Meikkipussin pohjalta / Kaisa Haatanen

Kaisa Haataisen Meikkipussin pohjalta oli kerännyt jo muutamia lupaavia blogisauhuja kun tuli Helsingin kirjamessujen ja Bloggaribrunssin aika. Sattumalta Haatanen oli yksi brunssilla kirjoistaan kertovista kirjailijoista ja hän vaikutti niin hauskalta ja sanavalmiilta että tiesin haluavani lukea Meikkipussin pohjalta.

Kirja esittelee Tytti Karakosken, kohta viisikymppisen sinkkuna elelevän kustannuspäällikön joka päättää pitää välivuoden ja kirjoittaa hiukan itseterapointitekstejä. Luvassa on salaviisasta viihdettä eli lempeä, vanhempia, elämää ja käsilaukkuja Tytin tapaan.

Haataisen esikoisteos oli ahmittavan hyvä, eikä lainkaan sellainen kuin olin kuvitellut, ei Bridget Jonesia laisinkaan. BJ:llä on aina paikka sydämessäni mutta on erittäin kivaa että Haatainen on kirjoittanut ihan omanlaisensa kirjan joka kyllä tuntuukin aidolta ja rehelliseltä viihdyttäessään. Kirjamessujen brunssilla Haatainen kertoi suunnanneensa kirjansa viisikymppisille valloittajille ja veikkailisin kyllä lukijakuntaa riittää, kirja upposi meikäläiseenkin oikein hyvin vaikken noissa kymmenluvuissa vielä pyörikään. Lukemisesta tuli hyvä mieli ja kevyt olo, vähän sellainen kuplivan iloinen. Tykkäsin!

Kerrottakoon vielä, että Tytti-kirjat ovat saamassa jatkoa, Haatainen nimittäin kirjoittaa parhaillaan uutta teosta. Jäämme odottamaan...

"Mutta kyllä viisikymmentä on silti uusi kolmekymmentä, hyvinä päivinä kaksikymmentä ja parhaina kukaan ei mieti mikä. Ja seitsemänkymmentä on uusi viisikymmentä, muistuttaa äiti. Kiusallisen usein olen hänen kanssaan samanikäinen, mutta mikäs siinä. Kyllä meillä juttua riittää."

Johnny Kniga, 2015
Sivuja: 170
Saatu arvostelukappaleena.

Jääräpää / Mikko-Pekka Heikkinen

Jokunen vuosi sitten luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -teoksen joka iloitteli ajatuksella sisällissodasta, etelän somessa seikkailevat kullanmurut vastaan pohjoisen miehet. Kokonaisuus oli hykerryttävä ja siksi huomatessani Heikkisen uuden kirjan halusin kovasti saada sen heti hyppysiini.

Jääräpää vie lukijansa lukijansa Muonioon, jossa pakkanen paukkuu ja on niin pimeää että melkein luulee katoavansa. Tässä kylässä elävät ja rakastavat etnistä muotia suunnitteleva Asla, joka yrittää taistella verenperintöään vastaan katsomassa romanttisia komedia ja hänen etelästä kotoisin oleva virkamiesvaimonsa Katja josta juuri tullut Muonion kunnanjohtaja. Katja ajaa kuntaliitosta Muonion ja Enontekiön välille ja sekös naisen appiukkoa, Black Sabbathia palvovaa ja melkein kaikkea muuta vastustavaa Pieraa sapettaa. Kumpi mahtaa voittaa, etelän virkariuku vaiko sitkeä tunturiänkyrä?!

Mikko-Pekka Heikkisen tarinankerronta on jälleen kerran riemastuttavaa, jokin hänen tyylissään vain osuu minun nauruhermooni. Vaikka vielä valoa ja lämpöä riittääkin, pääsin jo Jääräpään (valitettavasti) myötä mielikuvituksessani paukkupakkasten, narskuvan hangen, kerrospukeutumisen ja jatkuvan pimeyden pariin. Talvi tulee, tiedetään. Huokaus. Huolimatta talvivastaisuudestani, Heikkinen luo miljöön hienosti (ja ahdistavasti). Nurkkakuntaisuus ja sanomatta jääneet asiat on helppo aistia ja varsinkin Katjan yrityksiin voi samaistua.

