The Kizuna Coast (Rei Shimura #11) \ Sujata Massey

Taisin kiljaista ihan ilosta tajutessani että vuosien tauon jälkeen Sujata Massey on julkaissut uuden osan rakastamastani Rei Shimura -dekkarisarjasta. Niille, joille Rei ei entuudestaan ole jo tuttu, kerrottakoon että Rei on nuori japanilaisamerikkalainen antiikista innostunut nainen joka sotkeutuu rikosvyyhteen jos toiseenkin. Dekkarit ovat kepeitä ja toimivia ja koska Rei seikkailee usein Japanissa, tarjoavat ne myös oivan mahdollisuuden nojatuolimatkailuun.

Sarjan kymmenes kirja oli tarkoitettu päättämään sarja, mutta kun maanjäristys ja tsunami runtelivat Japania vuonna 2011, heräsi rakkaus maata kohtaan kirjailijassa ja uusi Rei Shimura -kirja alkoi syntyä. Katastrofi onkin keskeinen elementti kirjassa ja tuo Rein seikkailuun uusia, hieman tummempia sävyjä.

Tarina alkaa samoista hetkistä, jolloin kirjailijan into kirjoittaa taas heräsi. Rei Shimura katselee Hawaijin kodissaan kauhistuneeena uutisia Japanin katastrofista kun hän saa puhelun entiseltä työnantajaltaan, herra Ishidalta. Sympaattinen vanha herra on ollut antiikin osto-matkalla alueella jonne tsunami iski ankarimmin ja tarvitsee apua kotiinpääsyssä ja nuoren assistenttinsa löytämisessä. Peloton Rei ei aikaile vaan pakkaa laukkunsa ja suuntaa katastrofialueelle auttamaan.

Kuten sanottua, tämä on hiukan erilainen Shimura-kirja. Se keskittyy suuresti luonnonkatastrofin tuhojen kuvaamiseen ja jotkin kirjan kohtaloista ovatkin sydäntäsärkeviä. Mieleeni tuli usein myös elokuussa kuuntelemani Summertime-kirja, jossa oltiin hieman samantyylisissä tunnelmissa. Rikostarina jää mielestäni tällä kertaa hiukan vaisuksi, kenties suuronnettomuus on taustana niin dramaattinen ettei yksittäinen pikku murha enää oikein tunnu sitä vasten juuri miltään?

Oli kuitenkin ihanaa palata takaisin Rein seikkailujen pariin, melkein kuin tapaisi vanhan ystävän vuosien jälkeen. Historia ja japani kiinnostavat edelleenkin ja vietinkin aikaa googletellen japanilaisten lakeeriesineiden kuvia - ne ovat juuri niin upeita kuin kirjaa lukiessani kuvittelin!! Myös tarina, kaikessa poikkeuksellisuudessaan tuntuu ajankohtaiselta ja kiinnostavalta ja saa minut toivomaan että Sujata Massey kirjoittaisi lisää!

"Kizuna means connection: the help people give each other, especially when there's serious trouble. Remember when you gave me the rice balls for breakfast? Ishida-san and I wouldn't have had anything to eat that morning if it wasn't for your kizuna."

The Ikat Press, 2014
Sivuja: 372

Pari kirjaa Pohjois-Koreasta: Diktaattorin keittiömestari ja Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Tunnustetaan: minulla ei ole mitään lukusuunnitelmaa (oikeilla bloggareilla on exceleitä!), juttuni ovat täysin fiilispohjaisia ja olen kirjaston Bestseller-hyllyn johdattelema lammas. Tällä kertaa löysin kaksikin kirjaa Pohjois-Koreasta joten luonnollisestikin tästä seurasi omaperäinen ajatus kirjojen kimppapostauksesta.

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Kenji Fujimoto (salanimi) toimi 13 vuoden ajan Kim Jong-ilin kokkina. Sisäpiiriläisenä hän pääsi osallistumaan eliitin ylelliseen elämään, joka tuntui koostuvan herkuista, juhista ja monenlaisista etuisuuksista. Mutta diktaattorin läheisyydessä on myös vaaransa, se on liekki joka voi myös polttaa.

Fujimoton kirjan vetovoima on ehdottomasti sen aiheessa: on kiinnostavaa päästä kurkistamaan diktaattorin elämään josta kerrotaankin yksityiskohtaisesti, aina erilaisten tapahtumapaikkojen pohjapiirroksia myöten. Kirjailijan tekstissään käyttämä sävy herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia: minullekun on Kim Jong-ilistä muodostunut jokseenkin negatiivinen kuva, mutta kirjassa hänestä puhutaan ihailevaan sävyyn, on selvää että diktaattorilta saadut kehut ovat merkinneet paljon Fujimotolle. Muutoinkin Kenji Fujimoton elämä Pohjois-Koreassa tuo mieleeni Liisan seikkailut ihmemaassa, sillä jokseenkin samaan tapaan mies katoaa Kim Jong-ilin luomaan erikoiseen maailmaan unohtaen Japanin elämänsä, vaimon ja lapset.

Diktaattorin keittiömestari ei ole tajunnanräjäyttävä lukukokemus, ehkei sen tarvitsekaan olla, se herättänee tunteita ja ajatuksia joka tapauksessa. Omat tunnelmani lukemisen aikana vaihtelivat hämmästyksestä ja huvituksesta aina kiukkuun saakka. Muistin lukeneeni Pohjois-Korean nälänhädästä ja ylimystön mässäily tuntui tuota taustaa vasten erityisen ikävältä. Fujimoto puhuu useampaan otteeseen myös maan nykyisestä hallitsijasta, Kim Jong-unia, jota kirjailija pitää isäänsä modernimpana ja rennompana hallitsijana. Uskaltaisiko uskoa?

