen varovaisesti myös sitä mieltä, että kenties trilogia kaatuu myös omaan haasteellisuuteensa. Kun henkilöitä ja historian vaiheita on näin paljon, jää ehkä persoonien kehittäminen vähemmälle ja mukaan mahtuu luonnollisesti myös yhteensattumia jotka ehkä ovat hiukan liiankin sopivia. Kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän tapahtumien ytimessä ja suurimmaksi osaksi hyviä, viisaita ja rohkeita vaikka Follett toki on kirjoittanut mukaan muutaman hitusen heikommankin tyypin ihan vaihtelua varten.

Parhaimmillaan kirja tarjosi huikean jännittäviä hetkiä ja mm. Kuuban ohjuskriisi vaikutti tässä versiossaan huikeasti mielenkiintoisemmalta kuin silloin aikanaan koulun historiantunnilla. Monet kirjaan poimituista aiheista kiinnostivat mutta pakko on myös tunnustaa että jossain vaiheessa aloin kyllästyä maailmanhistoriassa pomppimiseen ja poliittisiin kiemuroihin tai sitten Follettin kirja oli kuitenkin ihan vain hitusen liian pitkä.

Pan McMillan, 2014
Kesto: 36h 51min
Lukija John Lee

Hitler's furies: German women in the Nazi killing fields (suom. Hitlerin raivottaret) / Wendy Lower

Wendy Lowerin kirja Hitlerin raivottarista nappasi huomioni ensimmäisen kerran Suketuksen tekstistä ja aihehan toki kiinnosti - en kai koskaan lakkaa ihmettelemästä mihin kaikkeen ihmiskunta oikein pystyy - niin hyvässä kuin pahassa.  Kuten arvata saattaa, aihe on raskas ja järkyttäväkin mutta toisaalta pidän tärkeänä myös sitä, että asiasta keskustellaan ja sitä tutkitaan. Ehkä jonain päivänä ymmärrämme paremmin.

Wendy Lowerin kirja esittelee joukon saksalaisnaisia, jotka esimerkiksi työnsä tai avioliittonsa takia päätyvät tekemään hirmutekoja toisen maailmansodan aikana. Kauhistelun ohella Lower nostaa esiin myös mielenkiintoisen näkökulman naisten itsenäistymisen kannalta, Hitlerin valtakaudella nimittäin myös naisten oikeuksia rajoitettiin; vain miehillä oli oikeus harjoittaa esimerkiksi juristin ammattia, arjalaisen naisihanteen valkyria oli kotiäiti. Kaiketi natseille työskentely tarjosi joillekin naisille myös valtaa ja vapautta miehiseen malliin?

Pidin Lowerin kirjassa naisten kohtaloiden seuraamisesta (joskin höttöinen pääni ei pystynyt ihan pysymään perässä jokaisen naisen kohdalla) ja etenkin sodan jälkipuinti osoittautui kiinnostavaksi, moni naisista vaikuttaa käyttäneen naiseuttaan hyväkseen selvitäkseen sotarikoksistaan. Itse pohdiskelin myös sitä, millainen näiden naisten elämä olisi ollut ilman natsipuoluetta - olisivatko väkivalta, viha ja kylmyys kuitenkin näkyneet, kuinka moni olisi elänyt täysin normaalia elämää? Millainen lapsuus ja nuoruus näillä naisilla oli, kuinka paljon ympäristön vaikutteet painoivat vaa'assa? Kysymyksiä heräsi, olisin mieluusti lukenut ja pohdiskellut näitä enemmänkin.

Suketuksen tavoin minäkin hiukan kummastelin sitä kuinka kirjassa kauhisteltiin sitä, kuinka juuri naiset olivat syyllistyneet moisiin kauheuksiin. Kirjassa kuvatut asiat olivat nimittäin karmeita - samantekevää oliko tekijänä mies vai nainen - äitikin!

First Mariner Books, 2013
Sivuja: 288

Paperilla ja valkokankaalla: Markus Zusakin Kirjavaras

Osallistuin Blogatin ja SF Film Finlandin kampanjaan jossa sain luettavakseni Markus Zusakin Kirjavarkaan sekä liput elokuvaan, joka saa Suomen ensi-iltansa 4.4.2014. Kirjavaras on minulle entuudestaan jo tuttu blogini alkuajoilta ja se on jäänyt mieleeni voimakkaasti ja positiivisesti ja siksi olikin kiinnostavaa tarttua kirjaan uudelleen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan ja sen kertojana toimii Kuolema, joka noina aikoina on kovin kiireinen. Tarinan keskiössä on nuori Liesel-tyttönen, kirjavaras ja sanojen rakastaja, jonka elämää Kuolema jää hetkeksi seuraamaan.

Kirjavaras teki vaikutuksen myös toisella lukukierroksellaan, tällä kertaa erityisesti Kuolema jäi mieleeni ja etukäteen pohdinkin kuinka tämä kirjailijan hieno oivallus on saatu toteutettua elokuvaan. Tällä lukukerralla vaikutuin myös siitä, kuinka Zusak kuvasi tavallisten saksalaisten elämää sodan kuohuissa. Rintamalla miehet ehkä kuolevat, mutta silti lapset leikkivät ja nuori poika haaveilee suudelmasta. Kirjavaras onkin vaikuttava kokonaisuus kauheuksia, rakkautta ja lämpöä, lapsuutta ja uhan vääjäämätöntä lähestymistä. Kirja on koskettava mutta jollain tapaa juuri Kuolema pehmentää kertomusta ja tekee siitä helpomman lukijalle lähestyä. Oman mainintansa ansaitsevat kirjasta löytyvät piirrokset sekä Lieselille kirjoitettu kuvitettu satu - mahtavia!

Kirja sai minut miettimään samoja teemoja kuin Monuments Menkin, nimittäin kulttuuria ja historiaa, jotka sodan jaloissa tuhoutuivat. Ihmisten järjestelmällinen tuhoaminen on järkyttävää mutta myös ajatus ihmisten ajatusten ja luovuuden hedelmien tuhoamisesta tuntuu todella pahalta. Kuinka jonkun elämän työ, ylpeys, tarina palaa savuna ilmaan...

Kirja perustuu tositarinaan, nimittäin Markus Zusakin omien vanhempien sotakokemuksiin. Pidän ajatuksesta että kirjavaras on todellinen henkilö, ehkä meidän vuosituhannellamme hän olisi kirjabloggari?

Sain kampanjan mukana myös liput Kirjavaras-elokuvaan, jonka aion ehdottomasti käydä katsomassa jahka se leffateatteriimme rantautuu, erityisesti mainion Geoffrey Rushin roolisuoritusta. Siitä luvassa siis luvassa raporttia myöhemmin!

EDIT: Nyt on leffakin katsottuna ja kelpo pätkähän tuo oli, olkoonkin että kirja teki tässäkin tapauksessa voimakkaamman vaikutuksen. Elokuva on kaunis ja koskettava, näyttelijäkaartikin oivallinen. Arvasin että Geoffrey Rush ja Emily Watson tekisivät hyvää jälkeä mutta totta puhuen suuren osan elokuvasta ihastelin nimiroolissa olevan Sophie Nélissen lautasen kokoisia silmiä ja kauniita kiharoita. Kirjavarkaan viesti on vahva ja tärkeä - sodissa aina vastapuolellakin on ihmisiä, ihan tavallisia ihmísiä.

