Nenä kirjassa: Novellit

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Novellit. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. marraskuuta 2015

Pimeässä luettua eli marraskuun puuhat

Huh. Onpahan ollut viehkeä marraskuu - aivoni eivät oikein vieläkään ymmärrä että jouluun on aikaa alle kuukausi koska nurmikkokin vihertää ja lenkillä voi pongata pajunkissoja. Marraskuun harmaudessa on kyllä omaa, synkkää viehätystään mutta valon puute on kyllä tylsää. Ulkoilukin iltaisin aika vähälle kun laiskuri ei jaksa raahata itseään laajustamaan pimeyteen. Noh, voihan sitä aina vaikka lukea...

Vuoden 2015 lukuhaaste sattuukin oikeaan sopivaan vuodenaikaan, tälläkin kertaa tuli luettua kaikenlaista ihan urakalla - 14 ehtaa, paperista kirjaa. Marraskuun synkkyys ei kyllä aina sopinut hirveän hyvin yhteen lukemieni dekkareiden kanssa - esimerkiksi Karin Slaughterin Pretty Girls tuntui sen verralta rankalta että päädyin lukemaan sen turvallisesti päivänvalossa... Muutenkin huomaan kaipaavani tähän pimeään vuodenaikaan jotain iloista ja pirteää luettavaa, vastapainoksi sysipimeällä ulkomaailmalle. Kuinka teillä taistellaan kaamosta vastaan? Vaikuttaako vuodenaika/sää lukutottumuksiin?

Marraskuun luetut

Marraskuussa luin 19 kirjaa: lukuun mahtuu tietokirjoja (mm. jokunen elämäkerta) ja useampi historiallinen romaanikin. Laadullisesti marraskuu ei ollut ihan niitä parhaita kuukausia, sukat eivät pyörineet jaloissani kovin usein. Hittejäkin toki oli, kuukauden TOP3:a hallitsivat Simo Hiltusen huikea Lampaan vaatteissa, Kaisa Haatasen hulvaton Meikkipussin pohjalta ja Neil Gaimanin outo mutta upea Neverwhere. Ehkei floppeja ole kauheasti tarpeellista mainostaa, uskon että näilläkin kirjoilla on omalukijakuntansa johon minä vain en satu kuulumaan.

Luetut, ei-blogatut

Jussi Seppänen: Kymmenottelu (WSOY, 2015), 180s. Saatu arvostelukappaleena.

Sain Jussi Seppäsen Kymmenottelun Kirjamessujen bloggaribrunssilla luettavakseni ja vaikka novellit eivät tosiaankaan ole minun juttuni, kiinnosti urheiluun liittyvä hauskuutus sen verran että päätin kokeilla rajojani. Seppäsen tarinat olivat lämminhenkisiä, hauskoja ja pikkuisen viisaitakin mutta novellivammastani huolimatta en kuitenkaan täysin innostunut.

Thomas Erikson: Pelonkylväjät (Minerva, 2014), 560s.

Pelonkylväjät oli heräteostos eräässä Elisa-kirjan alessa. Ei kirjalla hintaa ollut juuri nimeksikään, mutta lukukokemus ei kyllä myöskään ollut siitä parhaasta päästä. Mystisen miljonäärejä teloittavan sarjamurhaajan jahtaaminen voi vaikuttaa teoriassa mielenkiintoiselta mutta käytännössä se oli suoraan sanottuna tylsää seurattavaa... Henkilöitä vilisi, mutta kukaan ei oikein kiinnostanut kylliksi. Huti tuli.

Gillian Flynn: The Grownup (Crown, 2015), 64s.

Overdriven kokoelmista löytyi myös ihanan kieron Gillian Flynnin kertomus The Grownup, joka kyllä on aivan taattua Flynniä! Valitettavasti lyhyt tarina tuli ahmaistua nopeasti mutta bloggaaminen kuitenkin venyi liian kauan. Paha bloggaaja.

Cheryl Strayed: Brave enough (Knopf Doubleday Publishing Group, 2015)

Cheryl Strayedin Villi vaellus on ollut yksi lukuvuoteni yllättäjistä - kukapa olisi uskonut että vaelluksesta kertova kirja kolahtaisi meikäläiseen niin kovasti - ja siksi nappasin kirjastosta luettavakseni Brave enough -kirjan. E-kirjojen lainaamisessa on se mahdollisuus ja riski että koska lainaaminen on niin kovin vaivatonta, ei tule aina perehtyneeksi kovin syvällisesti siihen, mitä on lainaamassa. Ja siispä minulta jäi tajuamatta se, että Brave enough on kokoelma aforismeja. Straeyedin ajatelmat olivat ihan päteviä mutta kirja on kovin pikkurunen enkä täysin samaistunut kaikkiin teemoihin joten kovin monia ajatuksia ei lukemisesta syntynyt.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka (Moreeni, 2015), 381s. Suom. Jouko Vanhanen.

Keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuva Melchior-sarja on ollut takuuvarmaa luettavaa jo viiden kirjan ajan mutta uusin, Tallinnan kronikka, tökki. Vika saattoi olla minussa, mutta koin kirjan infodumpit melko raskaina ja itse rikostarinakin pääsi vauhtiin yllättävän myöhään. Syytämme tästäkin kriittisyyspuuskasta flunssaa ja jäämme odottamaan seuraavaa kirjaa joka toivottavasti maistuu taas paremmin.

Kesken jääneet

Jodi Picoult, Samantha van Leer: Between the Lines (Recorded Books, 2012)

Jodi Picoultin ja hänen tyttärensä Samantha van Leerin kirjoittama nuorten kirja kiinnosti minua idean tasolla: kirjan punaisena lankana on ajatusleikki, jossa kirjojen henkilöt ovatkin oikeasti elossa ja ikäänkuin vankeina kirjan sivuilla, alati toistamassa samoja kohtauksia kirjan auetessa. Olin tässä vaiheessa kuunnellut parikin "ihan kivaa" äänikirjaa putkeen ja rehellisesti sanottuna kaivasin vaihteeksi jotakin todella mukaansatempaavaa, joten päädyin lopulta jättämättä kirjan kesken.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaasteen suhteen viimeistä viedään: tarvitsen vielä kirjaston henkilökunnalta lukusuosituksen ja viimeinen rasti onkin sitten mahdoton tehtävä. "Kirja joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut." Kaikki luettiin, mitä käskettin, joskus vähän extraakin. (Ja lukion fysiikankirjaan en aio tarttua...)

Entäs ensi kuussa?

Yritän tässä edelleen sisäistää että joulu tulee ja siis varmaan myös kirjabloggaajien joulukalenterikin, jossa tosin itse en ole tänä vuonna mukana. Kalenterin ensimmäinen luukku aukeaa Hyönteisdokumentissa. Käykääpä katsomassa mitä hdcanis on keksinyt...

lauantai 26. syyskuuta 2015

Mischief \ Fay Weldon

En muista minkä kirjan kanssa olisin takunnut yhtä pitkään kuin Weldonin novellikokoelman. Kirjailija oli minulle tuttu lukiovuosiltani ja tutulla tarkoitan sitä että muistan lukeneeni yhden hänen kirjansa ja se oli minusta 18-vuotiaana hirveän hauska ja nokkela. Ja jostain syystä kuvittelin että nyt, noin miljardi vuotta myöhemmin, tuntisin samoin. Vaikka kyse on novelleista joita en todellakaan osaa lukea. Jepjep.

Kirjan rakenne tuntui ihan kiinnostavalta, se seuraa Weldonin pitkää uraa lineaarisesti alkaen 1970-luvun novelleista ja päättyen lähivuosiin ja ajattelin itsekseni että tässä onkin mahdollisuus nähdä kuinka kirjailija on vuosien saatossa. Kenties näinkin oli, itse pistin vain pistin merkille voimakkaimmin sen kuinka usein novellit käsittelivät jokseenkin samaa aihetta: onnetonta parisuhdetta ja mietin miksi moinen aiheenvalinta. Toki sekin on mahdollista että Weldon on kirjoittanut paljon iloisempiakin juttuja ja että tähän kirjaan on koottu teemaltaan yhteensopivia tarinoita.(Sivuhuomautuksena: se 18-vuotiaana lukemani kirja käsitteli muistakseni sekin avioeroa.)

