The Jungle Book, The Mowgli Stories / Rudyard Kipling

Jokunen viikko takaperin Audible tarjoili harvinaista herkkua, Rudyard Kiplingin The Jungle Book olisi ladattavissa ihan ilmaiseksi. Ajatus ilmaisen herkkupalan takana oli jalo, kirjan tuotoilla on tarkoitus ZSL:n kanssa kiinnittää huomiota uhanalaisten eläinten, kuten esimerkiksi bengalintiikereiden hätään, ja kerätä rahaa eläinsuojelutyöhön. Kyllä kiitos!

Minulle, kuten varmaan monelle muullekin, Kiplingin Viidakkokirja on tuttu ainakin Disneyn piirretystä - muistan vieläkin kohtauksen jossa susien viidakossa kasvattama orpopoika Mowgli tanssii Baloo-karhun kanssa. Vaikka Mowglin tarina ei lapsuuden suosikkeihini kuulunutkaan, uteliaisuuteni heräisi ja halusin ottaa selvää mistä tässä klassikossa oikein onkaan kyse.

Kuten niin usein aiemminkin, on tämäkin Audiblen tuottama äänikirja tyylikästä kuunneltavaa. Parituntisella kirjalla on komea ja tunnettukin näyttelijäkaarti ja mukana on myös musiikkia tuomassa lisää tunnelmaa. Mowglin tarina on kiinnostava, mutta myös yllättävän raaka lapsille suunnatuksi tarinaksi. Aikuisena kuuntelijana jäin myös pohdiskelemaan Mowglin ja ihmisten toimintaa, jossa Kipling kuvaa ennakkoluuloja, pelkoja ja sitä, kuinka julma ihminen voi olla omille lajitovereilleen. Toisaalta, luonnon iskiessä kyläläisiä vastaan, tunsin myös sääliä.

Ensimmäinen versio Viidakkokirjasta julkaistiin vuonna 1894 ja voin kuvitella kuinka intialaisen viidakon eläimet ovat lumonneet ilmestyessään lukijoiden verkkokalvoilla ensimmäistä kertaa. En ehkä rakastunut tähän kirjaan mutta oli hyvä tutustua Disney-version jälkeen siihen aitoon ja alkuperäiseen. Koska kirjalla on jo kunnioitettavasti ikää, pokkaan sillä myös pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteessa kohdasta yli 100 vuotta vanha kirja.

Audible, 2015
Kesto: 2h 33min
Lukija: Bill Bailey, Richard E. Grant, Colin Salmon, Tim McInnemy, Bernard Cribbins, Celia Imrie, Martin Shaw

Nana / Émile Zola

Lukujumin ainakin huomasin ajatuksissani palaavani puhelimelle varakirjaksi lataamani Émile Zolan Nanan pariin. (Kirja löytyy mm. Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista.) Kuten jo taannoin Thérèse Raquinista huomasin, on Zolan maailma vinksallaan mutta silti kiinnostavalla tavalla. Ja jotenkin juuri vinksahtaminen tuntui juuri oikealta.

Nana Zolan Les Rougon-Macquart-sarjan yhdeksäs osa ja kertoo nuoresta, näyttelijättären alusta, Nanasta, joka ei ehkä hurmaa niinkään näyttelijän taidoillaan vaan silkalla seksuaalisuudellaan. Pian Nana pyörittääkin melkoista - ja varakasta - ihailijakavalkadia jotka maksavat runsaasti etuoikeudesta tähän vaaleaan kaunottareen.

Thérèse Raquin osoittautui Nanan henkiseksi pikkuserkuksi, siinä määrin tutulta tuntuu teema moraalin rappiosta joka kiihtyy kiihtymistään kunnes ihmisyydestä ja järjestä ei juurikaan ole mitään jäljellä. Nanassa toki kaikki on suurempaa, rakastajien määrä kohoaa ja samoin kuin Nanan into kuluttaa rahaa. Kirjan henkilökaarti tuntuukin ajoittain epäuskottavalta - moraalin ja järjen puute kirjan henkilöissä jopa ärsytti hetkittäin kun ponnistelin ymmärtääkseni motiiveja. Nana henkilönä on muutenkin mutkikas tapaus, niin yltiömäinen ja raivostuttava kuin tämä nainen onkaan, näyttää kirjailija hänestä myös hetkittäin inhimillisiä ja jopa herttaisiakin piirteitä.

Se, missä Zola on parhaimmillaan ilman muuta tilanteiden ja paikkojen kuvaileminen. Hänen matkassaan pääsin teattereihin, Pariisin hämärille kujille ja tyylikkäisiin ratsastuskisoihin Boulognen metsässä, näin niin kadun naiset ja hienostonkin. Tästä nautinkin vaikkei Nana minulle napakymppi ollutkaan. Kelpo romaani toki ja taatusti lukemisen arvoinen klassikko, mutta ehkä sittenkin vähän liikaa.

Oli kuin katsomon yli olisi leijaillut tuulahdus, hyvin lempeä, mutta täynnä epämääräistä uhkaa. Hyväntahtoisesta lapsesta tuli äkkiä esiin nainen, joka tehden mielet levottomiksi sukupuolellaan kutsui kiimanpuuskassa halujen tuntemattomaan valtakuntaan. Nana hymyili edelleen, mutta hänen hymynsä oli terävää ja uhkasi murhalla miestä.

Minerva, 1930 (ensimmäisen painos suomeksi)
Sivuja: 372
Alkuteos: Nana
Suomentanut Yrjö Weijola

Talvi-iltain tarinoita 2 / Zacharias Topelius

Päätin viime vuonna tutustua satusetä Topeliukseen Talvi-iltain tarinoiden muodossa. Ensimmäinen kirja sekä
haukotutti että ihastutti, teoksen sisältämistä kahdesta teoksesta toinen ei oikein ollut kestänyt aikaa mutta se toinen, romanttinen kummitusjuttu, taas oli vallan hurmaava. Tästä rohkaistuneena päätin jatkaa seuraavankin kirjan kimppuun - ties millaisia helmiä se sisältäisi?!

Talvi-iltain tarinoita 2 sisälsi kertomukset Vinsentti Aallonhalkoja, Aulangon pastorinvaali ja Mirabeau-täti. Visentti Aallonhalkoja on vie lukijansa kesäiseen Helsinkiin, jossa nuorista ylioppilaista muodostuva ryhmä ilakoi. Nyt he ovat nuoria ja huolettomia, mutta pian kaikki muuttuu. Tarina oli sinällään herttainen ja pidin kovasti vanhan Helsingin kuvauksesta, mutta loppua kohden kokonaisuus hiukan lässähti. (Anteeksi Topelius, olen kasvanut Disneyn parissa ja siksi tottunut onnellisempiin loppuihin.)

Sen sijaan Aulangon pastorinvaali osoittautui tylsästä nimestä huolimattaan melkoisen kiinnostavaksi kertomuksen, jossa satusetä revittelee oikein kunnolla; tarinasta löytyy kummitustarinan elkeitä, sosiaalista kritiikkiä, rikostarinan hippusia ja toki uskontoakin. Enpä olisi koskaan koukuttuvani tarinaan joka kertoo pastorinvaaleista mutta kas vaan, niin pääsi nyt käymään. Aulangon pastorinvaalin päähenkilö on nuori maisteri Erland Stjernkors, joka saapuu Aulangolle sijaistamaan edesmennyttä pastoria. Meno kylässä on vauhdikas, pontikankeittobisnekset kukoistavat ja maisteri saa vastaansa sekä politikointia että kaikenlaisia outoa, mm. edesmenneen pastorin lapsien olemassaolo hämmentää ja taitaapa pappilassa kummitellakin! Tarina toki on hitusen mustavalkoinen ja vanhentunut, mutta kokonaisuutena jopa jännittäväkin.

Kirjan viimeinen kertomus, Mirabeau-täti, toi mieleeni L.M. Montgomeryn kirjat. Kirjan kertoja on nuori, sievä ja varakas Augusta-neiti, joka kirjeessään ystävälleen Constancelle kertoo perheen viimeisimmästä seikkailusta iäkkään Mirabeau-tädin luona. Tarina on hauska hupailu, jossa on hippunen romantiikkaakin ja olisin itseasiassa voinut kuvitella sen syntyneen ennemmin Vihervaaran Annan kynästä kuin Topeliuksen. Olenkin vaikuttunut kirjailijan monipuolisuudesta, hän näyttää kirjoittavan vaivattomasti melkein mistä vain!

