Aurora / Raija Oranen

Aurora Karamzin on kiehtonut minua siitä saakka sairastuin ja jouduin joksikin Auroran sairaalaan.
Tylsistynyttä ja vähän koti-ikäväistä pikkutyttöä huvitettiin kertomalla Aurorasta tarinoita jotka kävivät tyttösestä prinsessasadusta ja vähän helpottivat oloani. Kiinnostus kuitenkin jäi, etenkin kun Auroran historia osoittautui aikuisena prinsessasatua kiehtovammaksi ja siksipä tämä Raija Orasen uutuusromaanikin piti napata heti luettavaksi.

Ihanainen Aurora oli oman aikansa kohukaunotar, jonka rakkauselämässä riitti varmasti juoruiltavaa 1800-luvun Helsingin salongeissa. Suomalaisneitonen eteni keisarinnan hovineidosta Venäjän rikkaimman miehen puolisoksi ja muutaman mutkan kautta merkittäväksi suomalaiseksi hyväntekijäksi.

Orasen tekstiä oli miellyttävä lukea ja nautin erikoisesti hänen tekstinsä pienistä huumorinpilkkeistä ja papa Walleenin, Auroran isäpuolen, lupsakan nokkelasta hahmosta joka mukavasti tasapainotti Auroran vakavuutta ja mietteliäisyyttä. Naisen henkilökuvan ohella Oranen kuvaa myös taitavasti Suomen historiaa, aikaa jolloin maa etsi omaa identiteettiään Venäjän vallan alaisuudessa - mielenkiintoista luettavaa tämäkin!

Ehkä suurin haaste Auroraa lukiessa oli hyväksyä se, että Oranen oli kirjoittanut historiallisiin faktoihin perustuvan teoksen, hetkittäin nimittäin toivoin että lapsuuteni kauniilla prinsessalla olisi ollut hiukan helpompi elämä. Sellainen, joka voidaan kuitata sanoin "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka". Toisaalta, oikean elämän kauneus taitaakin olla siinä, että se ei noudattele käsikirjoituksia ja maalaa paletin kaikilla sävyillä, myös niillä tummilla.

(Papa Walleen opastaa nuorta Auroraa politiikan kiemuroihin.)"- Tietävät mitä?
- Että Ruotsiin päin pitäisi olla kallellaan ja haukkua kohti itää, tyttöseni. Ei siitä semmoisesta mitään tule. Se on silkkaa kiihkoilua ja romantiikkaa, sanon minä. Meidän on hyvä olla Venäjän kanssa, kun ollaan sovussa ja sievästi eikä ärsytetä turhan takia, emmehän me ole mitään terrierikoiria, emmehän?"

Teos, 2014
Sivuja: 633

Kuninkaiden tiet / Raija Oranen

Raija Orasen Metsästäjän sydän oli ihan ensimmäinen kirja, jonka blogiani varten luin ja tuntui siksikin mukavalta tarttua Orasen uutuuteen Kuninkaiden tiet, jossa jälleen kerran seurataan Suomen itsenäisyyden isiä. Jos Metsästäjän sydän vei lukijansa tasavallan syntyvaiheisin Mannerheimin myötä, mennään Kuninkaiden teissä ajassa taaksepäin Ruotsin vallan aikoihin, jossa nuori Gustaf Mauritz Armfelt hurmaa ja politikoi.

Kuninkaiden tiet seuraa Armfeltin elämää ja uraa Ruotsin hovin nousevana tähtenä, joka päätyy kuningas Kustaa III:n hyväksi ystäväksi ja jopa rakastetuksi. Kansainvälinen politiikka on käymistilassa, Venäjää hallitsee suvereenisti Katariina Suuri ja Ranskassa vallankumous tekee tilaa Napoleonille. Kaiken keskellä on myös Suomen kysymys, sillä Ruotsin raja on keisarinnan mielestä aivan liian lähellä Pietaria...

Raija Oranen on tehnyt hienoa työtä pyrkiessään tuomaan tuon varsin kuohuvan ajan eloon. Myös kannen kuva, kartta shakkinappuloineen, tuntuu kuvaavan loistavasti kirjan teemaa, sillä melkoista shakkia on tuo aika ollut. Viihdyin Armfeltin seurassa ehkä paremmin kuin ensin arvasinkaan, mutta näin jälkikäteen ajatellen jokin kuitenkin jäi lukukokemuksestani puuttumaan. Aihe kokonaisuutena on aika haastava, sillä poliittisesti tärkeitä tapahtumia ja henkilöitä on runsaasti ja tämä saattaa jo vähän turruttaa lukijaakin.

