Leijonankesyttäjä (Fjällbacka #9) / Camilla Läckberg

Lykkäsin tovin Camilla Läckbergin uusimmasta Fjällbacka-kirjasta kirjoittamista. Olen ahminut sarjan kaikki kirjat, joidenkin kohdalla suorastaan sukat jaloissa pyörien. Leijonankesyttäjääkin odotin innolla ja ehkä suuret odotukset olivatkin syynä siihen miksi pienoinen pettymys iski. Kovin mieluusti kirjoittaisin innostuneena ja ylisanoin, mutta näin tällä kertaa.

Leijonankesyttäjä sijoittuu jälleen kerran pikkuiseen Fjällbackaan, joka taitaa tällä menolla olla väkilukuun suhteutettuna jo yksi Ruotsin vaarallisimmista kylistä. Tällä kertaa tapahtumat käynnistyvät kun paikkakunnalta kadonnut teinityttö löytyy vakavasti vahingoitettuna. Tyttöjä on kadonnut useampiakin ja Patrickin tehtävänä on löytää tekijä ennen uutta murhenäytelmää. Patrickin vaimo, kirjailija Erica taas tutkii erästä vanhaa rikosta mutta päätyy sotkeutumaan jälleen kerran miehensä murhatutkintaan.

Jospa aloittaisin positiivisista. Läckberg kirjoittaa vetävästi ja kirjan juoni on tehokas sekoitus jo tutuksi käyneitä ja toimivia elementtejä: menneisyyden haamuja yhdistettynä tämän päivän pahuuteen. Kokonaisuus on mielestäni ihan hyvä, uskoisin että moni dekkariystävä saa aikansa kulumaan mukavasti kirjan parissa. Ongelma on ehkä kuitenkin odotuksissani, sillä Leijonankesyttäjä ei ole - minun mielestäni - yhtä loistava kuin jotkut edeltäjänsä. Juoni tuntuu jollain tapaa toistavan tietynlaista kirjoissa olevaa kaavaa ja valitettavasti tekijäkin oli jokseenkin selvä juttu kirjan alusta saakka.

Oma lukunsa on sitten Erica, joka sai minut miettimään sitä kuinka oudolta tuntuisi jos vaikka Jarkko Sipilän Takamäki joutuisi vähän joka mutkassa väistelemään innokkaan puolisonsa tutkimusyrityksiä...

Gummerus, 2015
Alkuteos: Lejontämjaren
Sivuja:442
Suomentanut Outi Menna

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 9 - synkkää joulua!

Joulukalenterin yhdeksännestä luukusta löytyy: rikos! Joulu kuvataan kirjallisuuden usein nostalgisina
onnenhetkinä perheen ja kimaltelevien hankien keskellä. Aikana, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Tämä idylli tarjoaa myös mielenkiintoisen lähtökohdan jännityskirjallisuudelle - entä jos varjoissa ei piilottelekaan kiltti tonttu? Jos sukujuhlaan tuodaan tuliaisena vanhat vihat? Jos lahjojen hankinta kurittaa liikaa kukkaroa ja paineet täydellisistä hetkistä kasvavat liian koviksi? Kuusen alta löytyy ainakin paljon kiinnostavia teemoja dekkarikirjallisuuden tarpeisiin ja siksi päätinkin tässä luukussa esitellä kolme jouluista rikosta. Kuten Nylon Beat joskus aikoinaan lauloi: "Mustan joulun mulle toit..."

Joulukalenterin seuraava luukku aukeaa huomenna Kirjasfäärissä - mitäköhän Taika on keksinyt? Mikäli missasit edellisen luukun, seuraa piparinmuruja Lumiomenan luo.