Gummerus, 2014
Sivuja: 230
Alkuteos:  Kimu Jon'iru no ryorinin: machika de mita dokusaisha no sugao
Suomentanut Markus Mäkinen

Eunsum Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Eunsum Kimin kirja tarjosi minulle hieman tutumman näkökulman Pohjois-Koreaan. Kirja on nyt 27-vuotiaan Eunsumin ja hänen perheensä selviytymistarina. Tarina alkaa surullisesti kuvaamalla kuinka 11-vuotias Eunsum tekee kuolemaa Pohjois-Korealaisessa pikkukaupungissa. Hän on kotoisin alueelta jota 1990-luvun nälänhätä kurittaa erityisen ankarasti ja Eunsumin perheenjäsenet ovatkin yksi toisensa jälkeen kuolleet heikkouteen, jäljellä ovat vain perheen äiti ja Eunsum siskoineen. Sisukas äiti yrittää pelastaa lapsensa aloittamalla epätoivoisen paon kotimaastaan.

Eunsumin tekstin sävy on keskusteleva, nuoren naisen ääni on selvästi kuultavissa. Tarina on luonnollisestikin täynnä vaaroja ja koskettava mutta minulle mielenkiintoisimpia osuuksia olivat luvut jotka kuvasivat aikuisen Eunsumin elämää ja ihmettelin tämän perheen sinnikkyyttä. Mielenkiintoisena detaljina mainittakoon muuten se, että kirjassaan Eunsum mainitsee lukeneensa Kenji Fujimoton kirjan ja järkyttyneensä siitä. Ihmekös tuo?

Eunsum Kimin kirja on melko tyypillinen selviytystarina - koskettava ja traaginen, muttei kenties kirjallisesti kovin syväluotaava. Päälimmäikseksi kirjasta jäi mieleen kirjailijan suru ja huoli Pohjois-Korean kansasta, niin kuin varmasti tarkoitus olikin.

Siltala, 2014
Sivuja: 194
Alkuteos: Corée dy Nord. 9 ans pour fuir l'enfer

KonMari: siivouksen elämänmullistava taika / Marie Kondo

Merkittyäni KonMarin luetuksi Goodreadissa, minulta kysyttiin aionko blogata kirjasta. Jouduin oikein miettimään vastausta, sillä tunnelmat lukemisen jälkeen olivat sanalla sanoen oudot. Sanottavaa kirjasta sinällään kyllä olisi, sen verran ... persoonallisia ... Marie Kondon ajatukset siivouksesta ovat mutta lytätäkään en haluaisi koska mukana oli muutama ihan hyväkin pointti ja kirjailija vaikutti jotenkin höpsöllä tavalla herttaiselta.

KonMari on siis japanilaisen Marie Kondon luoma järjestelyfilosofia, joka kaiketi on noussut jossain määrin ilmiöksikin, kondoilu ainakin tuntuu jakavan mielipiteitä. Siihen joko hurahdetaan innostuneena tai sitten ollaan hiukan hämmentyneitä. (Kuulun itse tuohon jälkimmäiseen ryhmään.) Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka ja miksi tavaroita karsitaaan ja jälkimmäisessa jäljelle jäänyt omaisuus järjestetään paikoilleen eri periaattein. Perusideologiana on se, että meidän tulisi elää tässä ja nyt (ei siis säästäen jokaista tarpeettomintakin muistoesinettä tai varautuen siihen että ehkä joskus tarvitsen tätäkin tavaraa). Tärkeää on myös se, että esineet ympärillämme tuottavat meille iloa ja tukevat sitä, millaisia ihmisiä haluamme olla.

Kondon perusperiaatteet ovat mielestäni suhteellisen järkeenkäypiä, tosin jos kaikkien kodin esineiden tulisi tuottaa minulle iloa, luulen että aloittaisin karsinnan siivouskomerosta... Hassuksi kirja muuttuu siinä vaiheessa kun Kondo alkaa kuvailemaan mm. esineiden kanssa käymiään keskusteluita, esimerkiksi käsilaukkua pitäisi päivän päätteeksi kiittää hyvin tehdystä työstä ja pois heitettävät esineet noin yleensäkin voi hyvästellä. Tarkoitus lie ehkä enemmänkin auttaa henkisesti luopumaan omaisuudesta mutta kylmä logiikko minussa haraa tässä kovasti vastaan.

Kokonaisuutena kirja on ihan herttainen ja höpsökin, toisaalta myös lempeä ja kannustavakin. Se pyrkii olemaan enemmän kuin pelkkä järjestelyopas, tavoitteena on elämäntavan muutos. Osa sen ajatuksista on fiksuja, tunnistan itsessäni mm. luopumisen vaikeuden ja voisin kuvitella että KonMarin ajatuksista on tässä suhteessa apua. Toisaalta kirjassa on myös hiukan maanisiakin piirteitä jotka koin uuvuttaviksi ja vähän liian oudoiksi minulle.

Jos kirja kiinnostaa, kurkkaa myös kondoilusta innostuneen Susan mietteitä.

Bazar, 2015
Sivuja: 214
Alkuteos:Jinsei ga tokimei katazuke no maho
Suomentanut Päivi Rekiaro
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja, jonka lukeminen nolottaa minua

Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage (suom. Värittömän miehen vaellusvuodet) / Haruki Murakami

Minkä oudon kirjan Haruki Murakami onkaan taas kirjoittanut?! Olen lukenut Murakamin maagisen kummallisista tarinoista vain kaksi; Kafkan rannalla ja 1Q84:n, joissa molemmissa oli yhdistävänä tekijä kummallisten tapahtumien luontevuus ja tavanomaisuus joka yhdistelmä on niin erilainen että se on pakko olla jotain hienoa! Olen lukenut Murakamin kirjoja pohtien sivutolkulla mistä tässä oikein on kyse, ollen silti lumoutunut. Tästä syystä myös kirjailijan uusin teos, näpsäkästi nimetty Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage oli ihan pakko lisätä lukulistalle. (Luonnollisesti vaakakupissa painoi myös se, että Murakamin sankari seikkailee myös kotoisessa Suomessamme - uteliaisuudella odotin mitä tämä kirjailija keksisikään sanoa maastamme?)