Kirjailijan ääni on synkeähkö ja nokkela mutta luettuani monta novellia peräkkäin parisuhdekurjuudesta, kyllästyin. Novelleissa oli mielestäni paljon samankaltaisuutta ja alkoi tuntua siltä kuin lukisin samaa juttua yhä uudestaan ja uudestaan. Tämä ei välttämättä ole kirjan, vaan minun vikani, sillä pidän pitkistä lukukokemuksista ja siitä, että edistytään ja jotain tapahtuu ja näitä novelleja lukiessani koin olevani kuin Bill Murray Murmelinpäivässä, luin pääsemättä eteenpäin.

Mainittakoon myös että kirjassa nähdään myös Suomi-väriä, eräs novelleista nimittäin sijoittuu 1980-luvun Helsinkiin jossa onnettomassa kolmio/neliödraamassa tempoileva nainen etsii elämälleen suuntaa.

lauantai 19. syyskuuta 2015

The opposite of loneliness: essays and stories / Marina Keegan

Marina Keeganin The opposite of loneliness nappasi huomioni ensin nimellään ja kannellaan, joka tuntui raikkaan erilaiselta. Viimeinen niitti oli vinkki siitä että kyseessä oli New York Timesin Bestseller - uteliaisuus heräsi ja lainasin kirjan Overdriven kokoelmista. Innon jälkeen iski kuitenkin suru, kirjan ensimmäisiltä sivuilta selviää että kyseessä on 22-vuotiaan kirjailijan esikoisteos joka on julkaistu postuumisti. Joitakin viikkoja valmistuttuaan Harwardista Marina Keegan menehtyi auto-onnettomuudessa ja ymmärränkin nyt, että kirjan taustalla on läheisten surutyö ja halu toteuttaa Marinan suuri toive, oma kirja.

Kirja sisältää joukon esseitä ja lyhyitä tarinoita ja antaa ymmärtää aavistuksen lupaavasta kirjoittajasta. Marina kertoo tarinoita nokkelasti ja oivaltavasti ja hänen tekstejään on mukavaa lukea. Yllätyin kuitenkin hiukan siitä, kuinka surumielisia sävyjä hänen kertomuksissaan on, kirjan mm. avaa tarina jossa nuori nainen matkaa äkillisesti kuolleen ihastuksensa hautajaisiin. Tämä hiljensi hiukan, olinhan juuri lukenut Marinan kohtalosta. Tästäkin huolimatta, tämä tarina osoittautui suosikikseni kokoelmasta, Marina oli kehitellyt kertomukseen varsin ovelan koukun.

Olen aika huono lukemaan novelleja ja näemmä vielä huonompi lukemaan esseitä. Vaikka teksti onkin sujuvaa ja esiin nostetut aiheet mielenkiintoisia, en oikein innostunut. Esseistä kuultaa selvästi nuoren ihmisen into ja kirkasotsaisuus, mm. artikkelissa, jossa pohditaan opiskelijoille tehtyjä työtarjouksia, käy selväksi se, että Marina luokkatovereineen ei haaveillut tylsistä työpaikoista rahoitusalalla - he halusivat muuttaa maailmaa paremmaksi. Se on se nuoruus...

Scribner, 2014
Sivuja: 208

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Maaliskuun marinat

Maaliskuu hurahtikin vähän erilaisissa merkeissä kuin etukäteen kuvittelin - nimittäin sairastaessa. Pirullisen tautikierteen aikana lukeminen ja bloggailu jäi toissijaiseksi, enemmän on tullut nukuttua ja juotua kuumaa. Olen kyllä pistänyt merkille että jonkinlaista kevättä olisi ilmassa ja sehän tuntuu mukavalta! Pihalla alkaa näkyä jo pieniä alkuja ja tuskin maltan odottaa että kevätaurinko tekee tehtävänsä. (Oletan että kevät lopulta tulee, ulkona olevasta loskakelistä huolimatta...)

Maaliskuun luetut

Maaliskuussa tuli luettua vähän mitä sattuu, kokonaisuudessaan 18 kirjaa, joista peräti kolme oli äänikirjoja. Kuukauden huippuhetkiin kuuluivat Liane Moriartyn riemastuttava Little Lies (suomennoskin on tulossa!), jännittävä C.J. Sansomin Revelation ja Alan Cummingin yllättävä ja hieno Not My Father's Son. Kuukauden parhaimpiin lukukokemuksiini on harvoin yltänyt elämäkerta ja kaiken kukkuraksi Cumming on minulle melko tuntematon näyttelijä joten olin aika hämmästynyt tajutessani koukuttuvani tähän kirjaan!

Luettu vaan ei blogattu

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! (Otava, 2015), 203 sivua

Flunssaillessani tulin lukeneeksi Anna-Leena Härkösen tuoreimman kirjan Ihana nähä! Eipä ollut yllätyksiä sillä saralla - teksti on taattua Härköstä. Nokkellaa ja terävää, ihan hauskaakin ja arkisesta elämästä ammennettua. Kirjoitukset ovat alunperin ilmestyneet Anna-lehdessä vuosina 2003-2011 ja ovat sattuneesta syystä minun makuuni hitusen liian lyhyitä vaikka niitä olikin ihan hauska lukea, tämän tyyppinen kirja ei vain ole minun juttuni.

David Gillespie ja Mark Warren: Kiinnostavan ihmisen käsikirja (Atena, 2015), 191 sivua

En taida olla kauhean kiinnostava ihminen, koska herrojen Gillespie ja Warren kirjoittama Kiinnostavan ihmisen käsikirja tuntui minusta vähän tylsältä enkä siksi jaksanut siitä blogata. Kirja tutkii kiinnostavuuden käsitettä useammastakin eri näkökulmasta ja pyrkii kertomaan hauskasti kuinka ollaan kiinnostavia. Huumori ei kuitenkaan oikein purrut minuun ja monet kirjassa esitellyt teematkin olivat jo tuttuja juttuja. Peukku kuitenkin hyvälle yritykselle ja kivalle ulkoasulle.

Lukuhaasteen tilanne

Kirjan vuoden lukuhaaste etenee mukavasti - jos oikein ynnäilin keräsin maaliskuussa kahdeksan pistettä lisää. Jei!

Entäs ensi kuussa?

Sattuneesta syystä ensi kuussa puretaan ainakin flunssakierteen lukemistoa joka on melko e-kirjapainotteista. Luvassa on siis ehkä tavallista enemmän englanninkielistä ja kevyttä kirjallisuutta ja ne kirjamietteet - ne vasta heppoisia ovatkin!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä / Useita eri kirjoittajia

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä putkahti tietoisuuteeni etsiessäni luettavaa kirjabloggaajien joulukalenterin luukkua varten. Halusin lukea joulun aikaan sijoittuvaa dekkarikirjallisuutta ja mielessäni oli hatara muistikuva eräästä kotimaisesta kirjassa jossa perheen/suvun jokseenkin jännitteinen joulunvietto katkeaa murhaan. Valitettavasti ihan näillä avuilla en onnistunut tuota kirjaa löytämään, jos sellaista nyt oikeasti onkaan, mutta sen sijaan silmiini osui tämä antologia jossa herkutellaan ainakin sangen kovilla nimillä. Kirjailijakokoonpano on hyvin pitkälti pohjoismainen, varsinkin Ruotsi näyttää olevan komeasti esillä. Sitä en tiedä miksi suomalaiskirjailijoista on mukaan kelpuutettu vain Leena Lehtolainen, mieluusti olisin toisenkin kotimaisen joulutarinan lukenut.

Kokoelma sisältää 11 kertomus, joiden punaisena lankana on joulu. Kokonaisuutena kirja oli mukavan letkeää luettavaa, sopivaa vaikkapa kinkun sulattelun kaveriksi. Yhtenäistä linjaa on kertomuksista ehkä hivenen hankala löytää: psa tarinoista on joulu on selkeästi osa kokonaisuutta (tästä pidin!), osassa se on lähinnä rekvisiittaa, vain ajankohta johon tarina sattumalta sijoittuu. Mukana on niin rehtejä rikostarinoita kuin humoristisempaakin kertomusta ja tällä lukuistumalla mielistyin eniten juuri jälkimmäisiin. Ingólfssonin Joulukuusen ryöstö esimerkiksi kuvasi jouluangstin oikein mainiosti ja kirvoitti jopa naurut, Nesserin Shit happens -tarinan komisario Burmania taas kävi melkein sääli. Ainakin mustan huumorin ystävälle rohkenen edellä mainittuja suositella!