Kokoelmana Talvi-iltain tarinat tuntuvat olevan hieman epätasaisia, tarinoista toiset eivät ole kestäneet ajan kulua mutta mukana on suoranaisia helmiäkin. Ihan salakavalasti alan myös pikkuisen fanittaa kirjailijaa, luulen että loputkin Talvi-iltain tarinoista on luettava. Niitä tosin ei harmikseni löydy Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista mutta ainahan on kirjasto!

"Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano, Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten luo? "

Ilmestyi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana v.1910.
Sivuja: 340
Suomentanut ilmari Jäämaa ja Aatto S.

Talvi-iltain tarinoita 1 / Zacharias Topelius

Luettuani Enni Mustosen Paimentytön alkoi mieleni tehdä tutustua hieman satusetä Topeliuksen tuotantoon. Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista löytyi Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen osa, joka tuntui sopivalta teokselta aloittaa. Kirja sisältää kaksi erillistä ja varsin erilaista tarinaa, Kuninkaan hansikkaan joka sijoittuu sotavuoteen 1788 ja Linnaisten kartanon viheriän kamarin, joka on romanttinen kummitustarina 1830-luvulta. Isänmaallisuus on toki valttia molemmissa tarinoissa.

Kuninkaan hansikas kuvaa Ruotsin ja Venäjän välistää sotaa, joka kirjaimellisestikin jakaa Suomen kahtia. Tarinan keskiössä nuori sotilas, Lennart Croneld, joka uskollisesti palvelee kuningas Kustaa III:tta. Tarinan nimi juontaa juurensa siitä, että nuoren miehen isoisä oli pelastanut silloisen kuninkaan ja saanut palkakseen kuninkaan hansikkaan.

"Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää, ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle tervehdyksensä paimentytön laulussa."

Ikävä kyllä on sanottava että ensin lukemani Kuninkaan hansikas sai minut melkein jättämään Talvi-iltain tarinat kesken. Kertomus pursuaa sankarillisuutta ja sodan melskeitä niin että heikompaa jo hirvittää. (Haa! Avaankin tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteen pistetilin.) Tarina tuntuu hiukan vanhentuneelta enkä oikein jaksa olla samaa mieltä siitäkään kuinka kunniakasta nuorelle miehelle on kuolla sodassa.

"Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet sammuvat, mutta tämä todellinen rakkaus ei kuole, se seuraa sielujamme ikuisuuksien toiselle puolelle."

Ilokseni kirjan toinen kertomus olikin aivan toista maata - Linnaisten kartanon viheriä kamari nimittäin tuli ahmaistua päivässä kun taas Kuninkaan hansikkaan kanssa jumitin useamman kuukauden. Linnaisten kartanossa pohditaan vanhan Littowin suvun historiaa ja luokkaeroja, kun pahainen arkkitehti rakastuu paroni von Littowin tyttäreen. Mukana on luonnollisesti muutama sekaannus ja useampikin kosija sekä tietysti viheriän kammarin kummitus.

Linnaisten kartanon tarina oli mielestäni mukavaa luettavaa, kepeää ja pilke silmässä kirjoitettua komediaa pienellä yliluonnollisella elementillä maustettuna. Henkilökaartikin oli toimiva, erityisesti pidin hupsusta kapteeni Winterloosta, jonka tukevahkon hahmon pystyin lähes näkemään silmissäni. Juonellisesti tarina ei tarjoa huikeita yllätyksiä mutta se ei juurikaan menoa haitannut. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kertomus!

Julkaistu ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana vuonna 1909
Sivuja: 311
Suomentanut Ilmari Jäämaa

Mustat kalat ja Keisari seisoo palatsissaan / Eeva Tenhunen

Eeva Tenhusen Mustat kalat putkahti puhelimeeni ilmaisena herkkupalana, jonka laitoin talteen kirjattomia hätätiloja varten.  Odotukset olivat korkealla, sillä olin lukenut kehuja Tenhusesta ainakin Kirjainten virrassa -blogin Hannalta - kiitos vinkistä! Elisa Kirjan myyntikikka myös puri, sillä Mustista kaloista innostuneena päätin kliksutella puhelimeeni myös Keisari seisoo palatsissaan -kirjan. Molemmat Tenhusen teokset osoittautuivat mainioksi kesädekkareiksi, jotka kulkivat mukanani kätevästi niin Budapestissa, Pietarissa kuin Salossakin. Hassua, vuosi sitten otin varovaisia ensiaskeliani e-kirjan kanssa ja se jo tuntuu olennaiselta arjen osalta, paikalta josta aina löytyy kirja!

Mustat kalat sijoittuu Olavinlinnan jylhiin maisemiin, jossa opiskelijatyttö Liisa aloittaa kesätyöt oppaana. Nuorten oppaiden parissa lempi leiskuu ja turisteista riittää jutun juurta kunnes juuri kihlautunut Kirsi murhataan. Keisari seisoo palatsissaan vie taas Liisan legendaarisen ja jo edesmenneen kirjailijan kotikonnuille tekemään tutkimusta miehestä. Valitettavasti yksi Liisan haastateltavista kuitenkin pian kuolee ja kun tunnelma alkaa muuten olla uhkaava, kutsutaan taas paikalle komisario Martti Halla.

Sekä Mustat kalat että Keisari hurmasivat rentoudella ja menneiden vuosikymmenten tunnelmalla. Sijoittaisin ne cosy mystery -sarjaan sillä kirjassa ei raakuuksilla mässäillä ja pelätäkään ei tarvitse, mutta mysteerin ratkaisemisen ilo toki on tallella. Ilahduin kovasti huomatessani kirjojen olevan myös hauskoja, Liisan mietteet hymyilyttivät ja toivat viattomuudessaan mieleeni myös tyttökirjat. Tenhusen kirjat ovatkin tavallaan myös aikamatkoja 1960 ja 1970-luvulle, sillä mm. kirjojen ihmissuhteissa on jäljellä menneiden aikojen kainoutta. Päähenkilö, Liisa, myös pyörtyilee ja kirkuu nykyaikaisia kanssasisariaan enemmän - nykysankarittarella moinen käytös tuntuisi heikkoudelta, ehkä ärsyttäisikin, mutta tässä yhteydessä hän tuntuu kuitenkin vain sympaattiselta, samaistuttavalta ja herttaiselta.

Taidanpa lukea lisääkin Tenhusta!

"- Nyt te painutte ensimmäiseksi kuumaan kylpyyn, hän määräsi. - Muuten onnistutte kaikkien tyhmyyksien lisäksi hankkimaan itsellenne flunssan.
- Kauhean proosallista saada flunssa, kun on juuri selvinnyt hengissä murhasta, mutisin tarmottomasti. -Sitä paitsi talon säännöt kieltävät kylpemästä kymmenen jälkeen."

Mustat kalat
Crime Time, 1964
Sivuja: 188

Keisari seisoo palatsissaan
Crime Time, 1971
Sivuja: 188

The man from Beijing (suom. Kiinalainen) / Henning Mankell

Henning Mankellin The man from Beijing (julkaistu suomeksi nimellä Kiinalainen, Otava 2011) oli löytökirja lentokentän kirjanvaihtopisteestä. Nappasin sen mukaani ihan vain siltä varalta että reissua varten varaamani matkakirja loppuisi kesken. Oli ihan hauskaa napata kirja vaihtopisteestä vaikka harmittelenkin sitä ettei kirjassani ollut tarraa, joka olisi kertonut missä kirjani oli jo seikkaillut.

The man from Beijing on minusta oikeastaan kolme, aika erilaistakin tarinaa yksien kansien välissä. Kaikki alkaa järkyttävästä massamurhasta pienessä talvisessa ruotsalaisessa kylässä. Kun uutiset kantautuvat tuomari Birgitta Roslinin korviin, muistaa hän edesmenneen äitinsä asuneen nuorena uhrien luona. Jonkinlaista elämänkriisiä läpikäyvä Birgitta sotkeutuu jutun tutkimuksiin ja huomaa myös itse olevansa vaarassa. Vanhat päiväkirjat ja punainen silkkinauha kuljettavat lukijan neljälle mantereelle ja keskelle sukupolvien mittaista kaunaa.