Stephanie Barron: Jane and The Twelve Days of Christmas (Jane Austen Mysteries #12)

Ihan ensiksi vietetään joulua Jane Austenin kanssa, Stephanie Barron on nimittäin kirjoittanut kokonaisen dekkarisarjan jonka pääosassa katalia kiemuroita ratkoo itse kirjailijatar Austen. Sarjassa on ilmestynyt jo 12 teosta mutta sattuman oikusta minä aloitin sarjan tuoreimmasta osasta, joka samalla sattuu olemaan joulutarina ja mikäs sen mukavanpaa kuin sukeltaa vanhan ajan joulutraditioiden pariin. Janen maailmassa kokoonnutaan mukavan seurueen kesken kartanoon pelaamaan sanapelejä yhdessä lumen tupruttaessa ikkunan ulkopuolella ja jouluhalon lämmittäessä vieraita. Oikein idyllistä siis, mutta valitettavasti joku kuitenkin saa surmansa ja kukapa muukaan asiaa lähtisi selvittämään kuin tarkkasilmäinen kirjailijatar?!

Soho Press, 2014
Sivuja: 336

Jarkko Sipilä: Hiljainen yö

Kotimaisia joulutarinoita tarjoillaan mm. James Thompsonin toimittamassa Helsinki Noir -antologiassa Jarkko Sipilän toimesta. Hiljaisessa yössä Sipilän dekkarisarjasta tutut Takamäki ja Joutsamo nimittäin päivystävät jouluaattona ja vastaan tulee tapaus, jossa joulupuu on koristeltu jollain muullakin kuin kynttilöillä ja tähtösillä. Tarina on tuttuun tyyliin karu mutta pieni musta pilkekin löytyy kirjailijan silmäkulmasta.

Like, 2014
Sivuja: 319

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckbergin joulutarinalla on pettävän kaunis vaikka innokkaimmat dekkariharrastajat varmasti siitä jo arvaavat mistä onkaan kyse. Alkuasetelma onkin idyllinen, joulunvietto suvun kesken saaristossa: luvassa hauskaa yhdessäoloa, upeita maisemia ja herkullista ruokaa - tai sitten murha? Nuori konstaapeli viettää kirjassa joulua ex-tyttöystävänsä Lisetten upporikkaan perheen seurassa. Vaikka maisemat ovatkin postikorttimaisen kauniit, tunnelma rikasta isoisää mielistelevän suvun kesken ei sitä ole. Perhe on pahin?

Schildts, 2009
Sivuja: 108
Alkuteos: Snöstorm och mandeldoft
Suomentanut Jaana Nikula

Enkelintekijä / Camilla Läckberg

Camilla Läckbergin tuoreen kirjan ilmestyminen on ollut jo useamman vuoden ajan kesäni dekkaripiristys. Parin vuoden takainen Merenneito on vieläkin muistissani koska pyykkien laittaminen jäi kesken kun kirja piti lukea loppuun ja sama ilmiö toistui tänäkin vuonna kun sateinen juhannuspäivä vaihtui hurahti rattoisasti Patrickin ja Erican seurassa.

Kirja palaa jälleen Fjällbackan kylään, joka muuten vaikuttaa oudon viehättävältä paikalta ottaen huomioon kaikki paikkakunnalla tapahtuvat karmaisevat rikokset. Pääsiäisenä 1974 Valön saarelle saapuessaan poliisi kohtaa oudon näyn, pääsiäisateria on katettu, mutta lukuunottamatta yksivuotiasta Ebbaa, ei perheestä näy jälkeäkään. Tapaus jää mysteeriksi, mutta herää uudelleen eloon vuosikymmenien jälkeen kun aikuinen, lapsen hiljattain menettänyt Ebba palaa kotiseudulleen ja alkaa remontoida biologisten vanhempiensa taloa.

Enkelintekijä tempaisi tehokkaasti mukaansa, tarina tuli lopulta jopa uniinikin. Kirjan tämän kertainen tapaus on kiehtova ja samanaikaisesti karmiva ja surullinenkin. Enkelintekijässä on vahvasti mukana myös eräs onneton sukutarina, joka jäi kutittelemaan mielikuvitustani. Seuraava sukupolvi tuntuu todella niittävän sitä, mitä edellinen kylvi.

