Kirjan päähenkilö on unkarilainen Andras, joka matkustaa Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Eletään vuotta 1938 ja vaikka Eurooppa vielä näennäisesti elääkin rauhan aikaa, ovat tuulet muuttumassa. Juutalaisena Andraskin on perheineen kohdannut jo sortoa ja vain pahempaa on tulossa. Andras kuitenkin heittäytyy innolla opintoihinsa ja tapaa myös salaperäisen ja kauniin baletin opettajan, Clairen.
Pidin kovasti siitä, että kirjasta noin puolet käsittelee aikaa ennen sotaa, mielestäni se on hyvinkin mielenkiintoista aikaa - arkea, joka on juuri muuttumassa joksikin muuksi. Tässä kirjassa juuri tuo aika tuleekin kauniisti esiin, Andraksen elämä on vielä pääpiirteittäin samanlaista kuin monen opiskelijan tänäkin päivänä. Opiskellaan, käydään töissä, juhlitaan, rakastutaan, silti kaiken takana on kuitenkin koko ajan jo sodan ja vainojen varjo.
Minun Pohjantähteni, Andras ajatteli. Minun kompassini pohjoinen.Kirjassa on oikeastaan kaksi tasoa, joista toinen, eeppisempi kuvaa juutalaisvainoja ja toista maailmansotaa. Toinen taso on arkisempi ja sen viestinä on pitkälti rakkaus. Ei vain Andraksen ja hänen kohtalokkaan naisensa välillä vaan myös koko perheen kesken. Tämän tyyppisten kirjojen myötä olen huomannut minusta kuoriutuvan vihaisen lukijan. Kuten Minun kansani, minun rakkaani -kirjan ja monen muunkin myötä huomaan suuttuvani maailman vääryyksistä. Vaikka olenkin lukenut monta kirjaa tästä aiheesta, se silti onnistuu järkyttämään, niiinkuin sen pitäisikin. On käsittämätöntä kuinka helppoa onkaan saada ihmiset vihaamaan toisia pelkän uskonnon tai ihonvärin perusteella, tehdä kokonaisesta kansasta vihollinen, jolla ei enää ole ihmisarvoa.
Lukiessani aloin olla utelias myös kirjailijan suhteen. Miksi amerikkalaisnainen kirjoittaa massiivisen romaanin juutalaisvainoista? Pieni tutkimus netissä paljasti että Orringerin isoisä, Unkarista kotoisin olevan nuori juutalaismies, oli opiskellut muutaman vuoden ajan Pariisissa arkkitehtuuria... Näkymätön silta toki on Orringerin mukaan fiktiota, mutta hän sanoo isoisänsa tarinan luonnollisesti vaikuttaneen kirjan sävyihin. (The Daily Beast: The Writers to Watch, 24.03.2010)
(Andras kuulee hallituksen arvioineen puolentoista miljoonan puolanjuutalaisen kuolleen.)
"Puolitoista miljoonaa juutalaista miestä, naista ja lasta - miten sellaisen määrän käsittää? Andras tiesi, että Dóhany-kadun synagoogan penkeille mahtui kolmetuhatta ihmistä. Jotta sinne saisi mahtumaan puolitoista miljoonaa, koko rakennus kaarineen, kupoleineen ja maurilaisine koristeineen, parvineen, tummasta puusta tehtyine penkkeineen ja kullattuine arkkeineen pitäisi kertoa viidellä sadalla. Ja sitten pitäisi nähdä jokainen noista synagoogista ääriään myöten täynnä: pitäisi kuvitella joka ainoa mies, nainen ja lapsi ainutlaatuisena ja korvaamattomana ihmisolentona, sellaisena kuin Andras piti Mendel Horovitizia ja Norsunluutornia ja veljeään Mátyásta, ja kuvitella heille jokaiselle toiveita ja pelkoja, isä ja äiti, syntymäpaikka, oma sänky, ensirakkaus, muistojen seitit, kätketyt salaisuudet, iho, sydän ja äärettömän monimutkaiset aivot - nähdä heidät ensin mielessään sellaisina ja sitten kuolleina, ikiajoiksi pois pyyhkäistyinä - kuinka sellaista tuhoa voisi käsittää?"
Mielenkiintoista muuten huomata miten erilaisia lukunopeuksia kirjat vaativat/sallivat. Ahmaisin tämän paksukaisen kolmessa päivässä, mutta 250-sivuinen Kultapoika, smaragdityttö vei lähes viikon. Kirjan sivumäärää arasteleville siis rohkaisua - nämä 765 sivua menevät kuin siivillä!
Otava, 2011
Sivuja: 765
Alkuteos: The invisible bridge
Kirjasta lisää: Leena Lumi, Luettua, Riinan lukuisat kissanpäivät, Täällä toisen tähden alla
Juonikeskustelua kirjasta käydään Juonittelua-blogissa!
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Unkari
So American: Modern Woman Writers, Florida