Kuten tavallista, Mankell osaa kertoa tarinansa tyylikkäästi. Hän luo upeasti rauhallisia ja samalla hyytäviäkin tunnelmia, minulle voimakkaimmin jäi mieleen kuva pienestä lumen peittämästä kylästä, jonka savupiipuista ei jostain syystä nouse savua. Kuva, jossa kaikki näyttää hyvältä, mutta pinnan alla jotain on pielessä. Tunnelmien lisäksi pidän myös hurjasti Mankellin tavasta kuvata päähenkilöidensä mietteitä. Rakastan Wallander-kirjoja juuri Kurtin ajatusten takia, sillä niissä on syvyyttä ja oikeanlaista aitoutta. Birgitta ei toki pysty haastamaan Wallanderia, mutta silti hän ajatuksineen edustaa ehdottomasti minulle kirjan parasta osaa.

Tulkitsin alun perusteella että kyseessä oli dekkari, mutta hyvin pian tarina alkoi kuitenkin kasvaa tyypillistä murhajuttua suuremmaksi. Mankell kuljetti lukijansa seuraamaan 1800-luvulle, Amerikkaan ja Kiinaan, seuraamaan siirtolaismiehen sinänsä koskettavaa ja kiinnostavaa tarinaa, kunnes siirryimme nykypäivän kautta jälleen Kiinaan ja Afrikkaan ja teemat muuttuivat suorastaan maailmanpoliittisiksi. Kattaus oli kiinnostava ja ajatuksia herättävä, mutta siinä oli mielestäni jo liian paljon tavaraa ja erilaiset teemat veivät toisaaltaan voimaa. Vaikka Mankell kirjoittaakin varmasti ja laadukkaasti, kurtistan kulmiani myös joillekin juonessa esiintyville epäloogisuuksille, jotka suurelta osin liittyvät murhajutun ja kirjan muiden kokonaisuuksien yhteen liittämiseen.

Kirjan aiheista varsinkin Kiinan laajentumispolitiikka herätti uteliaisuuteni siinä määrin, että kotiinpäästyäni oli pakko vähän tarkistella asioita. (Kaikki kunnioitus Henning Mankellille, en epäile kirjailijan taitoja, minulla on vain paha tapa tarkistella faktoja asioista, jotka kiinnostavat.) Kävi kuten arvelinkin ja kirjailijan ajatuksille löytyi pohjaa. Kiina todella yrittää laajentua Afrikkaan ja minä opin jotain uutta. Haluaisin lukea aiheesta lisääkin, löytyykö lukijoilta kirjavinkkejä?

"Memory is like glass, she thought. A person who has died is still visible, very close. But we can no longer contact each other. Death is mute; it excludes conversations, only allows silence."

Vintage Canada, 2011
Sivuja: 456
Alkuteos: Kinesen

Ensimmäinen murhani / Leena Lehtolainen

Mikähän siinäkin on että dekkarit sopivat niin mainiosti kesään? Aurinko paistaa ja luonto on kukkeimmillaan, ihmisillä on hyvä ja rento mieli - luenpa siis murhista ja rikoksista noin ylipäätään?! Ehkä rento kesämieli kaipaa pähkinöitä purtavakseen tai sitten murhaajien jahtaaminen tarjoaa sopivaa vastapainoa kesäiselle onnelle. Olipa syy mikä tahansa, Leena Lehtolaisen Ensimmäinen murhani sopi oikein hienosti kesätunnelmiin.

On nimittäin kesä, ja kuuma. Maria Kallio työskentelee viransijaisena Helsingin poliisilaitoksen väkivaltatoimistossa ja vastaan tulee juttu, joka liippaa läheltä. Tutun kuoron porukka on nimittäin ollut viettämässä kesäistä viikonloppua huvilassa meren rannalla ja nyt yksi kuorolainen löytyy kuolleena. Marian ensimmäinen murha onkin siis kimurantti selviteltävä sillä lähes kaikki epäillyt ovat topakan naisen omia tuttuja.

Kirjaa lukiessa on helppo muistaa miksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on ollut niin suosittu. Pidin nimittäin kovasti Lehtolainen sopivan karheasta kerronnasta ja omapäisestä Mariasta, jonka ironisten mietteiden lukemisesta nautin. Kirjan murhatapaus olisi yksinään ollut melko tylsä, mutta Maria ja Lehtolaisen kesäinen kerronta pelastivat paljon. Kirjasarjan lukeneena täytyy todeta että Marian myöhempien vaiheiden tunteminen kieltämättä spoilaa kirjan juonta jonkin verran, mikä ehkä hitusen latistaa muutamaa jännitysmomenttia.

Lehtolaisen Maria Kallio -sarja vietti tänä keväänä 20-vuotisjuhliaan, sarja saa myös jatkoa tänä syksynä Rautakolmio-nimisen kirjan myötä. Pakko lukea! Tuleekin olemaan mielenkiintoista verrata tätä lukukokemusta 20 vuotta vanhempaan, nykyajan Mariaan ja nähdä kuinka hyvin kirjailija on onnistunut kasvattamaan suosittua hahmoaan.

"Ei ollut muuta mahdollisuutta päästä selvyyteen kuin raaka työ, ihmisten puhuttaminen ja kuunteleminen. Tähän asti selvittämäni henkirikokset olivat olleet yksinkertaisia: humalassa puukko ryyppykaverin rintaan tai kirves vaimon päähän. Tappoja ne kaikki olivat olleet. Olisiko tämä ensimmäinen murhani?"

Tammi, 1993
Sivuja: 251

Totta / Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkisen Totta-kirja sai seurata minua Italiaan saakka. Olin vältellyt Pulkkisen kehuttua teosta jo muutaman vuoden ajan peläten että se olisi aiheiltaan minulle liian raskasta luettavaa. Olin kuitenkin napannut kirjan jostakin tarjouksesta puhelimeni muistin perukoille - mitäpä lukutoukka hamstraukselleen mahtaisi - ja hyvä niin, sillä kirja osoittautui kelpo matkatoveriksi. E-kirjan kätevyyttä en myöskään tässä voi olla kehumatta, puhelimen muistissa tulin raahanneeksi ihan huomaamattani kahdeksaa kirjaa, joten lukemisen loppumisesta ei ainakaan ollut pelkoa!

Totta on tarina rakkaudesta, menetyksestä ja perheestä. Tarinan keskiössä ovat kuolemaa tekevä, mainetta niittänyt psykologi Elsa ja hänen menestyvä taidemaalaripuolisonsa Martti sekä pariskunnan tytär Eleonoora ja lapsenlapset sekä salaperäinen Eeva, taloudenhoitaja vuosikymmenten takaa.

Luin Tottaa ristiriitaisin tunnelmin. Se oli toisaalta hieno kirja ja vaikuttava lukukokemus, josta nautin enemmän kuin uskoinkaan. Se kosketti ja tempasi ajoittain mukaansa. Riikka Pulkkisen teksti on nokkelaa, hän kunnostautuu varsinkin erilaisissa metaforissa, jotka toisaalta onnistuvat kuvaamaan jotakin abstraktia tunnetta tai oivallusta mainiosti, mutta silti jokin niissä tuntuu hassulta, erilaiselta tavalta ilmaista asia. Makustelin Pulkkisen sanoja ja tätä kaikkea pitkään, sillä jokin tekstissä oli tavallaan melkein riemastuttavan oivaltavaa ja erilaistakin ja jokin sai minut hiukan oudoksumaan, nosti pientä vastarintaa sanoen etteivät ajatukset voi jäädä kitalakeen tai kulmakarvat olla huolettomia. Mutta voivathan ne, tavallaan...

Juoni minusta ehkä Totan heikoin kohta, sillä kirjan "paljastukset" olivat pitkälti arvattavissa ja teema ei suuremmin antanut minulle mitään uutta. Tämä tosin ei oikeastaan minua haitannut sillä Pulkkisen teksti oli itsessään niin mukavaa luettavaa. Kirjalla on useita kertojia, joista Eleonoora ja Martti kiinnostivat minua eniten, eivät niinkään Eeva tai pariskunnan lapset ja lapsenlapset. Minulle tärkeintä kirjassa olikin suru ja menetys, joita Pulkkinen kuvasi hienosti ja koskettavasti. Kaikki muu oli ylimääräistä...

"Hän oli lopulta keksinyt keinon rauhoitella itseään. Hän meni ikkunaan, avasi sen, katseli taivasta, kuunteli mustarastasta.
Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tilaa, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitse mandariineja tai perunoita."

