Tuomitut (Arianna de Bellis #4) \ Vera Vala

Vera Valan Arianna de Bellis -sarjan kirjat ovat olleet useamman vuoden ajan kesäluettavaani mutta tällä kertaa lukeminen venähtikin vähän pidemmälle mutta nämä kirjat näemmä toimivat myös syksyisin - jännä juttu! Italia-fanina rakastan näissä kirjoissa etenkin nojatuolimatkailua, Vera Vala kun osaa kuvailla maisemia ja elämäntyyliä vallan mainiosti.

Tuomituissa Arianna ryhtyy pelastamaan uskonlahkoon liittynyttä sukulaistyttöään ja törmää samalla murhaajaan joka teloittaa katolisia pappeja. Jälkimmäistä tapausta tosin tutkii toinenkin de Bellis, nimittäin Ariannan veli Ares joka on jesuiitta. Ares onkin mukava lisä kirjoihin, ainakin Tuomittujen juonikuvioihin hän upposi luontevasti ja ikäänkuin tasapainotti Ariannan tällä hetkellä jokseenkin ongelmaista elämää. De Bellisin perhe on muutenkin varsin kiinnostava luomus, sen jäsenistö tuntuu olevan persoonallista ja kiehtovaa. Kenties jokin kirja sukeltaa syvemmälle perheen juuriin tai vaikkapa Ariannan vanhempien tarinaan?

Kuten aiemmissakin Valan kirjoissa, on Tuomituissakin paljon purtavaa. Ariannan menneisyydessä ja nykyisyydessä tapahtuu rikostutkimusten ohella paljon ja nähdäänpä kirjassa hetkittäin melkein da Vinci -koodimaisia piirteitäkin. En ole ihan varma kuinka paljon tästä suunnasta pidän, mutta kirjasarja on sen koukuttava että sen parissa on pakko jatkaa ihan vaikka vain uteliaisuudesta. Tässä kohdin onkin ihan pakko nostaa hattua Vera Valan taidolle luoda pahuksen koukuttavia cliffhangereita, tähänkin kirjaan on nimittäin tehty harmittava tehokas loppu. (Nyt pitäisi jaksaa elää jännityksessä kokonainen vuosi. Huoh.)

Gummerus, 2015
Sivuja: 457

Pedon palkka (Guido Brunetti #21) / Donna Leon

Olen kehittänyt jonkinlaisen tunnesiteen Donna Leonin Brunetti-sarjaan. Guido Brunetti perheineen on jonkinlainen ihanneperheeni, jo pelkästään heidän ateriansa kuulostavat fantastisilta. Ja signorina Elettra saattaa olla ammatillinen esikuvani. Pidän näistä ihmisistä ja heidän elämäntyylistään, mutta itse dekkareista en aina jaksa enää olla innoissani. Viimeisimmistä kirjoista kun on tuntunut olevan puhti poissa, mitä tietysti selittää sekin että esim. Pedon palkka on jo sarjan 21. teos. Kaiketi on ihan ymmärrettävää että jossain vaiheessa ilmenee pientä urautumista...

Pedon palkassa Guido Brunetti alkaa tutkia kanavasta löytyneen miehen tapausta. Pian käy ilmi että kyseessä on puolisostaan eroamassa oleva eläinlääkäri, joka sivutyökseen tarkistaa teuraseläimiä.

Minusta on mahtavaa etä Brunetti-sarja on ollut näinkin pitkään elinvoimainen ja vaikka odotukseni sarjan suhteen olivatkin melko laimeat, osoittautui Pedon palkka kuitenkin odotuksiani paremmaksi, kenties jopa Leonin kirjasarjan mittapuulla suorastaan hyytäväksi jännäriksi. Pidän kovasti siitä että Donna Leon kirjoittaa teoksiinsa usein myös ideologisia elementtejä eikä tämäkään kirja ole poikkeus. Tarinan hyytävyys juontaakin juurensa tällä kertaa Leonin viestiin eläinten kohtelusta ja ihmiskunnan ahneudesta - pelottavinta ehkä onkin se, ettei kyseessä ole vain kirjailijan mielikuvituksen tuote.

Dekkarina Pedon palkka ei ole napakymppi ja tiedostankin olevani säälittävän puolueellinen mielipiteissäni, en vain vieläkään ole kyllästynyt Venetsiaan ja sen persoonallisiin asukkeihin. Juonellisesti tarina on hiukan ennalta-arvattava, pahikset ja ongelmapesäkkeet kyllä erottuvat tekstistä selvästi, samoin kuin Madelungin taudin olevan hiukan turha sivuraide. Silti, minun kirjoissani Venetsia, maisemineen ja ruokineen, sekä nämä mahtavat henkilöhahmot painavat yhä yllättävän paljon!

Otava, 2014
Sivuja: 301
Alkuteos: Beastly Things
Suomentanut Kristina Rikman

Oi ihana toukokuu

Taitaa olla niin että toukokuu on bloggaajan parasta aikaa, pelkästään jo valo on muuttanut tämän äreän möykyn hetkeksi iloiseksi ja energiseksi ihmiseksi. On kuoputeltu pihaa ja ihasteltu sieltä nousevia kukkia, tunnettu vauhdin hurmaa fillarin selässä ja ehkä vähän paleltukin kun kevyet kesävaatteet houkuttelisivat. Vapun lomamatkalla ehdin kuitenkin ne ensimmäiset rusketusrajat tulivat jo hankittua. Matkalta Välimerelle jäi myös käteen nippu hyviä muistoja, ainakin Barcelonaan ja Palmaan haluaisin joskus palatakin. Uusistakin matkaseikkailuista haaveilen jo, mm. Istanbul kiinnostaisi kovasti. Tai Irlanti. Tai Malesia. Tai Hainanin saaret... Matkailussa taitaa olla jotain samaa kuin kirjoissa, aina löytyy uusia kohteita unelmille.

Toukokuun luetut

Toukokuun lukusaldo yllätti - 18 kirjaa, joista 2 on sarjakuvia - minä kun olen koko kuukauden ollut siinä uskossa etten ole lukenut juuri mitään. Ehkä fiilis johtuu siitä että kokonaisuutena toukokuu oli hiukan mitäänsanomaton lukukuu, mukaan mahtui monta "ihan ok" -kirjaa, jotka eivät erikoisemmin sytyttäneet, muutama vähän ärsyttikin mutta mahtavat elämykset jäivät vähiin. Kuukauden parhaita lukukokemuksia olivatkin tällä kertaa molemmat lukemani sarjakuvat: kaunis The Arrival ja nokkelat Himaset, myös Jojo Moyesin yllättävä, näytän-kepeältä-rakkaustarinalta-mutta-oikeasti-tulen-itkettämään-sinua -kirja Kerro minulle jotain hyvää kuului ehdottomasti kuukauden tähtiin. Suosittelen!

• Pietarin kapellimestari (Mockba Noir #1) / Grebe ja Leander 
• A Red Herring Without Mustard / Alan Bradley
• Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus / Tarquin Hall
• The Arrival / Shaun Tan
• Kadonneet / Michael Katz Krefelt
• Kerro minulle jotain hyvää / Jojo Moyes
• The Woman I Wanted To Be / Diane von Fürstenberg
• The Reluctant Midwife / Patricia Hartman
• [Kupla] / Anders de la Motte
• Himaset: kaikki kotona? / Aino Havukainen, Sami Toivonen
• The Rosie Effect / Graeme Simsion
• Sidney Sheldonin Pimeyden airut / Tilly Bagshawe

Luetut, ei blogatut

M.J. McGrath: Lumipoika (Like, 2013) 355s.

Talvipakkasilla tulin tarttuneeksi McGrathin vallan mainioon arktiseen dekkariin ja tykästyin kovasti Edie Kiglatukiin, inuit-naiseen joka on oikeasti kova mimmi. Sarjan kakkososa, Lumipoika, oli siis kovin onnellinen löytö mutta lukeminen lähti jostakin syystä kovin nihkeästi liikkeelle. Ehkä syynä oli paikan vaihdos, Edie kun seikkaileekin tällä kertaa Alaskassa, Iditarodin legendaarisessa koiravaljakkokisassa. Alaska olisi muuten miljöönä kiinnostava mutta kun kaipasin takaisin Grönlantiin...

