Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage (suom. Värittömän miehen vaellusvuodet) / Haruki Murakami

Minkä oudon kirjan Haruki Murakami onkaan taas kirjoittanut?! Olen lukenut Murakamin maagisen kummallisista tarinoista vain kaksi; Kafkan rannalla ja 1Q84:n, joissa molemmissa oli yhdistävänä tekijä kummallisten tapahtumien luontevuus ja tavanomaisuus joka yhdistelmä on niin erilainen että se on pakko olla jotain hienoa! Olen lukenut Murakamin kirjoja pohtien sivutolkulla mistä tässä oikein on kyse, ollen silti lumoutunut. Tästä syystä myös kirjailijan uusin teos, näpsäkästi nimetty Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage oli ihan pakko lisätä lukulistalle. (Luonnollisesti vaakakupissa painoi myös se, että Murakamin sankari seikkailee myös kotoisessa Suomessamme - uteliaisuudella odotin mitä tämä kirjailija keksisikään sanoa maastamme?)

Ollessaan nuori, Tsukuru Tazaki, oli onnekas ja kuului neljän muun nuoren kanssa kiinteään ystäväporukkaan. Ryhmän muut jäsenet olivat jokainen omalla tavallaan lahjakkaita ja jopa heidän nimissään oli jokin väri edustettuna. Vain Tsukuru oli ainoa "väritön" ja ainoa keskitien kulkija. Yliopistoon mentäessä Tsukuru ryhmän ainoa kotikaupungista pois lähtevä, silti yhteys ystävyys säilyi aina erääseen kummalliseen ja kohtalokkaaseen päivään saakka. Päivään, jolloin Tsukurun ystävät lyhytsanaisesti hylkäsivät hänet ilman selitystä.

Tsukurun tarina jätti minut kahden vaiheille. Kirja on toki taattua Murakamia, arjen kummallisuudet ja kerronta ovat edelleenkin viehättäviä elementtejä mutta Kafkasta ja IQ84:sta tutut maagiset elementit puuttuvat ja jäin kaipaamaan niitä. Tarina on ... normaalimpi kuin aiemmin lukemani ja se tuntui hiukan heppoisemmalta. Toki Tsukurun suru ystävien menetyksestä on suuri ja kirjailija kuvaa hänen tunteitaan sekä teon seurauksia hienosti, ero jättää Tsukuruun pitkäksi ajaksi syvät haavat mutta olisin silti kaivannut jotain lisää loppuratkaisuun.

Kelpo kirja on silti kysymyksessä ja varsinkin fantasiaa arastelevien on taatusti helpompi lähteä tutustumaan Murakamin maailmaan juuri tämän kirjan kautta. Henkilökohtaisesti huomaan itse ajatuksissani kaipaavani taivaalta satavia kaloja tai outoja rinnakkaismaailmoja.

"It's like my life came to a halt at age twenty, Tsukuru Tazaki thought, as he sat on the bench in Shinjuku Station. The days that came forward had no real weight or substance. The years passed by, quietly, like a gentle breeze. Leaving no scars behind, no sorrow, rousing no strong emotions, leaving no happiness or memories worth mentioning."

PS. Tätä kirjoittaessani kuuntelen minäkin Lisztin Le Mal du Paysia, joka muuten tosiaan sopii kirjan tunnelmaan upeasti!


Harvill Secker, 2014
Sivuja: 298
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi

Kafka on the Shore / (suom. Kafka rannalla) / Haruki Murakami

Haruki Murakamin kirjat ovat sellaista herkkua että luen niitä hiljakseen, säästellen. Overdriven maanmainioista kokoelmista löysin englanninkielisen version Kafkasta rannalla ja upposin maagisen realismin outoon maailmaan.

Kafka rannalla kertoo rinnakkain kahta tarinaa: on 15-vuotias Kafka joka karkaa kotoa ja iäkäs Nakata joka etsii työkseen kadonneita kissoja. Tarinaan mahtuu myös outo tapahtuma sotavuosilta kun kokonainen koululuokka vaipui tajuttomuuden tilaan, mies nimeltä Johnnie Walker sekä outo ennustus. Näistä irrallisista palaisista on Murakami kutonut sellaisen verkon etten edes yritä sitä kuvata tarkemmin - en luultavasti tekisi kirjalle oikeutta!