Otava, 2010
Sivuja: 270

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia / Anna-Leena Härkönen

En ole aikoihin lukenut Anna-Leena Härköstä, mutta kiitos naistenpäivän e-kirjatarjouksen, tulin napanneeksi Laskevan neitsyen mukaani lomalukemiseksi. Kirja oli ohut, joten tavallisessa muodossaan se ei olisi valikoitunut reissukaveriksi, mutta onneksi yhdessä puhelimessa voi olla monta e-kirjaa joten lukutoukankaan ei tarvitse säännöstellä lukemisiaan. Suorastaan fantsua!

Laskeva neitsyt on kokoelma Härkösen kolumneja. Niissä eletään tavallista elämää, ostetaan kalliita voiteita joita ei oikeasti tarvita, hikotellaan ja mietitään äitiyttä. Kokonaisuudessaan kolumnit olivat mukavan rentoa ja mutkatonta luettavaa, jotka vetivät suun hymyyn vähän väsyneemmältäkin matkaajalta. Osa teksteistä toki osui maaliinsa muita paremmin, kaikkiin teksteihin en oikein osannut samaistua ja ehkä siksi niiden takana piilevä nokkeluus jäi tajuamatta.

Laskeva Neitsyt on koottu Härkösen Anna-lehdelle vuosina 2003-2011 kirjoittamista kolumneista ja se sisältää yhteensä 40 kolumnia. Kirjan tekstit ovat mukavalla tavalla arkisia, sen aiheet tuntuvat kumpuavan aidosti tavallisesta elämästä, rennolla otteella ja pilke silmäkulmassa - niinkuin pitääkin. Kaiken dramaattisen lukemisen, sotien, murhien ja muiden vastaavien, keskellä on ihan oikeasti kivaa vaihteeksi lukea arjesta ja siitä, kuinka jotakuta muutakin ahdistaa (ja vähän kyllä salaa innostaakin) meikkien ja voiteiden Q10-viidakossa samoilu tai joulurumbaan mukaan liittyminen. Niin minuakin. Eikä aina tarvitse tuntea edes angstia samoista asioista, jo ajatus siitä, että joku muukin joskus lannistuu arjessa, lohduttaa. Ja muistuttaa siitä ettei ehkä sittenkään ehkä ihan kaikkea kannata ottaa niin vakavasti.

(Anna-Leena Härkönenkään ei pidä talvesta!)
"Elänkö harhoissa? Pakenenko todellisuutta? Totta hitossa pakenen. Tämä on raskain vuodenaika. Syksy ja alkutalvi vielä menevät, kun on joulun odotusta ja muuta actionia. Mutta tämä pitkä kevättalvi. Loskainen välitila. Harmaa vyöhyke, joka kestää ikuisuuden. Villahousujen näkeminen itkettää. Huivia ei millään viitsisi vetää päänsä suojaksi. Alkaa vähitellen tuntea itsensä joksikin maatuskaksi, joka lyllertää katuja pitkin kahta numeroa liian suuressa turkissa. Jalat ovat aina märkinä."

Otava, 2013
Sivuja: 126

Miniä / Tuomas Kyrö

Tuomas Kyrön Miniä oli Kirjakauppaliiton kehittelemä herkku viime vuoden Kirjan ja ruusun päivälle. Mystisen Ruusukirjailijan henkilöllisyyttä arvuuteltiin etukäteen ja itse kirjankin sai kaupasta vain 10 euron ostoksen kylkiäisen - ja vain Kirjan ja ruusun päivänä. Tempaus oli hyvä ja ihmiset innostuivat. Minäkin säästin ostokseni oikeaan päivään jotta saisin hyppysiini tuon kirjan. Sitten toiminkin kuten kunnon bibliomaanikko, eli laitoin aarteeni hyllyyn odottamaan sitä oikeaa lukuhetkeä. Nyt, melkein, vuotta myöhemmin oikea hetki koitti. Oli pimeää, kylmää ja tylsää, väsytti ja ärsytti. Tarvitsin riittävän helpon ja kevyen kirjan, joka varmasti viihdyttäisi. Kaivoin Miniän esiin.

Miniässä tapaamme taas Mielensäpahoittajasta tutun vanhan herran. Tällä kertaa tarinaa tosin kertoo hänen miniänsä, jonka hemmotteluviikonloppu viinilasillisen ja naistenlehtien parissa muuttuukin yllättäen appiukon hoitamiseksi. Peruja pöytään vaan! Kun mukaan heitetään vielä pari venäläistä ja tiukka liikeneuvottelu, alkaa soppa ollakin valmis.

Kokonaisuutena Miniä oli ihan kiva. Se ei räjäyttänyt tajuntaani, enkä odottanutkaan sen niin tekevän. Mutta se oli ihan oikea kirja juuri siihen mielentilaan, jossa olin. Se lohdutti ja piristi vaatimatta liikoja. Siitä, että lukee oikeanlaisen kirjan oikealla hetkellä, tulee jo hyvä mieli. Jokin palanen loksahtaa paikalleen, kun saa sitä mitä tarvitsee.

Miniä ei yllä Mielensäpahoittajan tasolle, ehkä se johtuu siítä että mainittu herrasmies on kirjassa niin pienessä roolissa. Luulen kuitenkin että ihmisenä voi pitää miniästä, joka vaikuttaa loppujen lopuksi aika joustavalta ja mukavalta ihmiseltä. Sille vain ei voi mitään että mielensäpahoittaja on kaikessa juroudessaan niin koskettava ja hauska hahmo, ettei nelikymppinen uraäiti sille pärjää.

"Etsin työpöytäni laatikosta yrityslahjaksi saamani monitoimipuukon, jossa on käyttöohjeen mukaan 18 erillistä terää. Pyydän appiukkoa olemaan varovainen ja sanon olevani todella kiitollinen, jos hän saa laatikon kulkemaan luiskalla tasaisesti. Kun se on valmis, hän voi vaikka tarkistaa listojen kiinnityksen.
- Nämä on nopeasti tehty. Voinko sen perästä soittaa?
- Mitä?
- No puhelinta. Kyllähän miniä puhelimen tietää? Soitan pojalle kotiin. Haluan tietää mitenkä emännän kanssa on mennyt. Onko syönyt."

Kirjakauppaliitto, 2012
Sivuja: 122

Kapteeni Grantia etsimässä & Kapteeni Grantin löytyminen / Jules Verne

Kapteeni Grantin etsintä jatkuu - isänpäivänähän kapteenia etsittiin Etelä-Amerikasta ja näin marraskuun lopulla päästiin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin kahden viimeisen kirjan avulla. Päätin niputtaa kaksi viimeistä teosta samaan postaukseen, koska ne olivat hyvin pitkälti saman luonteisia ja selkeästi saman kokonaisuuden osia.

Kertomuksen ensimmäinen osa siis päättyi siihen, että haaksirikkoutunutta kapteeni Grantia varsin heikkojen johtolankojen perusteella etsivä retkikunta huomasi Etelä-Amerikan seikkailunsa päätteeksi etsivänsä kapteenia aivan väärästä maanosasta. Siispä kurssi suunnattiin kohti Australiaa, jossa seurue pian löytääkin haaksirikosta selviytyneen matruusin, Ayrtonin. He päättävät kulkea läpi ratsain läpi Australian ja kohtaavat matkallaan monia seikkailuja. Kirjan kolmas osa vie seurueen lopulta Uuteen-Seelantiin, jossa kapteenin arvoitus lopulta selviää. (Uskallan kaiketi spoilata tuon verran koska kolmannen kirjan nimikin on jo Kapteeni Grantin löytyminen...)

Sarjan ensimmäinen osa osoittautui jonkin verran erilaiseksi kuin kaksi jälkimmäistä - tästä pidin kovasti, sillä Kapteeni Grantin lapsissa minua oli ärsyttänyt se, kuinka retkikunta jatkuvalla syötöllä kulki onnettomuudesta toiseen. Kahdessa jälkimmäisesä osassa on juonelle annettu enemmän tilaa ja sanoisinkin tarinan paranevan loppuaan kohden, jopa niin että kolmannessa kirjassa allekirjoittanut jopa hiukan koukkuuntui, niin jännittäviä seikkailuja Verne oli henkilöilleen kehittänyt.