Talven ja muun ikävän vastakohtana kirjassa on varsin herkullisia yksityiskohtia ja henkilöhahmot ovat suorastaan hulvattomia. Omaksi suosikikseni tarinan varsinainen jäärä, Piera, jossa oli melkein mielensäpahoittajamaista otetta, toki hevillä ja räväkämmällä menolla maustettuna. Oma hulvaton lukunsa on myös murre, jota kirjassa käytetään. En tiedä lainkaan kuinka autenttista murretta kirjassa käytettävä kieli on, mutta sitä oli mahtavaa lukea! Eräs luonnevikani on se, että lainaan helposti toisilta ihmisiltä/kirjoista/elokuvista/mistä vaan itselleni hokemia ja murteita ja tällä kertaa Jääräpään kieli tarttui päähäni, mm. Pieran usein viljelemää "Mie vastustan" -lausahdusta kuultiin meilläkin kohtuulisessa määrin. Onkohan minusta tulossa etelän änkyrä?!! Tätä kirjaa mie en kuitenkaan vastusta.

(Pieran musiikkiteoria.)
"Musiikkitaide kokonaisuudessaan on jaoteltavissa kahteen pääkarsinaan. Kuunnellaan mitä hyvänsä kappaletta, ja heti havaithan, että kyseessä on jompikumpi: sankarilaulu tai vonkauslaulu. Molempia esittävät matit, tepot, popedat ja poppikuningattaret. Alan joka iikka.
Vonkauslauluja mie vastustan. Ne on niinko kusta korvassa. Niissä mies anelee naiselta. Tule jo, anna jo, mene jo.
Mies anelee naiselta!
Siinä on luomakunnan järjestyksestä perustavanlaatuinen väärinkäsitys. Mies ei anele naiselta. Meijän perällä jos kaiken hyväksyttäisi hameväeltä, jäisi ahmat ampumatta ja porot erottelematta"

PS. Tsekatkaa kirjatraileri täältä, klik!

Johnny Kniga, 2014
Sivuja: 304
Saatu arvostelukappaleena.

Aurinkoa ja lämpöä, kiitos!

En taida olla ainoa joka surkuttelee kulunutta koleaa kesäkuuta. Vaikkei lomani ole vielä alkanutkaan, tuntuu kurjalta katsella aamulla lämpömittarin lukemia tai pohtia mahtaako tänäänkin sataa. Tämä on eritoten harmillista siksi että meillä on tänä vuonna kaukaisia kesävieraita joiden olisin suonut näkevän kuinka ihana Suomen kesä voikaan olla, mutta toki vielä on kesää jäljellä.

Lukemisen ja bloggaamisen osalta fiilikseni ovat edelleen hiukan mollivoittoiset. Tiedostan etten ehkä oikein juuri nyt jaksa keskittyä ns. vaativiin kirjoihin vaan kaipaan juonivetoisuutta ja todellisuudenpakoa. Bloggaukset jäävät helposti rästiin sillä työpäivän jälkeen tulee vietettyä aikaa vieraita viihdyttäen, onneksi sentään joku kirjoitusrakonenkin on järjestynyt. Kesäkuu onkin ollut ennen kaikkea kiireinen ja nyt alkaa tuntua siltä että loma - mielellään lämmin ja aurinkoinen sellainen - on todella tarpeen.

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa luettiin kaikenlaista, pinoon kertyi tällä kertaa 17 kirjaa, joista kaksi oli sarjakuvia ja kaksi äänikirjoja. Sivuja kertyi 4746. Jonkinlaista punaista lankaakin kesäkuun lukemisissa tuntuu olleen, sillä positiivisia ajatuksia levittävät tietokirjoja löytyi kolme kappaletta kuukauden luettavista. Kuukauden TOP3:een on tällä kertaa fantastista fantasiaa täynnä: peukutan Haruki Murakamin outoa ja upeaa Kafka on the Shorea, Richard Adamsin yllättävää Watership Downia ja Margaret Atwoodin vaikuttavaa Sokeaa surmaajaa.