Ollessaan nuori, Tsukuru Tazaki, oli onnekas ja kuului neljän muun nuoren kanssa kiinteään ystäväporukkaan. Ryhmän muut jäsenet olivat jokainen omalla tavallaan lahjakkaita ja jopa heidän nimissään oli jokin väri edustettuna. Vain Tsukuru oli ainoa "väritön" ja ainoa keskitien kulkija. Yliopistoon mentäessä Tsukuru ryhmän ainoa kotikaupungista pois lähtevä, silti yhteys ystävyys säilyi aina erääseen kummalliseen ja kohtalokkaaseen päivään saakka. Päivään, jolloin Tsukurun ystävät lyhytsanaisesti hylkäsivät hänet ilman selitystä.

Tsukurun tarina jätti minut kahden vaiheille. Kirja on toki taattua Murakamia, arjen kummallisuudet ja kerronta ovat edelleenkin viehättäviä elementtejä mutta Kafkasta ja IQ84:sta tutut maagiset elementit puuttuvat ja jäin kaipaamaan niitä. Tarina on ... normaalimpi kuin aiemmin lukemani ja se tuntui hiukan heppoisemmalta. Toki Tsukurun suru ystävien menetyksestä on suuri ja kirjailija kuvaa hänen tunteitaan sekä teon seurauksia hienosti, ero jättää Tsukuruun pitkäksi ajaksi syvät haavat mutta olisin silti kaivannut jotain lisää loppuratkaisuun.

Kelpo kirja on silti kysymyksessä ja varsinkin fantasiaa arastelevien on taatusti helpompi lähteä tutustumaan Murakamin maailmaan juuri tämän kirjan kautta. Henkilökohtaisesti huomaan itse ajatuksissani kaipaavani taivaalta satavia kaloja tai outoja rinnakkaismaailmoja.

"It's like my life came to a halt at age twenty, Tsukuru Tazaki thought, as he sat on the bench in Shinjuku Station. The days that came forward had no real weight or substance. The years passed by, quietly, like a gentle breeze. Leaving no scars behind, no sorrow, rousing no strong emotions, leaving no happiness or memories worth mentioning."

PS. Tätä kirjoittaessani kuuntelen minäkin Lisztin Le Mal du Paysia, joka muuten tosiaan sopii kirjan tunnelmaan upeasti!


Harvill Secker, 2014
Sivuja: 298
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi

Sunnuntaina Manhattanilla / Heli Vaaranen

Heli Vaaranen vietti lapsuutensa Hollolassa, mutta kauneuskilpailu muuttaa maatilan tytön elämän ja pian tyttö lähtee seikkailemaan maailman metropoleihin ammattimallina. Mallintyö tuo onnistumisia ja paineita, pitäisi olla laiha ja koti-ikäväkin vaivaa välillä. Elämä vie Heliä Pariisista, Tokioon ja lopulta New Yorkiin jossa Heli mm. tutustuu Andy Warholiin etsiessään omaa tietään.

Sunnuntaina Manhattanilla on kasvukertomus; Suomesta maailmalle lähti kokematon tyttö joka pikkuhiljaa tarinan edetessä kasvaa, muuttuu varmemmaksi ja aikuisemmaksi. Tarinassa on jotain aitoa ja rehellistä, sillä Vaaranen ei kersku upeilla kokemuksilla ja julkkistuttavillaan tai maalaile mallintyöstä ruusuisia tai järkyttäviä kuvia vaan pysyttelee kultaisella keskitiellä. Työ on työtä, iloineen ja suruineen.
Jossain määrin tämä asiallisuus kuitenkin myös haittasi päähenkilöön samaistumista, sillä Helin suurten tunnemyrskyt eivät sellaisenaan välittyneet minulle vaan hän vaikutti melko vaivattomasti etenevän maasta toiseen, löytävän uuden elämän ja ystäväpiirin.

Kirja sivuaa useaan otteeseen myös mallien ulkonäköpaineita, erityisesti painonhallintaa. Vaaranen kirjoittaa asiasta virkistävän normaalilla otteella, lähinnä harmitellen jatkuvaa dieetillä oloaan. Ehkä 1980-luvun mallimaailma oli suopeampi tai kenties Helillä oli tukevasti jalat maan pinnalla. Molempi parempi.

Pääpiirteittäin Sunnuntaina Manhattanillla on mukava lukukokemus joka ei ehkä tarjoa suuria elämyksiä mutta viihdyttävän aika-ja nojatuolimatkan kuitenkin pienillä julkkistarinoilla maustettuna. Uskoisin kirjan kiinnostavan myös muodin maailmasta tai vaikkapa mallin työstä haaveilevalle nuorelle.

"Katselin ruokapöydässä kulmieni alta toisia malleja, jotka söivät ahmien ja ottivat lisää häpeilemättä. Kateus korvensi minua, kun näin heidän litteät vatsansa ja hoikat kehonsa, joissa he olivat kuin kotonaan. He kohtasivat minun katseeni avoimina, hätkähtämättä, mitenkään kieltämättä sitä, että heillä oli vallassaan jokin taika, jota minulla ei ollut. Hoikkuus, oi hoikkuus! Miten sen saa, mistä sen saa ostaa? "

Teos, 2014
Sivuja: 273

Kafka on the Shore / (suom. Kafka rannalla) / Haruki Murakami

Haruki Murakamin kirjat ovat sellaista herkkua että luen niitä hiljakseen, säästellen. Overdriven maanmainioista kokoelmista löysin englanninkielisen version Kafkasta rannalla ja upposin maagisen realismin outoon maailmaan.

