Kaukamoinen / Petteri Hannila

Sain ilokseni luettavakseni Petteri Hannilan uunituoreen Kaukamoisen, kertomuksen joka ottaa inspiraationsa Suomen muinaisista heimoista, karusta luonnosta ja sisukkaasta naisesta sekä vanhan runouden poljennoista.

lokin laihan lapsi lienet

vedestä naisesi vedetty

toista maata, toista luuta

eri puolia pidätte

päätökset hän päättelevi

suuret työstelee päätökset

sinä pieniä pakerrat

Kaukamoinen kertoo Vierran, Kainujen heimoon kuuluvan tytön tarinan. Kainut ovat muinainen heimo, jossa naiset ovat hallitsevassa asemassa ja Vierrankin nimi nousee esiin pohdittaessa päällikön seuraajaa, onhann nainen taitava soturi ja metsästäjä. Vierran kohtalona on kuitenkin kulkea vierailla mailla vaikeita polkuja hänen Aure-serkkunsa noustessa päälliköksi.

Pidin kovasti Petteri Hannilan tekstistä, joka herätti hienosti metsäisen kansan tunnelmat eloon. Oli mukavaa lukea fantasiaa, joka pohjasi omaan kulttuuriini. En tiedä kuinka paljon tarinasta on kirjailijan mielikuvitusta, kuinka paljon tutkimusta, mutta tarina on ainakin minun makuuni riittävän uskottava. Kaukamoinen on Hannilan esikoisteos ja se on julkaistu aiemmin englanninkielisenä versiona nimellä Fargoer.

Kertomus on toimiva, realistinenkin. Vierra ei ole mikään kaikkivoipa sankaritar, vaan enemmänkin realistinen henkilö, joka nousee vaikeuksistaan huolimatta ja yrittää kuunnella sydäntään. Hän on rakastava ja viisas, omille virheilleen turhankin ankara nainen, mutta samalla myös taitava soturi joka antaa kelpo vastuksen viikingeillekin - kelpo sankaritar siis!

Kaukamoisen tarina on verevä ja ikiaikainen, kirjailija maalaa taitavasti lukijan silmien eteen metsät ja aavat, nahkaiset teltat ja nälkäiset sudet. Hannila ei tarjoa lukijalleen onnellisia satuloppuja, joissa kaikki palaset loksahtavat paikoilleen vaan on kirjoittanut jotain todellisen kirpeää. Mutta onkohan Kaukamoisen vaellus edes todella loppu, kenties tarina saa vielä jatkoakin?

"Suden samea silmä ei enää nähnyt naisen pysähtymistä nuoren, vaaleatukkaisen pojan ruumiin viereen. Se ei voinut enää huomata naisen surumielistä katsetta tämän sulkiessa pojan auki jääneet silmät. Eikä sitä, kuinka nainen lähti hiihtämään rivakoin vedoin kohti pohjoisa, kotiseutuaan, taakseen katsomatta."

PS. Tämä on 500. postaukseni!

Omakustanne, 2013
Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Kirjan kotisivut
Saatu arvostelukappaleena.

Risti aallokossa / Veli-Pekka Törmälä

Tämä postaus onkin minulle hiukan erilainen, sillä tällä kertaa aiheena on erään iäkkään sukulaiseni kirjoittama omakustanne. Kirjailija itse on kovin kaino, joten siksi en postauksessani esittele häntä tai kirjaansa tarkemmin vaan kerron enemmänkin lukukokemuksesta.

Motivaatio kirjan kirjoittamiseen juontaa juurensa jo 1960-luvulta. Perheen isä, kirjan päähenkilö, loi uransa kirkonmiehenä. Vanhenmiten hän alkoi kerätä talteen palasia oman sukunsa historiasta ja jakoi ne poikansa, kirjailijan, kanssa. Sairastuttuaan isä pyysi poikaansa jatkamaan hänen työnsä sukuhistoriikin kirjoittajana loppuun. Vuodet vierivät ja nyt tämä poika, itsekin jo eläkeläinen, päätti vihdoin koota isänsä tarinan kirjoihin ja kansiin. "Kun vielä pystyn."

Itse tarina on oikeastaan melko kiinnostavakin, joskin saman tyyppisiä kulkee varmasti monessakin suomalaisessa suvussa. On nuori mies, joka onnistuu hukkaamaan omaisuutensa, mutta saa varakkaan neitosen naimaan itsensä suvun vastustuksesta huolimatta. Mies osoittautuu melko kelvottomaksi ja lopulta hylkää vaimonsa ja pienen poikansa. Kaikista vastuksista huolimatta yksinhuoltajaäiti onnistuu kasvattamaan ja kouluttamaan itselleen kelpo pojan. Poika, sankarimme, opiskelee lääketiedettä, mutta kokee lopulta kutsumuksekseen papin työn. Elämä ottaa ja antaa, on sotavuosia, rakkautta, perhe, työtä, menetyksiä...

Oli melko erikoista alkaa lukea kirjaa, jonka suurimmat juonenkäänteet minäkin jo tunsin. Se oli tavallaan sykähdyttävääkin, ajatella että kirja on samalla osa minunkin tarinaani. Ainoastaan harmittelin ettei muistoista ollut löytynyt enempää tietoja päähenkilön äidistä (kirjailijan isoäidistä), joka kaikesta päätellen oli sitkeä ja kekseliäs suomalainen nainen, joka kyllä olisi tarinansa ansainnut.

Olen iloinen siitä että tämä kirja kirjoitettiin, minusta tuntuu hyvältä ajatella että kappale edeltävien polvien historiaa on turvallisesti tallessa kansien välissä ja että jälkipolvet kenties joskus selaavat tuota kirjaa - eivätkä edesmenneet rakkaat siten ehkä koskaan unohdu. Samalla jäin miettimään oman sukuhaarani tarinaa, ehkä sekin pitäisi kertoa tai tallettaa? Mitä luulette, onko jokainen ihminen kirjan arvoinen?

(Ote päähenkilön enon kirjeestä 27.VIII - 10)"Tunnen sinut hyvin. Olen sinua vuosikaudet hiljaisuudessa tutkinut ja luulen luonteesi pohjalta löytäneeni hiljaisen ja nöyrän alakuloisuuden. Se on sukumme merkki. Kenellekään se ei koskaan ole tappioksi ollut. Päinvastoin se on kannustanut meitä hiljaisuudessa tarkkailemaan ympärillämme sykkivää elämää ja rakastamaan sitä."

Omakustanne, 2012
Sivuja: 173
Kiinnostuneet voivat tiedustella kirjaa numerosta: 0400528416