Otava, 2014
Sivuja: 558
Alkuteos: The book thief
Suomentanut Pirkko Biström
Saatu arvostelukappaleena

Monuments men: historian suurin taideryöstö / Robert M. Edsel, Bret Witter

Kävimme herra Norkun kanssa jokunen viikko sitten katsomassa tositapahtumiin perustuvan Monuments Men -elokuvan joka herätti mielenkiintoni myös elokuvan rinnalla ilmestyneen kirjan lukemiseen. Olin alkuun epäileväinen jaksaisiko kirja kiinnostaa, natsien pahoista teoista kun on kirjoitettu melkoisesti.

Monuments men kertoo toisen maailmansodan aikana perustetusta armeijan ryhmittymästä, jonka tehtävä oli huolehtia siitä että mahdollisimman suuri osa taide-esineistä ja historiallisista rakennuksista säästyisi sodan tuholta ja palautettaisiin oikeille omistajilleen. Tehtävä vaikutti toivottomalta, natsit olivat vieneet mukanaan lähes kaikki Euroopan merkittävät taideteokset ja Monuments Men -ryhmä itsessään koostui vain kourallisesta miehiä, joille armeija ei juurikaan voinut nimetä resursseja. Pelastustyön mittakaavaksi voisi antaa vaikkapa erääseen kaivokseen kätketyn saaliin, jossa oli mm. 6577 maalausta, 181 laatikollista kirjoja, 137 veistosta ja 79 korillista esineitä - haarniskojen, arkistopapereiden ja muun lisäksi.

Monuments men oli kirjana tehokkaan tietopitoinen mutta silti viihdyttävä. Kirjaan on raakojen faktojen lisäksi liitetty mm. monumenttimiesten kirjeitä rintamalta, jotka minulle olivat ehkä jopa kirjan parasta antia. Voin niiden kautta ehkä aavistaa hiukan paremmin miltä tuntuu olla rintamalla, kaukana rakkaista ihmisistä. Kirjassa ei luoda kovin selkeitä henkilökuvia, parhaiten esiin nousevat Stout, Rorimer ja nuori Ettlinger, muiden miesten jäädessä taustalle. Tämä jonkin verran häiritsi lukukokemustani vaikka kyse tietokirjasta onkin.

Kirja herätti minut pohtimaan niin yksilön rohkeutta kuin taiteen merkitystä ihmisille. Jäin miettimään sitä kannattaako taiteen puolesta kuolla, onko yksittäisen ihmisen henki arvokkaampi kuin taideteos joka on ehkä innostanut monia? Sota tuntui lukemisen jälkeen entistäkin mielettömämmältä, ajattelin menetettyjä henkiä, tuhottuja taideaarteita, historian palasia jotka ovat korvaamattomia. Sydämeni vuosi verta ajatellessani kuinka natsit olivat polttaneet jälkeen jättämiään teoksia jottei kukaan muukaan saisi niitä. Ja ajatuskin kirjarovioista on tuskallinen...

Elokuva noudatti melko mukavasti kirjan tapahtumia vaikka luonnollisestikin joita kohtauksia oli dramatisoitu tai karsittu liittämällä yhteen useampia tapaus ja onpa monumenttimiesten nimetkin muutettu. Leffan näyttelijäkaarti on komea (ihan kirjaimellisestikin, alan vihdoinkin ymmärtää miksi Clooneytä niin kehutaan...) ja onnistuu tuomaan tarinaan myös huumorin pilkahduksia, joista itse pilkahduksia. Minun luku- ja katselukokemuksessani molemmat teokset putoavat kategoriaan Ihan kiva, sillä ne eivät tarjoa mitään ikimuistoista mutta ovat sinällään ihan kelpo ajanvietettävä ja herättävät ajatuksiakin.

"Koko toistaiseksi vapautetulta alueelta Bretagnen rannikolta Saksan rajoille kaikki arvokkaimmat taideteokset olivat tyystin kadonneet. Kaikki suurten taiteilijoiden - Michelangelon, Rafaelin, Rembrandtin, Vermeerin - teokset loistivat poissaolollaan. Mutta jossakin niiden oli oltava.

Kadoksissa oli myös uskonnollisia pyhäinjäännöksiä, toorakääröjä, kirkonkelloja, lasimaalausikkunoita, koruja, arkistoja, gobeliineja, historiallisia esineitä ja kirjoja. Liikkeellä oli jopa sellaisia huhuja, että Amsterdamin kaupungin raitiovaunut olisi varastettu."

Minerva, 2014
Sivuja: 544
Alkuteos: The Monuments Men. Allied Heroes, Nazi Thieves and the Greatest Treasure Hunt in History.
Suomentanut Jutta Jarvansalo, Antti Posti
Kirjasta lisää: The Monuments Men

Poika joka pelastui / Leon Leyson

Sain Leon Leysonin Pojan joka pelastui itselleni pyytämättömänä arvostelukappaleena. Schindlerin lista teki aikoinaan nuoreen Norkkuun syvän vaikutuksen, muistan vieläkin kohtauksen jossa pieni punatakkinen tyttö harhailee ghetossa jota natsit ovat tyhjentämässä. Maailman pahuus iski kovasti mutta toisaalta tuntui lohdulliselta että myös Schindlerin kaltaisia ihmisiä oli olemassa. Sittemmin olen lukenut jokusenkin natsi-tarinan, joskus surullisena, joskus jo hiukan kauhuihin turtuneenakin.

Leon Leysonin tarina on kertomus natsiaikojen kauhuista pienen pojan silmin. Leysonin perhe joutui sota-vuosien aikana Krakovan ghetosta aina keskitysleireille saakka. Oskar Schindlerin rohkeus ja hyvä tahto ovat syy siihen miksi Leon lopulta pelastuu.

Lukemani jälkeen tunsin taas vanhaa tuttua turtumusta. Leysonin kertomus ei sinällään eronnut monista muista samanlaisista, yhtä karmeista ja liikuttavista. Puhtaasti kirjallisena tuotoksena kirja oli ihan kiva, se ei itkettänyt mutta kertoi koskettavan ja todellisen tarinan Leysonin perheen kamppailusta. On hienoa että Leyson sai tilaisuuden tallettaa oman tarinansa kansien väliin, tuntuu tärkeältä ettemme unohda mitä tapahtui ja miksi. Tosin pahoin pelkään että ihmiskunta vain toistaa samaa tuhoisaa kaavaa...

"Selviytymiseni ei ollut kovin todennäköistä. Melkein kaikki olosuhteet olivat minua vastaan, eikä puolestani puhunut juuri mikään. Olin pelkkä pikkupoika, jolla ei ollut suhteita eikä erityistaitoja. Minua kuitenkin puolsi uksi asia, joka vei voiton kaikesta muusta: Oskar Schindler oli sitä mieltä, että elämäni oli arvokas."