Kafka rannalla kertoo rinnakkain kahta tarinaa: on 15-vuotias Kafka joka karkaa kotoa ja iäkäs Nakata joka etsii työkseen kadonneita kissoja. Tarinaan mahtuu myös outo tapahtuma sotavuosilta kun kokonainen koululuokka vaipui tajuttomuuden tilaan, mies nimeltä Johnnie Walker sekä outo ennustus. Näistä irrallisista palaisista on Murakami kutonut sellaisen verkon etten edes yritä sitä kuvata tarkemmin - en luultavasti tekisi kirjalle oikeutta!

Murakamin voima on outo. Kymmenen tuntia kuunneltuani olin aivan koukussa - ja aivan pihalla. Työkaverini kysyi mistä lukemani kirja kertoi ja tajusin etten oikeastaan tiennyt eikä se edes haitannut minua, sillä luotin siihen että kirjailija johdattaa minut joskus jotenkin vielä oikeille jäljille. Olen melkoisen vaikuttunut siitä että kirjailija onnistuu kutomaan näin mutkikkaan vyyhden ja koukuttamaan lukijan niin että hän puolisokeanakin haluaa haparoida kohti viimeistä sivua.

Kafka rannalla oli outo ja kiehtova. Kirjailijan ote tarinaan on mielenkiintoinen, kerronta on toisaalta hyvinkin realistista ja kaunistelematonta, mm. seksikohtaukset ovat suorasukaisen kaunistelemattomia, ja silti kokonaisuuteen mahtuu luontevasti myös taianomaisia elementtejä kuten taivaalta satavia kaloja, en voi muuta kuin ihastella!

Kirjan lukijat tekijät jälleen kerran hyvää työtä, joskin Kafkan esittäjällä oli jossain kohdissa ikävä taipumus madaltaa ääntään kuiskaukseksi. Tyylikäs veto kirjan tunnelman kannalta, huonompi juttu meluisassa bussissa istuvan lukijan osalta. Kirja oli muutoin mainio lukukokemus mutta äänikirjatiedosto tuntui olevan osittain korruptiotunut, sillä paikoin kirjan luenta pomppi kuin naarmuista äänilevyä kuunneltaessa. Tämä häiritsi jonkin verran lukunautintoani, mm. eräs tärkeältä ja dramaattinen vuoropuhelu kirjan loppupuolella katkeili niin etten saanut siitä lainkaan selvää.

Naxos Audiobooks, 2007
Kesto: 19h 6min
Lukijat: Sean Barrett, Gordon Griffin, Daniel Philpott
Kirjasta lisää: Rakkaudesta kirjoihin, Anna minun lukea enemmän, Luminen omena
Ps. Kyllä nappaan tällä kirjalla pisteen Fantasia Kirjabingosta.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Ihan ensiksi: Mia Kankimäen esikoisteoksen nimi on ihana. Ihana! Pistin kirjan varaukseen pelkän nimen perusteella, koska ajatus asioista jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, tuo mieleen rakastumisen ensihetket ja sen kiihdyttävän tunteen, joka nostaa punan poskelle kun juuri se oikea on lähellä. Pakko lukea!

Kankimäen kirjaa on vaikea laittaa mihinkään lokeroon. Se kertoo matkasta Kiotoon, kirjan kirjoittamisesta ja 900-luvulla eläneen hovinaista, Sei Shōnagonista - ja elämänmuutoksesta. Kirjan alussa Kankimäki, keski-ikäinen, miehetön ja lapseton nainen, on kyllästynyt rutiiniksi muuttuneeseen elämäänsä ja päättää kirjoittaa kirjan idolistaan, Seistä. Kirjan kirjoittamista varten Mia pakkaa entisen pakettiin ja suuntaa rohkeasti kohta uusia seikkailuja.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on luokiteltu tietokirjaksi, mikä vähän hämmensi minua. Se on toki tietopitoinen, mutta siinä on kosolti rehellistä huumoria ja hupsuttelua ja chick-lit -kirjoista tuttua suloista kepeyttä. Oikeastaan paketti on aika oivallinen, sillä Kankimäki onnistuu tekemään Seistä elävän ja kiinnostavan, rohkean ja suorasukaisen, eräänlaisen muinaisen vastineen Sinkkuelämän naisille. Kirjailija luo Heian-kauden hovista muutenkin mielikuvitusta kutkuttavan kuvan tuohon aikaan kun ilmeisesti aristokraatteja kiinnosti eniten "kuun katselu ja siitä runoilu" kuin se sotaisampi meno jota Euroopassa tuolloin harrastettiin. Myös avioliittomarkkinoilla olivat runonkirjoitustaidot ja kaunis käsiala valttia, mikä pisti ainakin allekirjoittaneen hymyilemään.

Kankimäki harrastaa eräänlaista keskustelua tutkimuskohteensa kanssa mikä tekee tutkimusprosessin seuraamisesta kiintoisan. Hän yrittää palatseissa ja museoissa vieraillessaan nähdä vilauksen Seistä, miettii miltä tämä näytti ja mikä tämän kohtalo oli. Vaikka Tyynynaluskirjan kirjoittanut nainen onkin merkittävässä osassa Kankimäen kirjassa, jakavat valokeilan hänen kanssaan huikean mielenkiintoiselta matkakohteelta vaikuttava Kioto ja Kankimäki itse, joka alkoi kirjan edetessä tuntui kuin vanhalta kaverilta ja ihailin hänen rohkeuttaan hypätä oravanpyörästä.

Tykkäsin kirjasta kuin Sei Shōnagon kauniista paperista, se pääsee ehdottomasti mukaan Suosikit-kategoriaani ja saatanpa ostaa tämän ihan omaksenikin. Suosittelen!

Täällä minä olen seuraavat kolme kuukautta elämästäni. En palaverikierteessä, en stressiahdistuksessa, en jatkuvan kasvun, tehostamisvaatimusten ja organisaatiouudistuden paineissa, en motivaatiopuutteessa, en kutsumuspalkkavitutuksessa, en kello 6.15 soivan herätyskellon orjuudessa, en turhautumassa siitä, ettei elämässä tapahdu mitään, en odottamasa tv-sarjan seuraavaa osaa, en musertumassa erilaisuuden painon alle - vaan täällä, vapaana, itsenäisenä, yksin, kaikki mahdollisuudet edessäni, vapaana kunakin aamun valitsemaan, mitä haluan tehdä tai olla tekemättä.
Kurkkua kuristaa, onni hiipii sisään.