Murakamin voima on outo. Kymmenen tuntia kuunneltuani olin aivan koukussa - ja aivan pihalla. Työkaverini kysyi mistä lukemani kirja kertoi ja tajusin etten oikeastaan tiennyt eikä se edes haitannut minua, sillä luotin siihen että kirjailija johdattaa minut joskus jotenkin vielä oikeille jäljille. Olen melkoisen vaikuttunut siitä että kirjailija onnistuu kutomaan näin mutkikkaan vyyhden ja koukuttamaan lukijan niin että hän puolisokeanakin haluaa haparoida kohti viimeistä sivua.

Kafka rannalla oli outo ja kiehtova. Kirjailijan ote tarinaan on mielenkiintoinen, kerronta on toisaalta hyvinkin realistista ja kaunistelematonta, mm. seksikohtaukset ovat suorasukaisen kaunistelemattomia, ja silti kokonaisuuteen mahtuu luontevasti myös taianomaisia elementtejä kuten taivaalta satavia kaloja, en voi muuta kuin ihastella!

Kirjan lukijat tekijät jälleen kerran hyvää työtä, joskin Kafkan esittäjällä oli jossain kohdissa ikävä taipumus madaltaa ääntään kuiskaukseksi. Tyylikäs veto kirjan tunnelman kannalta, huonompi juttu meluisassa bussissa istuvan lukijan osalta. Kirja oli muutoin mainio lukukokemus mutta äänikirjatiedosto tuntui olevan osittain korruptiotunut, sillä paikoin kirjan luenta pomppi kuin naarmuista äänilevyä kuunneltaessa. Tämä häiritsi jonkin verran lukunautintoani, mm. eräs tärkeältä ja dramaattinen vuoropuhelu kirjan loppupuolella katkeili niin etten saanut siitä lainkaan selvää.

Naxos Audiobooks, 2007
Kesto: 19h 6min
Lukijat: Sean Barrett, Gordon Griffin, Daniel Philpott
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin, Anna minun lukea enemmän, Luminen omena
Ps. Kyllä nappaan tällä kirjalla pisteen Fantasia Kirjabingosta.

1Q84 Book 3 / Haruki Murakami

Päätin Haruki Murakamin 1Q84 sarjan ensimmäisen niteen (kirjat 1-2) hämmentäviin tunnelmiin. Kirjan loppuratkaisu jäi auki, siksipä oli jatkettava kolmososaan. Kirjojen julkaisutavasta muuten kerrottakoon, että Japanissa 1Q84:n kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät yhdessä niteessä ja tämä kolmas osa erillisenä, vuotta myöhemmin. Lukemassani englanninkielisessä versiossa oli noudatettu samanlaista tapaa, siksi kolmososa tulee myös blogiini omana postauksenaan.

Kirjan kertojina ovat edellisestä kirjasta tutut Aomame ja Tengo, heidän lisäkseen kertojana toimii herra Ushikawa, kieron sorttinen yksityisetsivä, joka edellisessä kirjassa ahdisteli Tengoa. Nyt herra Ushikawalla on uusi toimeksianto, Sagigake haluaa hänen etsivän Aomamen joka ensimmäisten osien tapahtumien jälkeen on kadonnut. Tengokin etsii tahollaan Aomamea ja yrittää samalla selvitellä oman menneisyytensä mysteereitä. Ja jotta ympyrä sulkeutuisi, niin Aomame tietysti etsii Tengoa...

Nyt kun koko setti on luettu, on takki aika tyhjä. 1Q84 ei ollut ihan minun juttuni ja tämän kolmannen osan kohdalla aloin jo turtua ja vähän ärsyyntyä kaikenlaisiin kummallisuuksiin joille ei ollut minkäänlaista loogista syytä. En ole tosikko (ainakaan omasta mielestäni!) ja mielikuvituksen käytöstäkin kyllä pidän, mutta kaipaan silti sitä että asioilla annetaan selityksiä, että voin jollakin tavalla yrittää ymmärtää maailmaa, josta luen. Minun makuuni 1Q84:n jälkeen jäi liian paljon asioita auki, todennäköisesti kyseessä on kirjailijan oma tyylikeino, tapa kuvata tuon rinnakkaismaailman outoutta, mutta jotenkin se kaihertamaan.