Mary Robinette Kowal: Valour and vanity (Glamourist Histories #4) (Tor Books, 2014) 405s.

Reissukaverikseni mukaan valikoitui saatavuuden takia Mary Robinette Kowalin Glamourist-sarjan neljäs osa. Mitään tajuntaaräjäyttäviä nämä kirjat eivät ole, mutta passasivat mainosti ajanvietteeksi lentokentällä. Alan myös kirja kirjalta pitää enemmän Janesta, tuosta rumasta sankarittaresta (miksi sankarittaren ulkonäölliset puutteita pitääkin kokoajan korostaa?! ) joka on itseasiassa kovempi tapaus kuin puolisonsa.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei Pakotietä (Tammi, 2015), 330s.

Olin utelias Wayward Pines -kirjasarjan suhteen, olin lukenut hehkutusta Twin Peaksista ja huikeasta tunnelmasta ja tartuin kirjaan ehkä liiankin korkein odotuksin. Into kuitenkin lässähti tajutessani vähän paremmin mistä kirjassa oli kyse. Ei huolta, en aio spoilata tapahtumia ja pilata kenenkään lukuiloa mutta tämän tyyppinen juonenkulku ei vain ole minun juttuni. Vauhdikas tarina, nokkela juoni.

Anna Perho: Pientä säätöä (Otava, 2015), 159s.

Olen tunnetusti huono novellien ja pakinoiden lukija mutta jostain syystä Anna Perhon kirjan pirtsakka olemus vakuutti minut siitä, että Pientä säätöä voisi kuitenkin olla minun juttuni. Milloinkohan oikein uskon omia rajoituksiani?! Kirjassa oli muutamia ihan hauskoja juttuja mutta kaipasin jotain jykevämpää. Pari sataa sivua lisää ja juoni ja meikäläinen olisi ollut tyytyväinen.

James Church: Korealainen kuurupiilo (Tarkastaja O:n tutkimuksia) (Atena, 2015), 344s.

Odotin kohtuullisen paljon Korealaista kuurupiiloa, sillä tämän dekkarin tapahtumapaikkana Pohjois-Korea ja tuo maa kutittelee kovasti uteliaisuuttani. Tarkastaja O:n tutkimukset kuitenkin kallistuvat ehkä enemmänkin vakoojaseikkailun kuin varsinaisen dekkarin puolelle ja tuo genrehän ei ole ollut  minun juttuni. Huolimatta runsaahkosta ja hieman yllättävästäkin Suomi-väristään, kirja ei oikein onnistunut nappaamaan huomiotani ja lukeminen meni pakkopullaksi. Harmin paikka.

Paula Stokes: Liars, Inc. (HarperTeen, 2015) 368s.

Liars, Inc.-kirjan nappasin lukupinon jatkeeksi hetken mielijohteesta. Mielenkiintoinen nimi ja kansi sekä jonkinlainen murhajuttu - tämä riitti minulle. Kirja on nuorille aikuisille suunnattu, menevä seikkailu joka alkaa siitä kun 18-vuotias Max kavereineen päättää perustaa yrityksen joka myy lukiolaisille valehtelupalveluita: väärennettyjä lupalappuja, alibeja ja muuta mukavaa. Homma muuttuu kuitenkin hankalaksi siinä vaiheessa kun Preston, Maxin kaveri, ostaa alibin Vegasin matkaa varten muttei palaakaan reissusta... Teksti oli sujuvaa ja vauhdikasta, kirja viihdytti mukavasti muttei tarjonnut sen suurempia elämyksiä tai ajatuksia.

Entäs ensi kuussa?

Kesäkuussa (8.6 - 14.6) vietetään blogeissa dekkariviikkoa ja allekirjoittanutkin on ehdottomasti tässä mukana. Lukupinossani onkin mm. yksi kiinnostava uutuus tätä silmällä pitäen. Tarkoitus olisi myös palata muutaman vuoden takaisin suosikkini pariin, josta on juuri ilmestynyt käännös suomeksi. Odotan pelonsekaisin tuntein sitä, rakastunko tuohon kirjaan uudelleen!

Kultamuna (Guido Brunetti #22) / Donna Leon

Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat kuuluvat niihin sarjoihin, joiden pariin palaan aina mielelläni. Myönnetään, että osa kirjoista on ehkä tuntunut jo hiukan väsähtäneiltä mutta ihmekös tuo kun ollaan edetty jo 22. osaan venetsialaisetsivän tarinassa. Olin pitänyt pientä Brunetti-taukoa vuoden 2014 ajan ja nyt tuntui hyvältä palata vaporettojen, kanaalien ja herkullisen ruoan pariin.

Tällä kertaa tutkittava tapaus löytyy aivan Brunettin kotikulmilta kun läheisessä pesulassa työskennellyt kuuromykkä poika kuolee. Vaimonsa Paolan pyynnöstä Brunetti vilkaisee tapausta joka osoittautuukin tavallista julmemmaksi ja mutkikkaammaksi.

Kultamuna on tuttua Donna Leon -laatua, Venetsia on kirjoissa vahvasti läsnä. Brunetti perheineen on jälleen ihastuttava ja ruokakuvaukset saavat veden kielelle ja matkakuumeen nousemaan. Tuttua juttua mutta konsepti toimii kunhan kirjoja ei lue liian ahnaasti. Kriittisemmin tarkisteltuna Brunettin rikostapa on ehkä hiukan kaukaa haettu ja silti ennalta-arvattavakin mutta ehkä minulle nämä kirjat eivät olekaan ensisijaisesti dekkareita vaan rikostapausta tärkeämpää ovatkin Italian tunnelmat ja Leonin taidokkaasti kehittelemät henkilöt jotka tuntuvat kuin vanhoilta ystäviltä.

Otava, 2014
Sivuja:301
Alkuteos: The Golden Egg
Suomentanut

Mafian naiset / Lirio Abbate

Mafian naiset tuli napatuksi kirjastosta hetken mielijohteesta. Aihe kiinnosti, oma tietämykseni mafiasta rajoittunee lähinnä Mario Puzon Kummisetään mutta ymmärtääkseni Italiassa todellinen tilanne on vähemmän romanttinen ja oikeastikin vakava.

Kirja alkaa rankasti kun kirjailija saa puhelun jossa kerrotaan mafian surmanneen hänen serkkunsa. Faktat vyöryvät vasten lukijaa, mafiasta kirjoittavat journalistit, kuten Abbadio, pelkäävät oikeutetusti henkiensä puolesta ja järjestäytynyt rikollisuus pitää otteessaan kokonaisia kyliä. Lirio Abbate tuntee aiheensa, hän on vuosien ajan kirjoittanut Italian lahjus- ja mafiaskandaaleista ja maksanut siitä kalliin hinnan, Abbaten perhe on elänyt vuodesta 2007 saakka viranomaisten suojeluksessa.

"Taivuttelukeinona mies oli vakuuttanut hänelle rakastavansa häntä hakaten samalla hänen päätään kylpyhuoneen seinään."

Mafian naisiin Abbate on koonnut tositarinoita Calabrian seudulta näyttäen palasen hieman toisenlaista, rumaa ja rujoa Italiaa, jossa vielä tänäkin päivänä naisen oikeudet ovat lähes samanlaiset kuin keskiajalla. On neidonryöstöjä, avioliittoja jotka todella kestävät kuolemaan saakka ja kunniamurhia. Teksti on yksinkertaista ja voimakasta, naisten kohtalot puhuvat puolestaan. Kirja on lyhyehkö mutta ehkä se on vain hyvä, sillä kiinnostavasta aiheestaan huolimatta se on myös raskasta luettavaa. Tämän kirjan kohdalla olisin toivonut lukevani fiktiota, mutta valitettavasti kaikki tämä on totta.

"'Ndrangheta ei anna armoa niille, jotka ovat syyllistyneet kunnianloukkauksiin. Uskotonta naista rangaistaan. Aina. Velvollisuus olla uskollinen säilyy elämän loppuun asti. Vihkikaavan lause 'kunnes kuolema meidät erottaa' on 'Ndraghetan ehdoton sääntö."