Otava, 2013
Sivuja: 380

Finlandia 1 / Mei Nogughi

Sarjakuvainnostukseni johdattelee minua jo ihan vieraillekin vesille, tutustuin nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni mangaan. Ajatus lähti oikeastaan liikkeelle siitä, että löysin kirjaston kokoelmista Suomeen sijoittuvan kertomuksen ja luonnollisesti halusin nähdä miten japanilainen piirtäjä maamme kokisi. Sainkin kyllä vähän hihitellä, sillä kulttuurierot kyllä näkyvät kirjassa.

Kirjan perusasetelma on ihan kiinnostava. Japanilainen Airi on pikkutytöstä saakka jumaloinut joulupukkia, joka lapsena pelasti eksyneen tyttösen. Nyt jo lähes aikuinen Airi on lähtenyt Suomeen opiskelemaan Finlandia-nimisessä oppilaitoksessa, josta valmistutaan joulupukeiksi ja tontuiksi. Airi haluaisi olla komean Cainin tonttu, mutta traumaattisen menneisyyden omaava Cain torjuu tytön.

Tarina taitaakin olla tämän jälkeen aika helposti arvattavissa, tosin ilmeisesti Finlandia jatkuu toisessa, helmikuun 2013 lopulla ilmestyvässä osassa, sillä onnellinen loppu ei ainakaan vielä ollut käsillä. Juonellisesti sarjakuva ei tarjoa kummoisiakaan elämyksiä eivätkä Airin kommellukset pahemmin naurata. Ne kulttuurierot sen sijaan...  Nogughin pukit ovat esimerkiksi aika erinäköisiä kuin meikäläiset, he ovat nuori, hoikkia ja ehkä komeitakin miehiä, ilman partaa tai mahaa, jonkinlainen punainen nuttu ja myssy kuitenkin löytyy. Jokaisella pukilla on yksi tonttu ja tontun tehtävä on seistä pukkinsa rinnalla auttamassa ja tukemassa kuin parisuhteessa konsanaan. Hivenen hymyilin myös kohdalle, jossa kerrottiin kuinka keväisin heikkojen jäiden aikaan järvet suljettiin onnettomuuksien estämiseksi.

Kirja sisältää itseasiassa kaksi tarinaa, joista lyhyempi vähän yllättäen sijoittuukin menneiden vuosikymmenten Italiaan. Koska koko mangakokemukseni koostuu näistä kahdesta tarinasta, en tiedä kuinka tyypillistä on se, että homman jujuna on rakkaustarina tytön ja traagisen sankarin kanssa. Uskottavuudellaan ei italialainenkaan kertomus kyllä häikäissyt...

Finlandian piirrostyyli oli sinänsä ihan miellyttävä, mutta esimerkiksi päähenkilöiden iän tajuaminen osoittautui hankalaksi. Jälkimmäisessä kertomuksessa kun sankari on ollut ensin rakastunut sankarittaren äitiin ja nyt n. 15 vuotta myöhemmin näyttää edelleen piirroksissa teiniltä. Oma niksinsä oli myös kirjan lukemisessa, sillä sarjakuva eteni takakannesta eteenpäin ja oikealta vasemmalle ja useammankin kerran luin sivut ensin väärässä järjestyksessä. Tästä kaikesta huolimatta oli kiva kokeilla jotakin erilaista, tiedänpä nyt ainakin vähän mangastakin!

Sangatsu Manga, 2012
Sivuja: 172
Suomentanut: Antti Kokkonen

Japanese Fairy Tales / Yei Theodora Ozaki

 Ensimmäinen E-kirjani! Olin pitkään miettinyt lukulaitteen hankintaa ja mm. Kobo oli vaikuttanut varteenotettavalta vaihtoehdolta. Asia oli kuitenkin jäänyt pohdinnan asteelle, sillä en ollut vakuuttunut että välttämättä tarvitsisin lukulaitetta ja arvelin perinteisen kirjan olevan elämyksenä miellyttävämpi. Intoa alkoi kuitenkin kummasti löytyä kun uudesta älyluuristani löytyi Readers Hub -niminen sovellutus, jossa pohjalla olikin juuri Kobo.

Tutustumiskappaleeksi valitsin Kobon ilmaisten kirjojen osastolta japanilaisen satukokoelman - tuumasin että lyhyehköt sadut olisivat helppo tapa opetella uuteen lukutapaan. Aluksi lukeminen olikin melkoista säheltämistä, mutta Kobon käyttöliittymä oli melko helppokäyttöinen ja puhelimen näytöltä oli melko miellyttävää lukea. Lisäplussan E-kirja saa siitä että tekstiä sai vapaasti alleviivata tai kommentoida, hoksattuaan kuinka homma oikein toimi, oli bloggarin helppo kirjoittaa lukiessaan ylös mietteitään tekstistä. Pdf-muotoisiin tiedostoihin verrattuna Kobo tarjosi myös yhden olennaisen edun - kirjanmerkin. Olin aiemmin lukenut joitakin kirjoja pdf-tiedostoina ja tuskastunut siihen, etten lukiessani saanut mitenkään merkittyä paikkaa itse tekstiin, mutta Kobo tarjosi minulle aina kirjasta poistuessani vihreän kirjanmerkin.