Kokonaisuutena 1Q84 on aika raskas, varmaan monelle toki antoisakin kokemus. Kirjan pituus, kokonaisuudessaan n. 1000 sivua, on silti kyllä hurjan paljon. Varsinkin kolmannessa kirjassa oli minusta kappaleita jotka eivät sitten loppujen lopuksi kuitenkaan kuljettaneet tarinaa merkittävästi eteenpäin. Muutenkin kirjassa on paljon juonenosasia, joihin lukija kiinnittää huomionsa, mutta jotka sitten lopuksi eivät kuitenkaan kehity mihinkään. Minusta tämä oli turhauttavaa.

Huh. Nyt se on luettu.

"Like dark, soft water, sadness took over Aomame's heart, soundlessly, and with no warning. The best antidote at a time like this was just to shut off that stream of memories and think only of Tengo. Focus, and recall the touch of the ten-year-old boy's hand as she had held it for a fleeting moment. And then she called forth from memory the thirty-year-old Tengo sitting on top of the slide, she imagined what it would feel like to be held in those large, strong arms."

 Sivuja: 364

1Q84 Books 1 - 2 / Haruki Murakami

Haruki Murakamin 1Q84 on aikamoinen järkele, se on rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni kirjasta. Kansi on kaunis ja kiehtovan oloinen, siitä ei vielä selviä mistä kirjassa on kyse, niinkuin ei nimestäkään. Kaunis mysteeri siis. Mutta iso. Tämä on minulle pieni logistinen ongelma, koska luen kaikkein eniten työmatkallani, mutta tämä järkäle ei ole ihan käsilaukkukokoa. Onneksi sentään on treenikassi...

Murakami on vähän raskasta luettavaa, muutenkin kuin kirjaimellisesti. Tarina on tiivis ja vaikka se onkin arkisen tuntuinen, tuntuu ettei yksikään sana saa livahtaa ohi, missä tahansa saattaa vinkki siitä mistä tässä.  Se lähtee melko hitaasti liikkeelle, ensimmäisen sadan sivun jälkeenkään en ymmärtänyt vielä mistä tässä kirjassa oikein oli kyse. Tämä oli kenties jossain määrin koukuttava asia minulle, huomasin miettiväni kirjaa silloinkin kun en sitä lukenut, kaupan jonossa, punttiksella... Mitä pidemmälle etenin, huomasin tuskastuvani, sillä kaipasin jo tositoimia.

Murakamin teksti on sujuvaa ja yksityiskohtaista, hän antaa myös paljon viitteitä musiikkiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Tapahtumat ovat arkisia, mutta samaan aikaan jollain tapaa surrealistisia. Kirjan juonesta on vaikea sanoa mitään koska siinä toimitaan paljon antamalla pieniä ja hienovaraisia vihjeitä tarinan todellisesta rakenteesta ja tarkoituksesta.

Kirjan päähenkilöinä ovat Aomame, jonkinlainen naispuolinen agentti, jonka tehtävänä on tuhota miehiä, jotka vihaavat naisia, sekä Tengo, miespuolinen matematiikan opettaja/kirjailija jolla on häiritseviä muistoja. Aomame ja Tengo vievät tarinaa eteenpäin vuorotellen, kumpikin omissa kappaleissaan. He vaikuttavat pitkään elävän täysin erillisiä elämiä, kunnes vähitellen pieniä kytköksiä näiden kahden välille alkaa löytyä. Tapahtumien keskipisteessä on Fuka-Eri -nimisen teinitytön käsikirjoitus, Air Chrysalis, jonka Tengo saa tehtäväkseen työstää kirjaksi saakka. Fuka-Eri vain ei ole ihan tavallinen tyttö...

Kirjassa on paljon seksiä, yllättävän paljon mielestäni. Toki tämä on ensimmäinen fiktiivinen Murakamini, joten en tiedä kuuluuko se kenties hänen tyyliinsä. Kirjassa seksi tuntuu melkeinpä korostavan päähenkilöiden arkista yksinäisyyttä, se on jotain vailla sen kummempia tunteita, tapa rentoutua rankan työpäivän jälkeen. Vähän yllätyinkin siitä kuinka mutkattoman arkisesti Tengo ja Aomame suhtautuvat seksiin ja puhuvat siitä, olen ollut sinä uskossa että japanilainen kulttuuri on hyvin pidättyväinen näiden asioiden suhteen. Kontrastina kaikelle tälle toimii kirjassa rakkaus, se pieni hetki, jonka ajan kaksi ihmistä pitivät toisiaan rohkeasti kädestä kiinni.