Atena, 2014
Sivuja: 216
Alkuteos: Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla 'ndrangheta
Suomentanut Taru Nyström

The Shoemaker's Wife / Adriana Trigiani

Olen katsellut Adriana Trigianin The Shoemaker's wife -kirjaa Audiblessa jo jonkin aikaa sillä se näytti
yhdistyvän monta minua yleensä miellyttävää elementtiä: Italia, historiallinen fiktio, maahanmuuttotarinat, ehkä muoti ja liiketoimintakin kirjan kannen perusteella. Mutta vastaan tuli aina muita kirjoja kunnes huomasin teoksen ilmestyneen myös OverDrive-kirjastoon - klik, klik ja lukupinoon!

The Shoemaker's wife kertoo erään pariskunnan tarinan, joka alkaa viime vuosisadan alkuvuosina Italian alpeilla. On Enza, Ravennellin suurperheen kiltti ja neuvokas esikoinen ja orpokodissa kasvanut Ciro ja erinäisiä onnettomia olosuhteita, joiden johdosta nuoret päätyvät tahoillaan matkaamaan Amerikkaan siirtolaisiksi. Kirja pohjautuu todellisiin tapahtumiin, innoituksena on ollut Trigianin omien isovanhempien elämäntarina.

Tarinan inspiraation lähde selittääkin hieman sitä miksi Trigianin sinällään kiehtova tarina jää hiukan ulkokultaiseksi. Kun esikuvat ovat omia isovanhempia, ei tarinaan ole varmasti helppoa kirjoittaa säröjä, luoda rakkaille henkilöille suuria vikoja tai heikkouksia. The Shoemaker's Wife tuntuukin olevan kirja jossa toki tapahtuu paljon ja silti kovin vähän. Siirtolaiselämän sekä Ciron ja Enzan piirileikin seuraaminen oli viehättävää ajankulua mutta vain sitä.

Olen viime aikoina törmännyt kirjan kansikuviin jotka johtavat lukijapoloa harhaan. Niin kävi tälläkin kertaa sillä tulkitsin kuvituksen perusteella pääseväni sukeltamaan 1950-luvun muotimaailmaan. Väärin veikkasin, niin aikakauden kuin teemankin kohdalla. (Kuva on yksi Harper's Bazaarin vuoden 1949 kansikuvista.) Taidan olla turhasta nipottaja, mutta jotenkin toivoisin kansikuvien liittyvän kirjan sisältöön ja tarjoavan vinkkejä siitä mitä kansien sisältä löytyy. Tai ehkä vika on vain minussa...

HarperCollins, 2012
Sivuja: 448

Villa Sibyllan kirous / Vera Vala

Koska Suomen kesä näyttää vuonna harvinaisen vilpoisalta ja harmaalta, tekee minun mieli nojatuolimatkailla ja siihen tarkoitukseen Vera Valan Arianna de Bellis -sarja on yleensä ollut mitä mainioin apu. Kirjailija nimittäin kuvaa Italiaa niin herkullisesti että melkein voin jo maistaa pastan suussani!

Yksityisetsivänä työskentelevä Arianna de Bellis saa tällä kertaa toimeksiannon rikkaalta Katia Levriniltä joka pelkää rakkaidensa puolesta. Perheen kotiin on murtauduttu, lisäksi Katia on saanut häijyjä nimettömiä kirjeitä. Pian Arianna huomaa sotkeutuneensa vaarallisten salaisuuksien verkkoon niin Villa Sibyllassa kuin sen ulkopuolellakin...

Nojatuolimatkailun ohella olen nauttinut myös sisukkaan kreivittären persoonasta ja elänyt mukana kun pelottoman oloinen nainen on pistänyt hanttiin korstoille. Tällä kertaa Arianna kuitenkin tuntui huomattavan vaisulta ja aiemmissa kirjoissa tuttu suloinen, hieman chick-litiä muistuttava keveys onkin poissa ja vaikka dekkarityttöjä olenkin, jäin kaipaamaan la dolce vitaa.

Villa Sibyllan kirous on varsin runsas kirja monine juonineen, lukijalle esitellään myös nippu uusia henkilöitä sillä kirjassa esitellään ensikertaa Ariannan perhe, joka kieltämättä on mielenkiintoinen tuttavuus, joskin menneisyyden traumoja ja salaisuuksia tuntuu nyt jo olevan aika monella. Veikkaan että kirjailija haluaa pohjustaa tulevia juonikuvioita mutta silti kokonaisuus tuntui minusta melko raskaasti sulateltava. Tällä kertaa todellisuudenpakoni ei siis täysin onnistunut mutta uskollisesti silti odottelen Ariannan seikkailuille jatkoa, ehkä ensi kesänä meille molemmille paistaa taas aurinko!

"Niiden olisi pitänyt olla pelkkiä kirjaimia. Mutta kirjaimista muodostui sanoja, sanoista syntyi lauseita ja lauseet kertoivat vihasta. Valkoisella paperilla mustat kirjaimet ja niiden sysipimeä sanoma. Kuolema."

Gummerus, 2014
Sivuja: 426
Saatu arvostelukappaleena Gummerukselta.
Kirjabingo: Kuuluu kirjasarjaan

Kohtalon tango / Arturo Pérez-Reverte

Minusta tuli aikoinaan Arturo Pérez-Reverten fani Flaamilaisen taulun takia, parikymppinen Norkku hullaantui kerrontaan ja Pérez-Reverten tapaan yhdistellä murhamysteereitä ja historiaa. Sitten kirjailija muutti tyyliään realistisemmaksi ja me Arturon kanssa vieraannuimme toisistamme. Tartuin kuitenkin Kohtalon tangoon, koska vanha suola janotti, kenties olisin vuosien saatossa kypsynyt ymmärtämään Arturoa?

Kohtalon tangossa pyörähtelevät salonkitanssija Max, jonka polku ei aina ole siitä kaidoimmasta päästä sekä kultasilmäinen Mecha, kuuluisan säveltäjän nuori vaimo. Vuosien mittaan he eroavat ja kohtaavat uudelleen, aina vaarallisissa tunnelmissa...

Kirjaa aloittaessani muistin mistä Pérez-Reverten kirjoissa pidän - tunnelmasta. Tämä kirjailija nimittää osaa herättää menneet vuosikymmenet, tyylikkyyden ja dekadenssin upeasti eloon. Kun kirjailija kuvaa vaikkapa Maxin ja Mechan ensimmäistä tango valtamerialuksella, on ilmassa sähköä. Niin ikään myös Buenos Airesin pahamaineiset klubit, jonne Max vie säveltäjän puolisoineen kuulemaan sitä oikeaa tangoa, herää upeasti eloon kirjan sivuilla.

Sitten jotain tapahtui, koska jossain vaiheessa tajusin etteivät Max ja Mechan seikkailut oikein jaksaneet enää vetää puoleensa. Luin Kohtalon tangon rinnalla parikin kirjaa loppuun saakka, mieli ei vain tehnyt tarttua tähän kirjaan vaikka kirjaston lainausaika alkoikin loppua. Liekö kaamos iskenyt kimppuuni vai oliko kyseessä vain väärä hetki oikealle kirjalle? Vai tanssinkohan vieläkin eri tahdissa Pérez-Reverten kanssa?

"Kukaan nainen ei ole pelkästään vain nainen, rakas Max. Häntä määrittää ennen muuta se, millaisia miehiä hänellä on ollut, on parhaillaan tai millaisten miesten seuraan hän tulevaisuudessa hakeutuu. Naista ei voi selittää ilman miehiä... Se, joka pääsee käsiksi tähän rekisteriin, saa haltuunsa kassakaapin koodin. Se on avain naisten salaisuuksiin."

Like, 2013
Sivuja: 500
Alkuteos: El tango de la Guardia Vieja
Suomennos Sari Selander

Inferno / Dan Brown

Enpä olisi etukäteen uskonut että takkuaisin Dan Brownin Infernon kanssa viikkotolkulla, olin odottanut kirjaa innokkaasti ja arvelin että osakseni saattaisi tulla lukuflow. Pah! Nappasin kirjan flunssakaverikseni toivoen että kiinnostava ja vauhdikas tarina veisi ajatukset pois pahasta olosta - pah! 50 sivun jälkeen olin aivan pyörällä päästäni ja hengästynyt sillä Robert Langdon kumppaneineen paineli eteenpäin niin hurjaa vauhtia että heikotti. Kirja jäi tauolle ja vaihdoin maltillisempaan. Harmillisesti lukuinto ei palannut korvien auettua ja nenän parannuttua vaan Inferno tuntui jatkuvasti pakkopullalta ja huomasin pakottavani itseni lukemaan sitä.