Kirjassa tapahtuu paljon ja monella rintamalla, mutta Läckberg pitää mielestäni hienosti ohjat käsissään. Hänen henkilönsä ovat aidonoloisia ja heidän kanssaan saa välillä vähän naurahtaa tai liikuttuakin vaikka meno muuten onkin kovaa. Kirjan pääparina ovat tuttuun tapaan poliisissa työskentelevä Patrick ja tämän usein rikostutkintaan sekaantuva vaimo, Erica, jossa kyllä siipalla onkin pitelemistä.

Muistan kritisoineeni Läckbergin edellistä kirjaa liiallisesta rönsyilystä ja olin iloinen huomatessani että Enkelintekijä oli tiiviimpi ja toimivampi paketti, joka on suorastaan mainio kesäiltojen seuralainen. Lisäksi haluan vielä kehua kirjan kaunista kantta, joka sopi täydellisesti juhannukseen. Kannen kuva on Jeppe Wikströmin, suunnittelu Eevaliina Rusasen.

"He olivat päättäneet käsitellä surunsa keskittymällä remontointiin. Kumpikaan heistä ei ollut vakuuttunut suunnitelman erinomaisuudesta, mutta muutakaan heillä ei ollut. Vaihtoehtona oli lakata yrittämästä ja hiipua hiljaa pois."

Gummerus, 2013
Sivuja: 487
Alkuteos: Änglamakerskan
Suomentanut Outi Menna.
Saatu arvostelukappaleena.

Majakanvartija / Camilla Läckberg

Yksi viime vuoden parhaista dekkareista minun laarissani oli Camilla Läckbergin Merenneito, joka koukutti niin että pyykkien laittaminenkin vähän venähti kun samalla piti lukea... Kirja päättyi melkoiseen cliffhangeriin (ja mikähän sille olisi oikea suomenkielinen vastine?) ja onkin varmaan helppo arvata että sarjan seuraavaa osaa, Majakanvartijaa, on odotettu hartaasti. Juuri siitä syystä myös vähän arastelin Majakanvartijaan tarttumista - voisiko se olla niin hyvä kuin edeltäjänsä?

Fjällbackan asukkaista on tällä kertaa vaikeaa kertoa mitään, sillä en halua pilata kenenkään muun jännitystä. Sanottakoon siis vaikka niin että vaikka Merenneidon loppumainingeissa koettiin traagisia hetkiä ja menetyksiä, jatkuu elämä edelleen Fjällbackassa. Gråskärin kummittelevalle majakkasaarelle palaa myös oman kylän tyttö Annie Sam-poikansa kanssa joka tuntuu pakenevan jotakin. Kun Annien nuoruudenrakkaus löytyy yllättäen kuolleena, saa Fjällbackan poliisilaitos taas tekemistä.

Camilla Läckberg esittelee Majakanvartijassa useita erillisiä tarinanpalasia, jotka saavat lukijan pohtimaan sitä miten kaikki lopulta liittyykään toisiinsa. Paljon on arvattavissa ja aavistettavissa, mutta tarjoaa Läckberg yllätyksiäkin. Erilaisten juonten ja henkilöiden määrä onkin tässä kirjassa mielestäni suurempi kuin vaikkapa Merenneidossa ja mielestäni kirja saattaa siitä hiukan kärsiä, kenties kuitenkaan ihan kaikki kuviot eivät olleet sittenkään tarinan kannalta olennaisia. Ainakin minusta esim. kaupunkiin uutta kylpylää remontoivan Viviannen ja Tanskassa karkuteillä olevan Madeleinen kertomukset olivat jossain määrin irrallisia eivät kuljettaneet pääjuonta eteenpäin. Vai aikookohan kirjailija jatkaa näitä juonenkäänteitä seuraavissa kirjoissaan?