Blogistaniassa on viime aikoina keskusteltu juonivetoisuudesta ja siitä, voiko esim. jännitysromaanissa olla kuvailua, vaikkei se välttämättä veisikään kirjan juonta eteenpäin. Kapteeni Grant -sarjan kohdalla olisin kyllä valmis vähän heristämään sormeani herra Vernelle, sillä varsinkin Kapteeni Grantia etsimässä -kirjaa lukiessani tuntui että taustoja kuvattiin jo enemmän kuin varsinaista juonta. Oikeastaan tässä kirjassa Verne sortuu harrastamaan informaation dumppausta - etenkin Australian historiaa ja maantiedettä käydään läpi usein ja laajasti, mielestäni joissain tapauksessa vain aika löyhästi tarinaan sidottuna. Ehkä räikein tapaus on Australian valloittajille omistettu kokonainen luku, jossa maantieteilijä Paganel siis sivistää iltapuhteella tovereitaan.

Jos heittäydyn kriittiseksi niin myös kirjan sankarit ovat kovin kirkasotsaisia ja urhoolisia - tässä toki näkyy myös teoksen ikä. Naisten roolit jäävät myös latteiksi vaikka lady Helena ja Mary Grant sentään jo pääsevätkin mukaan seikkailuihin. Tunnelma on tavallaan herttaisen ritarillinen, naiset reippaasti ja valittamatta kärsivät mukana melkoisissa koettelemuksissa ja miehet taas suojelevat heitä äärimmäisen sankarillisesti. Omalla tavallaan jo melkeinpä liikuttava olikin kohtaus, jossa seurue pelastautuu merihädässä lautalle ja lauttaa rakentaneet miehet kantavat naiset lautalle niin

Vähän kriittisemmin luettuna voisin myös hitusen arvostella sankareitamme, jotka koko kuukausia kestävän, rankan seikkailun jälkeen ovat alati urhoollisia, pienintäkään heikkouden osoitusta ei näissä sankareissa näy. Onneksi tällä kertaa lady Helena ja Marykin pääsivät jo mukaan seikkailuihin, mutta vielä kurtistaisin kulmiani, sillä arvon lady lähinnä viihdyttää vieraita vaunuissaan ja Mary on rakastunut. Kovin latteiksi siis jäävät edelleenkin naisroolit, mikä on sääli sillä pelottomassa lady Helenassa saattaisi olla ainesta hyväksikin sankarittareksi mikäli hänen annettaisiin tehdä jotain muutakin kuin olla ihailtavana. Erityisen ihailtava mielestäni oli kohtaus, jossa seurue pelastautuu merihädästä ja "naiset kannettiin sylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmaakaan."

Kokonaisuutena Kapteeni Grant -kirjat olivat yllättävän mukava tuttavuus vaikken niitä aivan näin tietopainotteisiksi olisikaan uskonut. Kirjat ovat toki oman aikansa lapsia, hyvässä ja pahassa ja siksi tekstistäkin löytyy ilmaisuja, joita ei nykymaailmassamme käytetä. Kurtistelinkin kulmiani mm. kohdassa jossa Vernen sankarit pohtivat ovat Australian alkuperäisasukkaat apinoita. Oi aikoja, oi tapoja.

"- MacNabbs, lady Helena huomautti, - myöntäisittekö siis niiden olevan oikeassa jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä raukathan ovat ihmisiä.
- Ihmisiäkö! MacNabb huudahti. - Korkeintaan ihmisen ja orangutangin välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä terävä kuin apinan!
MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta. Niinpä ei herra di Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi" eli siis apinanmuotoisiksi ihmisiksi"
Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä on se ylitsepääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. "

Kapteeni Grantia etsimässä julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1923, Karisto
Kapteeni Grantin löytyminen julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1923, Karisto.
Sivut: n.174 & n. 150 
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka & Uusi-Seelanti

Kapteeni Grantin lapset / Jules Verne

Jules Vernen Kapteeni Grant -sarja on yksi mieheni lapsuuden suosikkikirjoista ja erään pitkän lapsuuden kirjamuistoista käydyn keskustelun jälkeen, päätin että haluan lukea kirjat jota rakkaani rakastaa. Löysin Elisa Kirjasta ilmaisen suomenkielisen versionkin luettavakseni ja lueskelin kirjaa hitaasti, pieni palanen kerrallaan. Näin sieluni silmin nuoremman version miehestäni ahmimassa näitä kertomuksia silmät loistaen, sillä kirjan luettuani osaan hyvin kuvitella kuinka innostunut hän onkaan ollut tästä kirjasta poikasena. Kokemuksena Kapteeni Grantin lasten lukeminen olikin tästä syystä oikein ihanaa, tuntui siltä kuin olisin saanut hetken kurkistaa rakkaan ihmisen menneisyyteen. (Anteeksi siirappisuus, tänään on vain tälläinen päivä.)

Tarina alkaa kun lordi Glenarvanin jahdin kannelle vedetään komea vasarahai. Pedon vatsasta löytyy pullo, joka sisältää viestin. Viesti on osoittain tuhoutunut, mutta luettavan sisällön perusteella lordi päättelee hätäviestin olevan kapteeni Grantilta jonka alus lienee haaksirikkoutunut 37. leveysasteella. Viranomaisten kieltäydyttyä pelastustoimista, vetoavat kapteenin lapset, Robert ja Mary, lordiin niin että hän päättää puolisoineen lähteä itse etsimään hädänalaisia. Lordi seurueineen matkustaa kohti Etelä-Amerikkaa jossa monet vaarat odottavat retkikuntaa.

On helppoa ymmärtää miksi kirja vetoaa lapsiin, erityisesti nuoriin poikiin, sillä Verne kuljettaa lukijaansa taitavasti uusista maisemista ja seikkailuista toisiin. Retkikunta kulkee halki Chilen ja Argentiinan Andit ylittäen, kohdaten tulvia, maanjäristyksiä, kuivuutta ja susilauman hyökkäyksiä - toimintaa riittää siinä määrin että tälläinen vanhempi lukija ehtiikin jo loppua kohden hiukan turtua Vernen jatkuvaan tulitukseen. Sen sijaan arvaan että mieheni aikoinaan otti jokaisen seikkailun innolla vastaan - dialogista ja psykologisten suhteiden kehityksestä viis. Vernen tapa kuvailla seikkailijoiden ympärillä välittyviä näkymiä on kuitenkin viehättävä kaikessa runsaudessaan, hän kirjoittaa hyvinkin yksityiskohtaisesti eri alueiden kasveista ja eläimistä sekä eri luonnonilmiöstä. Kuvittelisinkin kirjan olevan viihdyttävän lisäksi myös salakavalan sivistävä - kiero, kiero Verne!

"Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, - ne eivät syty."

Kirjan henkilöhahmot ovat mukavan selkeitä, lordin itsensä ollessa luonnollisestikin tarinan johtaja ja sankari. Ranskalainen maantieteilijä, Jacques Paganel, taas on selvästi kirjan hauskuuttaja ja eräänlainen hajamielisen professorin esikuva. Minun harmikseni naisroolit jäivät tarinassa valitettavan pienelle osalle, vaikka Mary Grant ja lady Helena toki kuuluvatkin retkueeseen, saavat he varsin epäkiitollisesti jäädä laivaan miesten lähtiessä seikkailemaan maihin. Esimerkiksi lady Helena, suuren tutkimusretkeilijän seikkaileva tytär, vaikutti melkoisen kiintoisalta tuttavuudelta ja olisin suonut hänelle enemmänkin palstatilaa.

"Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden kaltainen hirviö ja syöksi savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa; hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut tähti varjoihin."

Gutenberg projekti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuosina 1867-1868
Sivuja: 168
Alkuteos: Les Enfants du capitaine Grant
Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina

Dorothy and the Wizard in Oz / L. Frank Baum

Lapsena Ozin velho oli minusta huikea juttu, luin sen ja Ozin prinsessan useammankin kerran ja sitä leikittiin pihalla ahkerasti. Ainoa ongelma oli sen päättäminen kuka leikeissä sai olla Dorothy, toki Ozmankin rooli kävi hyvästä lohdutuspalkinnosta. Uutta e-lukemista etsiessäni silmiini osui Dorothy and the Wizard in Oz ja päätin virkistää lapsuusmuistoja...

Kirjassa Dorothy on San Franciskossa sukuloimassa maanjäristyksen sattuessa. Tämä onnettomuuksille altis pikkuneiti putoaa kissansa Eurekan, Jim-hevosen ja Zeb-nimisen pojan kanssa järistyksen muodostamaan kuiluun ja löytää itsensä jälleen oudosta maasta. Samaan kuiluun on pudonnut myös Ozin velho ja he yhdistävät voimansa selvitäkseen oudossa maailmassa. Pieni seurue kohtaa matkallansa mm. peilimaan kasvi-ihmiset, lohikäärmeet ja näkymättömät karhut, mutta lopuksi päädytään tietysti Oziin.