1Q84 on vaikea luokiteltava. Se voisi olla thrilleri tai rakkaustarina, siinä on aika lailla scifiäkin, lopullinen tulkinta riippuu kenties lukijasta itsestään. Scifi ei ole minun lajini, siksi tietyt elementit kirjassa, kuten Pikkuihmiset (Little People), Air Chrysalikset aiheuttivat ajoittain tuskastumista. Rakkaustarina taas olisi kenties jonkun muun kirjoittamana epäuskottava, kohtaavathan päähenkilöt 623 sivun aikana vain kerran, mutta siltikin rakkaus kantaa vuosien yli ja venyy uskomattomiin mittoihin. Murakami kuitenkin ansaitsee tässä kohdin hatunnoston, sillä jonkin taikatempun avulla nämä asiat eivät häirinneet lukukokemustani.

Uskon että kirja tulee jakamaan mielipiteitä, en totta puhuen itsekään tiedä ihan tarkkaan mitä mieltä siitä olen. Ihan minun kirjani tämä ei ollut jo scifi-puolensa takia. Lukisinko tämän uudestaan? Todennäköisesti en. Aionko lukea sarjan päätösosan? Kyllä. Haluan ehdottomasti saada Tengon ja Aomamen tarinan päätökseen. Pidinkö kirjasta? Hetkittäin en, toisina se kutitteli kovasti uteliaisuuttani. Luulenpa että taidan olla tyytyväinen siitä että luin tämän vaikkei se ollutkaan minulle tarkoitettu.

(Aomame huomaa taivaalla olevan kaksi kuuta.)
"There must be something wrong with my mind, Aomame thought. There has always been only one moon, and there should be only one now. If the number of moons had suddenly incresed to two, it should have caused some actual changes to life on earth. The tides, say, should have been altered and everyone would be talking about it. I couldn't possibly have failed to notice until now. This is different from just happening to miss some articles in the paper."

Sivuja: 623
1Q84, book 3

What I talk about when I talk about running / Haruki Murakami

Ihastuin tähän Murakamiin jo pelkästään nimen perusteella. Hurahdin itse pari vuotta sitten juoksuun ja ajatus juoksemisesta kertovasta romaanista tuntuu ihanalta. Varsinkin kun parhaillani odottelen hartaasti teiden kuivumista ja lenkkipolkujen korkkaamista tältä vuodelta. Luinkin Murakamia hartaasti, kerrankin oikein hidastellen ja nautiskellen, samalla tavalla kuin söisin oikein hienoa ja herkullista konvehtia. Venytin lukunautintoa, Murakamia ei luettu bussissa silloin kun oltiin väsyneitä, koska silloinhan jotain saattaisi jäädä ymmärtämättä. Pidin niin paljon, että saatanpa ostaa tämän omaksikin. Niin että saan nautiskella juoksusta talvisinkin.

Pidin kovasti Murakamin kirjoitustyylistä, se oli yksinkertaista ja konstailematonta, mutta tehokasta, niinkuin juoksu. Oli ihanaa löytää ajatuksia ja kokemuksia, jotka tuntuivat tutuilta. Ehkä juokseminen on siinä määrin lohdullinen laji, että ihanaa löytää joku joka kokee asioita samoin.

Kyseessä on oikeastaan muistelmateos, jossa puhutaan toki paljon muustakin kuin juoksemisesta. Kuten kirjoittamisesta. Murakamin maailmassa tosin nämä kaksi tuntuvat kulkevan käsi kädessä, omien sanojensa mukaan useimmat asiat jotka hän tietää kirjoittamisesta, on hän oppinut juoksemalla päivittäin. Se kertoo sinnikkyydestä, mutta myös vanhenemisesta. Siitä kun nivelet alkavat pettää tai juoksuajat eivät parane kovasta harjoittelusta huolimatta. Ja siitä kuinka hyväksytään se, että vanhenee.

Kansitaiteesta pidin myöskin. Sain käsiini kirjastosta englanninkielisen version, jossa on mukavan 60-lukulainen tunnelma. Vahva ja yksinkertainen värimaailma tuntuu sopivalta.

"I just run. I run in a void. Or maybe I should put it the other way: I run in order to acquire a void."

"I've carried this character around like an old suitcase, down a long, dusty path. I'm not carrying it because I like it. The contents are too heavy, and it looks crummy, fraying in the spots. I've carried it with me because there was nothing else I was supposed to carry. Still, I guess I have grown attached to it. As you might expect."