Kirja sisältää tarinat:
Leena Lehtolainen: Valkoinen prinssi
Viktor Arnar Ingólfsson (suom.Juha Peura) : Joulukuusen ryöstö
Anne B. Radge (suom. Veera Kasiki): Yksi pistooli sinne tai tänne...
Arne Dahl (suom. Katriina Savolainen): Delta
Leif Davidsen (suom. Katriina Savolainen): Joulukortti menneisyydestä
Anna Jansson (suom. Katriina Savolainen): Joulusinkku
Håkan Nesser (suom. Katriina Savolainen): Shit happens
Fredrik Skagen (suom. Katriina Savolainen): Mustaa magiaa
Jostein Gaardner(suom. Katriina Savolainen): 15. joulukuuta
Åke Edwardson (suom. Martti Puukko): Jääkausi
Jorn Riel (suom. Katriina Savolainen): Jouluhanhi

Helmi-kustannus, 2006
Sivuja: 194

Oikein mainiota joulua kaikille!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Larger than life / Jodi Picoult

Olen diggaillut Jodi Picoultin kirjoista jo vuosia, parhaimmillaan ne saavat miettimään eettisiä kysymyksiä useilta eri kannoilta ja koskettavat, olen mm. kerran itkennyt ruuhkabussissa kun eräs Picoultin romaanin henkilö kuoli. Valitettavasti tuotteliaan kirjailijan teokset eivät ole ole ihan tasalaatuisia, hittien välin mahtuu aina muutama hutikin mikä toisaalta on ihan ymmärrettävääkin.

Larger than life on lyhyt romaani jonka tarkoitus on ilmeisesti edistää Picoultin seuraavan kirjan, Leaving Timen, myyntiä. Kirja vie lukijansa Afrikkaan jossa äiti-ongelmistaan kärsivä tutkija Alice löytää orvoksi jääneen elefantin poikasen ja ryhtyy hoivaamaan tätä. Yhteyttä Alicen oman äiti-suhteen ja elefanttivauvan hoivaamisen välillä ei ole tietysti vaikeaa vetää, mutta kirja toki tarjoaa koskettavia hetkiä ja kiintoisaa tietoutta elefanteista.

Larger than life on monella tapaa hyvin tyypillinen Picoultin teksti. Kirjailijalle tyypillistä on sirotella paljon tietoa aihepiiristä tekstin sekaan ja rakentaa hienovaraisia yhteyksiä eri tasojen välille. Näin tälläkin kertaa. Kirjassa on paljon hyvää mutta innokkaana Picoult-fanina en myöskään pääse eroon siitä ajatuksesta, että Larger than life muistuttaa teemoiltaan paljon esim. Lone Wolfia jossa vastaavia vertaavuuksia vedettiin päähenkilön isän ja hänen tutkimiensa susien välille. Lone Wolf on muuten oivallinen kirja, suosittelen tutustumaan jos esim. ihmissuhteet, eutanasia ja sudet kiinnostavat.

Kirjan kansi muuten hymyilytti minua, sillä lähestulkoon sama kuva esiintyy niin monien Afrikkaan sijoittuvien kirjojen kansissa. Kurkatkaapa lisää kansia vaikka täältä. Olisikohan kanteen voinut löytää jotain kekseliäämpääkin - vaikkapa sitten elefantin kuvan? Tyypillisten kuva-aiheiden käyttö kierrätys kansissa on kyllä mielenkiintoista, millaisia muita yhtä selkeitä tapauksia mahtaa löytyä? Chick-lit ja korkokengät?

Random House, 2014
Sivuja: 78

maanantai 13. lokakuuta 2014

Dangerous women / toim. George R. R. Martin ja Gardner Dozois

En yleensä ole lyhyiden tarinoiden ystävä ja kuitenkin sorruin Audiblen alesta ostamaan itselleni George R.R. Martinin toimittaman antologian Dangerous women ajatellen että kenties lyhyet tarinat toimisivat paremmin äänikirjaformaatissa. (Ja koska olin juuri töllöttänyt HBO:n tuoreimman Game of Thrones -kauden läpi melko intensiivistä tahtia, saattaa olla että halusin pikkuisen lukea lisää Westerosista, kokoelmahan sisältää myös Martinin itsensä kirjoittaman tarinan The Princess and The Queen. Vieroitusoireita, nääs...)

Dangerous women -kokoelman tarkoituksena on esipuheen mukaan esitellä vaarallisia naisia tavallista monipuolisemmin. Aihe on mielenkiintoinen, kohtaan itsekin mielelläni särmikkäitä, fiksuja ja aitoja naisia kirjallisuudessa, latteat ja stereotypiset hahmot harvemmin kiinnostavat. Antologia kattaa 21 kertomusta genreistä, mukana on mm. historiallista fiktiota, jännitystä ja fantasiaa.

Ja sitten niihin fiiliksiin. Kamppailin tämän kirjan kanssa KAUAN - elokuun lopusta lokakuun alkuun, minulle tämä on todella poikkeuksellista. Olin toki aluksi innostunut kirjasta mutta viikkojen edetessä huomasin vältteleväni kirjaan tarttumista, kuuntelin mm. kaksi muuta äänikirjaa Vaarallisten naisten "välissä". Mikä sitten mätti? Monet kertomuksista olivat viihdyttäviä ja laadukkaita, kuuntelin niitä oikein mielelläni. Mutta sen sijaan hyppiminen tarinasta, aikakaudesta, maailmasta ja päähenkilöstä toiseen tuntui raskaalta ja tajusin olevani lukija joka haluaa uppoutua tarinaan ja sen maailmaan pidemmäksi aikaa - olen sitoutuvaa tyyppiä enkä kukasta kukkaan lentelijä!

Kuten jo sanottu, kokoelma sisälsi mainiota herkkupaloja, omiin suosikkeihini kuuluivat Joe Abercrombien Some Desperado, Jim Butcherin Bombshells, Brandon Sandersonin Shadows for Silence in the Forests of Hell ja Caroline Spectorin The Lies My Mother Told Me - kaikki tietyllä tavalla saman tyyppisiä kertomuksia, ne ovat fantasiatarinoita joissa on vauhdin ohella vähän hauskuuttakin mukana ja ennenkaikkea, niissä esiintyvät naiset ovat fiksuja, rohkeita ja periksiantamattomia, mutta eivät täydellisiä. Tykkäsin!

Valitettavasti kansien väliin mahtui muutama heikkokin tapaus, kaikista tarinoista ei myökään mielestäni välittynyt kirjan teema selkeästi, vaarallisuuden ei kai aina tarvitse tarkoittaa sitä että nainen on strippari. Martinin The Princess and The Queen oli taas hiukan työlästä kuunneltavaa sillä tarinassa on todella paljon henkilöitä ja valtataistelu tuntui jatkuvan loputtomiin - tämä olisi ehkä toiminut paremmin luettavassa muodossa.

Hodder & Stoughton, 2014
Kesto: 32 tuntia, 45min

Ps. Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen, sotimista kirjassa nimittäin jo rutkasti jo Martinin tarinan ansiosta.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Helsinki Noir / James Thompson (toim.)

Olen viime aikoina urakoinut Stockholm noirin parissa joten kuten Likeltä tarjottiin luettavaksi Helsinki Noir-antologiaa, tuumasin että mikä ettei. Vaikka lyhyet tarinat eivät normaalisti ole minun juttuni, oli mukana niin kovia nimiä (mm. Pekka Hiltunen, Karo Hämäläinen, Jarkko Sipilä, Leena Lehtonlainen!) että päätin hiukan venyttää mukavuusalueeni rajoja.

Helsinki Noir esittelee kotikaupunkini synkeänä ja kohtalokkaan puolen. Ihmiskohtalot ovat
kylmääviä, surullisia ja traagisiakin, vahvat pärjäävät ja heikot sortuvat ja aiheet ovat yhtä moninaisia kuin kaupunki asukkaineen, mukana on valehtelijoita ja viettelijöitä, laitapuolen kulkijoita, vaarallisia petoja ja arkisia perhepainajaisia. Helsingin synkkiä katuja tallaavat myös monet kirjasarjoista tutut henkilöt, kuten Kari Takamäki ja Hilja Ilveskero.

Pidin James Thompsonin tavasta koota tarinat yhteen: kirja alkaa hyytävän tyylikkäästi Pekka Hiltusen Jenkemillä joka imaisee lukijan heti mukaana. (Jenkem taitaa olla yksi suosikeistani Helsinki Noirissa - tätä lisää!) ja vastaavasti Tuomas Liuksen Rautatieasema tarjoilee vähintäänkin yhtä komean ja karmean lopetuksen teokselle. Myös Thompsonin oma teksti Ain käsi on tiukkaa tavaraa eikä Jarkko Sipilän joulutarinakaan ole yhtään hullumpi kaikessa synkkyydessään.