Ensi lukemisekseni siis valitsin Yei Theodora Ozakin vuonna 1908 ilmestyneen japanilaisten satujen kokoelman. Saduissa kyllä näkyykin aasialainen kulttuuri ja ihan samanlaisia nämä eivät olleet kuin minun lapsuuteni tarinat - ellei Grimmin satuja oteta lukuun. Yein kertomukset ovat nimittäin hetkittäin melko brutaaleja satuja, joita en ihan perheen herkimmille suosittelisi. Vai mitä sanotte sadusta jossa vanha maanviljelijä vangitsee häijyn mäyrän, joka kuitenkin huijaa maanviljelijän vaimon päästämään hänet vapaaksi. Vapauduttuaan mäyrä tappaa vanhan naisen ja tekee hänestä soppaa maanviljelijälle. Peltotöistä tultuaan tämä päätyy syömään vaimonsa. Tarinan sankari on jänis, joka päättää tappaa mäyrän kostaakseen naisen kuoleman.

Yein kirja osoittautui minulle kurkistukseksi japanilaiseen kulttuuriin. Vaikka satujen yleismaailmallinen teema monesti onkin "hyvä voittaa pahan", ovat minun tuntemani sadut olleet siloitellumpia, Yein sadut taas tuntuvat raa'oilta saduiksi mutta tarkemmin ajateltuna myös jollakin tavalla realistisemmilta, tarinoiden pahat ovat ahneita tai kateellisia eivätkä arastele käyttää väkivaltaa tappaakseenkaan. Hyvät taas ovat luottavaisuudessa (minusta) liiankin sinisilmäisiä ja anteeksiantavaisia. Konfuntselainen nöyryys ja kunnioitus näkyy monissa saduissa ja kuolemakin on yllättävän usein läsnä, mikä muistuttaa ainakin allekirjoittanutta siitä, että sadutkin ovat vain yhdenlainen elämän ja kulttuurin kuvauksen ilmentymä

Lukukokemuksena japanilaiset sadut olivat mielenkiintoisia, ne olivat riittävän erilaisia ja outoja viihdyttääkseen ja sopiva ensimmäiseksi - ja ilmaiseksi - lukukokemukseksi. E-kirja oli kokemuksena mukava ja luulen että tulenkin jatkamaan näitä kokeilujani, tosin perinteinen kirja säilyttää aina paikkansa sydämessäni. Pidän vain niin paljon kannen kuvan katselusta, sivun lehteilyn tunteesta ja kirjan tuoksusta. Mikähän siinäkin on että tuo paperinen kapistus kaikkine ilmentymineen on niin rakas? Kirja <3

(Ote tarinasta The Mirror of Matsuyama, jossa perheen vauras kauppias-isä tuo rakkaalle vaimolleen tuliaisiksi peilin.) "There the mirror is considered a very necessary requisite for a woman to possess. There is an old proverb that 'As the sword is the soul of a samurai, so is the mirror sould of a woman', and according to popular tradition, a woman's mirror is an index to her own heart - if she keeps it bright and clean, so is her heart pure and good. It is also one of the treasures that form the insignia of the Emperor. So you must lay great store by your mirror, and use it carefully."

Gutenberg-projekti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1908

Poltetut varjot / Kamila Shamsie

Jo tarttuessani Poltettuihin varjoihin, epäilin että nyt ei ole oikea hetki tälle kirjalle. Mutta joskus sitä vain on itsepäinen ja haluaa lukea. Jälkeenpäin tulee vasta tajunneeksi että odottamisesta olisi voinut seurata parempi kokemus. Ehkä sitä joskus oppii... Minä olin liian levoton tähän kirjaan, Poltettujen varjojen kanssa olisi pitänyt malttaa itsensä, rauhoittua ja antaa kirjan rauhassa kuljetella minne sen mieli vie. Kirja oli laadukas, hyvin kirjoitettu  ja hyvästä asiasta. Kaunista kieltä, kiinnostavia kohtaloita. Kontrasteja ja makuja eri puolilta maailmaa. Nyt vain ei ollut sen hetki.

Tietyllä tavalla Poltetut varjot on kirja maailman mielettömyydestä, poliittisesta pelistä ja siitä, kuinka pienet ihmiset ovat viime kädessä ne, jotka eniten kärsivät. Valtiot sotivat ja uhkaavat, mutta yksilöt maksavat hinnan. Kirjan päähenkilönä on japanilainen Hiroko, jonka elämää seuraamme lähes kuudenkymmenen vuoden ajan. Tapaamme Hirokon nuorena rakastuneena naisena Nagasakissa, Japanissa, muutamaa hetkeä ennen kuin atomipommi hetkeksi pysäyttää Hirokon maailman. Hiroko kokee suuria menetyksiä mutta selviää hengissä. Tämä tuntuukin olevan toistuva teema, Hiroko menettää niin paljon että lukijan sydäntä välillä jo vähän pakottaakin hänen puolestaan. Silti hän kantaa arpensa, henkiset ja fyysiset, uljaasti ja elämää syleillen.

Kirja kertoo myös kahden perheen ystävyydestä, tosin minun kokemuksessani tämä osuus jäi jollakin lailla vaillinaiseksi. Ystävyydestä huolimatta Weiss-Burtonien läsnäolo kun tuntui lähinnä tuottavan huonoa onnea Ashraf-Tanakoille... Poltetut varjot on myös tarina ennakkoluuloista ja siitä kuinka historialla on taipumus toistaa itseään. Vaikka tarina liikkuukin eri ajassa ja paikassa, aina joku on erilainen ja epäilyttävä.

Pitää vielä ihan erikseen mainita kirjan kannesta, joka minusta on jollain lailla hirmuisen kaunis ja kiehtova. Kansi oli oikeastaan tällä kertaa juuri se juttu, joka pakotti aloittamaan lukemisen. Kääntelin tätä pitkään käsissäni enkä vain malttanut olla avaamatta... Kansi innosti siinä määrin, että työstin siitä oman versioni Amman copycat -kirjankansikisaan...