Tammi, 2014
Sivuja: 246
Alkuteos: The Boy on the Wooden Box
Suomentanut Annika Eräpuro
Saatu arvostelukappaleena.

Mitä he toisilleen tekivät / Hanne-Vibeke Holst

Hanne-Vibeke Holstin kirja piristi kovasti kesäflunssaista päivääni. Olen lukenut kirjaiijalta aiemmin Kruununperijättären, joka ainakin muistoissani oli ihan mukava, himppasen chick-litiin kallistuva kirja ja kun blogistanian viidakkorummut olivat vihjanneet kirjan olevan kiinnostava joten sain kirjastokassiini täytettä! Eivätkä blogisauhut väärässä olleetkaan sillä kun sain tulin viettäneeksi koko kesäisen päivänä Holstin seurassa, täysin kirjan maailmaan uppoutuneena.

Mitä he toisilleen tekivät on sukutarina, jossa liikutaan kahdella aikatasolla. Tarinan keskiössä on Helena, Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, joka juuri valmistautuu vastaanottamaan palkinnon tabuja rikkoneesta esityksestä. Samalla hän kohtaa myös vieraantuneen tyttärensä Sophien. Palkinnonjakotilaisuudessa kuitenkin esiin nousevat varsin dramaattisesti äidin ja tyttären kipupisteet. Kirjan kerronta vuorottelee tuon illan ja Helenan sukutarinan välillä, aloittaen vuodesta 1940, päivästä jolloin Saksa valloittaa Tanskan ja Tholstrupien pieni tytär, Karen syntyy. Perheen aikajana kuljetetaan sotavuosien kautta 1950-luvulle, jolloin perheen identtiset ja komeat kaksospojat särkevät sydämiä. Kaiken yhteen sitovat perheen unelmat ja pettymykset ja virheet, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Mitä he toisilleen tekivät onnistui koukuttamaan ja kuten usein hyvien kirjojen kohdalla käy, mietin sen teemoja pitkään lukemisen lopettamisen jälkeenkin. Minulle mielenkiintoisimmaksi teemaksi nousivat parisuhteet ja valinnat, jotka vetävät pareja hitaasti erilleen. Kun toiveet ja päämäärät eivät enää olekaan yhteisiä tai edes saman suuntaisia vaan toinen joutuu taipumaan ja luopumaan omista unelmistaan. Tätä kaikkea Holst kuvaa hienosti, pienin piirroin mutta varmasti.

Pidin todella paljon Holstin tarkkanäköisestä kerronnasta, varsinkin juuri Helena tuntuu hyvin aidolta ja monimutkaisuudessaan kiinnostavalta henkilöltä. Toivoisin että osaisin kertoa enemmänkin kirjailijan tyylistä kirjoittaa, mutta totta puhuen tällä kertaa hyvä tarina vei minut niin mennessään että nyt, lukemisen jälkeen on jäljellä vain hyvä mieli.

"Yhtäältä toivon, että Sophie jäisi ikuisiksi ajoiksi, toisaalta hän saisi lähteä vaikka saman tien. Kaipaan häntä aina, mutta kun olemme yhdessä, toivon että olisin yksin. Hänen moitteidensa edessä, esitti hän ne sitten avoimesti tai rivien välissä, on kuin minun huolellisesti täyteen puhallettuun egooni tulisi reikä. Sophien seurassa kutistun parhaat päivänsä nähneeksi laulajaksi, josta ei enää ole puhdasta säveltä tuottamaan. Ikään kuin kaikki, mitä sanon, soisi falskisti ja kaikki, mitä teen, olisi epäaitoa."

WSOY, 2013
Sivuja: 441
Alkuteos: Undskyldningen
Suomentanut Virpi Vainikainen

In the garden of beasts: Love, Terror, and an American Family in Hitler's Berlin / Erik Larson

Overdriven äänikirjavalikoima alkaa vaikuttaa vähitellen melkoiselta aarrearkulta, tällä kertaa hyppysiini osui pelkällä tuurilla mainio In the garden of beasts, joka kertoo William Doddin ja hänen perheensä elämästä 1930-luvun Berliinissä, jossa Dodd toimi Yhdysvaltain Saksan suurlähettiläänä. Tuo ajanjakso jolloin sodan tuulet alkavat jo olla ilmassa mutta ihmisissä elää vielä toive siitä, ettei maailma muutukaan, on minusta todella kiinnostava ja siksi valitsin lenkkikavereikseni Doddit, natsit sekä pari neuvostoliittolaista vakoojaa.

Kirjan William Dodd vaikuttaa hyvin periamerikkalaiselta, vaatimattomalta ja isänmaalliselta mieheltä, joka on suoraselkäinen periaatteen mies. Hänen tyttärensä, Martha sen sijaan voisi olla vaikkapa 1930-luvun Paris Hilton, joka viettää aikaansa juhlien ja liihoitellen kukasta kukkaan. Tarinaa kuljetetaankin eteenpäin näppärästi näiden kahden päähenkilön kautta, siinä missä suurlähettiläs-isä kohtaa natsismin kylvämän väkivallan ja vihan, elää Martha huikeassa Berliinissä, jossa juhlat ovat näyttäviä ja upseerit komeita. Kahden päähenkilön jako toimii, sillä se kuvastaa hyvin tilannetta, jossa tuolloin oltiin maailmanpolitiikassa. Moni, Marthan tavoin halusi uskoa rauhaan ja siihen että natsien kanssa pystyttäisiin elämään, ehkä jopa ihailikin heitä. Doddin kaltaiset realistit olivat harvassa - ja valitettavan epäsuosittuja.

Vaikka Dodd kaikessa suoraselkäisyydessään on kaiketi kirjan sankari, oli Martha minusta ehdottomasti kirjan kiinnostavin tapaus ja huomasin välillä suorastaan hämmästyväni siitä, millaista elämää tämä 1930-luvulla elänyt, Yhdysvaltain suurlähettilään tytär olikaan viettänyt! Sillä oikeastaan Martha jättää kaiken maailman Hiltonit varjoonsa suhdesopissaan. Tämä villikissa seurusteli mm. pimeyden prinssiksi tituleeratun Gestapon johtajan kanssa, koska häntä huvitti se, kuinka kaikki pelkäsivät miestä.

Kirja osoittautui suurimmaksi osaksi suorastaan kiehtovaksi lukukokemukseksi, jonka tapahtumat kaikkine käänteineen saivat minut välillä unohtamaan että nyt kuunneltiin oikeaa elämäkertaa eikä fiktiota. Se, mikä hiukan söi kirjan tehoa, olivat natsit. Olen lukenut aiheesta tänäkin vuonna useamman kirjan ja tapahtumat henkilöineen alkavat olla jo valitettavankin tuttuja eivätkä tapahtumat turtumisen takia enää tunnu niin shokeeraavilta, vain surullisilta. Varsinkin kirjan loppua kohden Larson innostuu kertomaan useammankin tärkeän natsin vaiheista, minä taas halusin kuulla Doddeista ja koin siksi nuo kohdat hivenen puisevina. Kirjan kertojan, Stephen Hoyen, ääni oli todella miellyttävä ja hän teki hyvää työtä herättäessään 1930-luvun Berliinin eloon silmien edessä.