Kirjan kantavana teemana perheväkivalta, tärkeä aihe, jota käsitellään hienosti kahdessa eri aikatasossam Annien entinen rakas Matte kun on työskennelyt turvakodissa. Toisena elementtinä kirjassa on yliluonnollinen, Gråskärin majakkasaarella kun huhutaan kummittelevan. Kukaan kuollut ei sieltä lähde... Läckberg käsittelee minusta kummituksiaan kauniisti, heidän tarinaansa pohjustetaan 1870-luvun Fjällbackassa asuvan Emelien tarinalla. Pidin Emeliestä kovin ja melkeinpä pystyin kuvittelemaan hänet majakkasaarelle salkoruusujensa kera, pieni kultatukkainen poika vierellään.

Majakanvartija on viihdyttävä ja laadukas jännäri, ihan Merenneidon tunnelmiin se tosin ei yllä. Plussaa haluan antaa ehdottomasti myös kauniista kannesta, majakkasaari aamuruskossa lintuineen on ihan huikean kaunis ja sai tälle lukijalle aikaan matkakuumeen. Tuommoisiin maisemiin kun pääsisi...

"Hän istuutui varovasti ja aaltojen rytmikäs loiske rantakallioita vasten karkotti vähitellen kehoa piinaavan levottomuuden. He olivat Gråskärissä, hän oli varjo, eikä kukaan löytäisi heitä täältä. He olivat turvassa."

Gummerus, 2012
Sivuja: 503
Alkuteos: Fyrvaktaren
Kirjasta lisää: Leena Lumi
Saatu arvostelukappaleena.

Merenneito / Camilla Läckberg

Voi millaisen kirja Camilla Läckberg on kirjoittanut! Olin suoraan sanottuna haltioissani suljettuani Merenneidon-kannen, niin tehokkaasti se piti minua otteessaan. Viimeisten kappaleiden kanssa kävi niin että jumituin keittiönpöydän ääreen, oli vain pakko lukea loppuun. Huh!

Merenneidon tunnelma oli jollakin tapaa hengästyttävä. Se alkoi rauhallisesti, melkein tavanomaisesti ja siitä vauhti vain kiihtyi. Vähä vähältä pahaenteinen tunnelma kasvoi ja kasvoi - ja mikä loppu! (Juonesta en kuitenkaan halua kertoa liikaa, ettei muiden lukijoiden yllätys mene pilalle.)

Läckbergin kuudennessa kirjassa palataan takaisin Fjällbackan kylään, poliisi-Patrickin ja hänen kirjailija puolisonsa Erican pariin. Eletään kiinnostavia aikoja, Erica odottaa kaksosia ja hänen tuttavansa Christian on juuri julkaisemassa esikoisteoksensa, josta odotetaan suuria. Mutta miksi joku lähettää nimettömiä kirjeitä Christianille? Fjällbackan poliisi tutkii myös kadonneen perheenisän tapausta. Magnus on kadonnut kuin taivaan tuuliin, ilman minkäänlaista syytä.

Merenneito on sikermä tarinoita, jotka lopulta nivoutuvat yhdeksi kokonaisuuseksi. On arkista elämää ja sen rinnalla jotain hurjaa ja vaarallista. Nautin Merenneidossa myös sen arkielämän kuvauksista, lapsiperheen tai omaishoitajan elämästä. Surusta ja menettämisen tuskasta. Tavallisten ihmisten tavallista elämää jossa silti kuka tahansa voi olla susi lampaan vaatteissa. Julmuutta, joka piileskelee tavallisissa kodeissa.

Tämä kirja saa ilman muuta tunnisteen Suosikit!

"Hän kuunteli lamaantuneena. Mitä enemmän hän sai tietää, sitä ohuemmaksi kului hänen jo ennestäänkin heikko elämänlankansa. Hän oli elänyt laina-ajalla, sinnitellyt hengissä ainoastaan tahdonvoimansa ansiosta ja siksi, että oli uskonut järkätämättä rakkauteen. Kun sitä uskoa ei enää ollut, hän antoi otteensa kirvota. Ääni oli viimeinen mitä hän kuuli. Sitten hänen sydämensä lakkasi lyömästä."

Kirjasta lisää: Leena Lumi, Luminen omena
Sivuja: 486