Myös Armfelt on varsinkin kirjan alkupuolella hiukan kaukainen hahmo, joka tuntuu enemmäkseen keskittyvän pitkin poikin Eurooppaa temmeltämiseen Kustaan kanssa. Kustaa III jostakin syystä muistutti minun kuvitelmissani hämmästyttävän paljon takavuosien Musta Kyy -sarjassa ollutta, Hugh Laurien esittämää prinssi Yrjöä pitseineen ja toistuvine ha ha -kommentteineen. Laurien hahmo on toki mainio, mutta komediallisuuden takia minun oli vaikea ottaa kirjan Kustaata tosissani.

Kokonaisuutena Kuninkaiden tiet oli mukavan informatiivinen, sujuva ja kiinnostava romaani, jossa vilahtelevat monet muutkin historiasta tutut hahmot, kuten huono-onninen Marie-Antoinette ja Katariina Suuri. Sivuhenkilöistä kiinnostavin minusta olikin Marie-Antoinetten rakastaja, ruotsalainen kreivi von Fersen, jonka elämäntarina sai hetkeksi miettimään elämän mielettömyyttä. En tiedä miksi juuri tämä kiinnosti minua niin paljon...

Samasta aiheesta lisää: Tanssi yli hautojen

(Armfeltin ja Napoleonin välit ovat ... viileät.)- Kas, paroni Armfelt on vielä Pariisissa, Napoleon sanoi.
- Milloin paroni aikoo lähteä täältä?
Selvempää haastetta tuskin saattoi heittää. Armfelt otti sen vastaan. - Minä lähden niin pian kuin säät kevään myötä ovat riittävän hyvät, hän vastasi rauhallisesti.
Napoleon katsoi häntä tuikeasti, kaikki lempeys oli kadonnut, silmissä välähti ilkeä tuli. - Minun mielestäni sää on jo nyt riittävän hyvä.
Se oli käsky häipyä. Armfelt päätti teeskennellä tyhmää. - Ilma on ehkä lämmin, hän sanoi, - mutta tiet ovat valitettavasti niin huonokuntoisia, ettei niillä voi näin aikaisin keväällä ajaa muilla kuin sotavaunuilla. Minun on siis valitettavasti odotettava, että luonto tekee sen, mihin edes konsuli ei pysty, eli kuivaa tiet.

Teos, 2012
Sivuja: 508

Metsästäjän sydän / Raija Oranen

Tässä kirjassa kohtaavat Mannerheim ja Hjalmar Linder,  kaksi niin samanlaista ja kuitenkin erilaista miestä. Gustav on kurinalainen, sotilas kun on, Hjalmar tuhlaileva riskinottaja, joka elää ylenpalttisesti. Silti heitä yhdistää sekä ystävyys että kunnia ja rakkaus kotimaata kohtaan. Ja miksei kohtalokin, tiettyyn pisteeseen saakka.

Kuvittelin alunperin että olisin ollut kiinnostuneempi Gustavin tarinasta, onhan Mannerheim kuitenkin kansallissankari. Yllättäen kuitenkin Hjalmarin persoona ja tarina veti kuitenkin enemmän puoleensa, ehkä siksi että Hjalmar on jollain tapaa Aku Ankka-mainen hahmo. Kaikkine virheineen inhimillinen ja hauska, herkkäkin. Isänmaan ja ihmisarvojen puolustuksessa rohkea ja uhrautuva.

Pidin kirjan historiallisuudesta, tuntui siltä että taas oppi vähän jotakin. Samoin rakenne, jossa kerrotaan kummankin miehen tarinaa rinnakkain, miellytti. Jollakin lailla rinnastus toimi ja yhtäläisyyksiä löytyi, vaikka ensimietinnältä näissä kahdessa miehessä ei paljon yhteistä olisikaan.

Naisten roolit olivat pieniä, vaikka takaliepeen perusteella ehkä ajattelin suurempaakin osaa. Kirjan luettuani ymmärrän miksi, näiden miesten kanssa ei olisi varmasti ollut helppoa elää...