"What an absurd creature!" he exclaimed.
"He may look absurd", said the Prince, in his quiet voice, "but he is an excellent Sorcerer. The only fault I find with him is that he is so often wrong."

Lukiessani muistin miksi olin niin kiintynyt Dorothyn seikkailuihin lapsena. Hän on reipas ja neuvokas tyttönen eikä hermostu vähästä. Tässä kirjassa Dorothy putoaa maanjäristykseen luomaan aukkoon, pakenee yhtä jos toista outoa ja vaarallista kansaa jotka vangitsevat ja uhkaavat tappaa joukkion - eikä ole moksiskaan. Outojen vihollisten hyökätessä, Velhon tarjotessa vaihtoehtoja pakenemisen ja taistelun välillä, Dorothy valitsee taistelun. Hän ei itke, ei haikaile kotiin, korkeintaan kehoittaa kissaansa käyttäytymään paremmin ja olemaan syömättä pikkupossuja.

Dorothy and the Wizard in Oz muistuttaa kovasti rakenteeltaan Ozin velhoa. Tuttuun tapaan kumppanukset joutuvat luonnonmullistuksen myötä vieraaseen maailmaan ja siellä kuljetaan eriskummallisesta maasta toiseen, vaaroja kohdaten ja lopussa päädytään tietysti Oziin, jossa kohdataan taas vanhat, edellisistä kirjoista tutut ystävät. En tiedä onko syynä se, että olen nyt rutkasti vanhempi kuin viimeksi Oziin palatessani mutta minusta tässä kirjassa oli jonkinlaista välityön makua. Tuntui siltä että kirjassa toisteltiin vanhoja, hyväksi havaittuja teemoja ja tarinakaan ei ollut niin yhtenäinen ja vahva kuin Ozin Velhossa. Varsinkin puolivälin jälkeen oleva osio, jossa Dorothy ystävineen on Ozissa tuntui jonkin verran täytteeltä, aivan kuin Ozin vierailu olisi ollut pakollinen tarinaan lisättävä täyte. (Tunnen itseni vähän huonoksi ihmiseksi arvostellessani tätä kirjaa näin.)  Kokonaisuutena pidinkin nostalgiasta jonka kirjan lukeminen toi mieleeni ja nautin Baumin mielikuvituksesta ja huumorintajusta, mutta jäin silti kaipaamaan kirjan juonelta enemmän. 

(Työtapaturma L.Frank Baumin tyyliin eli kuinka päädytään pään syvyyksiin vahingossa.)
"On earth I was a manufacturer of Imported Holes of American Swiss Cheese, and I will acknowledge that I supplied a superior article, which was in great demand. Also I made pores for porous plasters and high-grade holes for doughnuts and buttons. Finally I invented a new Adjustable Post-Hole, which I thought would make my fortune. I manufactured a large quantity of these post-holes, and having no room in which to store them I set them all end to end and put the top one in the ground. That made an extraordinary long hole, as you may imagine, and reached far down into the earth; and as I leaned over it to try to see to the bottom, I lost my balance and tumbled in."

Gutenberg project, 1908

The return of Sherlock Holmes / Arthur Conan Doyle

The return of Sherlock Holmes on yksi Gutenberg projektin tarjoamista ilmaisista e-kirjoista. Ilokseni ilmaisia klassikoita löytyy varsin mukavasti ja ensimmäisellä haku kerrallani klikkailinkin Kobooni toistakymmentä kirjaa jonottamaan. Ei ihan fiksuin veto, mutta nälkähän kasvaa aina syödessä... Kobon hyllyssäni onkin tällä hetkellä odottamassa mm. Peter Pan, lapsuuden suosikki Ozin velho, Setä Tuomon tupa, Vihervaaran Anna-kirjojen kokoelma - noin muutamia mainitakseni. Kobobooksista näyttää löytyvän jonkin verran uudempaakin kirjallisuutta, joista tosin osa näyttää Harlekiini-sarjan kirjoilta kansien perusteella...

The return of Shelock Holmes sisältää 13 Holmes-tarinaa, jotka on julkaistu vuosina 1903-1904. Teemallisesti tarinat sijoittuvat Holmesin valekuoleman jälkeiseen aikaan, itseasiassa etsivä palaa kuolleista kirjan ensimmäisessä kertomuksessa, The Adventure of the Empty Housessa. Tarinat noudattelevat aina pitkälti samaa kaavaa ja siksi luin kirjaa mielummin pikkuhiljaa, intensiivisemmin luettuna toisto olisi ehkä alkanut jo kyllästyttää. Kertomukset ovat melko lyhyitä, joten ne olivat mainioita välipaloja vaikkapa työmatkaani ajatellen. Lyhyemmät tarinat sopivat mielestäni paremmin myös puhelimella lukemiseen, pieni näyttö ja laite asettavat omat rajoituksensa lukumukavuudelle. Minun suosikikseni nousi kirjan alkupuolella oleva kertomus, jossa Holmes selvittelee tapausta, jossa joku seuraa nuorta ja reipas pyöräilevää neitosta...

Vaikka Holmes-kirjoissa onkin tiettyä vanhan ajan leppoisuutta, tarinat ovat oikeastaan melko julmia. Ihmisiä pakotetaan naimisiin, ammutaan - Arthur Conan Doyle ei suoranaisesti säästele henkilöitään eikä tarinoissa ole aina onnellista loppuakaan, muille kuin Holmesille, joka luonnollisesti nauttii mysteerin selvittämisen suomasta nautinnosta. Sankarina Holmes on kaksijakoinen, hän on joskus raivostuttavan ylimielinen mutta hänen oikeudentajunsa on yllättäen jossain muualla kuin lain kirjaimen puolella ja hän onkin valmis salaamaan jopa murhaajan henkilöllisyyden jos näin parhaaksi näkee. Minusta tämä oli yllättävää mutta tarkemmin ajateltuna hyvin luontevaa Holmesille.

Sir Arthur Conan Doylen tarinat ovat miellyttäviä omalla perienglantilaisella tavallaan. Tarinoiden tunnelma vie mukavasti kaasulamppujen valaisemien katujen, nummien ja iltapäiväteen Englantiin ja hippunen miellyttävän kuivaa huumoriakin tarinoista löytyy. Tarinat ovat yksinkertaisia mutta nokkelia ja kirjailija antaakin reilusti vinkkejä lukijalle arvoituksien ratkaisuun. Ehkäpä se onkin taika Sherlock Holmes -tarinoiden suosion takana - lukija voi ratkoa mysteeriä yhdessä suuren etsivän kanssa ja löytäessään johtolangat tuudittautua tyytyväisenä siihen uskoon että on ainakin lähes yhtä nokkela kuin itse Sherlock Holmes.

"We have had some dramatic entrances and exits upon our small stage at Baker Street, but I cannot recollect anything more sudden and startling then the first appearance of Thorneycroft Huxtable, M.A., Ph.D., etc. His card, which seemed too small to carry the weight of his academic distinctions, preceeded him by a few seconds, and then he entered himself -- so large, so pompous, and so dignified that he was the very embodiment of self-possession and solidity. And yet his first action, when the door had closed behind him, was to stagger against the table, whence he slipped down upon the floor, and there was that majestic figure prostate and insensible upon our bearskin hearth-rug."

Gutenberg Project, 1903 - 1904

Tehtaan tytöt / Maria Furuhjelm

Vaikka e-kirjaviikko tuli ja meni niin lukeminenhan tietysti jatkuu. Elisa Kirjalta löytyi pieni tarina Tehtaan tytöistä, joka piti lukea ihan jo kuriositeettiarvionsa takia. Kertomus on aikanaan Kansanvalistusseuran kustantama, mikä näkyykin tekstissä. Ihan kaikille en suosittele, mutta jos tykkää lukea joskus kummallisuuksia ja pitää historiasta niin kokeile ihmeessä! Teos löytyy Elisa Kirjan ilmaisesta kokoelmasta.