Kuten jo tuli sanottua, tässä kirjassa mennään ja lujaa. Joka kerta kun kirjan avasin, tuntui siltä kuin Langdon olisi juossut tai väistellyt luoteja tai piileskellyt tappajaa, vähemmästäkin alkaa hengästyttää! Langdonin matkassa sitten juostaankin läpi yksi jos toinenkin historiallinen nähtävyys. Juoksentelun lomassa Langdon ehtii myös viljelemään kiehtovia historiallisia faktoja sekä muistelemaan pitämiään luentoja. Kuten ammattitappaijista jo saattaakin päätellä, on Langdon jälleen kerran sekaantunut johonkin suureen ja vaaralliseen, tällä kertaa pahiksemme miettivät maailman liikakansoittumista. Onneksi muistinmenetyksestä kärsivä professori löytää sairaalasta itselleen apurin, kauniin, superälykkään ja taistelutaitoisen lääkärin, Siennan...

Dan Brown on siis pakannut kirjan kansien väliin aikamoisen annoksen tavaraa, suoraan sanottuna minusta vähempikin olisi jo riittänyt. Siis muistinmenetys, Dante, superälykäs naispuolinen apuri, palkkatappaja tai ehkä kokonainen armeija sellaisia? Tikittävä aikapommi ja kaikenmoisia nokkelia vihjeitä piilotettuna uskomattomiin paikkoihin? Huh. Ja hei, minkälainen pahis jättää jälkeensä taidokkaita historiaan liittyviä vinkkejä, joiden perusteella suunniteltu pahuus voi vaikka estyä?!

Kuten rivien välistä ehkä jo välittyykin, en oikein viihtynyt Infernon parissa. Suureksi osaksi tämä on varmaan oma vikani, korkeat odotukset ja huono viretila taatusti tekivät tepposet, mutta olen saanut ilokseni viime aikoina lukea mahtavia kirjoja ja Inferno ei oikein kestänyt vertailussa. Harmi.

"Ellemme tee mitään, toivotamme tervetulleeksi Danten helvetin - ahtaan ja nälkiintyneen, synnissä rypevän.
Niinpä olen rohkeasti käynyt toimeen.
Jotkut kavahtavat kauhistuneina, mutta pelastuksella on aina hintansa.
Jonain päivänä maailma ymmärtää uhraukseni kauneuden.
Sillä minä olen Pelastus.
Minä olen Varjo.
Minä olen portti posthumaaniin aikaan."

WSOY, 2013
Sivuja: 466
Alkuteos: Inferno
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

Kosto ikuisessa kaupungissa / Vera Vala

Tutustuin Arianna de Bellisiin ja Vera Valaan viime vuonna, jolloin yksi nuhainen viikonloppu hujahti nopeasti nojatuolimatkailun parissa. Arianna jäi tuolloin mieleeni tehokkaana toiminnan naisena, jolla oli mielikuvitusta kutkuttava menneisyys ja viimeistään tuo koukku varmisti sen, että halusin lukea sarjan seuraavankin kirjan.

Kirjassa tunnettu politiikko, Anna Lucarelli, ottaa yhteyttä Ariannaan sillä hän uskoo sisarensa Lauran, assyriologian professorin olevan vaarassa. Annan epäilykset muuttuvat pian todeksi kun Laura löytyy kuolleena. Syyllisyydestä kärsivä Arianna jatkaa sitkeästi tutkimuksiaan, jotka vievät hänet niin anarkistien kuin arkeologienkin piireihin. Soppaa hämmentää myös komea Bartolomeo...

Kosto ikuisessa kaupungissa vie lukijansa Roomaan ja mukavan erilaisiin tunnelmiin kuin Kuolema sypressin varjossa. Siinä missä sarjan ensimmäinen kirja oli kuin loistava matkailumainos ihanasta Italian maaseudusta rustiikkisine taloineen ja herkullisine pastoineen, ovat Koston maisemat urbaaneja, jopa suorastaan karuja, hylättyjä taloja ja maahanmuuttajien suosimia, rauhattomia asuinlähiöitä. Vaikka hirmuisen mielelläni luen ja fiilistelen kaikista ihanista asioista, pidin siitä että kirjailija rikkoo muottiaan ja kokeilee erilaisia maisemia ja tunnelmia kirjasarjassaan. Liekö syynä maisemien ja tunnelmien muutos, mutta tässä kirjassa Arianna tuntui minusta edellistä kirjaa räväkämmältä toiminnan naiselta, eräänlaiselta Modesty Blaisen italialais-suomalaiselta versiolta, kuten Booksy jutussaan mainiosti oivalsi.

Trilleriksi kirja on mukavan rento luettava, sellainen jonka sivuja toki kääntelee mielellään mutta kynsiä ei onneksi tarvitse hermostuksissaan purra. Ilokseni Vala raottaa hiukkasen Ariannan salaperäisen menneisyyden verhoa, mutta vastauksien myötä syntyy myös kysymyksiä joihin toivottavasti saadaan vastaus seuraavissa kirjoissa.  Tässä kirjasarjassa ratkaisu toimii sillä lukijalle paljastetaan riittävästi jotta tämä pysyisi tyytyväisenä mutta sen verran vähän että nälkä kirjojen lukemiseen kuitenkin säilyy.

"Illalla odotin porttiholvissa. Kuulin askeleet jo kaukaa. Olin kiertänyt lampun paikoiltaan. Silmät tottuivat nopeasti pimeyteen. Yö on ystäväni. Pimeys suojelee minua. Saan olla oma itseni. Hän kulki niin läheltä, että haistoin hänen hajuvetensä. Ja sen alla itsekkyyden löyhkän. Eikö hän ymmärrä olevansa jo kuollut?"

Gummerus, 2013
Sivuja: 351
Kirjasta lisää: Kirjailijan blogi
Saatu arvostelukappaleena

The merchant of Venice / William Shakespeare, Faye Yong

Kaivellessani kirjaston tietokantoja erilaisten Venetsia-kirjojen toivossa, osui silmiini SelfMadeHeron manga-versio Shakespearen klassikosta The merchant of Venice. Ajatus jonkin hyvin uudenaikaisen tyylin yhdistämisestä iäkkääseen klassikkoon tuntui oudon jännittävältä ja ajattelin ihan piruuttanikin kokeilla tämmöistäkin makuyhdistelmää.

Venetsian kauppiaan tarina on varmaankin jo monelle tuttu. On komea mutta köyhänpuoleinen Bassanio joka rakastaa kaunista ja rikasta Portiaa. Kosiomenoja varten Bassanio pyytää lainaa ystävältään Antoniolta, hurskaalta kristityltä. Koska Antonion rahatilanne on heikko, menevät ystävykset juutalaisen rahanlainaajan, Shylockin, puheilla. Shylock kantaa Antoniota kohtaan kaunaa saamansa kohtelun takia mutta suostuu lainaamaan rahat seuraavin ehdoin: jos Antonio ei maksa lainaa takaisin eräpäivään mennessä, on hänen annettava omasta ruumistaan paunan verran lihaa. Ja kirjailijan tyylille uskollisesti mukana on myös muita lemmenjuonia...

Tunnustan heti alkuun että manga-Shakespeare oli yllättävän mukavaa luettavaa. Englanninkielinen Shakespeare tuntui tosin aluksi kankealta ja vaikealta, mutta totuin pian kielen poljentoon ja pääsin mukavaan lukuvauhtiin. Sarjakuvallinen muoto tuntui mukavasti keventävän kielen painoa ja kuvallinen muoto tuki myös erilaisten tunnetilojen välittymistä, minulle kun juuri tämän on vieraskielisissä näytelmiä lukiessa ongelmana. Kun kaikki energia menee itse sanojen ymmärtämiseen, jäävät hienovaraisemmat asiat huomiotta ja jotain olennaista jää puuttumaan teoksesta. Siispä jos haluat kokeilla Shakespearea alkukielellä mutta tekstin vaikeus huolettaa, kokeile ensin sarjakuvaversiota!