• Garpin maailma / John Irving
• Virtahepo / Stephen Fry
• Kafka on the Shore / (suom. Kafka rannalla) / Haruki Murakami
• Uljas uusi maailma / Aldous Huxley
• Villimpi pohjola: Lapsus / JP Ahonen
• Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset / Pauli Aalto-Setälä
• The Weed that Strings the Hangmans Bag (suom. Kuolema ei ole lasten leikkiä) / Alan Bradley
• Disa Hannuntytär / Kristiina Vuori
• Hyvä elämä, lyhyt oppimäärä / Saku Tuominen
• Sycamore Row / John Grisham
• Tuulisen saaren kirjakauppias / Gabrielle Zevin
• Hyvän mielen vaatekaappi / Rinna Saramäki
• Henrik VI, osat I-3 / William Shakespeare
• Drinking and dating: P.S. Social Media is Ruining Romance / Brandi Glanville
• Watership down (suom. Ruohometsän kansa) / Richard Adams
• Sokea surmaaja / Margaret Atwood
• Anne ja Ellu lomamatkalla / Minna Koskela, Heli Sutela, Jarno Kantelinen

Kesken jäi Solomon Northupin 12 Years a Slave, jonka nappasin lukupinooni nähtyä tositarinan pohjalta luodun elokuvan. Leffa järkytti ja kosketti mutta valitettavasti kirja osui hetkeen jolloin mutkikas ja muodollinen vanhan ajan englanti ei oikein jaksanut kiinnostaa. Sisulla yritin painella eteenpäin mutta annoin periksi tajutessani että väkisin ei kannata lukea. Se ei ole hyvä, ei kirjalle eikä lukijalle.

Bloggaamatta taas jätin Michael Lewisin Flash  Boysin. Syynä oli ihan reilusti sanottuna se, että en keksi siitä riittävästi sanottavaa kokonaista postausta varten. Nappasin kirjan kuunneltavakseni huolimattomasti, luullen että se olisi finanssitrilleri. No tavallaan kyllä, paitsi että kyseessä olikin tositarina jossa toki olisi aineksia hyvään trilleriinkin. Kirja käsittelee ns. flash tradingia jossa homma on mikrosekunneista kiinni ja tekninen kikkailu on johtanut kieroiluun. Tämä osa kirjasta olikin ihan mielenkiintoista, mutta lenkkikirjaksi pörssikirja oli kyllä vähän ... kuivahko, asiaan tosin vaikutti ehkä myös se, etten ole juuri seurannut jenkkien pörssiin liittyvää uutisointia viime vuosina. Sitkeästi kuuntelin kuitenkin loppuun saakka.

Samoin kävi myös Roman Schatzin kirjalle Voi maamme Suomi/ Finland, What a country. Perisuomalaiseen tapaan olin luonnollisestikin kiinnostunut tietämään mitä ne muut meistä oikein ajattelevat ja Schatzin teos toki selvitti asian oikein hauskasti. Ei kauhean yllättäen, kirja Suomesta ja suomalaisista ei tarjonnut suomalaiselle lukijalle kauheasti uusia ahaa-elämyksiä ja jäinkin miettimään olisiko kirja ehkä sittenkin suunnattu ennemmin maahanmuuttajille tai jopa turisteille? Pertti Jarlan kuvitus myös kirvoitti muutaman kikatuksen verran nauruja. Oi maamme Suomi oli ihan kivaa luettavaa mutta kauheasti sanottavaa en siitä keksinyt - bloggaamatta jäi. Kirja on Johnny Knigan kustantama ja se on ilmestynyt tänä vuonna.

Haasteiden tilanne

Kesäkuussa osallistuin yhteen uuteen haasteeseen, nimittäin Emilien Kirjabingoon. Tarkemmat tiedot bingosta löytyvät yläpalkilta omasta sivustaan, merkitsen myös kirjabingoon osallistuvat postaukseni tagilla Kirjabingo. Monta ruksia onkin jo kasassa, vaan ei yhtään bingoa. Ehkä ensi kuussa? Maailmanvalloittaminen tai Ihminen sodassa -haasteet ovat entisellä tolallaan - ei muutoksia.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa alkaa taas kauan odotettu kesäloma ja aion iskeä näppini muutamaan odotettuun uutuuteenkin. Toistaiseksi kirjapinoni näyttää hyvin dekkaripainotteiselta mutta myös ainakin yksi Paperilta valkokankaalle -juttukin on suunnitteilla.