Luettuani kirjan olin hiukan hämmentynyt - olenhan usein (mm. täällä) sanonut että lyhyet tarinat eivät ole minun juttuni. Tämä kokoelma kuitenkin upposi minuun yllättävän mukavasti, ahmaisin sen muutamassa päivässä ja pidin lukemastani. Ehkä oman mukavuusalueen rajojen venyttäminen alkaa tehota tai sitten tässä kokoelmassa oli paljon minun tyylistäni tekstiä. Molempi parempi?

(Pekka Hiltunen: Jenkem)"Lentäkää, repikää, pojat, hypätkää autojen päälle. Pienet piruni, viiltäkää näiden talojen rikkaiden ihmisten elämään jälkenne. Vetäkää autojen kylkeen merkit, jotka saavat keski-ikäiset menestyvät älykääpiöt itkemään. Aamun koittaessa tällä kadull seisoo rivissä miehiä, jotka itkevät autojaan.
Minun poikani kiljuvat. Onko mitään kauniimpaa kuin nuori käheä aivoton huuto.
Yö kuulee kuinka me tulemme."

PS. Helsinki Noir on esillä myös Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 26.10 klo 15:00, haastateltavina ovat Antti Tuomainen, Leena Lehtolainen ja Karo Hämäläinen. Kannattaa käydä kuuntelemassa!

Myös lauantain 25.10 ohjelmassa on saman henkistä ohjelmaa: kiinnostuneille vinkiksi klo 17:00 alkava Murhapaikkana stadi, jossa kerrotaan miksi Helsinki on murhapaikoista paras. Haastateltavina Staffan Bruun, Outi Pakkanen ja Jarkko Sipilä. Kuulostaa hyvältä!

Like, 2014
Sivuja: 319
Saatu arvostelukappaleena

torstai 31. heinäkuuta 2014

Heinäkuun helteiset lukuhetket

Saatiinhan sitä lämpöä lopultakin! Lomani alkoi ja tunnustan laiminlyöneeni blogiani jokseenkin hävyttömästi sen aikana. Kyllähän minä muuten, mutta nyt ei tunnu olevan oikea aika koneella istumiseen eivätkä helteen pehmittämät aivoni tunnu saavan älykästä tekstiäkään aikaiseksi joten minkäs teet!

Heinäkuun luetut

Luin heinäkuussa 20 kirjaa - kesäisin lukuaikaa tuntuu riittävän- ja 5834 sivua. Kirjakasaan mahtui niin sarjakuvia, dekkareita kuin nuorta rakkauttakin ja ehdinpä myös pitää pienen Hamlet-viikonlopunkin. Hellekesän lukemisto oli vallan mainiota ja TOP3:n valitseminen tekeekin tällä kertaa tiukkaa! Parhaiten taisin kuitenkin viihtyä The Silkwormin kirjallisissa piireissä, Ehtoolehdon pakolaisten mummopowerin ympäröimänä ja Julie Berryn runollisissa ja vähän pelottavissakin maisemissa. Kuukauden floppi oli Kim Izzon Avioliitto Jane Austenin tapaan jonka kanssa harmistuin vähän siitä että kirjailija tuntui ajattelevan rahan naimisen olevan kelpo vaihtoehto köyhtyneelle naiselle. En jotenkin usko että moinen istuisi esimerkiksi nykypäivän Eliza Bennettin ajatusmaailmaan...

Luettujen ja blogattujen listasta uupuu Tuomas Enbusken ja Aleksander Stubbin #Twitterkirja, joka sinällään oli mukavaa ja virkistävää luettavaa. Kirjassa herrat hehkuttavat Twitterin rehellisyyttä ja sitä, kuinka tärkeää on olla aito. E-kirjan kansien väliin mahtui hyviä oivalluksia ja mainiota henkeä, mutta toivoin sen kyllä olevan hiukan syväluotaavampi. Hyvä kirja kuitenkin vaikkapa niille luettavaksi jotka vielä miettivät visertäjiin liittymistä.

Saman kohtalon koki Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito, tämän vuoden Kirjan ja ruusun -päivän teos. En ole novelli-ihmisiä, joten en tullut tuolloin tarttuneeksi teokseen vaikka Härkösen nokkeluus minua miellyttääkin. Takana puhumisen taidon kohdalla en voinut välttyä ajatukselta etten oikein osannut samaistua moniin aiheista ja lueskeluni jäi siksi ilman ahaa-elämyksiä. Ihan mukava kesäkirja - en vain osaa lukea novelleja!

Laiskaakin laiskempana bloggaajana luin myös Josephine Teyn Ajan tyttären, johon tulin hurahtaneeksi Rikhard III:sta esittävän kannen ansiosta. Ruusujen sota, Tudorit, siinäpä meikäläisen lukupaheita! Miinuspuolena kirjallisissa pakkomielteissä on toki se, että kun on lukenut riittävän monta kirjaa aiheesta, alkaa olla vaikeaa löytää sellaisia, joilla olisi jotain uutta sanottavaa. Ehkä tästä syystä Josephine Teyn Ajan tytär ei oikein jaksanut tehdä vaikutusta, liiaksi tuttua, ei ahaa-elämyksiä.

Haasteiden tilanne

Heinäkuussa puuhastelin ahkerasti kirjabingon kanssa ja sain kuin sainkin kasaan suoran, tai oikeastaan parikin! Hauskaa touhua! Myös Ihminen sodassa -haaste eteni yhdellä pisteellä.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa yritän ryhdistäytyä blogihommeleiden kanssa ja keskittyä vaihteeksi kirjoittamiseenkin. Pari aika mainiota kirjaa löytyykin jo lukukasasta, ihan odotan niiden kimppuun pääsemistä! Elokuussa yritän blogata mm. eräästä ajankohtaisesta tiiliskivestä sekä seikkailla niin keskiaikaisessa Tallinnassa kuin New Yorkin Chinatownissakin.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisemmät teot / Roope Lipasti

Tutustuin Roope Lipastin mainioihin kirjoihin vasta viime vuonna kun luin maanmainion Rajanaapurin. Halkaisukirvesmies liikkuu hiukan samanlaisella maaperällä vaikka tällä kertaa kirjailija ammentaakin omasta elämästään. (Jäin tämän luettuani miettimään sitä että jotakin tuttua oli Rajanaapurissa esiintyvässä touhukkaassa lapsiperheessä!)

Halkaisukirvesmies on kokoelma aikaisemmmin julkaistuja kirjoituksia mm. Kotivinkistä, Turun Sanomista ja Lapsemme -lehdestä. Aiheet käsittelevät niin yleistä maailmanmenoa, kuin lapsiperheen elämää ja remontointiakin. Kirja on arkinen, lämmin ja elämänmakuinen, viisas ja hauskakin. Ainakin minä hymyilin ja nyökyttelin lukiessani nuorisotyöttömyydestä, maanantaipäivistä ja niille pienen ihmisen mukamas suurille ongelmilla. Niinkuin hotelliaamiaisen lämpimälle tuoremehulle tai crosstrainerista puuttuvalle kirjatelineelle. (Tätä jälkimmäistä olen harmitellut viime aikoina! Kunpa voisinkin urheilla ja lukea saman aikaan. Kirotut alehärpättimet!)

Lipastin huumori on nokkelaa ja aika lailla minun makuuni. Kirja on myös arkisuudessaan mukavan samaistuttava, suurin osa kertomuksista kolahti vaikka olenkin lapseton kaupunkilaisplikka hyvin vähäisellä remontointikokemuksella ja veikkaisinkin että tälle kirjalle voivat hekotella niin miehet kuin naisetkin. Peukutan kirjan aurinkoista elämänasennetta - tätä lisää!

"Yritin selittää kuopukselle, ettei sämpylöitä ja sängynjalkoja kannata itkeä, vaan pikemminkin nauraa niille. Ihmisen elämään mahtuu kyllä oikeitakin murheita, kenelle enemmän, kenelle vähemmän, mutta jokaiselle jotakin. Siksi pienistä vastoinkäymisistä kannattaa olla lähinnä kiitollinen, koska ne ovat pieniä. Jos murhe on, kuten usein on, että hotelliaamiaisella tuoremehu on lämmintä ja pahaa, voi onnitella itseään siitä, että on osunut siihen promilleen maailman väestöstä, jolla on hotelliaamiainen, johon kuuluu tuoremehua."