Kirjan piirrostyyli oli mukavan selkeä ja kaunis, henkilöt oli kuvattu keijukaisen omaisiksi, pitkäkorvaisiksi hahmoiksi,tosin juutalaishahmoihin oli saatu silmien mustien varjojen avulla paholaismaisuutta joka arvelutti. Tässä kohdin uuden ja vanhan yhdistäminen osoittaakin kiinnostavuutensa, sillä uudesta muodostaan huolimatta Venetsian kauppias on oman aikansa tuote ja ymmärtääkseni Shakespearen ajan Englanti oli juutalaisvastainen ja tuota taustaa vasten Shylock onkin ymmärrettävämpi, ehkä jopa rohkeakin veto kirjailijalta. Vaikka Shylock onkin julma ja selvästi tarinan pahis, tarjoaa Shakespeare hänen teolleen kuitenkin ymmärrettävän motiivin ja siten tekee konnasta inhimillisemmän. Erityisesti ao.Shylockin puheenvuoro oikeudenistunnossa on upea.

"I am a Jew. Hath not a Jew eyes? Hath not a Jew hands, organs, dimensions, senses, affections, passions? Fed with the same food, hurt with the same weapons, subject to the same diseases, healed by the same means, warmed and cooled by the same winter and summer, as a Christian is? If you prick us, do we not bleed? If you tickle us, do we not laugh? If you poison us, do we not die? And if you wrong us, shall we not revenge?"

SelfMadeHero, 2009
Sivuja: 208

Venetsia: ruokaa ja unelmia / Tessa Kiros

Tämä kaunotar kulkeutui mukaani täysin ex tempore -lainauksena kirjastosta. Siellä se huuteli hyllystä ja päätin antautua matkafiilistelyille. Vaikka tekstin pääpainona onkin ruoka, en menisi tätä kuitenkaan kutsumaan keittokirjaksi, sillä teokseen on mahtunut upeiden valokuvien lisäksi myös Kirosin omia ajatuksia ja muisteloita kaupungista. Kulutinkin mukavasti pari iltaa kirjaa lehteillen, tavaillen uusien ruokalajien nimiä ja kuvia katsellen. Kirjana Venetsia tuntuikin olevan pikkuisen dekadentti ja täynnä vanhan maailman ylellisyyttä.

"Yhtä monta kertaa kuin lähden ulos, kuljin harhaan. En ollut kuitenkaan koskaan eksyksissä. Olin aina jossain Venetsiassa."

Tessa Kiros on puoliksi suomalainen maailman kansalainen, ammatiltaan kokki. Hän opiskeli ruoanlaittoa mm. Venetsiassa ja asuu nykyisin miehensä kanssa Toscanassa.

Kirosin reseptejä en uskaltautunut vielä kokeilemaan vaikka ne vaikuttavatkin riittävän yksinkertaisilta jopa allekirjoittaneen keittiöön. Muutamaa juttua, kuten esimerkiksi polentaa ja erilaisia gelatoja täytynee kuitenkin testata. Koska olen ei-niin-kätevä kokki, toivoisin että ruokakirjoissa olisi enemmän vaihekuvia - tästä ne puuttuvat ja siitä antaisinkin pienen miinuksen. Niin ikään olisi kiva, jos kaikista kirjan ruoista olisi kuva, allekirjoittanut innostuisi helpommin kokeilemaan eri reseptejä jos tietäisi kuinka herkullisen näköinen lopputulos voi olla.

Matka- ja fiilistelykirjana Venetsia on mainio. Kirosin ajatukset sopivat hienosti kirjan kuvien huolella luotuun tunnelmaan, jossa Venetsia on kiehtova paikka, täynnä kaikenmoisia - myös kulinaristisia - seikkailuja.

"Venetsia labyrintteineen ja arvoituksineen. Sen näkee Harry's Barin ylimmän kerroksen ikkunoista ja peileistä. Mikään ei täsmää. Jopa Torcellossa Locanda Ciprianin puutarhassa oli keskellä nurmikkoa syvänne, joka ei vaikuttanut lainkaan siltä, että sen olisi pitänyt olla siinä. Ja näkymä terassilta: kuin kulissit, joihin ohjaaja oli komentanut näyttelijät lausumaan vuorosanoja mutta unohtanut sitten lopettaa näytöksen. Siltoja; avaimenreikiä, joista voi tirkistää salaisuuksien täyttämille muinaisille sisäpihoille. Kapeita kujia, jotka päättyvät alas kanaalin rantaan johtaviin askelmiin, jos vain haluaa seurata niitä."

WSOY, 2009
Sivuja: 285
Alkuteos: Venezia

The turn of the screw and the Aspern papers / Henry James

Venetsia-viikkoni sai minut tutustumaan Henry Jamesin tuotantoon, olihan John Berendtin kirjassa Pudonneiden enkelten kaupunki useampaankin otteeseen viitattu The Aspern papers -lyhytromaaniin, joka sijoittuu kaupunkiin. Kaupanpäällisiksi sain lukea myös kirjailijan tunnetuimman kertomuksen: The turn of the screwn.

The turn of the screw kertoo nimettömäksi jäävästä opettajattaresta, joka saa tehtäväkseen huolehtia kahdesta pienestä orvosta, Milesistä ja Florasta kaukaisessa maaseutukartanossa. Lapset lumoavat suloisuudellaan opettajattaren ja hänen on hyvin vaikea uskoa että Miles on erotettu koulusta huonon käytöksen takia. Pian kotiopettajatar näkee outoja henkilöitä, joka pian tunnistetaan talon henkilökuntaan aiemmin kuuluneeksi ja nyt kuolleeksi Peter Quintiksi. Naiskummituksen arvellaan olevan lasten edellinen kotiopettajatar, kaunis ja huono-onninen Miss Jessep, joka lankesi Quintin pauloihin. Kummitukset tuntuvat tahtovan jotakin perheen lapsista, joita opettajatar parhaansa mukaan yrittää suojella.

Ihan ensimmäiseksi, The turn of the screw on siis kummitustarina ja minä olen huono lukemaan niitä, joten tarina ei ihan hirveästi innostanut. Vaikka luenkin melko paljon englanniksi, oli Jamesin kieli sellaista, jonka lukemisen koin työlääksi. Kirjan tarina sen sijaan osoittautui, kummituksista huolimatta, oikein toimivaksi mysteeriksi, jonka tulkinta jäi vaivaamaan mieltäni. Minusta nimittäin tarinan voisi tulkita muutenkin kuin kummitusjutuksi... Tarinassa on mielestäni samanlaista henkeä kuin Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjassa, joten jos pidit Watersista, voisi tämä lyhytromaanikin olla lukemisen arvoinen.

Tarinoista toinen, The Aspern papers, osoittauti minulle mieluisammaksi lukukokemukseksi. Vaikka James tässäkin kirjassa onnistuu luomaan mukavan kierotuneen tunnelman, ei luvassa sentään ole kummituksia, korkeintaan ahneutta ja muita inhimillisiä tunteita.

The Aspern Papers kertoo miehestä, jonka päähän pinttymä on hänen suuresti ihailemansa, nyt jo edesmennyt runoilija Jeffrey Aspern. Mies matkustaa Venetsiaan kuultuaan että Aspernin iäkkäällä rakastajattarella, Julianalla, saattaisi olla halussaan runoilijan kirjeitä. Juliana asuu suuressa palazzossa, seuranaaan vain sukulaisensa, vanhapiika nimeltä Miss Tina. Kertoja soluttautuu ovelasti naisten luo asumaan, tarjoten vähävaraisille vuokrarahaa. Vähitellen hän alkaa piirittää aran oloista Miss Tinaa saadakseen tältä tietoja Aspernista.

