Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiehkurat ja Mutta minä rakastan sinua

Satuin sitten tarttumaan kahteen "rakkauskirjaan" samaan aikaan, kiitos kirjaston varauskeijun joka jakelee antimiaan silloin tällöin hiukan tällöin epätasaisesti. Kumpikaan kirjoista ei ollut ihan minun juttuni juuri tällä hetkellä, Amorin kiehkurat vaikutti hassuttelevassa viihteellisyydessään olevan vähän liiankin täynnä kaikenlaisia henkilöitä ja juonenkäänteitä ja vaikka Mutta minä rakastan sinua onkin yksinkertaisempi ja realistisempi, en oikein jaksanut innostua senkään vakavasta rakkaustarinasta.

Pienoisen blogiruuhkan takia päätin järjestää pienen Suomi-Ruotsi -ottelun romaanien välillä. Pisteitä jaan viidessä kategoriassa jotka ovat kirjailjat (aiemmat teokset), sankaritar, sankari, miljöö ja tietysti rakkaus.

Pisteistä taistelevat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus, 2014
Sivuja: 317
Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour
Suomentanut Vappu Vähälummukka

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava, 2015
Sivuja: 283

Kirjailijat

Molemmat kirjailijat ovat minlle entuudestaan tuttuja dekkarimaailmasta ja minua kiinnosti todeta kuinka loikka raakuuksista romantiikkaan oikein sujui. Romanttisesta luonteestaan huolimatta kirjat ovat melko erilaisia, Janssonin ote on selvästi hassutteleva ja viihteellisempi kun taas Nuotio -suomalaiselle luonteelle uskollisena - kirjoittaa vakavammin arkojen ihmisten hiljaisesta rakkaudesta.

Vaikka olenkin lukenutkin useamman kirjan Janssonin Gotlantiin sijoittuvasta Maria Wern -sarjasta mutta ihan rehellisesti sanottuna en muista kirjojen juonista juuri mitään. Sen sijaan Eppu Nuotion Pii Marin -sarja on jäänyt mieleeni ja varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat olivat mainioita - siispä ensimmäinen piste annetaan Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankaritar

Amorin kiehkuroissa päähenkilönä on 48-vuotias Angelika Lagermark, kampaaja suurella sydämellä. Leskeksi jäänyt iloinen nainen keskittyy nyt leikkimään Cupidoa asiakkaidensa keskuudessa muttei pidä rakastumista mahdottomana.

Mutta minä rakastan sinua -kirjan sankaritar on viisikymppinen Karin Kiurukorpi, avioerossa haavoittunut opettaja. Toisin kuin kilpasiskonsa lahden toisella puolella, Karin on arka ja varovainen sydämen asioissa.  Karin on naisista helpommin lähestyttävä ja vaikka hän vaikuttaakin hetkittäin turhankin tosikolta, on Angelika silti hieman muovisen oloinen sankaritar kaikessa hersyvyydessään joten Suomi nappaa toisen pisteensä.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankari

Kunnon sankari on tärkeä juttu romanttisessa tarinassa, sillä jos tarina toimii, rakastuu lukijakin mieheen. Amorin kiehkuroiden sankari on lajityypille uskollisesti tumma, komea ja salaperäinen mies, jossa on mukana hitunen vaaraakin. Salaperäinen komistus kantaa Angelikan mielessä nimeä Arséne, tunnetun herrasmiesvarkaan mukaan. Arséne jää kirjassa hiukan etäiseksi, mies ja rakkaus jäävät Janssonin tarinassa kakkossijalle kaiken muun seikkailun viedessä huomion.

Eppu Nuotion sankari on Lauri Eriksson, ilmastointilaiteinsinööri. Lauri on oikeastaan minun suosikkihenkilöni kirjassa, sillä hänessä on jotakin hyvin sympaattista. Hyvän sankarin tapaan Lauri myös kärsivällisesti odottaa sankaritartaan antaen Karinille aikaa edetä pienin askelin. Toisin kuin Amorin kiehkuroissa, Lauri pääsee jopa kertomaan tarinaa omalla äänellään ja tulee lukijalle tutuksi. En ehkä menettänyt sydäntäni Laurille, mutta hän on kelpo mies. Piste Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Miljöö

Amorin kiehkuroissa rakastetaan Gotlannin keskiaikaisen kaupungin muurien suojissa ja tämä kieltämättä tarjoaakin oivalliset puitteet tarinalle. Eppu Nuotion kirjassa taas Amorin nuolet lentevät Turussa ja kirjassa onkin oivallista paikalliskuvausta. Tästä huolimatta Gotlanti kiehtoo mielikuvitustani enemmän - piste Ruotsille.