Atena, 2014
Sivuja: 215

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Too Much Happiness / Alice Munro

Olen arkaillut tutustua kirjallisuuden Nobel-palkinnonkin voittaneeseen Alice Munroon sillä ymmärtääkseni hän kirjoittaa suurimmaksi novelleja ja minä olen onnettoman huono niitä lukemaan. Monesti tuntuu siltä että haluaisin jatkaa tutuksi tulleiden henkilöiden parissa pidempään kuin novellissa on mahdollista. Huomatessani Helmetin Overdrive -kokoelmaan tulleen Munron kirjoista äänikirjaversioita päätin kuitenkin antaa nobelistille mahdollisuuden, ehkäpä erilainen formaatti auttaisi novellikammoon.

Too Much Happiness sisältää 10 tarinaa, jotka ovat kaukana onnellisesta. Yllätyinkin siitä kuinka synkkiä, surullisia ja rankkoja Munron novellit ovat, söpöstely on näistä kaukana. Aihepiireistä löytyy kaikkea niin väkivallan uhasta, onnettomista avioliitoista ja perheistä aina erikoisiin treffeihin saakka.

Kuunnellessani aloin ymmärtää mistä kirjailijan suosio kumpusi. Kirjan novellit ovat selkeitä, vaivattomia ja vahvoja, tunnelmia luodaan vähäeleisesti. Ihastelin sitä kuinka Alice Munro tuntui taivuttelevan tarinoitaan aivan mihin suuntaan tahansa, novelli otti useinkin alkunsa aivan toisenlaisen suunnan ja eteeni piirtyikin aivan toisenlainen maailma kuin mitä odotin. Tykkään!

Omiksi suosikeikseni muodostuivat kirjan aloittava Dimensions, joka suorastaan kylmäsi minua yksinkertaisessa pahaenteisyydessään. Myös Some women, outo pieni tarina kuolevasta miehestä ja oudosta valtataistelusta tempaisi mukaansa. Voimakkaimman kokemuksen kuitenkin tarjosi nimensä koko kirjalle antanut Too Much Happiness, joka pohjautuu todelliseen historian henkilöön, Sophia Kovalevskyyn, 1800-luvun lopulla eläneeseen matemaatikkoon. Osa kirjan novelleista ei sytyttänyt, johtuen osittain ehkä meluisista kuunteluolosuhteista - tämä kirja nimittäin vaati minusta tavallista enemmän keskittymistä ja se ei aina liikenteen melussa onnistu. Kiittelen jälleen kerran myös kirjan lukijaa, Kimberly Farr, joka luki suurimman osan novelleista, teki upeaa työtä!

Books on Tape, 2009
Kesto: 11h 40min
Lukijat: Kimberly Farr, Arthur Morey

perjantai 28. helmikuuta 2014

Helmikuu Norkun mieleen

Tänä vuonna talvi on ollut minun mieleeni. Vaikka lumi minusta kauniilta näyttääkin, en ole pakkasen ja liukastelun ystävä ja tänä vuonna niiden suhteen on päästy helpolla! Jo pari viikkoa on tuntunut siltä että kevättä on ilmassa, tassujen alla tuntuu jo asvaltti ja ilman pipoakin pärjää! Jipii!

Helmikuu hurahti töiden merkeissä, tiukan työrupeaman loppu onneksi häämöttää jo. Olen myös saanut joulun ja lomamatkan jälkeisen laiskotteluputken katkeamaan, tehnyt murulleni raakasuklaata ja lukenutkin. Arkea, mutta ihan mukavaa sellaista.

Helmikuun luetut

4623 sivua, 17 kirjaa. Kuukausi oli ainakin äänikirjojen sillä kuuntelin niitä peräti neljä kappaletta. Kuukauden hitit: The Great Gatsby, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ja Kuntoilu 2.0 joka sai minut nostamaan peffani sohvalta. Varsinaista floppia ei osunut vastaan lainkaan mikä lienee kelpo lukukuukauden merkki.

Luetuksi tuli Anne & Even Holtin yhdessä kirjoittama sairaala/rahoitustrilleri Kuoleman tahdissa, joka ei oikein ottanut iskeäkseen. Kirjan elementit olivat sinänsä ihan kiinnostavia mutta jotenkin tuskastuin muutamien juttujen epätodennäköisyyteen. Mieleen tulivat lähinnä Robin Cookin kirjoittamat teokset joita tuli luettua muutama lukioaikoina. (Gummerus 20 10, sivuja 315, suomentanut Katriina Huttunen)

Luettujen muttei blogattujen kasaan päätyi myös Leena Lehtolaisen kertomuskokoelma Sukkanauhatyttö, jonka olin sortunut ostamaan muistaakseni Elisa Kirjan alesta. Vaikken lyhyiden tarinoiden ystävä olekaan, kirja viihdytti kohtuullisesti, tosin myönnettäköön että ilman muuta sen parasta antia olivat lopun kolme pitkää juttua, lyhyet olivat minun makuuni melko heppoisa. Kirjasta ei jäänyt paljoa sanottavaa mutta sainpahan aikani kulumaan. (Tammi 2001, sivuja 299)

Lomamatkalla luettu Chris Cleaven The Other Hand jäi myös hässäkässä bloggaamatta vaikka olikin ihan kelpo kirja. Tulisesti en rakastunut mutta ainakin aika kului lennolla. Päällimmäisenä mieleen jäi kirjan vaikuttava aloitus jossa Little Bee vertaa itseään puntaan - se kolahti. Sen sijaan muutamat muut asiat kirjassa olivat vähänvaikeita uskoa ja ensimmäisten sivujen into pääsi laantumaan. Kirja lienee suomennettu nimellä Little Been tarina ja siitä on kirjoitettu blogeissa innokkaasti. (Sceptre 2009, sivuja 378)

Haasteiden tilanne

Maailman valloittaminen jäi tässäkin kuussa mutta sotilasurani (Ihminen sodassa -haaste) sentään vaikuttaa nousujohteiselta sillä nappasin tässä kuussa 1 lisäpisteen.

Entäs ensi kuussa?

Eräs ystäväni ilmoittaa aina maaliskuun alkaessa kevään koittaneen, olipa käsillä millainen lumituisku tahansa. Tänä vuonna kevään voi aavistaa ja allekirjoittanut ainakin odottaa sitä hartaasti. Lukukasassa on ainakin mainioita sarjakuvia ja kaikinpuolin muutenkin ihania kirjoja, joten jos takatalvi tuleekin, olen varautunut.

perjantai 9. elokuuta 2013

Ainakin äiti yritti / Jens Lapidus

Suhtautumiseni Jens Lapiduksen tuotantoon on ehkä hiukkasen sekavaa. Stockholm noir -sarja kiinnostaa
etäältä mietittynä mutta jostain syystä en saa poimittua kirjoja mukaani kirjastosta. Siellä ne ovat, tiedän koska viimeksi käynnilläni niitä taas silmäilin. Enkä ottanut mukaani. Ensikosketukseni Lapidukseen oli Jengisota 145 -sarjakuva, joka kyllä oli oivaa luettavaa. Nyt huomioni kiinnitti kirjailijan novellikokoelma Ainakin äiti yritti näppärällä nimellään. Melkein kuin yrittäisin valita kirjailijan sivumääräisesti keveimmät teokset - omituista! Ehkä uskallan jo Stockholm noirin kimppuun?

Ainakin äiti yritti on kokoelma erilaisia rikostarinoita, aiheita löytyy laidasta laitaan. On ihmiskauppaa ja rahanpesua, jengimeininkiä sekä jollain tapaa arkisempia rikoksia, kuten lapsen pahoinpitelyä tai kavalluksia. Näkökulmat vaihtelevat puolustusasianajasta konnaan, tosin yhtään tarinaa ei ole kirjoitettu uhrin näkökulmasta mutta kenties sellainen tarina ei oikein istuisikaan kokoelman henkeen. Itse pidin eniten juuri noita arkisia juttuja kiinnostavampina, luultavasti samaistuminen vaikkapa siihen kavallukseen oli helpompaa kuin jengipojan huumepokaan. Prosentuaalisesti suurin osa kirjan teksteistä kuitenkin käsittelee juuri jengien elämää, minun harmikseni...