Netissä kulkevien juorujen mukaan kirjaan perustuva elokuva olisi suunnitteilla ja näillä näkymin se saisi ensi-iltansa vuonna 2014. Pääosissa olisivat Tom Hanks (joka muuten olisi oivallinen William Dodd!) ja Natalie Portman. Larsonilta taas näyttää löytyvän Overdrivestä kaksi muutakin kirjaa, joiden kimppuun aion kyllä hyökätä!

Crown Publishers, 2011
Kesto: 12 h, 52 min.
Lukija: Stephen Hoye

Happy family / David Safier

Helppoa lukemista lukujumiin. Riittävän hauskaa ja omassa kohellusfiiliksessään sopivan rentoa. Vakavalla ja kovin kriittisellä mielellä tätä ei kannata lukea, mutta huonoon tuuleeni ja sateiseen päivään tämä sopi kuin nyrkki silmään. Pidin David Safierin edellistä kirjaa, Huonoa karmaa, leppoisana ja helppona välipalakirjana ja siksi päätinkin tarttua Happy familyyn.

EmmaWünschmannin pyörittää pientä kirjakauppaa tappiollisesti ja ajattelee kaiholla kustannustoimittajan uraa, josta hän luopui perustaakseen perheensä. Perheen, joka nyt vaikuttaa niin kovin epätyydyttävältä. Aviomies-Frank on työnarkomaani, joka kaikessa väsymyksessään on muuttunut tunteettomaksi ja tylsäksi, teini-ikäinen Fee vain tappelee äitinsä kanssa ja tekstailee pojille. Perheen nuorin, Max, on älykäs ja pelokas, koulukiusattu poika, joka äitinsä harmiksi eristäytyy muista ihmisistä. Perhe on hitaasti ajautumassa erilleen kunnes eräänä kohtalokkaan iltana Wünschmanneilla käy todella onni. Emma suututtaa noidan, joka muuttaa naamiaispuvuissaan olevan perheen oikeiksi hirviöksi. Kuinka Frankensteinin hirviön, vampyyrin, muumion ja ihmissuden elämä alkaa luistaa ja muuttuuko perhe koskaan entiselleen?

Happy family on melko samanlainen kuin Huono karmakin, joskin nautin ehkä enemmän Huonon karman nokkelasta perusasetelmasta, jossa nainen yrittää jälleensyntymän keinoin löytää tiensä takaisin perheensä luokse. Ja perheestä on kyse tälläkin kertaa. Vaikka kirjan viesti onkin kaunis, se jää kaiken hirviörymistelyn alle. Safier päästää koko perheen vuoronperään ääneen, mikä jonkin verran elävöittää tarinaa vaikka kertojanäänet eivät eroakaan toisistaan kovin paljon, lukuunottamatta Frankia, joka uudessa olomuodossaan kommunikoi vain muutamien äänteiden ja piirrosten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli, jälleen kerran, leppoisa ja ihan rentokin kirja. Kirjan perusidea, perheen muuttaminen hirviöiksi, tosin ei ihan iskenut minuun, olisin kaivannut sittenkin ehkä jotain todellisempaa tai uskottavampaa. Kirja saattaisi ehkä sopia paremminkin nuorten luettavaksi vaikka siinä hiukan pimpelipompelista ja marin poltosta puhutaankin.

"Ja hänellä on valtava pimpelipompeli", Cheyenne jatkoi, "kuin jokin syvänmeren olio."
"Syvänmeren olio?"
"Sellainen kuin Jules Vernen kirjoissa."
"Brr", oli ensireaktioni moiseen vertaukseen.
"Ei, ei mikään brr", hän virnuili, "vaan jippii!"
"Jippii?" kysyin.
"Tai jabadabaduu."
"Sitten mielummin jippii."
"Niin Draculakin sanoi."
Karkoittaakseni alastoman Draculan ja hänen syvänmerenolionsa mielikuvitusvuoteestani katsahdin olkani yli Frankiin. Hän kuorsasi ja oli valitettavasti vähemmän viettelevä näky.

Bazar, 2012
Sivuja: 314
Alkuteos: Happy Family
Saatu arvostelukappaleena.

Those who save us / Jenna Blum

Jenna Blumin kirja Those who save us on hiukan erilainen kirja toisesta maailmansodasta. Se on kirja, joka jäi vaivaamaan minua.

Kirjaa kerrotaan kahdessa eri tasossa, päähenkilöinä ovat amerikkalainen Trudy ja hänen saksalaissyntyinen äitinsä Anna. Trudy on historian professori, joka suorittaa tutkimusta sodan ajan saksalaisten elämästä ja mielipiteistä. Ennen kaikkea hän haluaa tietää, miten tuon ajan saksalaiset suhtautuivat natsien hirmutekoihin. Tarinassa palataan ajoittain ajassa taaksepäin sotavuosiin, jolloin Anna kertoo oman - ja Trudien - tarinan.

Lukukokemuksena Those who save us ei ole niin huikea kuin esimerkiksi Näkymätön silta eikä minusta tunnu reilulta verrata näitä kahta toisiinsa, koska Blumilla on selkeästi ollut aivan oma tavoitteensa tälle kirjalle. Hän pohtii kirjassaan kuinka holokausti pääsi tapahtumaan, miksi ihmiset sallivat sen. Kysymys ei ole helppo, sillä syitä on varmasti monenlaisia. Juutalaisten varaus Saksan lamavuosina lienee herättänyt kateutta, ahneus näytellyt omaansa ja epäilemättä pelollakin on ollut oma roolinsa. Ja oli niitäkin jotka yrittivät auttaa.

Those who save us kertoo sotavuosista tarinan, jota ei usein kuule. Se ei ole tyypillinen sankaritarina eikä läheskään niin surullinen kuin monien muiden kohtalot. Se on tarina selviämisestä. Kun edessä on todellinen pakkotilanne, joutuu valitsemaan kumpaa enemmän rakastaa - moraaliaan vai lastaan. Ymmärrän sen ettei näistä kohtaloista puhuta paljon, ehkä osittain siksikin että selviämistapaan liittyy häpeää ja aika on tuonut ihmisille uusia näkökulmia menneeseen. Niinkuin kirjassa Trudyn haastattelema henkilö sanookin puolustuksekseen: "Ajat olivat silloin toisenlaiset".