Äidit ja tyttäret: kirjeenvaihtoa / Maise Njor & Camilla Stockmann

Äidit ja tyttäret osui hyppysiini kirjaston palautushyllystä, mieleni teki vaihteeksi lukea jotakin kepeämpää, joka ehkä naurattaisikin - kenties chick-litiä?! Äidit ja tyttäret perustuu kahden tanskalaistoimittajan toisilleen vuoden aikana lähettämiin meileihin. Maise on juuri jäämässä äitiyslomalle kolmannen lapsensa kanssa, Camilla on taas hiljalleen vakavoituvassa parisuhteessa ja uraputkessa. Naiset eivät tunne toisiaan ja kuluneen vuoden aikana he tapaavat vain kerran, sattumalta. Silti meileissä jaetaan varsin syvällisiäkin kokemuksia, vailla turhaa kainostelua.

Äidit ja tyttäret osoittautui aika hämmentäväksi lukukokemukseksi. En tiedä ovatko tanskalaisnaiset reilusti suomalaisia rennompia tyyppejä (vai onko kirjoittamisvaiheessa räväkästi liioiteltu), mutta kirjan sähköposteissa tosiaan jaetaan asioita aika avoimesti, ihan eritteistä ja lirautteluista alkaen. Minusta nimittäin alkuperäinen idea kahden tuntemattoman naisen kirjeenvaihdosta oli mielenkiintoinen enkä oikein jaksa lämmetä feikki-paljasteluille.

Naiset vyöryttävät lukijan eteen hurjan määrän kokemuksia elämän eri alueilta, iloista suruihin, noloista vakaviin mietteisiin. Välillä ruoditaan kruununprinssin häitä, sitten perhe-elämää ja asuntolainaa. Kirjan runsaus tuntui välillä vähän lamaannuttavalta ja osa tanskalaisjulkkiksia ruotivista osuuksista meni minulta pitkälti ohi koska en ole koskaan kuullutkaan kyseistä henkilöistä. Silloin tällöin oli tylsää ja teki mieli alkaa selaamaan kirjaa eteenpäin.

Mutta. Äidit ja tyttäret -kirjalla oli myös omat selkeät hyvät hetkensä, minä pidin eniten niistä joissa Maise ja Camilla vakavoituivat. Sillä jossain siellä läpänheiton alla oli ihan oikeita, kipeitäkin ajatuksia jotka oli uskallettu jakaa. Parhaiten mieleeni on tainnut jäädä se tapa, jolla Maise pelkää tytärtensä puolesta ja paljastaa toivovansa nykyisin että hänen miehensä kuolisi ennen hänen tyttöjään. Ajatus on outo mutta samalla ymmärrettävä, sillä ennen kaikkea hän haluaa tytärtensä kasvavan ja elävän vanhoiksi.

Kirja ei siis ollut ihan niin herttaisen höttöinen tai hauska kuin olin kuvitellut mutta vietin sen kanssa hyviäkin hetkiä, jopa naurahdin joskus. En ehkä lukisi tekijöiltä toista teosta mutta en sentään jättänyt keskenkään. Ehkä oikeassa paikassa oikeaan aikaan tämä on ihan ok kirja.

"Ongelma on myös siinä miten ymmärtää vanhempia sukupolvia. Miten voisin koskaan pystyä eläytymään isoäitini tilanteeseen? Hän sanoi eräänä päivänä että kun hän tuli kylpyhuoneesta, hän tunsi itsensä 28-vuotiaaksi, mutta kun hän katsoi itseään peilistä, hän säikähti pahan kerran. Sen 28-vuotiaan peittona oli 91-vuotias."

Johnny Kniga, 2007
Sivuja: 275
Alkuteos: Michael Laudrups tænder
Suomentanut Katriina Savolainen

Uneton / Jørgen Brekke

Luin muutama kuukausi takaperin Jørgen Brekken Odd Singsaker -jännityssarjan aloittavan teoksen, Armon piirin ja ilahduin löytäessäni uuden seuraamisen arvoisen jännityskirjailijan. Armon piiri yhdisteli mukavasti jännitystä ja historiaa - ja kaikki kirjojen parissa tapahtuvahan on toki mannaa lukutoukalle!  Unettomalla olikin siis melkoisesti odotuksia lunastettavanaan...

Unettomassa liikutaan Armon piirin tapaan kahdella aikatasolla, menneisyydessä, vuoden 1767 Norjassa tutkitaan pelimannin ja lauluntekijän surmaa ja nykyajassa taas komisari Odd Singsaker saa selvitettäväkseen oudon surmatapauksen. Nuori nainen on löydetty keskeltä lumisateista soittorasia rinnallaan. Soittorasia soittaa kaunista ja surumielistä säveltä, jota asiantuntijatkaan eivät tunnista. Sitten katoaa toinen tyttö..