Voittaja: Amorin kiehkurat

Rakkaus ja esteet

Hyvään rakkaustarinaan kuuluvat esteet ja niiden ylittäminen. Amorin kiehkuroissa piisaa estettä jos jonkinmoista, tosin suurin osa niistä ei suoranaisesti liity Angelikan ja Arsénen rakkaustarinaan vaan on enemmänkin taustahenkilöiden luomaa kaaosta. Tarinan taustahenkilöissä on toki mielenkiintoisia hahmoja mutta minun makuuni heitä on liikaa sillä he tuntuvat vievän tilaa jo päähenkilöiltä. Lisäksi osa juonenkäänteistä tuntuu muualta lainatuilta.

Mutta minä rakastan sinua taas keskittyy miellyttävällä tavalla päähenkilöidensä elämään josta toki löytyy mutka jos toinenkin rakastavaisten tielle. Mutkista suurin on toinen nainen, Kaari joka haluaa Laurin. Myös Kaari pääsee ääneen kirjassa ja tuo osuvasti sen että rakkaus tosiaankin joskus mutkikasta.
Voittaja: Mutta minä rakastan sinua.

Voiton rakkausmaaottelussa vei tällä kertaa siis Eppu Nuotion edustamana Suomi pistein 4-1. Jei!

"Minä olen ollut siellä, tiedän miten naisten ja miesten väliset suhteet tapaavat kehittyä. Niiden kaari on niin yksinkertainen, kynällä nopeasti vedetty. Siinä tarinassa kaikki pyrkii vain yhteen suuntaan. Rakkaus tahtoo tulla lihaksi. Mutta minä tahtoisin olla tässä, kevättä enteilevässä maaliskuun illassa, haluaisin haistaa meren hänen kanssaan, tuntea tuulen poskilla ja hänen hiuksissaan. Haluaisin nähdä hänen siristelevän silmiään auringossa, siristellä hänen kanssaan." Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

PS. Nappaan Nuotion kirjalla myös pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteesta, kohdasta kirja joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Tuplana, kiitos! / Anna ja Eppu Nuotio

Kirjaston hyllyssä tällä kertaa tyrkyllä Eppu ja Anna Nuotion dekkari Tuplana, kiitos! Olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -sarjaa, pitäen siitä ihan kohtalaisesti. Koska äidin ja tyttären kirjoittama rikosromaani kiinnosti jo alkuasetelmaltaan ja koska aurinkoisena päivänä tarvitaan reilusti kaikenlaista luettavaa, nappasin kepeän oloisen dekkarin mukaani. Kuvittelin että hyppysissäni olisi klassinen välipalakirja mutta pian huomasinkin että Tuplassa olikin mukavasti potkua. Voitaneen sanoa että jäin jopa hiukkasen koukkuun...

Nuotioiden kirjassa kaikki on kahtena; kirjan päähenkilöinä ovat kolmekymppiset kaksoset Elina ja Alina, joista Elina kokee eräänä iltana juhlista tullessaan järkytyksen löytäessään kotirapustaan kuolleen miehen. Valitettavasti mies on kuitenkin kadonnut poliisin saapuessa. Onko murhaaja nähnyt Elinan, onko hän edes turvassa kotonaan? Samaan aikaan rinnalla kulkee toinen, aikajänteeltään pidempi tarina, jossa ravintola Seurahovin tarjoilija kertoo salaperäisestä naisasiakkaasta joka istuu ravintolassa aina keskiviikkoisin ja tilaa viskin, tuplana.

Koukutuin ensin juuri tarjoilijan ja salaperäisen naisen kertomuksesta, jonka tunnelmassa oli jotain klassista ja pahaenteistä. Salaperäinen ja surumielinen nainen, joka istui aina samassa pöydässä samana päivänä, kutkutti mielikuvitustani ja pian minulla oli kehiteillä useampikin teoria. Nuotiot kieputtavat harrastelijasalapoliisilukijaa melkoisesti, tunnustan etten lainkaan arvannut mistä lopulta oli kyse - mikä muuten on oivallisen dekkarin merkki! Tämä on yksi niistä kirjoista, joissa ei oikeastaan voi luottaa mihinkään ennen viimeistä sivua. Suosittelen lukemiseksi laiturin nokkaan tai riippumattoon!