"Haluan kaikkia näitä asioita, jotka eivät ennen merkinneet minulle mitään, eivätkä merkitsisi vieläkään, ellen olisi menettänyt niitä. Sen minä kyllä tiedän. Tiedän sen, mutta se ei estä minua haluamasta niitä. Haluan nähdä Urakamin katedraalin. Ennen minä ajattelin, että se pilaa maiseman, en pitänyt siitä yhtään. Mutta nyt minä haluan nähdä Urakamin katedraalin, haluan kuulla sen kellojen soiton. Haluan haistaa palavien kirsikankukkien tuoksun. Haluan tuntea kuinka ruumiini liikkuu, kun matkustan raitiovaunussa. Haluan elää vuorien ja meren välissä. Haluan syödä kasuteraa."

Sivuja: 461
Kirjasta lisää: Leena Lumi, Oota mä luen eka tän loppuun, La petite lectrice, Kirjava kammari, Mari A. kirjablogi
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pakistan

1Q84 Book 3 / Haruki Murakami

Päätin Haruki Murakamin 1Q84 sarjan ensimmäisen niteen (kirjat 1-2) hämmentäviin tunnelmiin. Kirjan loppuratkaisu jäi auki, siksipä oli jatkettava kolmososaan. Kirjojen julkaisutavasta muuten kerrottakoon, että Japanissa 1Q84:n kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät yhdessä niteessä ja tämä kolmas osa erillisenä, vuotta myöhemmin. Lukemassani englanninkielisessä versiossa oli noudatettu samanlaista tapaa, siksi kolmososa tulee myös blogiini omana postauksenaan.

Kirjan kertojina ovat edellisestä kirjasta tutut Aomame ja Tengo, heidän lisäkseen kertojana toimii herra Ushikawa, kieron sorttinen yksityisetsivä, joka edellisessä kirjassa ahdisteli Tengoa. Nyt herra Ushikawalla on uusi toimeksianto, Sagigake haluaa hänen etsivän Aomamen joka ensimmäisten osien tapahtumien jälkeen on kadonnut. Tengokin etsii tahollaan Aomamea ja yrittää samalla selvitellä oman menneisyytensä mysteereitä. Ja jotta ympyrä sulkeutuisi, niin Aomame tietysti etsii Tengoa...

Nyt kun koko setti on luettu, on takki aika tyhjä. 1Q84 ei ollut ihan minun juttuni ja tämän kolmannen osan kohdalla aloin jo turtua ja vähän ärsyyntyä kaikenlaisiin kummallisuuksiin joille ei ollut minkäänlaista loogista syytä. En ole tosikko (ainakaan omasta mielestäni!) ja mielikuvituksen käytöstäkin kyllä pidän, mutta kaipaan silti sitä että asioilla annetaan selityksiä, että voin jollakin tavalla yrittää ymmärtää maailmaa, josta luen. Minun makuuni 1Q84:n jälkeen jäi liian paljon asioita auki, todennäköisesti kyseessä on kirjailijan oma tyylikeino, tapa kuvata tuon rinnakkaismaailman outoutta, mutta jotenkin se kaihertamaan.

Kokonaisuutena 1Q84 on aika raskas, varmaan monelle toki antoisakin kokemus. Kirjan pituus, kokonaisuudessaan n. 1000 sivua, on silti kyllä hurjan paljon. Varsinkin kolmannessa kirjassa oli minusta kappaleita jotka eivät sitten loppujen lopuksi kuitenkaan kuljettaneet tarinaa merkittävästi eteenpäin. Muutenkin kirjassa on paljon juonenosasia, joihin lukija kiinnittää huomionsa, mutta jotka sitten lopuksi eivät kuitenkaan kehity mihinkään. Minusta tämä oli turhauttavaa.

Huh. Nyt se on luettu.

"Like dark, soft water, sadness took over Aomame's heart, soundlessly, and with no warning. The best antidote at a time like this was just to shut off that stream of memories and think only of Tengo. Focus, and recall the touch of the ten-year-old boy's hand as she had held it for a fleeting moment. And then she called forth from memory the thirty-year-old Tengo sitting on top of the slide, she imagined what it would feel like to be held in those large, strong arms."

 Sivuja: 364

1Q84 Books 1 - 2 / Haruki Murakami

Haruki Murakamin 1Q84 on aikamoinen järkele, se on rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni kirjasta. Kansi on kaunis ja kiehtovan oloinen, siitä ei vielä selviä mistä kirjassa on kyse, niinkuin ei nimestäkään. Kaunis mysteeri siis. Mutta iso. Tämä on minulle pieni logistinen ongelma, koska luen kaikkein eniten työmatkallani, mutta tämä järkäle ei ole ihan käsilaukkukokoa. Onneksi sentään on treenikassi...

Murakami on vähän raskasta luettavaa, muutenkin kuin kirjaimellisesti. Tarina on tiivis ja vaikka se onkin arkisen tuntuinen, tuntuu ettei yksikään sana saa livahtaa ohi, missä tahansa saattaa vinkki siitä mistä tässä.  Se lähtee melko hitaasti liikkeelle, ensimmäisen sadan sivun jälkeenkään en ymmärtänyt vielä mistä tässä kirjassa oikein oli kyse. Tämä oli kenties jossain määrin koukuttava asia minulle, huomasin miettiväni kirjaa silloinkin kun en sitä lukenut, kaupan jonossa, punttiksella... Mitä pidemmälle etenin, huomasin tuskastuvani, sillä kaipasin jo tositoimia.

Murakamin teksti on sujuvaa ja yksityiskohtaista, hän antaa myös paljon viitteitä musiikkiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Tapahtumat ovat arkisia, mutta samaan aikaan jollain tapaa surrealistisia. Kirjan juonesta on vaikea sanoa mitään koska siinä toimitaan paljon antamalla pieniä ja hienovaraisia vihjeitä tarinan todellisesta rakenteesta ja tarkoituksesta.