Unettoman alkuasetelma oli mielestäni melko kiinnostava ja näyttävä kansi tuntui virittävän jo lukijansa oikeaan mielentilaan. (Olen pahoillani, en löytänyt kannen suunnittelijan tietoja, sillä kirjaston viivakooditarrapeitti juuri tuon rivin alleen eikä Johnny Knigan sivuiltakaan löytynyt lisätietoa.) Kirjassa olikin paljon ihan hyvää, mutta olen ilmeisesti viime aikoina lukenut liiaksi hyviä dekkareita, sillä en oikein jaksanut olla vaikuttunut Unettomasta. Kirja tuntui toistavan liiaksi Armon piirissä hyväksi todettua kaavaa enkä oikein kyennyt löytämään kyllin vahvaa linkkiä aikatasojen väliltä. Ennemminkin koin pelimannin murhan selvittelyn turhana elementtinä, joka katkoi nykyajan murhan selvittelyn rytmiä.  Uneton sopiikin kuitenkin varmasti kesädekkariksi talvisista olosuhteistaan huolimatta.

"Hän ei osannut sanoa milloin jokin hänessä teki kapinan, milloin uniin kuuluvat raa'at tunteet alkoivat tunkeutua loputtomaan valvetilaan. Se oli tapahtunut hiipien, hitaasti, kuin pahimmissa painajaisissa. Nyt öitä tuskin jaksoi kestää, lämmintä peittoa joka yritti tukahduttaa hänet, tuntikausien makaamisen jäykistämiä niveliä, huoneen painotonta pimeyttä joka oli täynnä ilkkuvia varjoja, harmaita häivähdyksiä jotka häiritsivät nukkumista yhtä pahasti kuin auringonvalo.

Johnny Kniga, 2013
Sivuja: 286
Alkuteos:Drømmeløs
Suomentanut Päivi Kivelä
Kirjasta lisää: Leena Lumi

Terveiset Kutturasta / Mikko-Pekka Heikkinen

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä halusin ehdottomasti blogata kotimaisesta kirjasta ja Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta on aivan oivallinen kirja juuri tälle päivälle! Olen hihitellyt kirjan kanssa bussissa ja pyöritellyt silmiäni etelän urpojen meiningille vaikka itsekin olen yksi heistä. (Hei, kenen pitää päivittää blogia kesken sotimisen?! Hei oikeesti jätkät!) Hauskan lisäksi kirjassa on myös ihan oikeasti tärkeää asiaa ja sellaisessa paketissa, jossa se saattaa mennä meille city-kaneillekin alas.

Terveisiä Kutturasta -kirjassa Suomi on sisällissodan partaalla. Pohjois-Suomi on kyllästynyt Helsingin vuosia jatkuneeseen sortoon, jossa Lappi hiljalleen yritetään kuristaa hengiltä, vieläpä aivan laillisin keinoin. Ja kun etelä-Suomi alkaa rajoittaa Kiinan malliin kaupunkiin muuttoa, on se viimeinen pisara. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi valtioksi ja eduskunta vannoo taltuttavansa pohjoisen jukuripäät ja liittävänsä Suomineidon pään takaisin paikalleen. Alkaa sota.

Kirjan päähenkilöinä ovat saamelaisten mystinen johtaja Oula, Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka sattuman kautta päätyy raportoimaan tapahtumien keskipisteeseen sekä Jesse, etelä-Suomen paljon sotaelokuvia nähnyt sankari. Tästä kolmikosta koin juuri Jessen läheisimmäksi itselleni, samaan tapaan ehkä minunkin elämäni traumaattisimpiiin koettelemuksiin kuuluu avotilan istumajärjestyksen muuttaminen. Joukoistaan poiketen Jesse on yksi harvoja, joilla, kiitos sotakirjojen - ja elokuvien, on jonkinlainen käsitys sodankäynnistä, mutta olepa siinä komentajana tositv:n kasvattamille city-jätkille, joille pohjoinen tulee antamaan kylmää kyytiä. Jotain samaa on myös pohjoisen pojassa Oulassa ja etelää puolustavassa Jessessä, miehiä yhdistää selkeästi kaipuu siihen vanhaan kunnon aikaan, kun miehet olivat rautaa ja laivat puutaa ja kukaan paikallinen ei ollut nigga from da hood.