"Oh, Anna, Mathilde says abruptly. Her little voice wavers. What will become of us? After the war, maybe you'll marry. The child will need a father. And me, I guess I'll go on running the bakery. But it'll never be the same, you know? The world has gone crazy. To burn people in the ovens... That we talk about this the same way we used to talk about - about - whether Irene Schultz's husband was going to leave her, or the price of turnips, or the the weather - "

Canongate, 2006
Sivuja: 482
So American: Jewish-American Experience, osavaltio Kansas
Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa

Eva Braun: elämä Hitlerin kanssa / Heike B. Görtemaker

Tämän lukukuukauden suunnittelemattomaksi punaiseksi langaksi alkaa muodostua toinen maailmansota. Ensin luin juutalaisten kohtaloista Unkarissa, sitten tutustuin juutalaisten ja palestiinalaisten loppumattomalta tuntuvaan konfliktiin. Sitten kirjaston hylly vei minut taas Saksaan, tällä kertaa seuraamaan sotaa aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Nimittäin Adolf Hitlerin rakastajattaren, Eva Braunin, silmin.

Minun mielikuvissani Eva Braun ja Hitler ovat olleet jonkinlainen kaunotar ja hirviö -pariskunta, kuitenkin ilman Disneyn söpöyttä. En oikein ole ymmärtänyt mitä Braun Hitlerissä näki, arvellut vain että kenties natsien propagandakoneiston luoma "myyttinen suuri johtaja" sitten kiehtoi Evaa.

Heike B. Görtemakerin tuore elämäkerta ei kuitenkaan avaa Evan persoonaa kovinkaan paljon, pääpaino tekstissä tuntuu silti olevan Hitlerillä itsellään sekä natsien puoluepolitiikalla (joista varsinkin jälkimmäisen koin varsin tylsäksi). Evan elämää ennen Hitleriä kuvataan varsin vähän ja suhteen alkaminen tai Evan omat ajatukset jäävät kovin vieraiksi lukijalleen. Tämä ilmeisesti selittynee sillä että Hitler on salannut rakastajattarensa olemassaolon suurelta yleisöltä hyvinkin tarkkaan, kirjan tiedot pohjautuvatkin pitkälti Hitlerin lähipiirin kuvauksiin Evasta. Paljon tietoa ilmeisesti tuhottiin myös sodan loppuvaiheissa ja siksi Eva näyttäytyykin kirjassa paljolti sellaisena kuin kenties elämässäkin - pelkkänä sivuosan esittäjänä Hitlerin viedessä suurimman huomion. Tämä teki minusta kirjasta vähän turhauttavan luettavan luettavan - minä olisin halunnut tietää enemmän Evasta, en Adolfista. Ne pienet sirpaleet joita kirjaan on hänestä poimittu, tuntuvat myös hetkittäin ristiriitaisilta. Jonkin lähteen mukaan Eva on selkeästi Berghofin, Hitlerin vapaa-ajan asunnon, valtiatar, joka kovastikin käskyttää palvelijoita mutta ei huolehdi heidän hyvinvoinnistaan. Hän on myös nyrpeä, pentumainen, halpoja koruja käyttävä, urheilullinen, syrjään vetäytyvä, täysin epäpoliittinen...

Heike B. Görtemaker on kirjaansa varten käynyt läpi varsin mittavan määrän aineistoa, kirjan lähdeluettelo on kunnioitettavan pitkä. Sen tietäen, olen vähän pettynyt siihen miten vähän Eva esiintyy hänen nimeään kantavassa kirjassa ja miten etäiseksi hän jää. Kiinnostavimmillaan kirja oli loppumetreillään, silti nyt lukemisen jälkeen huomaan etten oikeastaan tiedä juuri mitään uutta Eva Braunista.

Eva Braun, ympärillään Goebbelsien kuusi lasta, jotka olivat juuri muuttaneet vanhempiensa kanssa bunkkeriin, kirjoitti vielä samana päivänä kiireessä ystävättärelleen Hertalle kirjeen, jossa kertoo, että nämä "ovat luultavasti viimeiset rivit ja viimeinen elonmerkki minusta". Loppu tulee "lähemmäs ja lähemmäs". Hän kirjoittaa, ettei pysty edes kuvaamaan, miten "kärsii henkilökohtaisesti Führerin puolesta", joka oli "menettänyt uskonsa": "Terveisiä kaikille ystäville minä kuolen niinkuin olen elänytkin. Se ei ole minulle vaikeaa. Sen sinä tiedät."

Otava, 2012
Sivuja: 400
Alkuteos: Eva Braun
Kirjasta lisää: Ofelia Outolintu
Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa

Ihmissutta ken pelkäisi / Leonie Swann

Sain lammasdekkarin seuraavan osan syntymäpäivälahjaksi ja olin totta puhuen aika innoissani. Pidin Murhasta laitumella kuin hullu puurosta ja odotin jatko-osalta paljon. Ehkä vähän liikaakin..

Minulta on mennyt poikkeuksellisen kauan Ihmissutta ken pelkäisi lukemiseen. Ongelmana ei ole ollut kiire vaan minun ei ole tehnyt mieli tarttua tähän kirjaan, kaikenlaista muuta olen kyllä lukenut sitäkin innokkaammin. Olen tätä ilmiötä vähän ihmetellytkin, kirjassahan ei ole sinänsä mitään vialla. Se toistelee samoja teemoja ja samat, tutut lampaat ovat melkein yhtä hassuja kuin ennenkin. Mutta tarina tuntuu olevan hiukan monimutkaisempi ja sekavampi ja vuohia ja lampaitakin piisaa...

Niille, joille sarjan ensimmäinen osa, Murha laitumella, ei ole tuttu, kerrottakoon että tarinan päähenkilöinä on lauma irlantilaisia lampaita, joilla jokaisella on oma nimensä ja persoonansa. Tällä kertaa lampaat ovat matkalla jossakin päin Ranskaa ja outoja juttuja alkaa tapahtua. Metsäneläimiä kuolee, sitten yksi kyläläisistä ammutaan hopealuodilla. Ihmissuden kerrotaan piinanneen kylää ennenkin, onko susi palannut? Lampailla on aikamoinen homma koko jutun selvittämisessä ja paimensa suojelemisessa.

Ei lampaissa mitään vikaa ollut, Othello oli urhea kuten ennenkin, neiti Maple viisas, Mopplen muisti oli hyvä ja ruokahalu kova. Kirja tarjosi lempeää huumoria ja jännitystäkin eikä loppuratkaisukaan ollut arvattavissa. Ihmissutta ken pelkäisi ei ollut yhtään hullumpi teos, mutta se ei ollut yhtä hyvä kuin se edellinen...

Koska Leonie Swann on saksalainen kirjailija, osallistun tällä kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

"Maplea ei huvittanut kysyä, mikä se sellainen taiteilijan vapaus on. Varmasti taas jokin älytön vuohijuttu. Talvikaritsakaan ei tiennyt ihan varmasti, mitä taitelijan vapaus on - siitä huolimatta sitä alkoi yhtäkkiä pyörryttää onnesta. Taitelijan vapaus oli tärkeää. Se oli ikään kuin jokin paikka. Paikka, jossa asiat olivat niin kuin halusivat olla ja niin kuin niiden kuului olla. Nimet, esimerkiksi. Ja vuohet tiesivät, mistä sen paikan saattoi löytää!"