Kertomusten rakenteet ja tunnelmat vaihtelevat mukavasti, minkä koin lukiessani virkistävänä. Tästä syystä ehkä parhaiten mieleeni jäi kirjan lyhyin tarina, Se olisin ollut minä, joka kattaa vain pienen hetken kertojan elämästä ja koostuu ainoastaan tämän omista mietteistä. Se on lyhyt ja ytimekäs kertomus, joka onnistui kahdella sivulla välittämään tunnelman ja tarkoituksensa. Tykkäsin.

En ole suuri novellien ystävä, minusta tuntuu että ne useimmiten loppuvat kesken mutta ainakin tämä Lapiduksen kirja oli minulle ihan positiivinen kokemus. Toki tunsin lievää ärtymystä joutuessani hylkäämään kiinnostavan tarinan seuraavan hyväksi mutta useimmiten Lapidus on kuitenkin rakentanut tekstinsä niin ettei enempää jäädä kaipaamaan. Elättelen myös toivoa siitä, että olisin kenties sittenkin kehittynyt lukijana, kenties kokeilen novelleja lisääkin!

"Minä mietin: toimisikohan se, jos ehdottaisi jonkinlaista kiertävää järjestystä? Niin kuin että pohjimmaisen paikalla vuoroteltaisiin. Joka vuosi saisi uuden aseman. Olisi jonkun muun vuoro tehdä pimeästi purkutöitä maanantaina, niin että saa rakennuspölyn takia keuhkoahtaumataudin ennen kuin täyttää neljäkymmentä, vetää leikattua kamaa täysillä perjantaina, nukkua kaverin luona lauantaina, koska avovaimo on taas heittänyt pihalle, ja toimia mafian rahankerääjänä sunnuntaina.
Jos olisi joku muu, joka saisi odottaa, ja minä saisin poimia fyrkat talteen."

Like, 2013
Sivuja: 240
Alkuteos: Mamma försökte
Suomentanut Petri Stenman

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Vihdoinkin loma

Heinäkuussa koitti vihdoinkin se kauan odotettu kesäloma -mahtavaa! Loma aloitettiin reissulla helteiseen Budapestiin, jossa mukanani oli kaksi aivan oivallista kirjaa, jotka herättivät molemmat herättivät ajatuksia ja jopa tarpeen keskustella lukemastani. Kaupungilla vaeltelun jälkeen oli suorastaan ihanaa päästä hotellihuoneen viileyteen limonadilasin kanssa ja uppoutua joko isojen ihmisten tai kiinalaisten radanrakentajien maailmaan. Kiitokset herroille Hiltunen ja Mankell - olitte oivaa matkaseuraa!

Heinäkuussa kokeilin myös ensimmäistä lukumaratoniani, tosin vain 12 h kevyemmässä versiossa. Kokemus oli intensiivinen ja nyt parin viikon jälkeen muistelen sitä aika hyvillä mielin. Tein monta aloittelijan virhettä, mutta samalla opin myös itsestänikin jotain.

Heinäkuun luetut

Luin heinäkuussa 18 kirjaa ja 6715 sivua, poislukien sarjakuvat. Kuukauden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluivat upea The Aviator's Wife, itkettävä Kunnes sanon näkemiin sekä jäähyväiset Kurt Wallanderille Haudatut -teoksen muodossa. Suosittelen! Kuukauden pettymys taisi (valitettavasti) olla Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, tulin Leijapoika-euforiastani alas lujaa. Vertailu on epäreilua, mutta minkäs teet!

Lisäksi luin Dupuy & Berberianin Jeanin elämää -sarjasta kirjan Teoria yksinäisistä ihmisistä (WSOY, 2010). Lukukokemus oli mukava, mutta ei herättänyt suurempia ajatuksia.

Luin myös Petteri Hannilan Kaukamoinen-sarjaan kuuluvan novellin eräässä vanhassa kahvilassa Budapestissä limonadia siemaillen. Vaikka ympäristö ei tarinaan oikein istunutkaan, tykkäsin kertomuksesta kovasti. Novelli kuuluu ainakin Elisa Kirjan ilmaiseen valikoimaan, josta latasin sen itselleni. Peukku tälle!

Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY, 2013) tuli luettua lukumaratonin yhteydessä, mutta ajanpuutteen ja ajatuksien puutteen takia en laatinut siitä omaa postaustaan. Muistan lukeneeni kirjasta jutun oikein lehdestä, jossa sen hersyvyyttä kehuttiin, mutta minun huumorintajuni on ilmeisesti turhankin kiemurainen sillä teos ei oikein napannut. Hauskoja kohtia toki oli, mutta kyllästyin vitsiin aika nopeasti. Harmi, sillä olin etukäteen kuvitellut urakirjan suorastaan meheväksi.

Haasteiden tilanne

Tässä kuussa vihdoin päästiin haastehommissa eteenpäin. Amerikan mantereelta valloitin Indianan ja kaunokirjallisessa maailmanvalloituksessa kiinnitin lippuni Syyriaan, Swazimaahan ja Kyprokselle. Sarjakuvahaasteeseen vastasin Aya-kirjalla ja uusista kotimaisista kirjailijoista tutustuin Enni Mustoseen.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa aion lukea enemmän sarjakuvia - huomaan että minulla on kova sarjisnälkä! Yritän myös kirjoittaa pikkuisen matkajuttuja jahka lomahulinat hiukan hellittävät.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Haudattu / Henning Mankell

Tämä kirja oli minulle minulle harvinainen herkkupala. Olen ahminut läpi Henning Mankellin hienon Wallander-sarjan aina sen koskettavaan loppuun saakka. Muistan lukeneeni viimeisen kirjan viimeisen luvun kahteen kertaan sillä niin vaikeaa oli Wallanderin olevan poissa, loppu. Outoa miten sitä voikaan kiintyä romaanin henkilöihin... Mutta sitten tuli Haudattu, lyhytromaani, joka oli kirjoitettu kylkiäiseksi Hollannin kirjamarkkinoilla. Vielä kerran Wallander!

Kirja sijoittuu aikaan ennen Rauhatonta miestä, sarjan viimeistä kirjaa. Wallander, vanheneva mies, kaipaa omaa taloa maaseudun rauhassa mutta sitä oikeaa ei tunnu löytyvän, varsinkaan poliisin palkalla. Sitten Martinsson vinkkaa hänelle vaimonsa sukulaisen talosta ja eräänä syksyisenä sunnuntaina Wallander ajaa paikalle katsomaan taloa. Se tuntuu hyvältä, juuri oikealta paikalta mutta juuri kun Wallanderin tarjous on hyväksytty löytyy pihasta jotain haudattua. Käsi.

Kirja on taattua Mankellia, lyhyydestään huolimatta tarina on taidokas ja tunnelmallinen, kirjailija osaa luoda taidokkaasti näkymiä vanhenevan miehen sielunmaisemaan ja nautin jokaisesta sanasta. Itse rikostarina jäi minun lukukokemuksessani ehkä vähemmälle arvolle, se ei oikein päässyt kasvamaan mittaansa tarinan lyhyyden takia. Niinkuin usein käy hyvän kirjan kohdalla, toivoin viimeisen sivun kohdalla saavani lukea kirjaa vielä pidempäänkin.

Kirjan lopussa on kappale, jossa kirjailija kertoo suhteesta Wallanderiin, tuohon keksittyyn sankariin, joka kai aika monella tapaa muistuttaa häntä itseään, paitsi että komisari Kurt Wallander äänestäisi juuri päinvastoin kuin kirjailija Henning Mankell. Oli mukavaa lukea kirjailijan ajatuksia, joista selvästi näkyi se, että kuvitteellinen etsivä oli ollut läheinen kirjoittajalleenkin. Jäämme kaipaamaan sinua, Kurt.

"Pilvet olivat ajelehtineen pois. Lokakuun aurinko valoi epäroivää lämpöään. Varikset jatkoivat metelöintiään korkeassa kastanjassa. Wallanderista koko tilanne tuntui epätodelliselta. Hän oli matkustanut tänne sunnuntaipäivänä katsomaan taloa, johon voisi ehkä muuttaa. Sattumalta hän kompastuu puutarhassa ihmisen jäännöksiin."

