Lue naiselle ammatti ja Sofi Oksasen Norma

Pyysivät Naisten pankista kertomaan mitä lukutaito minulle merkitsee. Todella paljon, sanoisin. Muistan jopa sen kun kirjaimet alkoivat ensimmäisen kerran avautua. Keittiömme seinällä oli kortti jossa oli jokin teksti. (En enää muista mitä siinä luki.) Oli minulle kerrottu mitä kortissa luki mutta kun halusin osata ihan itse sen lukea. Istuin pitkään aikaa miettimässä kirjaimia - O niin kuin onni, N niin kuin nappi - sehän on ON! Hitaasti mutta varmasti etenin ihan viimeiseenkin sanaan saakka ja tajuttuani, että olin lukenut koko lauseen ihan itse, olin niin ylpeä. Se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen muistan tuon kokemuksen, kuvaa varmasti kuinka iso juttu se oli.

Sittemmin lukutaito on antanut minulle paljon muutakin: koulutuksen, ammatin, kyvyn hankkia tietoa ja selviytyä. Pystyn selättämään karttojen kiemurat ja löytämään internetistä hyödyllistä tietoa melkein mistä vain: marttojen tahranpoisto-ohjeista vaikka viisumin hakemiseen saakka. Maailma on avoinna ja lukuharrastukseni kutittelee mielikuvitustani makoisalla tavalla, tarjoten pienen pakopaikan arjen kiireistä. Lukutaito on tärkeä asia, se on ollut yksi elämäni kulmakivistä.

Tämä toiminee taustana sille, miksi haluan olla tässä Naisten pankin kampanjassa mukana. Tiedostan kuuluvani niihin onnekkaisiin joille on osunut jo syntymässä lottovoitto ja haluaisin jakaa mm. tämän lukemisen tärkeän taidon muillekin. Tänä vuonna Naisten pankki ja Sofi Oksanen ovat yhdistäneet voimansa asian puolesta, Oksasen kirjan julkaisukiertueelle on kutsuttu kaikki kehitysmaiden naisten hyvinvoinnista ja toimeentulosta kiinnostuneet. Tapahtumien aikana kirjailija kertoo Normasta ja signeraa teoksiaan, samalla on mahdollista myös tukea Naisten pankin toimintaa kehitysmaissa. Katso tarkemmat aikataulutiedot tai ilmoittaudu mukaan täältä.

Ja sitten siihen kirjaan. Minulle Kun kyyhkyset katosivat oli SE kirja joka Sofi Oksasen tuotannosta kolahti ja siksi odotukseni Norman suhteen olivat korkealla ja kirja kieltämättä lunastikin aimo osan niistä.  Jo lähtökohta - päähenkilön, Norman, äiti on juuri kuollut hyäpättyään junan alle ja nuori nainen yrittää selvittää siihen syytä. Pian selviää että Anitalla on ollut meneillään Ukrainassa salamyhkäisiä hiusbusineksia ja Normallakin on oma salaisuutensa säilytettävänään...

Norma muistutti minua jälleen siitä, kuinka taitava kirjailija Sofi Oksanen. Teksti on vaivatonta, sujuvaa ja nokkelaa, kirjailija maalailee sanoillaan paperille tunteita ja tunnelmia aina pelosta, hulluuteen, epätoivoon ja onneenkin saakka. Taustalla on isoja ja synkkiä teemoja mutta samalla kirjassa vahvasti läsnäoleva maagisen realismin elementti keventää tehokkaasti tunnelmaa ja tuntuu hetkittäin jopa kujeilevalta. Kirja sopii loistavasti myös aiheensa puolesta Naisten pankin kampanjaan sillä kirjailija nostaa esiin naisten aseman ja yritystoiminnan esiin. Kokonaisuutena olen myös vaikuttunut Sofi Oksasen monipuolisuudesta - ei kahta samanlaista kirjaa. Suosittelen!

Like, 2015
Sivuja: 304
Saatu arvostelukappaleena.