Kertomuksen rakenne on klassinen: nuori Miina haikailee pois kotitorpan raskaista töistä helpompaan elämään kaupungissa, tehdastyöläisenä. Tehtaassa saisi palkkaakin ja pyhäpäivät voisi pitää vapaata, töitäkin joutuisi tekemään vain vaivaiset kymmenen tuntia. Miinan vanhemmat pyytävät avukseen viisaan papinrouvan, jonka neuvojen saattelemana Miina lopulta lähtee suureen maailmaan. Mutta parin vuoden kuluttua tulee erilainen tyttö kotiin ja taas tarvitaan papinrouvan neuvoja.

Tehtaan tytöt oli varsin lyhyt luettava ja sisälsi paljon suoria ohjeita mm. hyvästä ravinnosta tehdastyöläiselle tai siitä, kuinka heinälaatikossa voi keittää puuroa. Minulle nykyajan lapselle ei tosin ihan selvinnyt se, mikä heinälaatikko on, mutta jonkinlaista haudutuspadan tyyppistä veikkailisin. Ruokaohjeiden osalta lukeminen muuttuikin pitkälti selailuksi, varsinkin kun vuoden 1912  reseptivalikoima koostui pitkälti erilaisista puuroista. Myös tehdastyön ja kaupunkielämän vaaroja esitellään kovasti ja nämä kyllä hymyilyttivät ja Furuhjelm ohjeistaa lukijaa myös raittiin ilman ja liikunnan tärkeydestä.

Furuhjelmistä ei hirmuisesti tietoa netistä löydy, mutta Tervolan torpasta ja papinrouvasta hän näyttää kirjoittaneen enemmänkin, sillä kirjailijalta ovat ilmestyneet mm. teokset Papinrouva ja Tervolan torppa, Tervolan lapset ja Tervolan puutarha.

"Nuori tyttö tahtoo mielellään huvitella. Sehän on luonnollista, eihän sitä muuten jaksa tehdä töitä päivästä päivään ja viikosta viikkoon." "Mutta täytyy valita huvituksensa samoinkuin ystävänsä." " Ei pidä ruveta ystäväksi huonon, epäsiveellisen tytön, eikä kevytmielisen, viinaan menevän miehen kanssa. Sitten ei myöskään pidä käydä huonoissa tansseissa, ei käyttää väkeviä juomia, ei lukea huonoja kirjoja, ei laulaa rumia lauluja, eikä ottaa osaa raakoihin huvituksiin. Hyvä tyttö valitsee ystävikseen sellaisia henkilöitä, jotka vaikuttavat häneen niin, että hänestä tulee "hyvä", "iloinen" ja "tyytyväinen" ihminen. Hän valitsee semmoisia huveja, jotka "jalostuttavat häntä" ja "vaikuttavat siten, että hän aamuisin tuntee itsensä virkistyneeksi ja valmiiksi hyvällä mielellä ja uusin voimin taas alkamaan työtänsä."

Kansanvalitusseura, 1912

Swim / Jennifer Weiner

Onnettomuudessa kasvonsa loukanneella Ruthilla on kaksi suurta rakkautta - kirjoittaminen ja uiminen. Hän työskentelee päivät laatien vauraiden perheiden lapsille hakemuksia yliopistoon ja ui illat. Isoäiti toivoo ettei Ruth viettäisi koko elämäänsä veden alla piileskellen, mutta sydämen arvet ovat syviä. Kunnes eräänä päivänä Ruth saa hiukan erilaisen hakemuksen kirjoitettavakseen kun mies nimimerkillä Lonelyguy pyytää häntä auttamaan online deitti-ilmoituksensa kanssa...

Täällä koboilu senkun jatkuu vaan, tällä kertaa löysin valikoimista vähän uudempaa luettavaa, nimittäin Jennifer Weinerin kertomuksen nimeltä Swim. Swim pohjustaa Jenniferin uutta romaania The Next Best Thing, jossa tapaamme Swimistä tutun Ruthin kuusi vuotta novellin tapahtumien jälkeen. Kirjan markkinoinista on siis selkeästi kyse, mutta ainakin tässä tapauksessa juttu toimi. Kynnys tutustua kirjailijan tuotantoon varmasti on alhaisempi jos kyseessä on ilmainen ja uusi lukukappale suhteellisen tunnetulta tekijältä. Minä tiesin Weinerin kirjoittavan chick-litiä ja olin positiivisesti yllättänyt hänen tekstistään, joka vaikutti miellyttävän sarkastiselta ja hauskalta. Myös päähenkilön vaihteet alkoivat kiinnostaa siinä määrin, että saatanpa vaikka lukeakin The Best Thingin jos se tielleni osuu.

Tarina on melko lyhyt, joten hirmuisen syvälle Ruthin elämään ei päästä uppoutumaan, tämä oli ymmärrettävää mutta silti hiukan harmittamaan. Kertomuksen kieli on helppoa, joten Swim sopinee hyvin luettavaksi vaikkapa sellaiselle joka haluaa harjoitella kieltä.

His reply arrived in my in-box five minutes later. "Can juggle a little. Can bake cookies. Have read every book Raymond Carver and Russell Banks have ever written. No pets, though. Should I get one?"

Christ. I typed, "I think getting a pet so you can pick up girls online is tantamount to animal abuse. PS. Please add reading stuff to profile. Chicks dig books."

Atria Books, 2012
So American: Jewish-American experience

An Ideal Husband / Oscar Wilde

"The love oneself is the beginning of a lifelong romance. "

Oscar Wilden An Ideal Husband päätyi heinäkuun viimeiseksi e-kirjakseni koska The Importance of Being Earnest osoittautui mainoksi luettavaksi. Näytelmä tuntui hyvältä lyhytjaksoiseen e-lukemiseen ja minä satun pitämään kovasti Wilden tekstin näennäisestä keveydestä ja nokkeluuksista. An Ideal Husband on komedia vuodelta 1895, joka kuitenkin on yllättävänkin ajankohtainen meidänkin aikanamme, jossa keskustellaan poliitikkojen syntymäpäiväjuhlista, taulurahoista ja lautakasoista.

Näytelmä sijoittuu Lontoon seurapiireihin, joissa pieni ylhäisöseurue viettää varsin hektisen vuorokauden. Kaikki alkaa kun nuhteettoman ja arvostetun lordi ja lady Chilternin illanviettoon tulee vieras Wienistä. Salaperäinen rouva Cheveley haluaa keskustella ulkoasianministeriöissä työskentelevän lordin kanssa ja pian käy ilmi rouvan haluavan lordilta sisäpiiritietoa tulevista kanavahankkeista. Vastineeksi rouva tarjoutuu olemaan paljastamatta sitä kuinka lordi Chiltern aikanaan tienasi omaisuutensa...

Salaisuuksista ja maineen menetyksen pelosta kertova näytelmä tuntuu Wilden taustan tietäen pohjautuvan kirjailijan omiin tuntemuksiin, olihan hänelläkin arkaluontoinen salaisuus joka ei tuolloin vielä ollut paljastunut. Yksi näytelmän henkilöistä, lordi Goring, vaikuttaakin pitkälti sellaiselta joksi kenties Wilden kuvittelisin. Näytelmä olikin tällaiselle fanille mukava tuokio Wilden maailmassa, kepeä ja kupliva mutta ripauksella asennetta. Ja britti-seurapiirien touhuistahan täällä on aina pidetty...

"[Enter LORD GORING. Thirty-four, but always says he is younger. A well-bred expressionless face. He is clever, but would not like to be thought so. A flawless dandy, he would be annoyed if he were considered romantic. He plays with life and is on perfectly good terms with the world. He is fond of being misunderstood. It gives him a post of vantage.]"

The Importance of Being Earnestin jälkeen Wilden menestynein näytelmä. Näytelmä sai ensi-iltansa tammikuussa 1895 ja oli menestys. Vain neljä kuukautta myöhemmin Wilde pidätettiin siveettömyyden takia ja hänen nimensä poistettiin näytelmän kirjoittajan kohdalta. Teos julkaistiin kirjallisessa muodossa 1899, mutta ilman Wilden nimeä kirjailijana. Julkaistu versio sisälsi mm. tarkat näyttämö-ohjeet ja kuvaukset henkilöistä, sillä Wilde pyrki saamaan kirjojen ystävät kiinnostumaan myös näytelmistä. Näytelmää on esitetty  suomeksi nimellä Ihanneaviomies.

"There was your mistake. There was your error. The error all women commit. Why can't you women love us, faults and all? Why do you place us on montrous pedestals? We have all feet of clay, women as well as men; but when we men love women, we love them knowing their weaknesses, their follies, their imperfections, love them all the more, it may be, for that reason. It's not the perfect, but but the imperfect, who have need of love."