Otava, 2013
Sivuja: 174
Alkuteos: Handen
Suomentanut Kari Koski

perjantai 17. toukokuuta 2013

The Tiny Wife / Andrew Kaufman

Andrew Kaufmanin lyhytromaani The Tiny Wife nappasi huomioni erikoisen aiheensa takia. Kirjan kertojan vaimo nimittäin alkaa kutistua erikoisen pankkiryöstön takia. Outo ryöstäjä nimittäin vie uhreiltaan rahan sijasta heidän rakkaimmat esineensä, jollekin se on lapsista ja kertojan vaimolle se on laskin. Laskin, jota hän käytti auttaessaan tulevaa puolisoaan matematiikan tehtävissä ja jonka kanssa on laskettu asuntolainan lyhennyksiä ja eletty perheen elämää. Pian ryöstön uhreille alkaa tapahtua kummia, eräs uhreista muuttuu karamellinaiseksi, toinen joutuu jatkuvasti pakenemaan tatuointinsa tiikeriä. Ja Stacey - hän kutistuu.

The tiny wife on hullutteleva ja veijarimainen tarina, mutta siitä löytyy myös vakavampia sävyjä. Kaiken arjen elämän kiireen ja epäolennaisen sälän alla kun on yksinäisyyttä, pelkoja ja heikkouksia, menetyksiä, solmuja joita ei saada tai uskalleta avata. Kaufman pyrkiikin muistuttamaan lukijaansa siitä kuinka pitkään me usein välttelemme elämämme muuttamista, koska ehkä pelkäämme muutosta tai emme tiedä mitä tai miten se tehdään.

Kirja on täynnä erikoisia asioita ja arjen taikaa, outoja tapahtumia joita ei juuri lukijalle erikseen avata. Jokainen saa tehdä omat tulkinsa siitä, kuka tai mikä ryöstäjä oli ja miksi uhreille tapahtuu outoja asioita. Ratkaisu toimii, ainakin minun tapauksessani - oma mielikuvitus on aina oivallinen aukkojen täyttäjä. Kirja on lyhyt - pieni kirja pienestä vaimosta - ja toisin kuin yleensä, en aio tällä kertaa mutista sen pituudesta, sillä tarina tuntuu juuri oikean pituiselta.

"I can only assume what Stacey did next. I'm almost positive she would have double-checked her calculations. Then she would have reviewed her hypothesis and confirmed it was sound. I imagine her putting down the pencil and sitting. I imagine here beginning to cry. She would have cried and cried. She'd made her shrinking predictable but she'd also proven, beyond a shadow of a doubt, that she would disappear completely in eight days."

The Friday Project, 2011
Sivuja: 112

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia / Anna-Leena Härkönen

En ole aikoihin lukenut Anna-Leena Härköstä, mutta kiitos naistenpäivän e-kirjatarjouksen, tulin napanneeksi Laskevan neitsyen mukaani lomalukemiseksi. Kirja oli ohut, joten tavallisessa muodossaan se ei olisi valikoitunut reissukaveriksi, mutta onneksi yhdessä puhelimessa voi olla monta e-kirjaa joten lukutoukankaan ei tarvitse säännöstellä lukemisiaan. Suorastaan fantsua!

Laskeva neitsyt on kokoelma Härkösen kolumneja. Niissä eletään tavallista elämää, ostetaan kalliita voiteita joita ei oikeasti tarvita, hikotellaan ja mietitään äitiyttä. Kokonaisuudessaan kolumnit olivat mukavan rentoa ja mutkatonta luettavaa, jotka vetivät suun hymyyn vähän väsyneemmältäkin matkaajalta. Osa teksteistä toki osui maaliinsa muita paremmin, kaikkiin teksteihin en oikein osannut samaistua ja ehkä siksi niiden takana piilevä nokkeluus jäi tajuamatta.

Laskeva Neitsyt on koottu Härkösen Anna-lehdelle vuosina 2003-2011 kirjoittamista kolumneista ja se sisältää yhteensä 40 kolumnia. Kirjan tekstit ovat mukavalla tavalla arkisia, sen aiheet tuntuvat kumpuavan aidosti tavallisesta elämästä, rennolla otteella ja pilke silmäkulmassa - niinkuin pitääkin. Kaiken dramaattisen lukemisen, sotien, murhien ja muiden vastaavien, keskellä on ihan oikeasti kivaa vaihteeksi lukea arjesta ja siitä, kuinka jotakuta muutakin ahdistaa (ja vähän kyllä salaa innostaakin) meikkien ja voiteiden Q10-viidakossa samoilu tai joulurumbaan mukaan liittyminen. Niin minuakin. Eikä aina tarvitse tuntea edes angstia samoista asioista, jo ajatus siitä, että joku muukin joskus lannistuu arjessa, lohduttaa. Ja muistuttaa siitä ettei ehkä sittenkään ehkä ihan kaikkea kannata ottaa niin vakavasti.

(Anna-Leena Härkönenkään ei pidä talvesta!)
"Elänkö harhoissa? Pakenenko todellisuutta? Totta hitossa pakenen. Tämä on raskain vuodenaika. Syksy ja alkutalvi vielä menevät, kun on joulun odotusta ja muuta actionia. Mutta tämä pitkä kevättalvi. Loskainen välitila. Harmaa vyöhyke, joka kestää ikuisuuden. Villahousujen näkeminen itkettää. Huivia ei millään viitsisi vetää päänsä suojaksi. Alkaa vähitellen tuntea itsensä joksikin maatuskaksi, joka lyllertää katuja pitkin kahta numeroa liian suuressa turkissa. Jalat ovat aina märkinä."

Otava, 2013
Sivuja: 126

perjantai 15. maaliskuuta 2013

The turn of the screw and the Aspern papers / Henry James

Venetsia-viikkoni sai minut tutustumaan Henry Jamesin tuotantoon, olihan John Berendtin kirjassa Pudonneiden enkelten kaupunki useampaankin otteeseen viitattu The Aspern papers -lyhytromaaniin, joka sijoittuu kaupunkiin. Kaupanpäällisiksi sain lukea myös kirjailijan tunnetuimman kertomuksen: The turn of the screwn.

The turn of the screw kertoo nimettömäksi jäävästä opettajattaresta, joka saa tehtäväkseen huolehtia kahdesta pienestä orvosta, Milesistä ja Florasta kaukaisessa maaseutukartanossa. Lapset lumoavat suloisuudellaan opettajattaren ja hänen on hyvin vaikea uskoa että Miles on erotettu koulusta huonon käytöksen takia. Pian kotiopettajatar näkee outoja henkilöitä, joka pian tunnistetaan talon henkilökuntaan aiemmin kuuluneeksi ja nyt kuolleeksi Peter Quintiksi. Naiskummituksen arvellaan olevan lasten edellinen kotiopettajatar, kaunis ja huono-onninen Miss Jessep, joka lankesi Quintin pauloihin. Kummitukset tuntuvat tahtovan jotakin perheen lapsista, joita opettajatar parhaansa mukaan yrittää suojella.

Ihan ensimmäiseksi, The turn of the screw on siis kummitustarina ja minä olen huono lukemaan niitä, joten tarina ei ihan hirveästi innostanut. Vaikka luenkin melko paljon englanniksi, oli Jamesin kieli sellaista, jonka lukemisen koin työlääksi. Kirjan tarina sen sijaan osoittautui, kummituksista huolimatta, oikein toimivaksi mysteeriksi, jonka tulkinta jäi vaivaamaan mieltäni. Minusta nimittäin tarinan voisi tulkita muutenkin kuin kummitusjutuksi... Tarinassa on mielestäni samanlaista henkeä kuin Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjassa, joten jos pidit Watersista, voisi tämä lyhytromaanikin olla lukemisen arvoinen.

Tarinoista toinen, The Aspern papers, osoittauti minulle mieluisammaksi lukukokemukseksi. Vaikka James tässäkin kirjassa onnistuu luomaan mukavan kierotuneen tunnelman, ei luvassa sentään ole kummituksia, korkeintaan ahneutta ja muita inhimillisiä tunteita.

The Aspern Papers kertoo miehestä, jonka päähän pinttymä on hänen suuresti ihailemansa, nyt jo edesmennyt runoilija Jeffrey Aspern. Mies matkustaa Venetsiaan kuultuaan että Aspernin iäkkäällä rakastajattarella, Julianalla, saattaisi olla halussaan runoilijan kirjeitä. Juliana asuu suuressa palazzossa, seuranaaan vain sukulaisensa, vanhapiika nimeltä Miss Tina. Kertoja soluttautuu ovelasti naisten luo asumaan, tarjoten vähävaraisille vuokrarahaa. Vähitellen hän alkaa piirittää aran oloista Miss Tinaa saadakseen tältä tietoja Aspernista.

