Yksinäiset / Håkan Nesser

Håkan Nesserin Barbarotti-sarja on sulostuttanut montaa kesistäni. Ihastuin jo ensimmäisestä osasta alkaen erikoiseen, jumalan kanssa keskustelua käyvään etsivään ja kirjailijan perinpohjaiseen ja verkkaiseen tapaan esitellä kirjan taustat ja vasta sitten edetä varsinaisen rikosjutun selvittelyyn.

Yksinäisissä Gunnar Barbarotti ja Eva Backman saavat tutkittavakseen jutun joka ei ehkä olekaan rikos, metsäiseltä jyrkänteeltä pudonnut mies saattaisi viitata onnettomuuteenkin ellei miehen avovaimo olisi kuollut täsmälleen samalla paikalla 35 vuotta sitten. Juten juuret vievät vuosikymmenien taakse eivätkä etsivät pääse helpolla yrittäessään selvittää mitä vanhat ystävät salaavat.

Tarinassa vuorotellaan nykyhetken, Barbarottin ja Backmanin tutkimusten sekä menneiden aikojen välillä. Valokeilassa ovat vuoroin kaikki ystävykset ja oman suuren osansa saa 1970-luvulla kuollut kaunis ja poikkeuksellinen Maria-Varpunen. Juuri Marian päiväkirjaimaiset tekstit ovat Yksinäisten kohokohta, sillä ne luovat jännitettä ja piirtävät mielenkiintoista kuvaa niin Mariasta kuin hänen ystäväpiiristäänkin.

Vaikka aikaisempien Barbarotti-kirjojen tyyli olikin minulle entuudestaan tuttu mutta Yksinäisten tempo yllätti silti. Tarina nimittäin eteni hurrrrjan hitaasti, seuraten rauhallisesti päähenkilöiden opiskeluita ja seurusteluita vailla huolen häivää eivätkä Barbarotti ja Eva ole varmoja onko kyseessä edes rikos! Nesser toki kirjoittaa taitavasti ja vaikkei putoamistapaus juuri tuntunutkaan etenevän, auttoi kertomuksen pieni, synkkä pohjavire jatkamaan sitkeästi aina siihen pisteeseen saakka jolloin kirjailija (lopulta!) lisäsi kierroksia kertomukseensa.Yksinäiset on rauhaisasti etenevä psykologinen trilleri, joka sisältää muutaman häijyn koukun. Niille, jotka eivät kaipaa kovaa menoa vaan enemmänkin hitaasti kasvavaa pahanenteisyyttä, saattaa Yksinäiset olla nappivalinta!

"Varpunen täällä.
Kaikki moittivat marraskuuta. Minä rakastan sitä. Sadetta. Puita, jotka riisuutuvat ja seisovat alastomina tuulessa. Pimeyttä, joka viipyy päivä päivältä hiukan pidempään, ja vajoamisen tunnetta.  Marraskuu kysyy voimia, kuka tahansa ei pysty elämää sellaisissa olosuhteissa, mutta minä pystyn."

Tammi, 2014
Sivuja: 529
Alkuteos: De Ensamma
Suomentanut Päivi Kivelä

Herra Roosin tarina / Håkan Nesser

Tunnustan! Rakastan tyylikkäitä ruotsalaisia dekkareita, joissa luodataan sielua ja ihmisyyttä vähän pintaa syvemmältä. Juuri tästä syystä innostuin pari vuotta takaperin Håkan Nesserin Barbarotti-sarjasta, Jumalan kanssa vuoropuhelua käyvä etsivä tuntui mielenkiintoiselta tyypiltä ja juttuihin liittyvät henkilötkin olivat sekä inhimillisiä että kiinnostavia sarjan kolmas teos, Herra Roosin tarina, juuri poikkea hyväksi koetusta kaavasta.

Ante Valdemar Roos on tylsä mies. Sellainen, jota vaimo saattaisi kuvailla huonekaluksi, vaikka sohvaksi. Hän on 59-vuotias, ollut 20 vuotta samassa työpaikassa eikä hänellä juuri ole ystäviä.  Hän on yksinkertainen, tylsä mies, joka elää harmaata elää siihen alistuen. Sitten kaikki muuttuu. Valdemar nimittäin voittaa lotossa ja siitä alkaa uusi elämä. Hän lopettaa työnsä ja ostaa pienen torpan metsän keskeltä kertomatta vaimolleen ja karkaa joka päivä torpalleen nauttimaan hiljaisuudesta. Sitten herra Roosin elämä muuttuu jälleen kun huumeparantolasta karannut parikymppinen Anna osuu hänen mökilleen.