"Arto naulasi Alisan penkkiin lauseillaan. Rei'ittää sydämen niin, että se pysyy hädin tuskin kasassa. Alina toivoo, että Arto huutaisi, että tämä raivoaisi mustasukkaisena ja hulluna tai tekisi mitä muuta tahansa kuin jatkaisi tuota jääkylmää analyysiä, Alisan persoonan ruotimista, Elisaan vertaamista."

CrimeTime, 2011
Sivuja: 212

Loppu / Eppu Nuotio

Ajauduin Eppu Nuotion Pii Marin -sarjan pariin ensimmäistä kertaa kai Big Brother -sarjan takia... Vaikka Pii Marinit eivät mitään elämää suurempaa kirjallisuutta olekaan, mutta ne ovat ihan mukavia omalla tavallaan, helppoja, nopeita välipaloja jonkin raskaamman teoksen jälkeen.

Pii Marin -sarja esittelee topakan toimittajan, Piin, joka ajautuu selvittelemään rikoksia. Sarjan kuluessa on selvitelty myös Piin rakkauselämää, joka tähän sarjan päätösosaan mennessä on tosin jo vakiintumaan päin. Yhteinen koti on löytynyt poliisissa työskentelevän Juhan kanssa, mutta Pii etsii edelleen itseään ja miettii mitä elämältään haluaa. Myös kuolleeksi luultu isä on löytynyt, mutta pettymyksekseen Pii ei löydä sieltäkään vastauksia.

Rinnalla kulkeva tarina onkin tavallisempi, mutta surullinen. Nuoripari hankkii ison lainan unelmiensa asuntoa varten, joka sitten osoittautuukin homeloukuksi. Rakennuttaja ei halua ottaa vastuuta, eikä parilla ole rahaa korjauksiinkaan. Lapsien terveys ja avioliitto alkavat horjua - siinä sitä onkin arkipäivän kauhutarinaa kerrakseen!

Hometalotarina tuntui aidolta ja kiinnostavaltakin, varsinkin kun oma unelmakodin metsästyskin on vielä tuoreessa muistissa. Tähän tarinaan siis pystyin samaistumaan. Tarinan rinnalla kuljetetaan myös Piin omaa kertomusta itsensä etsimisestä, parisuhteesta, perheestä ja isästä. Tämä oli mielestäni tylsempi osuus kirjassa, kenties siksi että samat teemat ovat toistuneet koko kirjasarjan ajan ja siksi ne tässä vaiheessa alkavat jo tuntua turhankin tutuilta. Näissä kirjoissa minua on viehättänyt niiden arkisuus, siksi Piin kuolleeksi luullun isän metsästys pitkin maailmaa tuntui hiukan turhankin kaukaahaetulta ja agenttityyliseltä. Onneksi tässä kirjassa isä olikin jo pienemmässä roolissa.

"- Meidän ei olisi pitänyt ostaa koko taloa, Mikko sanoo eikö hän voisi sanoa mitään sen pahempaa. Henna kuulee syytöksen. Talo oli Hennan unelma, enemmän Hennan kuin Mikon. Mikko olisi asunut vaikka yksiössä koko ikänsä. Häntä ei vaivannut vierashuoneen, vaatehuoneen tai edes takkahuoneen puute. Mutta Henna syötti Mikolle unelman talosta, pieninä palasina, iltateen kanssa, aamukahvilla, sunnuntailounaan jälkiruoaksi. Mikko ei lukenut sisustuslehtiä eikä haaveillut ruusutarhasta, mutta Henna alkoi kerätä unelmatalon kuvia kansioon ja otti kansion kanssaan vuoteeseen aina iltaisin. Näytti Mikolle kuvia ja suukotteli tätä kuiskien lupauksia kahdenkeskisestä ajasta. Henna houkutteli Mikon pimeään metsään, susien armoille. Supsutti korvaan valheita onnesta, joka odottaisi heitä oman talon chabby chic -tyyliin sisustetussa korkeassa olohuoneessa. Henna sai Mikon syömään myrkytetyn omenan."

Kirjasta on kirjoitettu ainakin  Järjellä ja tunteella -blogissa.