Tarina on tavallaan arkinen,Henry James oli ammentanut inspiraationsa Shelleyn kirjeisiin liittyvästä tapauksesta ja yllättävän tutulta kuulostaa myös Ezra Poundin ja hänen rakastajattarensa Olga Rutgen tapaus, jota John Berendt kirjassaan Venetsia: pudonneiden enkelten kaupunki, tutki. Päähenkilön ahneus ja häikäilemättömyys ovat oikeastaan hurjempia kuin edellisen tarinan kummitukset ja ainakin minusta myös pelottavampia. Molemmissa tarinoissa kirjan kieli osoittautui minulle hankalaksi, pitkät ja mutkikkaat lauserakenteet ja paikoittain vaativa sanasto hidastivat lukemistani ja tekivät siitä pakkopullaa. On toki hyvä lukea joskus vaikeampiakin tekstejä ja siten harjoittaa omaa kielitaitoa, mutta en siltikään oikein jaksanut innostua lukemastani. Paitsi Venetsian kuvauksista, jotka olivat upeita...

"Accordingly I spent the late hours either on the water - the moonlights of Venice are famous - or in the splendid square which serves as a vast forecourt to the strange old church of Saint Mark. I sat in front of Florian's café eating ices, listening to music, talking with acquaintences: the traveller will remember how immense cluster of tables and little chairs stretches like promontory into the smooth lake of the Piazza. The whole place, of a summer's evening, under the stars and with all the lamps, all the voices and light footsteps on marble - the only sounds of the immense arcade that encloses it - is an open-air saloon dedicated to cooling drinks and to a still finer degustation, that of the splendid impressions received during the day."

Wordsworth, 1993
Sivuja: 236

maanantai 14. tammikuuta 2013

Bibliomania / Gustave Flaubert

Jokainen lukutoukka kai tuntee kirjan ostamisen, suorastaan hamstraamisen ilon. Sen, kuinka hykerryttävän ihanaa on saada itselleen kauan odotettu paperinen kapistus ja asettaa se hyllyyn oikealle paikalleen. Kirjaa ei ehkä edes lueta, tärkeämpää on sen omistaminen. Tunnustan syyllistyneeni tähän itsekin, tunnen ajoittain suurta tarvetta adoptoida kaikki kirjat oman, ahtaaseen hyllyyni.

Tästä ajatuksesta lähtee liikkeelle Gustave Flaubertin ensimmäinen julkaistu kertomus, Bibliomania. Se perustuu tositarinaan, uutiseen miehestä, joka lopulta murhasikin saadakseen kirjakokoelmansa tähden. Todellisuuspohja tekee pienestä tarinasta entistä kiinnostavamman ja lisää näkökulmaa antaa Hannu Salmen kutkuttava tietoisku bibliomaniasta. Vaikka tämä mania minua vähän hihityttikin, näyttää se myös tuhonneen muutamien henkilöiden elämän ja talouden. Liika on liikaa, kirjoissakin.

Nautin Bibliomanian lukemisesta, Flaubertin teksti on miellyttävän sujuvaa ja aihekin on mitä rakkain. Jotenkin se, että saa lukea toisen kirjahullun tekstiä, myös aina säväyttää. Lyön vetoa että kirjakauppias Giacomo olisi ymmärtänyt sen tunnekuohun, jonka ensimmäinen vilaus vaikka kirjojen alennusmyyntiin tai kirjamessujen saliin aiheuttaa. Niin paljon kirjoja ja tutkittavaa, niin vähän aikaa ja rahaa! Kotona keräilijä jo hykertelee, kaivaa kassista aarteensa ja ihastelee niitä. My precious, aarteeni... (Kuulostaako tutulta? Anyone?)

Pidin kovasti kirjan ulkoasusta, vanhaa nahkaa imitoivasta materiaalista, kultauksista ja fonteista jotka nekin henkivät menneitä aikoja. Bibliomania todella muistuttaa sellaista aarretta jonka keräilijä voisi haluta kokoelmiinsa!

"Nuo kuumeiset, kiihkeät illat hän vietti kirjojen parissa. Hän kierteli kaupassaan, käveli ristiin rastiin kirjastonsa hyllyväleissä, hurmioituneena, haltioissaan, kunnes äkkiä nauliutui paikoilleen hiukset pystyssä, silmät kiiluen, appoavoimina. Hänen kuumat ja kosteat kätensä vapisivat, kun hän kosketteli hyllyillä olevia kirjoja. Hän otti jonkin kirjan, lehteili sitä, tunnusteli paperin laatua, tutki kannen kultauksia, kansipaperia, kirjaimia, mustetta ja taitteita, piirroksia sanan finis ympärillä. "

Faros, 2012
Sivuja: 119
Alkuteos: Bibliomanie

tiistai 2. lokakuuta 2012

Punainen puutarha / Alice Hoffman

Alice Hoffman on nimi, jonka yhdistän taianomaiseen kirjoittamiseen ja pikkukaupunkien elämään. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain kaksi teosta, elokuvaksikin muunnetut Noitasisaret, johon rakastuin aikoinani tulisesti ja Kettumäen, josta on jäljellä enää vain haaleita, mutta silti positiivisen sävyisiä mielikuvia. Ja kun kirjan takakansi kutkuttavasti lupaa kertoa taianomaisesta puutarhasta, josta etsivä voi löytää totuuden - oli tämä kirja pakko lukea!

Punainen puutarha on kertomuskokoelma, jonka tähtenä on oikeastaan Blackwellin kaupunki. Tarina alkaa 1700-luvun loppupuolelta kun sinnikäs Hallie Brady ja kourallinen muita uudisraivaajia päättää perustaa uuden kotinsa pienelle maapalalle, joka sijaitsee vuoren juurella, lähellä jokea jossa kasvaa ankeriaita. Ensimmäinen talvi on ankara, mutta pieni siirtokunta selviytyy ja aloittaa rakennustyöt. Vuosien kuluessa kaupunki kasvaa ja muuttuu, Hallien jälkeläiset rakastavat ja pettyvät. Vaikka vuodet, jopa vuosisadat kuluvat, pohjimmiltaan ihmisten elämän ydin silti säilyy samana, vain ulkoiset puitteet muuttuvat.

En kirjaan tarttuessani tiennyt kyseessä olevan kertomuskokoelma ja siksi hiukan arastelinkin kirjaan tarttumista, sillä olen kehno lukemaan lyhyitä tarinoita. Halusin ottaa Punaisen puutarhan kanssa oman aikani ja lukea sen rauhallisesti. Se kannatti. Nautiskelin kirjan muutamia kertomuksia kerrallaan ja annoin niille aikaa pyöriä mielessäni. Vanha vikani, uteliaisuus, jäi tosin taaskin vaivaamaan, olisin halunnut kovasti tietää monesta Blackwellin asukkaasta enemmänkin kuin sen pienen murusen, jonka Hoffman tarjoili, niin kiinnostavia tapauksia on kirjailija onnistunut luomaan. Mitä esimerkiksi tapahtuikaan Hallielle, naiselle, joka on lähes yksinään vastuussa koko kaupungin perustamisesta tai tytölle, joka katosi Haamun yönä? Jossain vaiheessa rupesin jo harkitsemaan sukupuun piirtämistä kaupungin henkilöistä, vain saadakseni lisää selvyyttä siihen, miten kenenkin sukulinja jatkui.

Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä. Hoffmanin tyyliin on taianomaisuus on tietty taianomaisuus tarinoissa jatkuvasti läsnä, usein pieninä sattumuksina tai menneisyyden legendoina, jotka elävät pikkukaupungin perimätietona. Oma suosikkini kirjan tarinoista taitaakin olla Kesätön vuosi, jossa eräs surullinen legenda saa alkusa.

Lopuksi on aivan pakko kehua kirjan kaunista kantta, jota allekirjoittanut on ihaillut ja hivellyt useamman kuin kerran. Ihana!

"Billy on vakaa mies, sanoi Sara minulle, kuin kallio. Olin vasta lapsi, mutta mieleni teki sanoa, ettei ihminen ole mikään kivi tai kallio. Itse olisin asettanut etusijalle miehen, joka on kuin joki, ripeä ja vaihteleva, alati yllätyksellinen."

Gummerus, 2012
Sivuja: 292
Alkuteos: The Red Garden
Kirjasta lisää: Lumiomena, Sonjan lukuhetket
Saatu arvostelukappaleena.

Sivut