WSOY, 2011
Alkuteos: Garou
Sivuja: 448
Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa

Huono karma / David Safier

David Safier Huono karma alkaa kiinnostavasti, Kim Lange on kolmekymppinen tv-tähti, jolle ura ja palkinnot haastatteluineen ajavat perheen edelle. Tämä on omiaan luomaan Kimille huonoa karmaa, joka kostautuu Kimin kuollessa varsin äkillisesti ja uudelleensyntyessä - muurahaisena.

En odottanut Huonolta karmalta paljoa ja yllätyinkin aika iloisesti kirjan suhteen. Ilmeisesti pimeään kyllästyneellä väsyneellä lukijalla oli tarvetta jollekin hauskalle, koska kirja tuli ahmaistua yhdessä illassa. Kuka niitä yöunia nyt talvella kaipaisikaan... Huono karma ei ole kaikkein korkealentoisinta kirjallisuutta enkä usko saaneeni siitä huikeita ahaa-elämyksiä itsetutkiskelua varten, mutta se viihdytti. Sen lukemisesta tuli hyvä mieli. Ja minusta se ei oikeastaan ole yhtään hullumpi juttu!

Pitkin kirjaa on ripoteltu alaviitteitä Casanovan muistelmista, en alkuun ollut ymmärtää mitä tekemistä Casanovalla oli koko jutussa?! Kunnes, vähän edempänä kirjassa, tajusin Casanovankin olevan yksi kirjan henkilöistä, Kimin apuri taistelussa huonoa karmaa vastaan. Täytyy kyllä nostaa hattua kirjailijan mielikuvitukselle ja taidoille, harvoin kai on samaan kirjaan saatu Buddhaa, saksalaista tv-toimittajaa ja Casanovaa ja vieläpä näin kivassa paketissa. Pieni lisäplussa tulee vielä hauskasta kannestakin. 

Kirjassa on toki filosofinenkin osuutensa, tosin sopivan kevyt sellainen. Se yrittää muistuttaa meitä siitä, että arvostaisimme sitä mitä meillä on, koska jonain päivänä voimme sen menettää. Ja sitten voi joutua elämään muurahaisena tai marsuna saadakseen sen takaisin.

"Mietin hetken, mitä Buddha oli mahtanut tarkoittaa onnenkeksimäisellä höpinällään, mutten millään keksinyt.
Sitten muistotilaisuus palasi mieleeni. Nina tahtoi Alexin. Ja Alex antaisi periksi. Ei tänään eikä vielä huomennakaan. Mutta varmasti jossain vaiheessa. Minä tiesin sen.
Sillä Nina tahtoi niin.
Ja Alex oli ollut jo kerran vähällä valita hänet.
Silloin minä olin ollut vielä elossa.
Mutta nyt olin kuollut.
Minä en siis ollut enää esteenä, ja ennen pitkää Alex ryhtyisi suhteeseen Ninan kanssa. Sitten Ninasta tulisi Lillyn uusi äiti.
Ajatus kouristi pientä muurahaisenvatsaani."

Kirjasta lisää: Mari A:n kirjablogi, Järjellä ja tunteella, Kirjojen keskellä, Oota mä luen eka tän loppuun
Sivuja: 279

Murha laitumella / Leonie Swann

Murha laitumella on minulle tuttu kirja muutaman vuoden takaa, mutta kun pongasin kirjakaupassa lampaiden uuden seikkailun (Ihmissutta ken pelkäisi), halusin lukea ensimmäisen kirjan uudelleen ennen sitä. Ensimmäisellä lukukerralla tämä lammaskirja valloitti minut niin täysin, että höpöttelin kirjasta useamman viikon. Lammaskirja osui uudelleen hyppysiini kun etsin sopivaa matkalukemista - minusta on kiva aina silloin tällöin lukea kirjoja uudelleen, nautiskella tarinasta, jonka jo tiedän hyväksi ja ehkä löytää jotakin uuttakin.

Oli mukava huomata että lampaat hurmasivat edelleenkin. Pidin hirmuisesti lampaiden ajatusmaailmasta ja siitä, kuinka Swann oli onnistunut luomaan jokaiselle pääosan esittäjistä ihan oman äänensä ja persoonansa. Kirjassa on sellaista lämpöä ja pehmeää huumoria, josta tuli hyvälle mielelle, jotain samaa on kenties Alexander McCall Smithin Naisten Etsivätoimisto Nro 1 -sarjassa. Ihanaa että joku kirjoittaa tälläisiä ihanan pehmoisia rikoskirjoja! Tämä pääsee ehdottomasti suosikkilistalleni, toivottavasti uusi kirja on yhtä hyvä!

Tällä lukukerralla hurmaannuin myös lampaiden yhteisöllisyydestä. Nehän olivat tiimi, lauma, perhe! Ne kohtasivat pelottavat asiat yhdessä, pitivät puolensa yhtenä villaisena rintamana, jokaisella oli vahvuutensa jonka perusteella toimittiin ja jokainen sai määkäistä lauman "kokouksissa" mielipiteensä. Yksikään ei ollut tähti ylitse muiden, murhan selvittäminen oli tiimityötä, joka onnistui koska jokainen antoi oman panoksensa. - Tämä oli aika erilainen ja virkistävä asetelma muihin dekkareihin verrattuna, toki erona on sekin, että muissa dekkareissa seikkailevat ihmiset joiden sielu, tunnetusti, on pieni verrattuna lampaan sieluun.

Alkuasetelmasta siis kerrottakoon uteloituneille että eräällä irlantilaisella laitumella on hyvin erikoinen lammaslauma. Eräänä päivänä lauman paimen, George, löydetään kuolleena. Laitumelta löytyy myös Juttu ja lihakauppiaskin häärii huolestuttavan paljon paikalla. Täytyy siis tehdä jotakin. Onneksi laumaan kuuluu kenties koko Irlannin viisain lammas Neiti Maple, maailmaa nähnyt Othello-pässi, muistilammas Mopple, rohkea Zora...

Vaikka tässä kuussa yritinkin rakentaa Saksa-teemaa blogiin, vakuutan että Leonie Swann oli puhdas vahinko. Kuvittelin nimittäin hänen olevan irlantilainen tai kenties britti - kirjan takalieve paljastikin Swann saksalaiseksi. Siispä Saksa-teemani jatkuu tässä, olipa onnelllinen vahinko. Koska kirja kuitenkin sijoittuu Irlannin vehreille niityille, saan onneksi napattua yhden Totally British-pisteenkin...

"-Todella kauniit asiat sinä voit nähdä aina uudestaan. Taivaan. Ruohon. Pilvilampaat. Auringon turkissa. Ne ovat tärkeitä asioita. Mutta et sinä niitä saada voi. Ihan niinkuin Richfield olisi puhunut pienelle karitsalle. Se sanoi sen, minkä kaikki jo muutenkin tiesivät, mutta silti lampaat liikuttuivat.
- Omistaa voit vain sellaista, mikä elää. Karitsan, lauman. Kun omistat jotain, se omistaa sinut. Jos se elää ja on lammas, hyvä niin. Lampailla olkoon toisensa. Lauman tulee pysyä yhdessä, emot ja karitsat ja pässit. Yksikään lammas ei saa jättää laumaa..."