Herra Roosin tarina on mainion Barbarotti-sarjan kolmas osa ja harmikseni tuota Ruotsin Guido Brunettia nähdään kirjassa varsin vähän, sillä kirjan alkupuolisko keskittyy täysin Valdemarin Roosiin ja Annaan. Kirjassa on jännitystä varsin vähänlaisesti, luulen että se sopisi mainiosti esim. cosy mysteryn ystäville sillä pelätä ei tarvitse. Herra Roosin tarina nimittäin on oikeastaan kuvaus yksinäisyydestä ja elämän ankeuteen alistumisesta sekä siitä, mitä tapahtuu kun alistettu vihdoin päättää maistaa vapautta. Valdemarin mietteet olivatkin ehdottomasti kirjan parasta antia, sen sijaan risuja antaisin rikostarinasta, joka oli melko ennalta-arvattava ja paikoin tylsäkin. Lukemisen jälkeen tunnen olevani kahden vaiheilla, pidän Jumalan kanssa pistetiliä pitävästä Barbarottista ja Nesserin ihmismieltä luotaavista teksteistä, mutta rikosromaaniin kaipasin silti enemmän potkua.

"Ja se oli kullan arvoista, tämä tapaukseton aika - mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmin hän sen ymmärsi.
Tauot, hän ajatteli, tapahtumien väliset tauot - se hetki kun järvi jäätyy marraskuisena yönä, jos haluaa sanoa vähän runollisemmin - ne ovat minun aikaani.
Minunlaisteni. "

Tammi, 2013
Sivuja: 466
Alkuteos: Berättelsen om herr Roos
Suomentanut Päivi Kivelä

Kokonaan toinen juttu / Håkan Nesser

Håkan Nesserin luomalla Gunnar Barbarottilla on mielestäni muutakin yhteistä Donna Leonin Guido Brunettin kanssa kuin vain yhteiset nimikirjaimet ja poliisintyö. Jotain niin leppoisaa ja oivaltavaa näissä herrasmiehissä on. Eroavaisuuksiakin toki löytyy, Gunnar on eronnut mutta hän on sittemmin löytänyt uuden rakkauden Mariannesta, Guido taas on onnellisesti yhdessä Paolansa kanssa. En muista Brunettin miettineen Jumalaa niin paljon kuin Barbarottin, mutta monet miehen pohdinnoista ovat sellaisia, että ne istuisivat Brunettinkin suuhun. Gunnar Barbarotti nimittäin miettii paljon Jumalaa, hänellä on eräänlainen pisteenlaskusysteemi yläkerran herran kanssa, jossa toteutuneet toiveet kasvattavat Herran pistesaldoa, pahuudet taas vähentävät.

Kirjan alkaessa on Ruotsissakin kesä ja Barbarotti on suuntaamassa lomallaan pienelle visbyläiselle tilalle Marianne-kultansa kanssa. Puhelin jää pöytälaatikkoon, postit Barbarotti nakkaa laukkuunsa ja lähtee kohti laivaa ja lomaa. Loman alku on taivaallinen, rentoutumista ja lepoa ruotsalaisessa maalaistalossa ihanan naisen kanssa. Sitten Barbarotti tulee avanneeksi postinsa ja kaikki muuttuu, sillä posti on tuonut mukanaan uhkauksen murhaajalta. On aika keskeyttää loma ja alkaa jahdata murhaajaa...
 
Pidin kovasti Barbarotti-sarjan ensimmäisestä kirjasta, Sukujuhlista, sen luettuani oli selvää että halusin lukea seuraavankin Nesserin. Kokonaan toinen juttu lunasti odotukset, se oli sujuva ja rikos oli riittävän monimutkainen säilyttääkseen mielenkiintoni. Barbarotti päähenkilönä taas oli vallan mainio, syvällisiä miettivä, rakastunut poliisimies vetosi ainakin tähän lukijaan. Tunnustan jännittäneeni paikoin enemmän sitä, miten Gunnarille ja Mariannelle käy kuin löytyykö murhaaja...

"Yhdestä asiasta minä ainakin olen varma", Barbarotti jatkoi innostuneena. "Siitä, että jos hän on olemassa, meidän Herramme siis, hän on huumorintajuinen herrasmies. Mikään muu ei tule kysymykseen. Eikä hän ole kaikkivoipa."
Marianne vakavoitui taas. Hän katsoi Barbarottiin hieman värähtelevin silmin, mikä jostakin syystä tuntui äkkiä hengästyttävältä. Olenko minä taas neljäntoista vai mistä on kysymys? Barbarotti mietti.
"Tiedätkös", Marianne sanoi.  "Kun sinä puhut tuollaisia, minä melkein uskon rakastavani sinua."
"Onneksi... onneksi minä istun." Gunnar Barbarotti onnistui änkyttämään kieli ikeniin takerrellen. "Muuten...no, muuten minä varmaan pyörtyisin."

Tammi, 2012
Sivuja: 575
Alkuteos: En helt annan historia
Saatu arvostelukappaleena.