Tarina on tavallaan arkinen,Henry James oli ammentanut inspiraationsa Shelleyn kirjeisiin liittyvästä tapauksesta ja yllättävän tutulta kuulostaa myös Ezra Poundin ja hänen rakastajattarensa Olga Rutgen tapaus, jota John Berendt kirjassaan Venetsia: pudonneiden enkelten kaupunki, tutki. Päähenkilön ahneus ja häikäilemättömyys ovat oikeastaan hurjempia kuin edellisen tarinan kummitukset ja ainakin minusta myös pelottavampia. Molemmissa tarinoissa kirjan kieli osoittautui minulle hankalaksi, pitkät ja mutkikkaat lauserakenteet ja paikoittain vaativa sanasto hidastivat lukemistani ja tekivät siitä pakkopullaa. On toki hyvä lukea joskus vaikeampiakin tekstejä ja siten harjoittaa omaa kielitaitoa, mutta en siltikään oikein jaksanut innostua lukemastani. Paitsi Venetsian kuvauksista, jotka olivat upeita...

"Accordingly I spent the late hours either on the water - the moonlights of Venice are famous - or in the splendid square which serves as a vast forecourt to the strange old church of Saint Mark. I sat in front of Florian's café eating ices, listening to music, talking with acquaintences: the traveller will remember how immense cluster of tables and little chairs stretches like promontory into the smooth lake of the Piazza. The whole place, of a summer's evening, under the stars and with all the lamps, all the voices and light footsteps on marble - the only sounds of the immense arcade that encloses it - is an open-air saloon dedicated to cooling drinks and to a still finer degustation, that of the splendid impressions received during the day."

Wordsworth, 1993
Sivuja: 236

Kuolema väärissä vaatteissa / Donna Leon

Minun suosikki-venetsialaiseni on ehdottomasti Guido Brunetti, joten oli selvää että haluan lukea hiukan Donna Leoniakin Venetsia-viikkoa varten. Summamutikka-valinnalla kirjaston hyllystä kaverikseni valikoitui Kuolema väärissä vaatteissa, joka on kolmas Brunetti-sarjan kirjoista ja muuten samalla teos, jossa maanmainio signorina Elettra tekee debyyttinsä. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran jo 1994, mutta on vuosien kulumista ei juurikaan Leonin tekstistä huomaa, muuten kuin liirojen läsnäolosta ja kännyköiden puutteesta.

On jälleen kerran kuuma kesä Venetsiassa Brunetin taipuessa virka-avuksi Mestren poliisille. Mestrestä on nimittäin löytynyt kuoliaaksi hakattu transvestiitti-prostituoitu. Paikallinen poliisi haluaisi ohittaa jutun nopeasti, mutta Brunetti herää miettimään kuinka hänen ikäisensä, keski-ikäinen ja pikkuisen tanakka mies voisi toimia prostituoituna. Vyyhti paisuu suureksi ja ikäväksi, täynnä väkivaltaa, hurskastelua, rahaa ja erittäin viehättäviä miehiä.

Oli mukava kokemus palata sarjan ensimmäisten kirjojen, jokin Donna Leonin luomassa kokonaisuudessa vain toimii hyvin minulle. On yhteiskunnallista kritiikkiä, rikoksia ja pikkuisen nojatuolimatkailua ja Brunetti perheineen ja työtovereineen vain on niin ... ihana. Kuolema vieraissa vaatteissa onkin kokoelma viehättävää kodikkuutta, Venetsian hieman kärsinyttä kauneutta, ihmismielen ahneutta ja rumuutta sekä moraalista moitetta.

Vaikka Kuolema väärissä vaatteissa oli mielestäni tavallista raa'empi Brunetti-kirja tai sitten moraalinen rappio puski niin voimakkaasti sivujen välistä päälleni, että koin kirjan niin synkkänä. Hyytävintä kirjassa taisi tällä kertaa kuitenkin olla ihmisten asennoituminen homoja ja transvestiitteja kohtaan! Kirjan "mysteeri" ei tarjoa suuria yllätyksiä, sen sijaan sekä minä että Brunetti aloimme melkeinpä turhautua liukkaan konnan melkein päästessä hyppysistämme. Annan ehdottomasti plussaa moiselle realismille!

"Brunetti huokasi kyllästyneenä. Mikseivät ihmiset voineet valita paremmin keitä vihasivat, harkita edes hiukan? Käyttää kenties edes hiukan järkeään? Mikseivät he vihanneet kristillisdemokraatteja? Tai sosialisteja? Tai ihmisiä, jotka vihasivat homoja?"

Otava, 2012
Sivuja: 299
Alkuteos: Dressed for death
Suomentanut Kristina Rikman

Venetsia: pudonneiden enkelten kaupunki / John Berendt

Pudonneiden enkelten kaupungin olisin ehkä lukenut jo pelkän nimenkin perusteella, se nimittäin on kaunis ja mielikuvitustani kutkuttava. Kirjan nimi juontaa juurensa tilanteeseen, jossa Harry Barin (huom! Hemingwayn kantapaikka!) omistajan päähän oli osua pala rapistuneesta kirkosta putoavaa kivienkeliä. Kuinka runollisia voivat varoitustaulut ollakaan?!

Luulin kirjan ensin olevan fiktiota kunnes ilokseni tajusin että kyseessä olikin Berendtin tekemä todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin pohjautuva kuvaus ajalta jolloin kirjailija oli juuri saapunut Venetsiaan ja kaupungin historiallinen teatteri, Fenice oli palanut poroksi. Tapahtuma järkytti venetsialaisia ja palon poliisitutkinta ja teatterin jälleenrakennusprojekti alkoivat uhkaavasti muuttua farssiksi.

Kirjoitusprosessinsa aikana Berendt tutustui moniin tunnettuihin venetsialaisiin. Kuuluisimpiin kuulunevat Ezra Pound ja hänen rakastajattarensa Olga Rutge, joiden kirjeenvaihdon omistajuus aiheutti aikanaan melkoisen skandaalin. Iäkkäältä Olgalta kun huijattiin melkoinen määrä papereita erään toisen venetsialaisrouvan toimesta. Vaikka tapahtumista saattaisi olla ainesta ihan kokonaiseenkin kirjaan, minusta tämä melko pitkä osio tuntui tylsältä ja vähän väärässä paikassa olevalta, sillä Rutgen kirjeillä ei ole mitään tekemistä teatterin palon kanssa. Tuntui melkeinpä siltä että kirjailija oli vain innostunut tuosta tarinasta ja eksynyt siksi harhateille.

Berendtin tekstiä oli miellyttävää lukea ja pääosassa oleva Venetsiakin näyttäytyi monipuolisena, kauniina ja eriskummallisena tekstissä, täynnä pieniä kuriositeettejä ja salaisuuksia. Olin aluksi hyvinkin ihastunut kirjaan, jota luin säästeliäästi ja makustellen, yrittäen painaa kiehtovia pieniä detaljeja ja paikkoja mieleeni. Matkalukemiseksi kirja oli oivallinen, se päästää lukijansa palazzojen sisälle ja jakelee paikallisista juoruja kuin seurapiirirouva konsanaan. Kirjallisuuden ystäville se tarjoaa myös oivallisen määrän tärppejä tunnettujen kirjailijoiden lempipaikoista ja kokemuksista Venetsiassa.

"Venetsialaisena oleminen", Marcello jatkoi, "ja sen tietäminen, miten Venetsiassa eletään, on taidetta. Se on meidän elämäntapamme, kovin toisenlainen kuin muualla maailmassa. Venetsia ei ole rakennettu pelkästään kivestä, vaan myös hyvin ohuesta verkosta sanoja, jotka lausutaan ja muistetaan, tarinoista ja legendoista, silminnäkijöiden havainnoista ja kuulopuheista. Venetsiassa työskenteleminen ja toimiminen vaatii ennen kaikkea sitä, että ymmärretään sen erilaisuudet ja tasapainon herkkyys. Me Venetsiassa etenemme varovaisesti ja melua pitämättä. Ja erittäin hienovaraisesti. Me olemme hyvin bysanttilaisia, eikä sitä todellakaan ole helppo käsittää."

WSOY, 2006
Sivuja: 442
Alkuteos: The city of falling angels
Suomentanut Liisa Paakkanen

Juhla alkakoon / Niccolò Ammaniti

Niccolò Ammaniti Juhla alkakoon osui selkeästi oikeaan lukuhetkeen, sillä avasin kirjan eräänä ei-niin-hilpeänä maanantaina. Tuossa olotilassani nauruhermojani kyllä hersyttelivät saatananpalvojien alijärjestön vetäjän urahaaveet siinä missä turhamaisen kirjailijan egokin.