Lisää kirjasta: Kirjamielellä, Kirjanurkkaus, Booking it some more
Totally British: Éirinn go Brách! 
Sivuja: 384

Stasiland / Anna Funder

Jos Muurinylittäjän jaettu Berliini haikea ja karun kaunis, on Anna Funderin Itä-Saksa toista maata. Se on poliisivaltio jossa tavallinen kansalainen voi melkein ajattelemattaan nousta valtion viholliseksi ja jossa anteeksi ei anneta. Virheesi seuraavat sinua aina...

Anna Funder on australialainen toimittaja, joka muurin murtumisen jälkeen päätti tutkia Stasin, Itä-Saksan valtion turvallisuuspoliisin toimintaa. Hän löysi mm. Miriamin ja Charlien. Miriam oli kuudentoista kun hänestä tuli valtion vihollinen. 16-vuotiaan itsevarmuudella ja ajattelemattomuudella Miriam päätti loikata ja jäi kiinni, hänet tuomittiin teostaan vankeuteen. Vankilan jälkeen Miriam ei enää ollut mitään. Hän ei tuomionsa takia saanut opiskella eikä hän myöskään saanut työpaikkaa. Hän päätyi ottamaan valokuvia lehtiin ja myymään niitä ystäviensä nimillä. Sitten hän tapasi Charlien, joka niin ikään oli valtion valvonnassa nuorena poikana tehdyn pilan takia. He rakastuivat ja avioituivat. Kahden korvamerkityn elämä Itä-Saksassa oli hankalaa, joten he päättivät anoa poistumislupaa Itä-Saksasta. Joskus lupia myönnettiin kun valtio halusi päästä ei-toivotuista kansalaisista eroon, joskus taas luvan anominen tulkittiin valtion herjaamiseksi. Charlie ja Miriam eivät olleet onnekkaita.

Stasiland ei piirrä kaunista kuvaa Itä-Saksasta, joka kirjassa näyttäytyy sääntöjen ja pelon, kontrollin ja mielivallan kotimaana. Charlien ja Miriamin tarina ei toki ole ainoa lajissaan, Funder haastatteli kirjaansa varten lukuisia muitakin. Tarinoita ja kertojia oli joka lähtöön, entisistä stasi-virkailijoista tarkkailun alaisiin.

Jostain syystä tämän kirjan lukeminen oli vaikeaa minulle, syynä ei ollut teksti, joka oli kirjoitettu sujavasti ja jossa hetkittäin vilahteli ihan herkullista synkkää huumoriakin. Ongelmana oli aihe, en taida jaksaa lukea juuri nyt maailman vääryyksistä ja kaikesta pahasta, jota ihmisille on tehty. Taitaa syksy tehdä tekosiaan...

(Anna menee uimaan uimahalliin...)"A whistle sounds. What? The chicken woman looks smug; the round is over and she's been declared a winner.  A pool warden in too too-small trunks comes to the edge to address me, and provide a diversion for the other paddlers. - There's no swimming here, he says, only bathing.
Oh, God. - So when can I swim then, in this swimming pool?
- Let's see, he says, warm bathing is Tuesdays, women onl Wednesday  mornings, women with children Wednesday afternoons, hydrotherapy Friday mornings and, oh yes, there are lanes for swimming between 4 pm and 6 pm on Monday, Thursday and Fridays. Weekends are free bathing, like this."

Sivuja: 288

Muurinylittäjä / Peter Schneider

Peter Schneiderin Muurinylittäjä kertoo 1980-luvun Saksoista, ajasta jolloin muuri oli vielä pystyssä ja itä ja länsi elivät rinnakkain mutta toisiaan vieroksuen.  Muistanpa minäkin sen kun muuri murtui, olimme ala-asteella juuri opiskelleet Euroopan maita. Kuullessani uutisen olin oikein iloinen, nythän ei tarvinnut enää muistaa kumpi Saksoista oli kumpi...

Muurinylittäjä on minusta ennemminkin kokoelma tarinoita kuin romaani. Kertoja, nimettömäksi jäävä länsi-Berliinissä asuva kirjailija, miettii suhdettaan entiseen levottomaan rakastettuunsa. Hän kirjoittaa tarinoita menetyistä rakkauksista ja vierailee säännöllisesti itäisessä Berliinissä.

Tänä päivänä ajatus jaetusta kaupungista ja elämästä siellä tuntuu vieraalta. Elämä eri puolilla muuria vaikuttaa ulkoisista eroavaisuuksistaan huolimatta aika samanlaiselta - ollaan tyytyväisiä omaan elämään ja suhtaudutaan epäileväisesti tai uteliaasti niihin toisiin. Suurimman tragedian taitaa sitten aiheuttaa itse muuri ja valtiot ja lait sen ympärillä.

Schneiderin kertojan ääni on lempeän humoristinen, hän tarjoilee pieniä väläyksiä tuon ajan arkeen. Vaikka muuri onkin osa kaupunkilaisten elämää, elämä sen toisella puolella tuntuu olevan monilla ajatuksissa. Kirjailija saakin kuulla monta tarinaa loikkareista, muurinylittäjistä.  Muurin ylittäminen on sekin arkipäiväistä, vartijoista, koirista ja aseista huolimatta. On teinipoikia, jotka loikkaavat länteen käydäkseen elokuvissa tai työttömiä miehiä jotka loikkaavat itään, koska heillä sattui olemaan tylsää. Yksi asia kuitenkin on varmaa - kirjailija rakastaa Berliiniä niin kauniin haikean kauniin kirjan hän on kirjoittanut.

(Kahdenlaisia kokemuksia sota-ajoilta.)"Pommerer asuu vuonna 1945 Berliinissä, Prenzlauer Bergillä. Joka päivä kellariin pommeja pakoon, puolelta päivin puoleksi tunniksi ruoanlaittoon. Isä on jättänyt kotiin pistoolin venäläisten tulon varalta. Raiskauksen uhatessa äidin tulee ampua lapsensa ja itsensä. Venäläiset tulevat jalkasin ja panssareilla. Raiskauksia tapahtuu, mutta ei heidän talossaan, ei naapuristossa. Mieleen painuu muitakin kuvia: muuan venäläinen irrottaa suurtilallisen lehmän parvesta ja vie sen saksalaiselle naiselle, joka ei kykene imettämään vastasyntynyttä lastaan. Vinosilmäiset, mongolinkasvoiset ali-ihmiset laittavat ruokaa voitetuille, nostelevat lapsia panssarivaunujen päälle ja jakelevat karamelleja. Pommerer häpeää sitä, että nujerretun herrakansan jäsenet halveksivat matalaotsaisia voittajia, jotka eivät tiedä, mikä on katkaisija ja mikä servietti."
"Minä olen vuonna 1945 venäläisiä paossa Baijerissa. Amerikkalaisten matalalla lentävien koneiden ujellusta, avomaastossa pysähteleviä junia, metsässä kuuluu olevan jo 500 ruumista. Amerikkalaiset tulevat lentokoneilla. Myöhemmin saapuvat jenkit eteläbaijerilaiseen kylään, kadulle heitetään sokeri- ja elintarvikesäkkejä. Komeita siistejä asepukuja, vaaleita kasvoja, apukuljettaja, joka roikottaa jalkaansa rennosti astinlaudan sivulla. Sitten Care-paketteja, kalkkunaa, salted butter, yellow cheese -paketteja. Amerikkalaiset ovat vaaleita kuin jumalat, jauhavat jotakin puhuessaan, tupakoivat ja jakelevat savukkeita. He eivät syyllisty raiskauksiin, heillä on rakkausjuttuja."