Kun kyyhkyset katosivat / Sofi Oksanen

Tässä sitä perutaan pyhiä puheita. Niin kuin minäkin sanoin että luen Kun kyyhkyset katosivat sitten aikanaan, ei se minua niin kauheasti kiinnosta. Ja sitten menen kirjastoon, näen kirjan Bestseller-hyllyssä ja klonkkuus iskee. Nappaan kirjan nopeasti kirjan kainalooni, hyvä etten jopa myhäile kun kuulen erään miehen selvittelevän kirjaston tiskillä KKK:n varaustilannetta (joka on hurja!). "Mullapa on se ja menen tästä sen lukemaan!"

Minun ennakko-odotukseni kirjan suhteen olivat sekavat. Kirjan ympärillä pyörinyt hype oli herättänyt luonnollisesti kiinnostukseni, siltä tuskin juuri kukaan olisikaan voinut välttyä. Olin lukenut Kvartertin kaksi edellistä osaa, sekavin tuntein. Varsinkin Puhdistus oli kyllä tehnyt vaikutuksen, mutta se oli jättänyt myös jälkeensä pahan olon. Olin kuullut kirjan olevan vaikea, joten oikeastaan jännitinkin vähän siihen tarttumista.

Osoittautui, että oli hyvä uskaltautua lukemaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä huolimatta. Sillä minusta KKK ei ollut vaikea, päinvastoin. Vaikka kirjassa onkin selkeä, jossain määrin jopa sotakirjoista tuttukin juoni, osaa Oksanen tehdä sen uudenlaiseksi. Hän osaa luoda tunnelmia, jotka ovat aistittavissa rivien väleistä, saksalaisten miehityksen ajan toiveikkaita, melkein keski-Eurooppalaisen keveitä tuokioita kahvilassa, ostoksilla, takkatulia ja silkkisukkia. Kesäisiä päiviä Viron maaseudulla, aittoja ja yksinkertaista elämää. On neuvostoajan harmaus ja ankeus. Mutta kaikkialla on aina varjonsa ja niissä aina jotain uhkaavaa.

Hän eli mustan valkoiseksi.

Kirjassa liikutaan tuttuun tapaan kahdella aikatasolla, 1960-luvun Virossa jossa toveri Parts kirjoittaa kirjaa natsimielisten sodanaikaisista rikoksista. Partsin tehdessä tutkimusta silmiin osuu tuttu nimi, henkilö, jonka hän luuli jo kuolleeksi. Joku, joka tiesi liikaa. Toinen aikataso onkin sotavuosissa, jossa Edgar, Roland ja Juudit yrittävät kukin selvitä vaikeista sota-ajoista. Sota heittelee ihmisiä puolelta toiselle, vihollisista rakastavaisiksi ja pakko tekee kyyhkysistäkin kyitä.

Oksasen kirja on miellyttävän monitasoinen, se kiinnosti niin sotakuvauksena kuin psykologisena romaaninakin. Pidin myös kovasti siitä, kuinka Oksanen kertoo palasen sieltä, toisen täältä ja jättää loput lukijan itsensä ymmärrettäväksi. Aina ei tarvitse selittää kaikkea juurta jaksain, tietty salaperäisyys tukeekin kirjan tunnelmaa.

Minulle Kun kyyhkuset katosivat oli erittäin positiivinen kokemus, se oli vaikuttava ja mukaansatempaava ja sen henkilöt tuntuivat kaikessa erehtyväsiyydessään inhimillisiltä. Kirja näyttää hyvin sodan armottomuuden ja sen, kuinka poikkeukselliset olosuhteet voivat tuoda ihmisistä aivan uusia puolia esiin. Vasta pakon edessä selviää, mitä kirjan henkilöt eniten rakastavat - itseään, isänmaata vai jotakuta muuta?

"Nainen nousee autoon, auton sisällä syttyy yksityisiin hetkiin kuuluva valo ja autossa odottava mies nostaa kätensä naisen olkapäille, kohottaa kämmenensä nostaakseen naisen hiuksia, korvalehteä ja heidän autonsa valo pimentää kadulta päivän, siitä tulee majakka keskelle mustaa merta eivätkä he edes huomaa sitä, koska he eivät näe ympäröivää maailmaa, he eivät tarvitse sitä, vaan sytyttävät toisensa, mies koskettaa naisen korvalehteä, valo syttyy, heidän valonsa."