Kirja kattaa lyhyen ajanjakson joka tulee osoittautumaan tärkeäksi niin julkkiskirjailija Francesko Ciballe kuin Abaddonin pedoille, pienelle ja paikalliselle saatananpalvontaryhmälle. Sekä Ciba että Pedot ovat loukussa omassa elämäntilanteessaan, Ciban kirjoittaminen ei suju ja Petojen draivi pahantekoon on kadonnut jonnekin arjen pyörittämisen, nalkuttavien vaimojen ja työpaikkojen jalkoihin. Muutos on tarpeen ja molemmille se näyttäytyy erikoisen miljonööri Chiattin ökyjuhlien muodossa. Metsästysteemaisiin, yltiöpäisiin kekkereihin on kutsuttu kaikki silmäätekevät ja sinne menevät myös sankarimme - Ciballa on tavoitteena nostaa imagoaan sopivan julkkisnaisen kanssa, Pedot taas aikovat toteuttaa kaikkien aikojen tempauksen uhraamalla enkelin - uskoon tulleen suloisen laulajatar-Laritan.

Ammanitin kirja osui siis minulle oivalliseen lukuhetkeen, viihdyin sen parissa mainiosti. Pidin erityisesti siitä, kuinka Ammaniti trivialisoi saatananpalvonnan, jotain herkullista oli siinä kuinka tuon onnettoman alijärjestön neljä jäsentä pohtivat toiseen, menestyneempään järjestöön liittymistä, kunnes toteavat että matka kokouksiin on liian aikaa vievä julkisilla kiinnostaakseen. Myös turhanpäiväiset ökyilyt naurattivat överiydellään vaikkei Ammanitin visio tässä kohdin ehkä olekaan kovin pahasti liioiteltu. (Olen seurannut telkusta myös Beverly Hillsin kotirouvien touhuja...)

Kirja alkoi mainiosti ja sopi oikein hyvin mielentilaani, oli oikeasti kivaa pyöritellä silmiään ja hihitellä näiden antisankareiden touhuille. Risuja antaisin kuitenkin lopusta. Tarinan vauhti nimittäin kiihtyy takakannen lähestyessä ja Ammaniti päästää mielikuvituksensa todella valloilleen. Monestihan tämä on hyvä asia, mutta minusta tällä kertaa homma meni kuitenkin jo liian överiksi. Minulle kirjan juttu oli nimittäin se, että kaikki - hölmöt kirjailijat ja saatananpalvojat - olivat riittävän realistisia, oli mahdollista uskoa että näinkin onnettomia reppanoita todella on. Mutta lopussa soppaan heitetään uusia elementtejä, joiden nieleminen lukijalle on jo aika vaikea juttu ja lupaava lukukokemus lässähtää loppumetreillä. Niccolò Ammaniti, olisitpa malttanut vähän hillitä itseäsi...

"Ilmiselvä juttu. He haluavat, että joudun tilille.
Koko kirjailijanuransa ajan hän oli asettunut hämäriä voimia vastaan, seurauksista piittaamatta. Hänestä se oli kirjailijan yhteiskunnallinen velvollisuus. Hän oli kirjoittanut tulikivenkatkuisen artikkelin, jonka tähtäimessä olivat aarniometsiä hakkaavien suomalaismetsurien lobbaajat. Hänen sieppaajansa, nuo köriläät, saattoivat hyvinkin kuulua suomalaiseen äärisiipeen."

Ensi viikolla aloitan tämän vuoden ensimmäisen teemaviikkoni, jonka aiheena on tällä kertaa Venetsia. Siispä maanantaina tavataan Italiassa!

Otava, 2011
Sivuja: 432
Alkuteos: Che la festa cominci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Italialainen avioliitto / E.M. Forster

Yhdistän E.M. Forsterin nimen Taloon jalavan varjossa, tuohon ihana brittiläisen luokkayhteiskunnan kuvaus ja siksi päädyin kokeilemaan Italialaista avioliittoa, saisihan muodollisista briteistä ja värikkäistä italialaisista aikaan varmasti mielenkiintoisen sopan. Lupaavasta alusta huolimatta, tarina kuitenkin eteni tavalla joka jätti pettymyksen tunteen.

Kirja kertoo oikeastaan lomaromanssista jolla on hieman tavallista enemmän seuraamuksia. Kun Herritonin perheen vesasta leskeytynyt nuori ja rahvaanomainen Lilia päättää lähteä seuraneidiksi Italian matkalla, moni sukulainen huokaisee helpotuksesta ja toivoo että matkan aikana Liliaankin tarttuisi hieman sivistystä. Mutta sivistyksen sijaan mukaan tarttuukin uusi, italialainen siippa, Gino ja skandaali saa alkunsa.

Kirja alkoi lupaavasti ja ensimmäiset kappaleet ahminkin innoissani tätä kirpeää pikku komediaa. Nautin tekstin pienistä koukuista ja hienon perheen suorastaan oivallisesti ylenkatseesta rahvaanomaista sukulaisnaista kohtaan, joka oli jopa kehdannut opetella ajamaan polkupyörällä ja mennyt vielä kaatumaankin kirkon edessä. Oi kauhistusta.

Alun jälkeen teksti kuitenkin alkoi saada odottamattoman tummia ja synkkiä ja sävyjä ja varsinkin hurjahko lopetus lyttäsi sen mikä olisi voinut olla yhtä eleganttia kuin kello viiden tee paremmista posliineista nautittuna. Olin ensimmäisten kappaleiden perusteella alkanut jo hiukan pitää Liliasta, joka sentään uskalsi kokeilla uusia asioita ja murtautua ulos tunkkaisista salongeista mutta jouduin harmikseni toteamaan hänen sittenkin olevan melko kaksiulotteinen ja hupsukin nainen, jolla oli omassa tarinassaan vain valitettavan pieni rooli - aina jonkun vaimona, sukulaisena tai äitinä. Myös Gino, tuo italialainen hurmuri, osoittautui pelkäksi karikatyyriksi. Oikeastaan koko kirjassa ei juuri olekaan henkilöä, johon olisin voinut samaistua ja tämä varmasti vaikutti lukukokemukseenkin.

(Herritonit keskustelevat Lilian Italian matkasta.)"Hän oli tosiaan innostunut Italiasta. Tämä matka on hänelle melkoinen kriisi." Philip näki tilanteessa runsaasti oikukasta romantiikkaa ja seikkailua: ajatus, että rahvaanomainen nainen matkustaisi paikkoihin, joita hän itse rakasti ja palvoi oli toisaalta kiehtova, toisaalta vastenmielinen. Entä jos naine kokisi muodonmuutoksen? Miksei? Samoin oli tapahtunut gooteille.

Gummerus, 2006
Sivuja: 185
Alkuteos: Where angels feat to tread
Suomentanut Hanna-Liisa Timonen

Lavinia / Ursula K. Le Guin

Yritin kovasti pohtia miksi ja miten Lavinia löysi tiensä minun kirjastokassiini. En tiedä. Katseeni vain kiinnittyi kanteen ja etenkin kirjan roomalaistyylisiin kirjaimiin. Siinäpä se sitten oli. Sittemmin olen kyllä tajunnut että melkoinen onnenpotku oli kyseessä, sillä Lavinia sopi minulle kuin nakutettu. Historiaa, naiskuvausta, vähän sotaa ja rakkautta - kuulostaa hyvältä. Ursula K. Le Guinin kirjoja en aiemmin ollut lukenut, mutta olisi ehkä pitänyt...

Kirjassaan Le Guin antaa äänen Lavinialle, joka vilahtaa pienessä sivuroolissa roomalaisessa mytologiassa. Hän on kuningas Latinuksen ja kuningatar Amatan tytär, jonka kohtalona on naida muukalainen, Troijasta paennut Aeneas ja siten laittaa alulle sukulinja, josta polveutuvat niin Romulus ja Remus kuin Julius Caesar ja keisari Augustuskin. Mutta kuten arvata saattaa, tuovat muukalaiset mukanaan myös sodan ja verenvuodatuksen.