Kirja on tällaisen pullamössö-helsinkiläisen mielestä hauska ja ajatuksia herättäväkin, en tiedä kuinka pohjoisempia seutuja paremmin tuntevat kirjan kokevat, onko Oula esimerkiksi uskottava saamelaisena. Minun korvaani ainakin särähtivät Oulan kasinosuunnitelmat, jotka toivat mieleeni samantapaisen asetelman kuin Amerikan intiaaneilla nyt on. En tiedä onko uskottavaa että mies joka toisaalta puolustaa niin Lapin elämäntapaa, uhraisi kansansa kasinoiden markkinameiningille.

Loppuaan kohden kirjan juoni tuntuu hiukan hajoavan, sodan suuri käänne tapahtuu sittenkin melkein huomaamatta ja loppukin jää avoimeksi. Olen myös kahden vaiheilla siitä, onko loppuratkaisu uskottava. Näistä pienistä puutteista huolimatta viihdyin kirjan parissa mainiosti - kirjoita lisää Mikko-Pekka Heikkinen!

Jessen joukkue väijyy vihollista poterossa.
Musiikkia. Mitä ihmettä?
Jesse tunnisti popkappaleen inhoamansa hittiradion voimasoitosta. Se säksätti naapuripoterosta, kunnes katkesi kuin seinään.
"Moimissoot. Ookoo. Aimismäoon? Novittuko tietäis. Jossain fucking maakuopas venaamas taistelunjälkeisii stressioireit. Mitä? No ei ne pöndet mitää hyökkää. Emmä oikeesti tajuu miks me tääl kykitään. Joo. Iha vitun kylmä, make no mistake. Vaik mullon sukkahousutki jalas. Hä? Lindexistä. Mä kerron joskus."
Sárenin nasaali.
Puhuu kännykkään etulinjassa. Päässä tuntuu sama kuin lapsuuden kauppareissulla, kun isä kieltäytyi jälleen hankkimasta videonauhuria.
Kristallinkirkas raivo.

Johnny Kniga, 2012
Sivut: 268
Kirjasta lisää: Taikakirjaimet, Iltaluvut

Minun sotani: amerikkalaissotilas Irakissa / Colby Buzzell

Minun sotani lukeminen oli ristiriitainen kokemus, toisaalta minusta mielenkiintoista päästä kurkistamaan jonkun niin itsestäni erilaisen ihmisen ajatuksiin ja Buzzellin teksti on rehellisen tuntuista, värikästä ja sujuvaa. Olen iloinen tästä Bloggaajien viikko -lukupäätöksestäni, sillä ilman tätä teemaa olisin tuskin Buzzellin kirjaan tarttunut. Ja kuitenkin kirja osoittautui mielenkiintoiseksi ja hyväksi - vaan ei aina miellyttäväksi - lukukokemukseksi.

Poimin Buzzellin kirjan lukemistooni Bloggaajien viikkojen takia. Minun sotani on nimittäin saanut alkunsa Buzzellin Irakin sodassa pitämästä blogista,  "CBFTW", "Colby Buzzel Fuck The War". Buzzellin sotablogi sai pian suurta suosiota rehelllisyytensä takia ja blogin pohjalta julkaistu kirjakin on saanut osakseen paljon kiitosta, onpa se ilmeisesti jopa kirjastojen suosituslistallakin.

Colby Buzzell ei vaikuta kovinkaan mukavalta tyypiltä. Kun tapaamme hänet ensi kertaa, hän on 25-vuotias, vanhempiensa kanssa asuva skeittari, jolla on takanaan läjä pätkätöitä ja kourallinen pidätyksiä mm. rattijuoppoudesta ja pahoinpitelyistä. Kännit hän vetää usein ja huumeidenkäyttökään ei ole vierasta. Erään kostean illan aikana pätkätöihin ja pieneen palkkaan kyllästynyt Colby päättää listautua armeijaan. Hän päättää myös nopeasti haluavansa tositoimiin, etulinjaan mieluiten Irakissa tai Afganistanissa. Ja hänen toiveensa myös toteutuu...