Like, 2012
Sivuja: 365
Kirjasta lisää: Kirjan tuotantoblogi, Sivulauseita, Opuscolo

Stalinin lehmät / Sofi Oksanen

Puhdistuksen innoittamana tartuin myös Stalinin lehmiin, siinäkin oli se tietty surumielisyys, joka ei kuitenkaan antanut laskea kirjaa käsistään. Stalinin lehmätkään ei ole "kiva" kirja, sen luettuaan ei ole hyvä mieli, silti se jostain syystä oli pakko lukea melkein yhdeltä istumalta. Oksasen kirjoissa ei ole onnellisia loppuja niinkuin amerikkalaisissa elokuvissa, niinkuin ei ole elämässäkään aina. Ehkäpä se onkin syynä siihen miksi kirjoista ei jää hyvä mieli, jollain tasolla sitä toivoo luku-urakan päätteeksi tutuksi tulleille henkilöille loppua jossa he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Näin ei vain aina käy.

Jos Puhdistus kuvasi elämää Virossa, siirtyy Stalinin lehmät lahden toiselle puolelle, Helsinkiin ja sysi-Suomeen. Päähenkilöinä ovat Katariina, joka 70-luvun lopulla avioituu ja muuttaa Suomeen ja hänen tyttärensä Anna, joka elää kahden kulttuurin puristuksessa. Virolainen tausta pitää yrittää salata Suomessa, silti kaipuu äidin kulttuuriin on kova. Oksanen kuvaa osuvasti kulttuurien, suomalaisten ja virolaisten, eroja, säälimättä kumpaakaan ryhmää.

Stalinin lehmät on myös tarina bulimiasta. Se oli mielestäni osuus, jota oli vaikeinta ymmärtää. Ehkä siksikin että syömishäiriöstä kärsivän mieli varmaankin toimii eri tavalla kuin terveen. Bulimiasta ei ole mukava lukea, mutta luulen sen olleen kuitenkin hyödyllistä.

Lukiessani Annan elämästä kahden kulttuurin välissä jäin muuten väkiskin miettimään sitä, kuinka paljon Annassa ja Sofissa oli yhteistä?

Puhdistus / Sofi Oksanen

Päätinpä minäkin lukea Puhdistuksen, kun sitä on niin kovin kehuttu ja kohuttu. Jäi vähän kaksijakoiset tunnelmat. Toisaalta Puhdistus tempasi mukaansa ja oli pakko ahmia tarina loppuun eräänä iltana vaikka uni jo painoikin. Viron historiaan ei ole juuri tullut perehdyttyä, ehkä pitäisi kun kuitenkin naapurista on kyse. Voin kuvitella että surullisia tarinoita varmaan piisaa. Elämän karuus riipaisi, Aliide-mummo kärpäsineen, Zaran kohtalo...

Mutta sitten. Uteliaisuus jää taas vähän kiusaamaan. Ingelin ja Lindan vaiheet jäivät vähän pimentoon, ehkä siksi kun en tuota historian vaihetta tunne, enkä ehkä osaa kuvitella oikein mitään. Koska kerran uteloitti, niin googlettelin vähäsen ja selvisi Aliiden tyttären, Talvin, tarina, samoin kuin Lindan, on kerrottu kirjassa Stalinin lehmät. Eli seuraavaksi täytyy siis lukea se, täydentää palapeliä.

Kaksijakoisuus ulotttuu henkilöhahmoihinkin, en osaa oikein päättää onko Aliide mukava hahmo vai ei. Ehkä kallistuisin näiden kahden välimaastoon ja sanoisin että draaginen hahmo. Sellainen, joka koki kovia ja teki asioita, koska oli pakko. Ja tavallaan maksoi siitä hinnankin, yksinäisyydellä ja rakkaudella, johon ei vastattu.