Kirjassa ääneen pääsee myös Aeneisiksen kirjoittaja, Vergilius, jota Lavinia puhuttelee runoilijana. Tällä tavoin Le Guin tavallaan tekee oikeutta Lavinialle ja kaikille niille, historian naisille, jotka ovat saaneet tarinoissa vain vaatimattoman maininnan tai pienen sivuosan. En ole lukenut Aeneisista mutta Lavinia-kirjan mukaan prinsessa mainitaan teoksessa vain muutamaan kertaan vaikka hän, kuninkaan ainoa tytär, oli varmasti merkittävä nainen omalla aikakaudellaan ja tärkeän sukulinjan kantaäiti. Olen paasannut tästä aiheesta aiemminkin ja siksikin oli hienoa lukea tämä kirja, tuntui siltä että kenties kirjailijakin oli pannut saman asian merkille.
 
Lavinian rakenne on hieno, tosin seputukseni ei tee sille oikeutta. Elämästään kertoo Lavinia itse, mutta etäältä kuin menneiden aikojen haamu joka aikanaan ei saanut kylliksi oikeutta. Kertomuksensa lomassa Lavinia käy keskustelua myös kuolemaa tekevän Vergiliuksen kanssa. Minulle kokonaisuus oli synapseja kutitteleva ja mielenkiintoinen ja tuntui siltä kuin historia olisi hetkeksi herännyt eteen silmieni edessä. Vaikka luinkin kirjaa enimmäkseen ruuhkissa, teksti sai syventymään ja rauhoitti. Se, joka sanoi kirjojen olevan kannettavaa taikaa, oli oikeassa...

(Runoilija keskustelee Lavinian kanssa.)
"Sillä hänet minä näin enkä sinua. Sinulla ei ole juuri ollenkaan osaa minun runossani, sinä et ole oikein kukaan. Lupaus jota ei pidetty. Eikä siihen voi enää oikein puuttu, ei sinua voi enää elävöittää niin kuin tein Didolle. Mutta se on sinussa, se toteutumatta jäänyt elämä. Joten nyt, kun on liian myöhä, sinun on annettava se minulle. Minun elämäni. Minun Italiani, minun toiveeni Roomasta, minun toivoni."

WSOY, 2009
Sivuja: 325
Alkuteos: Lavinia
Suomentanut: Kristiina Rikman
So American: Oregon

Kirottujen kirjojen kauppias / Marcello Simoni

Kirottujen kirjojen kauppias kiinnosti jo nimensä puolesta, kuinka kirjatoukka voisikaan vastustaa tarinaa kirjakauppiaasta?! Ja kun soppaa heitetään keskiaikaa ja mystiikkaa niin pakkohan tämä oli lukea...

Vuonna 1205 isä Vivïen Narbonnelainen pakenee henkensä edestä. Hänen halussaan vanhaa ja voimallista salatiedettä sisältävä kirja, Uter Ventorum, jota Saint-Vehmen salaseura himoitsee. Vuosia myöhemmin Vivïenin vanha ystävä, Ignacio Toledolainen saa tehtäväkseen etsiä kirjan. Matkasta tulee unohtumaton, mutta myös hengenvaarallinen, sillä Saint-Vehmen palkkasoturti jahtavaat nyt Ignaciota.

Kirjan aihe on historiasta ja keskiajasta pitävälle lukijalle mieluisa, joskin asetelma on melko perinteinen, sillä taas etsitään mystistä aarretta ja seurataan kimurantteja johtolankoja murhamiesten jahdatessa. Keskiajalle on toki aina kiehtovaa palata kirjallisesti, mutta tällä kertaa huomasin vähän harmikseni vertaavani Simonin kirjaa Indrek Harglan mainioon Apteekkari Melchior-sarjaan, jonka tuoreimman teoksen luin vasta kuukausi sitten. Vaikka Simonin teos kyllä tavoittaa oikean hengen, se kalpenee silti Harglan todella yksityiskohtaisille kuvauksile.

Kirja sisältää sekä keskiaikaisten arvoitusten ratkomista että miekkojen kalinaa ja tiukkoja takaa-ajoja. Harmikseni osa kirjan käänteistä oli melko ennalta-arvattavia, mutta onneksi sain kokea muutaman yllätyksenkin. Kirottujen kirjojen kauppiaaseen, Ignacioon, en myöskään oikein saanut otetta, hänen henkilöhahmonsa jäi ehkä liiaksi salaisuuksien selvittelyn varjoon. Kirjan kiinnostavin henkilö olikin minusta yksi tarinan konnista, nimittäin böömiläinen salamurhaaja Slawnik. Tuntuu ehkä oudolta kiinnostua tarinan sivuroolista olevasta henkilöstä, kaiken kukkuraksi pahiksesta, mutta minusta Slawnik oli kirjan moniulotteisin hahmo, jossa oli ainesta enempäänkin kuin miekan heiluttamiseen ja murhaamiseen.

"Niin hän oli vannonut vakuuttuneena siitä, että hänestä tulisi Kaarle Suuren ritarien veroinen, jalo ja oikeamielinen. Mutta mitä salaseuran jäsenyydestä olikaan seurannut? Murhia, myrkytyksiä, kidutusta ja valheita? Siinäkö hänelle luvattu kunnia? Siinäkö hinta, joka hänen oli maksettava herransa kunnian tähden? Miten hän voisi milloinkaan hyvittää itsensä ja perheensä ylle langenneen häpeän?"

Moreeni, 2012
Sivuja: 391
Alkuteos: Il mercante di libri maledetti
Saatu arvostelukappaleena

The Venetian Contract / Marina Fiorato

Venetsia on kiehtonut jo pitkään, se on paikka jossa haluaisin ehdottomasti käydä. Minun mielikuvituksessani se on hitusen taianomainenkin paikka, sensuelli ja salaperäinen, täynnä mysteereitä, romansseja ja juonittelua. Arvaatte siis varmaan että
kun Marina Fioraton The Venetian Contract osui vastaani, se oli pakko lukea.

Kirjan päähenkilönä on Feyra, nuori ja kaunis Turkin sulttaanin haaremin lääkäri. Turkin ja Venetsian välillä vallitsee kiihkeä viha. Nur Banun, sulttaanin äidin myrkytyskuolema, käynnistää tapahtumaketjun joka vie Feyran vihollisen maaperälle pelastamaan ihmishenkiä. Venetsiassa hän kohtaa Annibalen, jonka ainoana intohimona vaikuttaa olevan lääketiede.

Tarina vaikutti aluksi aika itsestäänselvistä lähtökohdista huolimatta kohtalaisen kiinnostavalta. Venetsia, rutto, juonia - kyllähän siinä on jo aineksia kirjaan. Kirja oli kuitenkin pienoinen pettymys, vaikka teksti olikin sujuvaa ja sinänsä viihdyttävää, oli se myös tylsää. Suuria yllätyksiä ei ollut luvassa ja juonen pääpiirteissään pystyi päättelemään jo takakannen tekstistä. Rakkaustarinassa oli toki aluksi ainesta kun kipinät tuntuivat lentelevän kilpailevien lääkäreiden välillä, mutta sekin väljähtyi pian pääparin jahkailun alle. Ollako vai eikö olla - siinä vasta pulma!

Muutama asia jäi arvelluttamaankin. Kirjassa Feyra on naislääkäri 1500-luvun turkkilaisessa haaremissa, mikä tuntuu aika uraauurtavalta ja moderniltakin. Kenties kirjailija on käyttänyt luovuuttaan vai olisiko Feyra sittenkin yksi harvinaisista poikkeuksista?

"What she saw there made her wonder, for the second time today, whether she had died and passed into the beyond, for there, rising from the filigree of drifting mists before her, was a shining citadel set upon the water; with hoary spires reaching to the sky and ivory palaces crowding the waterfront. Even the driving rain could not diminish the strange beauty. The scale of the place was vast, and the harbour opened into a wide square walled around by stone arches and pillars. A lofty tower stood tall over all, and a humped golden church, its painted colours varnished to jewels by the slick of rain, crouched in the corner of the square."

John Murray, 2012
Sivuja: 407