Kirjan päähenkilöinä ovat Aomame, jonkinlainen naispuolinen agentti, jonka tehtävänä on tuhota miehiä, jotka vihaavat naisia, sekä Tengo, miespuolinen matematiikan opettaja/kirjailija jolla on häiritseviä muistoja. Aomame ja Tengo vievät tarinaa eteenpäin vuorotellen, kumpikin omissa kappaleissaan. He vaikuttavat pitkään elävän täysin erillisiä elämiä, kunnes vähitellen pieniä kytköksiä näiden kahden välille alkaa löytyä. Tapahtumien keskipisteessä on Fuka-Eri -nimisen teinitytön käsikirjoitus, Air Chrysalis, jonka Tengo saa tehtäväkseen työstää kirjaksi saakka. Fuka-Eri vain ei ole ihan tavallinen tyttö...

Kirjassa on paljon seksiä, yllättävän paljon mielestäni. Toki tämä on ensimmäinen fiktiivinen Murakamini, joten en tiedä kuuluuko se kenties hänen tyyliinsä. Kirjassa seksi tuntuu melkeinpä korostavan päähenkilöiden arkista yksinäisyyttä, se on jotain vailla sen kummempia tunteita, tapa rentoutua rankan työpäivän jälkeen. Vähän yllätyinkin siitä kuinka mutkattoman arkisesti Tengo ja Aomame suhtautuvat seksiin ja puhuvat siitä, olen ollut sinä uskossa että japanilainen kulttuuri on hyvin pidättyväinen näiden asioiden suhteen. Kontrastina kaikelle tälle toimii kirjassa rakkaus, se pieni hetki, jonka ajan kaksi ihmistä pitivät toisiaan rohkeasti kädestä kiinni.

1Q84 on vaikea luokiteltava. Se voisi olla thrilleri tai rakkaustarina, siinä on aika lailla scifiäkin, lopullinen tulkinta riippuu kenties lukijasta itsestään. Scifi ei ole minun lajini, siksi tietyt elementit kirjassa, kuten Pikkuihmiset (Little People), Air Chrysalikset aiheuttivat ajoittain tuskastumista. Rakkaustarina taas olisi kenties jonkun muun kirjoittamana epäuskottava, kohtaavathan päähenkilöt 623 sivun aikana vain kerran, mutta siltikin rakkaus kantaa vuosien yli ja venyy uskomattomiin mittoihin. Murakami kuitenkin ansaitsee tässä kohdin hatunnoston, sillä jonkin taikatempun avulla nämä asiat eivät häirinneet lukukokemustani.

Uskon että kirja tulee jakamaan mielipiteitä, en totta puhuen itsekään tiedä ihan tarkkaan mitä mieltä siitä olen. Ihan minun kirjani tämä ei ollut jo scifi-puolensa takia. Lukisinko tämän uudestaan? Todennäköisesti en. Aionko lukea sarjan päätösosan? Kyllä. Haluan ehdottomasti saada Tengon ja Aomamen tarinan päätökseen. Pidinkö kirjasta? Hetkittäin en, toisina se kutitteli kovasti uteliaisuuttani. Luulenpa että taidan olla tyytyväinen siitä että luin tämän vaikkei se ollutkaan minulle tarkoitettu.

(Aomame huomaa taivaalla olevan kaksi kuuta.)
"There must be something wrong with my mind, Aomame thought. There has always been only one moon, and there should be only one now. If the number of moons had suddenly incresed to two, it should have caused some actual changes to life on earth. The tides, say, should have been altered and everyone would be talking about it. I couldn't possibly have failed to notice until now. This is different from just happening to miss some articles in the paper."

Sivuja: 623
1Q84, book 3

What I talk about when I talk about running / Haruki Murakami

Ihastuin tähän Murakamiin jo pelkästään nimen perusteella. Hurahdin itse pari vuotta sitten juoksuun ja ajatus juoksemisesta kertovasta romaanista tuntuu ihanalta. Varsinkin kun parhaillani odottelen hartaasti teiden kuivumista ja lenkkipolkujen korkkaamista tältä vuodelta. Luinkin Murakamia hartaasti, kerrankin oikein hidastellen ja nautiskellen, samalla tavalla kuin söisin oikein hienoa ja herkullista konvehtia. Venytin lukunautintoa, Murakamia ei luettu bussissa silloin kun oltiin väsyneitä, koska silloinhan jotain saattaisi jäädä ymmärtämättä. Pidin niin paljon, että saatanpa ostaa tämän omaksikin. Niin että saan nautiskella juoksusta talvisinkin.

Pidin kovasti Murakamin kirjoitustyylistä, se oli yksinkertaista ja konstailematonta, mutta tehokasta, niinkuin juoksu. Oli ihanaa löytää ajatuksia ja kokemuksia, jotka tuntuivat tutuilta. Ehkä juokseminen on siinä määrin lohdullinen laji, että ihanaa löytää joku joka kokee asioita samoin.

Kyseessä on oikeastaan muistelmateos, jossa puhutaan toki paljon muustakin kuin juoksemisesta. Kuten kirjoittamisesta. Murakamin maailmassa tosin nämä kaksi tuntuvat kulkevan käsi kädessä, omien sanojensa mukaan useimmat asiat jotka hän tietää kirjoittamisesta, on hän oppinut juoksemalla päivittäin. Se kertoo sinnikkyydestä, mutta myös vanhenemisesta. Siitä kun nivelet alkavat pettää tai juoksuajat eivät parane kovasta harjoittelusta huolimatta. Ja siitä kuinka hyväksytään se, että vanhenee.

Kansitaiteesta pidin myöskin. Sain käsiini kirjastosta englanninkielisen version, jossa on mukavan 60-lukulainen tunnelma. Vahva ja yksinkertainen värimaailma tuntuu sopivalta.

"I just run. I run in a void. Or maybe I should put it the other way: I run in order to acquire a void."

"I've carried this character around like an old suitcase, down a long, dusty path. I'm not carrying it because I like it. The contents are too heavy, and it looks crummy, fraying in the spots. I've carried it with me because there was nothing else I was supposed to carry. Still, I guess I have grown attached to it. As you might expect."