Sukujuhlat / Håkan Nesser

Suku on pahin, niin sanotaan. Ja sukujuhlissa saattaa sattua ja tapahtua kaikenmoista, siksi nappasin mukaani tämän Nesserin uutuuden. Sukujuhlat on Nesserin Barbarotti-sarjan ensimmäinen osa ja kummallisella tavalla koukuttava kirja. Se etenee hitaasti ja vähän vaivihkaisesti, kuin todellista elämää jäljitellen. Ja silti sivuja on vain pakko kääntää, koska kerronta kaikessa arkisuudessaankin vie mukanaan.

Vaikka Sukujuhlat onkin dekkari, suuremman painon siinä saavat ihmissuhteet ja henkilöiden kuvaus, mikä muuten onkin kirjan parasta antia. Ja se arkisuus, josta jo mainitsinkin. Nämä ihmiset eivät ole kummallisia romaanihenkilöitä, vaan he voisivat asua vaikkapa naapurissani. Onnellisen näköinen ulkokuori voi pettää.

Sukujuhlissa ollaan viettämässä perheen eläkkeelle jääneen isän ja esikoistyttären yhteisiä syntymäpäiviä. Vanhempien avioliitto on väljähtynyt jo aikoja sitten, jos se koskaan nyt on kunnossa ollutkaan. Karl-Erik on kotidespootti, joka ei juurikaan vaimonsa mielipidettä kysele, ei edes niin tärkeissä asioissa kuin talon myynnissä tai Espanjaan muutossa. Ja vaimo hiljaisesti inhoaa miestään ja ajattelee tappavansa joko tämän tai itsensä. Mutta eiväthän eläkkeellä olevat käsityön opettajat murhaa...

Lapset ovat samaa luokkaa. Täydellinen esikoistytär Ebba on menestynyt lääkäri ja kahden pojan äiti. Pojista vanhempi, Henrik, opiskelee ensimmäistä vuotta lakia ja vaikuttaa yhtä täydelliseltä kuin äitinsäkin. Ebban veli, Robert, on perheen musta lammas, ihminen, joka on aina etsinyt ja yrittänyt, onnistumatta. Robertin viimeisin tempaus, tosi-tv -sarjaan osallistuminen, on nolannut koko perheen ja hankkinut Robertille mediassa epämiellyttävän lempinimen, Runkku-Robert. Perheen toinen tytär, Kristina, elelee mukavaa ja vaurasta elämää tv-tuottajamiehensä ja pienen Kelvin-poikansa kanssa.

Tämä seurue siis alkaa joulukuisena päivänä juhlia syntymäpäiviä. On asioita, joita ei sanota ja jotka painavat tunnelmaa. Kun Robert lähtee ensimmäisenä iltana tuulettumaan eikä olekaan palannut seuraavaksi aamuksi, osa perheestä tuntuu melkein helpottuneelta. Mutta seuraavana yönä katoaa Henrik... Päivien kuluessa alkaa käydä selväksi että on aika kutsua poliisi. Gunnar Barbarotti on nimestään huolimatta ruotsalainen poliisi. Eronnut, niin kuin dekkareiden poliisit yleensäkin. Gunnar käy jonkinlaista keskustelua jumalan kanssa, ehdottelee diilejä, laskee pisteitä. Hän ei ole mikään mikään superkyttä, vaan monella tapaa aika tavallinen, mukava mies.

Nesser antaa lukijalleen ison nipun johtolankoja, enemmän kuin Barbarotti-poloiselle, joka joutuu hitaasti etsimään ja availemaan solmuja. Mutta kaikkea ei toki lukijallekaan paljasteta, joten yllätyksellisyys säilyy mukavasti. Henkilöiden elämä jaikessa yksinäisyydessään painostavaa, heidän puolestaan tulee melkein paha olo. Jolleivat he olisi itse osa luomaansa ongelmaa.

(Rosemarie miettii elämäänsä ennen syntymäpäiväjuhlien alkua.)"Käsityönopettajattaren viimeiset päivät ja kuolema, hän ajatteli hetkistä myöhemmin vajotessaan keittiönpöydän ääreen tuolille päivän kolmas kuppi edessään. Ihan käypä kirjan tai näytelmän nimi, hän arveli, mutta sen sisällön keskellä kyhjöttäminen ei totisesti ollut mikään pöyhkeilyn aihe.
Uhhuh, kohosi vastalause jostakin hänen aivojensa toistaiseksi oikomattomasta kolkasta, en minä totisesti yleensä näin paljon lohduttomuutta kasaa ympärilleni. Onko mahdollista että minulla oli aamulla pieni halvauskohtaus? Jos edes polttaisin, voisin vetäistä hermosauhut.
Mikä minun ajatuksiani tänään vaivaa? mietti Rosemarie Wunderlich Hermansson. Kello on vasta kymmenen. Nukkumaanmenoon oli yhä aikaa yli puoli vuorokautta, ja huomenna taloon alkaisi virrata lapsia ja lapsenlapsia kuin... niin kuin mitä?
Pakkomobilisoituja sotilaita peruttuun sotaan?
Elämä, missä on teräsi?"