"Omien tekstieni näyttäminen jollekin toiselle tuntuu minusta samalta kuin jos näyttäisin jollekin omia alastonkuviani, ja jos aivan rehellisiä ollaan, en halunnut kenenkään nauravan minulle. Tuntui kuin voisin kirjoittaa netissä ja blogi-muodossa mitä haluan. Voisin lähettää tekstini nettiin ja täysin tuntemattomat ihmiset voisivat lukea sitä ilman että tietäisin, keitä he ovat, ja pysyisin täysin näkymättömänä ja nimettömänä. Jos he pitäisivät jutuistani, hyvä niin, jos eivät, ihan sama."

Alkuun Colby kirjoittelee muistiinpanojaan vihkoihin, mutta sitten hän lukee artikkelin blogeista ja kaikki muuttuu. Bloggaamisen myötä mukaan tulee myös vuorovaikutteisuutta, Colby mm. vastaa muutamaan otteeseen lukijoidensa kysymyksiin ja kommentoi uutisia paikalla olleen näkökulmasta. Hän haluaa pysytellä tuntemattomana mutta blogin suosion kasvaessa se käy vaikeaksi.

Yritin pitkään niputtaa Colby Buzzellia johonkin lokeroon, turhaan. Hän oli nokkela, suorastaan nenäkäs, mutta samalla kuitenkin rehellinen ja osoittautuu hetkittäin yllättävänkin herkäksi, siis kaiken sen machoilun alla. Hän mokailee muttei pyri pelkästään naurattamaan, mukaan mahtuu paljon myös tositoimia joista leikinlasku on kaukana. Hän nauraa armeijalle, hetkittäin kritisoi Bushin hallintoakin, kuitenkin näyttää siltä että armeija sopii tälle miehelle.

Herra Norkku -kertoimenkin testasin lukemalle joitakin juttuja ääneen. Buzzellin teksti näytti uppoavan herraan täysin, aiheet selkeästi kiinnostivat ja naurattivatkin oikeissa kohdissa.

"Ajoimme mutaiselle tankkauspisteelle ja pysäköimme ajoneuvomme. Pistin ensi töikseni tupakaksi, koska en ollut päässyt polttamaan koko päivänä. Vääpeli Mayo tuli luokseni rähjäämään tupakoinnista, koska satuin seisomaan valtavan polttoainesäiliön vieressä, jonka molemmissa kyljissä luki jättiläismäisin punaisin kirjaimin "tulenarkaa". Paha moka."

Johnny Kniga, 2006
Sivuja: 373
Alkuteos: My war: killing time in Iraq
Kirjasta lisää: CBFTW

Madcook / Tuomas Milonoff ja Riku Rantala

Kun lainasin Madcookin kirjastosta, ajattelin sen sisältävän Rikun ja Tunnan hulvattomia matkakertomuksia oudoilla resepteillä höystettyinä. No joo, onhan siellä noitakin aineksia, mutta paljon muutakin. Yllätyin oikein siitä että aluksi keittokirjaksi mieltämäni teos onkin itseasiassa yllättävän monitasoinen ja oikeasti suosittelemisen arvoinen. Kirja muistaakseni valittiin vuoden matkakirjaksi, miksei se tosiaan sovi siihenkin kategoriaan. Mutta ainakin minulle kaikkein kiinnostavin ja tärkein sisältö liittyi ruoan laatuun ja eettisyyteen, ilmasto-ja terveysnäkökulmiin.

Kirjassa liikutaan samoissa aihepiireissä kuin Petos lautasella (Mats-Erik Nilsson) ja Pikaruokakansa (Eric Schlosser), kuitenkin Rikun ja Tunnan jäljittelemättömällä tyylillä. Vaikka asia onkin vakava, niin välillä nämä keskustelun muotoon kirjoitetut artikkelit saivat hymyilemään. Täytyy sanoa että vakuutuin. Ja päätin tarkkailla enemmän tuoteselosteita, vältellä enemmän prosessoituja ruokia vaikka se nykymaailmassa vaikeaa onkin. Joten kaiketi voisi sanoa että Madcook teki tehtävänsä.

Oli Madcookissa muutakin kuin valistusta. Löytyi hulvattomia matkakertomuksia, hulluja reseptejä ja ihan normaalejakin sellaisia. Kiva ja silmät avaava lukukokemus, viihdyttävä ja avartava samaan aikaan. Suosittelen!