Sivuja: 144
Lisää kirjasta: Kirjallisuuskriitikko löytää arvosteltavaa
Kirjallinen maailmanvalloitus: Saksa

Sininen enkeli - Marlene Dietrich / Donald Spoto

Tartuin Siniseen enkeliin alunperin siksi, koska lokakuinen Berliinin reissu lähestyi ja halusin lukea jotakin tuohon kaupunkiin liittyvää. Eräs tuttavani kehoitti tutustumaan Dietrichin elämäkertaan, olihan hän berliinitär. Siitä se sitten lähti.  Donald Spoton teksti oli mukaansa tempaavaa ja varsinkin juuri minun tarkoitustani varten sopivaa, sillä hän kuvaili mukavan paljon myös itse kaupunkia ja elämää siellä. Varsinkin Berliinin ennen toista maailmansotaa on ollut mielenkiintoinen ja kaksijakoinen paikka. Kaupunki, jossa köyhyys ja kurjuus, moraalinen rappio ovat kulkeneet käsi kädessä taiteiden, kulttuurin ja iloisen riehakkuuden kanssa.

Hetkittäin kuitenkin ärsyynnyin Spoton tapaan kuvailla henkilöitä, joka toki oli värikäs mutta tuntui jotenkin väärän tyyliseltä. Vai mitä sanotte naisesta jota kuvaillaan "rintavaksi valkyriaksi" tai kohdasta jossa kerrotaan Dietrichin mekosta, joka "verhosi hänen noin yhdeksän liikakiloaan". Kun Cary Cooper on "lähes yliluonnollisen komea" ja Dietrichin kuuluisa katse "nautamainen", en oikein tiedä mitä ajatella... Kenties tuo Spoton on vain kirjoitustyyliä, mutta minun silmääni nämä töksähtivät.

Kuva: Pinterest.com

Dietrich itsessään on mielenkiintoinen tapaus. Minulle on hänen elokuvistaan (joita en tosin aikoihin ole katsonut) jäänyt hänestä hiukan kylmä kuva. Elokuvissaan hän on usein esittänyt naisia, jotka enemmin tai myöhemmin ajautuvat paheellisille poluille, viettelijättäriksi tai viihdetaiteilijoiksi. Nämä naiset ovat olleet usein selviytyjiä, naisia jotka ovat tehneet tiukkoja ratkaisuja elämässään koska on ollut pakko. He ovat olleet olosuhteiden uhreja jotka ovat kovettaneet kuorensa selvitäkseen - silti kaiken alla saattaa sykkiä hyvä sydän. Marlenen luotto-ohjaaja, Josef von Sternberg, sanoikin osuvasti: "Kaiken mitä haluan Marlene Dietrichistä sanoa, olen sanonut elokuvissani".

Kuva. Pinterest.com
Tämä kuva muistuttaa minua Madonnan
nuoruusvuosien tyylistä, liekö inspiraatio
saatu Marlenelta?

Naisena Marlene oli edellä aikaansa, Hollywoodin vuosia sävyttivät kuvaukset monista suhteista niin miehiin kuin naisiinkin ja luonnollisesti Marlenen tapaa pukeutua miesten pukuihin kauhisteltiin. Nyttemminhän tämä tuntuu olevan Hollywoodin arkipäivää - jäinkin hetkeksi miettimään olisiko Marlene viihtynyt paremmin nykypäivässä kuin omassa ajassaan, olisiko hän 2000-luvulla keksinyt jonkin uuden tavan shokeerata. Jotenkin luulen että suurimman osan aikaa Dietrich ei pyrkinyt shokeeraamaan, hän vain eli elämäänsä juuri sillä tavalla kuin halusi, muiden mielipiteistä välittämättä.

"Intiimisuhteissaan niin itsevarma ja hallitseva Marlene Dietrich oli samalla myös Hollywoodilaisen Narkissoksen ruumiillistuma. Katsellessaan omaa peilikuvaansa hän lumoutui näkemästään ja alkoi hellittämättä hioa ja huolitella sitä. Kuuluisan taruhahmon tavoin myös Dietrichin kiinnostus tai suoranainen uppoutuminen omaan itseensä johti vihdoin eristävään, rakkaudettomaan yksinäisyyteen. Kukaan toinen naistähti ei ehkä olekaan yhtä näkyvästi jäänyt oman kuvansa vangiksi."

Kirjasta lisää: Leena Lumi
Sivuja: 367

Minun suomalainen vaimoni / Wolfram Eilenberger

Olin ennakkoon innostunut Minun suomalaisesta vaimostani, jokunen vuosi sitten olin lukenut Roman Schatzin kirjan Suomesta, rakkaudella ja tirskunut sille. Ajattelin, että Minun suomalainen vaimoni uudistaisi kokemukseni. Mutta ei ihan, tosin mukava kirja se silti oli. Punaisena lankana toimii, kuinka ollakaan, Eilenbergerin suomalainen vaimo, kirjassa kun valmistellaan häitä.

Kaupunkilaislikka kun olen, on Eilenbergerin kuvaama Suomi minulle vähän vieras. Olenhan minä toki sahdista kuullut ja kalassakin käynyt, mutta kovin vahvaa tarttumapintaa minulla ei tähän ole. Itikat sentään ovat tuttuja. Marimekosta kertova kappale taisi olla hauskinta mitä kirja tarjoili, Unikko-kuosin ylistyksen ymmärrän vaikkei meillä Unikkoa kotona olekaan missään muodossa. Outoa porukkaa.

Minun suomalaista vaimoani ei kannata lukea jos kaipaa syvällisempiä havaintoja Suomesta ja suomalaisuudesta. Kirja on melko kevyt, sellainen joka on mukava välipala hälinän keskellä. Muutaman mukavan oivalluksen löysin Tolkien lainauksista, järveen menijöiden analysoinnista ja tietysti kieliopista. Ja rakkaustarina suomalaisen vaimon kanssa, se oli aito. Rakkaus on pop.

"Minä sanoisin, että Suomen suhde muuhun maailmaan on samanlainen kuin maan suhde maailmankaikkeuteen.  Me olemme hiukan etäällä keskuksesta, ja jos lennät meidän ohitsemme, ajattelet, että niin no, tuollahan on vain vettä ja pilviä. Siksi vain harva nousee täällä koneesta. Mutta ei se haittaa, olemmehan me tähänkin saakka pärjänneet ihan hyvin omin päin."

Sivuja: 245
Kirjasta on blogattu ainakin täällä: Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi,  INAhdus