Tarinamme päähenkilö on herra Stevens, brittiläisen hovimestarin perikuva. Herra Stevens elää arvokkuuden jäykässä maailmassa, jossa ihmisiä ei puhutella etunimillä ja jossa hopeiden kiillottaminen on ensi arvoisen tärkeää. Hän uskoo että hänen tehtävänsä palvella herraansa ja täten auttaa tätä tekemään suuria asioita. Työnantajansa suhteen hän on nöyrä, melkein lojaali kuten koira, opetellen jopa vitsailemaan koska uskoo työnantajan odottavan häneltä sitä.
Herra Stevens uhraa monia asioita työnsä eteen, hän ei näytä tunteitaan edes suuren surunkaan hetkellä. Ainoastaan neiti Kenton, taloudenhoitaja, hämmentää hiukan herra Stevensin maailmaa. Jollakin tapaa näkisin että tämä on rakkaustarina, mutta hyvin hento sellainen. Paljon jätetään sanomatta, tunteet verhotaan koska niille ei saada vastakaikua tai koska niitä ei ymmärretä.
Tarinan alussa herra Stevens saa työnantajaltaan lainaksi auton sekä muutaman vapaapäivän. Hän päättää lähteä tapaamaan neiti Kentonia (joka nykyisin on rouva Benn), koska tämä on kirjeessään kertonut eronneensa miehestään. Herra Stevensin ajatuksena on, luonnollisesti, taivutella neiti Kenton palaamaan takaisin taloudenhoitajan tehtäviinsä, ei sen kummempaa. Ajellessaan pitkin maaseutua herra Stevens muistelee menneitä aikoja, aikoja ennen toista maailmansotaa. Vähitellen selviää että herra Stevens häpeää menneisyyttään aikaisemmin suuresti ihailemansa lordi Darlington palvelijana. Miltä mahtaa tuntua kun tajuaa että on tehnyt kaikkensa auttaakseen ihmistä, joka edistääkin vääriä päämääriä? Kun tajuaa omien mahdollisuuksiensa onneen menneen?
Kirja oli hiukan raskas luettava, teksti on tiivistä ja herra Stevens saattaa tarinoida pitkäänkin esimerkiksi hovimestarin ominaisuuksista. Luin tätä itse sairaana ollessani ja on pakko myöntää, että ehkä joku kevyempi teos olisi ollut enemmän paikallaan. Sairaana kun ei oikein aina jaksa keskittyä nyansseihin, pidin siltikin tästä kirjasta kovasti. Se tavallaan pakotti hiljentymään ja etenemään rauhallisesti ja ... arvokkaasti.
"Sallikaa minun sanoa: 'arvokkuus' kytkeytyy elimellisesti hovimestarin kykyyn säilyttää ammattiminänsä aina ja kaikkialla. Vähäpätöisempien hovimestarien ammattiminä väistyy yksityisemmän minän tieltä vähäisimmästäkin yllykkeestä. Sellaisille henkilöille hovimestarin toimi on kuin pantomiimirooli: pieninkin tönäisy, pieninkin horjahdus saa naamion putoamaan ja alta paljastuu näyttelijä. Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. He kantavat ammattiosaansa niinkuin säädyllinen herrasmies pukuaan; he eivät anna huligaanien tai olosuhteiden repiä sitä yltään muiden nähden; he heittävät sen yltään silloin ja vain silloin kun itse niin tahtovat, ja se tapahtuu poikkeuksetta vain omassa täydellisessä yksinäisyydessä. Kuten jo sanoin, sitä on arvokkuus."