Gutenberg Project, 1895

The Adventure Of The Dying Detective / Arthur Conan Doyle

 The Adventure Of The Dying Detective on yksi Sir Arthur Conan Doylen 56 lyhyen Sherlock Holmes -tarinan sarjasta. Tykästyin koboiluun (kas, näin se suomen kieli uudistuu!) ja Sir Arthurin nokkeluuksiin siinä määrin että halusin viettää lisääkin aikaa Sherlockin seurassa. The Adventure Of The Dying Detective tosin vaikutti hiukan huonoenteiseltä, mutta rohkea rotan syö kuten meillä sanotaan!

Kertomus alkaakin synkkien tähtien alta sillä Holmesin taloudenhoitaja saapuu tohtori Watsonin luokse huonojen uutisten kanssa. Sherlock on juttua tutkiessaan sairastunut vakavasti ja tekee kuolemaa. Watson löytää ystävänsä hyvin heikkona ja lähtee tämän pyynnöstä etsimään orientin viruksiin perehtynyttä asiantuntijaa. Mutta ehtiikö hän ajoissa?

Conan Doylen kerronta on jälleen kerran sujuvaa ja nokkelaa, tarina on toki hitusen ennalta-arvattava ja lyhytkin, mutta viihdyin silti sen parissa hyvin. Oikeastaan niinkin hyvin että taidan ladata lisääkin Sherlockin seikkailuja puhelimeeni! Minusta näissä tarinoissa oli jotakin viehättävää ja klassista ja Holmesin koppavaa älykkyyttä on vain pakko ihailla. (Vaikka Watson-poloista säälinkin...)

Sherlock vaikuttaa suorastaan unelmavuokralaiselta...
"His incredible untidiness, his addiction to music at strange hours, his occasional revolver practice within doors, his weird and often malodorous scientific experiments, and the atmosphere of violence and danger that hung around him made him the very worst tenant in London. On the other hand, his payments were princely."

Gutenberg Project, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1913

The Importance Of Being Earnest / Oscar Wilde

Kobon ilmaisen kirjatarjonnan innoittamana päädyin seuravaksi kokeilemaan näytelmiä, kirjavalikoimasta kun löytyi mukavasti tarjontaa mm. nuoruusaikojen suosikiltani Oscar Wildelta. Valintani kohdistui lopulta melko perinteiseen mutta nokkelaan ja veijarimaiseen rakkaustarinaan nimeltä The Importance of Being Earnest. Kokeillaanpa vaihteeksi näytelmän lukemista...

"I really don't see anything romantic in proposing. It is very romantic to be in love. But there is nothing romantic about a definite proposal. Why, one may be accepted. One usually is, I believe. Then the excitement is all over. The very essence of romance is uncertainty. If ever I get married, I'll certainly try to forget the fact."

Jutun keskuksena asemalta käsilaukusta vauvana löytynyt Jack, joka on suloisen Cecilyn kasvattisetä. Jack haluaa olla hyvä maineinen ja kunnollinen setä maaseudulla, mutta pitääkseen hauskaa kaupungissa, hän on kehittänyt itselleen fiktiivisen pikkuveljen, Ernestin. Tarinan toisena sankarina on Jackin ystävä Algernon, joka on kehittänyt itselleen mielikuvitusystävän voidakseen paeta tätinsä kauheilta päivällisiltä... Rakkaus tietysti mutkistaa asioita, sillä Jack rakastaa Gwendolinea, joka puolestaan luulee tämän olevan Ernest. Nimi onkin yllättäen melkoinen kynnyskysymys kosintaan myöntymiselle, sillä Gwendolyn on aina haaveillut siipasta, jonka nimi olisi --- Ernest.

"You have always told me it was Ernest. I have introduced you to everyone as Ernest. You answer to the name of Ernest. You are the most earnest-looking person I ever saw in my life. It is perfectly absurd your saying that your name isn't Ernest. It's on your cards."

Wilde on kirjoittanut mukavan kevyen veijarinäytelmän, joka onnistui huvittamaan lukijaansa, siitäkin huolimatta että Earnest-nimen hienous ei välittynyt allekirjoittaneelle yhtä vahvasti kuin Gwendolynelle. ;-) Wilde piirtelee mukavia karikatyyrejä yläluokan henkilöistä, jotka rakastuvat ensi tapaamisella ja purkavat kihlauksia nimien takia. Oma, oikeastaan aika mainio lukunsa on Gwendolynen äiti, lady Bracknell, joka päättää onko henkilö sopiva naimaan hänen sukulaisensa osoitteen ja perheen käyttämän lakiasiantoimiston nimen perusteella. Minä muuten kuvittelin hänet Downton Abbeyn mahtavan Granthamin leskikreivittären nuoremmaksi versioksi!

"I never travel without my diary. One should always have something sensational to read in the train."

Teksti on hauskaa, kevyttä ja siellä täällä vilisee nokkeluuksia, joista Wilde tunnetaan. Näytelmä sai ensi-iltansa 14.2.1895 Lontoossa. Sitä pidetään Wilden mestariteoksena, mutta samalla se merkitsee käännekohtaa josta lahjakkaan kirjailijan alamäki alkoi.

"The truth is rarely pure and never simple. Modern life would be very tedious if it were either, and modern literature a complete impossibility!"

Gutenberg Project
Ilmestynyt suomeksi mm. nimellä Sulhaseni Ernest, Tärkeintä on olla Uno

The Hound of the Baskervilles / Arthur Conan Doyle

Ensimmäisestä E-kirjakokemuksestani rohkaistuneena, päätin seuraavaksi kokeilla kokonaista kirjaa ja Kobostahan löytyi Sir Arthur Conan Doylen The Hound of the Baskervilles. Conan Doylen kieli oli miellyttävää luettavaa ja juonessa pysyi hyvin kiinni vaikka lukemiseni olikin pätkittäistä. Kirja oli myös sopivan lyhyt aloittevalle kobostelijalle, tällä hetkellä tuntuu siltä että tiiliskiviä en ehkä tämän välineen kautta ole vielä valmis lukemaan. Miinuspuolena Kobossa lienee se, etten tällä hetkellä tiedä kirjan täsmällistä sivumäärää, jostain syystä tämä häiritsee minua yllättävän paljon. Kobo näyttää kyllä kuinka monta prosenttia kirjasta on luettu, mutten vielä osaa hahmottaa sitä, kuinka paljon vaikkapa 27 % oikeasti on. Jotenkin lukemiseeni ja lukuhaluihin tuntuu vaikuttavan se, onko kirjaa jäljellä enää vaikkapa 30 sivua vai 70. Prosenttiluku tietysti antaa aika hyvin osviittaa ja sivumääränkin pystyisi varmasti laskemaan, oikeassa kirjassa vain edistymisensä näkee niin kätevästi...

The Hound of the Baskervilles on lolmas Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesista kertovan sarjan kirja ja se julkaistiin ensimmäistä kertaa The Strand Magazinessa jatkokertomuksena elokuussa 1901 - huhtikuussa 1902. Kertomus on varsin perinteinen salapoliisiromaani jonka päähenkilöt, Sherlock Holmes ja tohtori Watson tuskin esittelyjä kaipaavat. Tällä kertaa Sir Arthur vie lukijansa mystisen synkille nummille, jossa Baskervillen suku on pitänyt majaa jo sukupolvien ajan. Sukua kuitenkin riivaa kirous tuonpuoleisesta tulleen pedon muodossa. Viimeisin Baskervillen koiran uhri on oudoissa oloissa kuollut Sir Charles ja nyt taloon on tulossa uusi isäntä, mutta onko hänkään turvassa?

Olen lukenut Baskervillen koiran lapsena ja kirja oli jäänyt mieleeni huikean jännittävänä, aikuislukijana elämykseni oli toki laimeampi mutta lapsuuden lukumuistot toisaalta tekivät oloni nostalgiseksi ja kokemus olikin siksi oikein positiivinen. Vaikka kirjan lukemisesta lieneekin aikaa parisen kymmentä vuotta, palailivat juonen osat yllättävänkin hyvin mieleeni, parrakaita miehiä ja vankikarkureita myöten. Alkuperäinen kokemus on siis ollut selvästi vahva, mutta harmikseni myös arvoituksen ratkaisu palasi selkeänä muistiini, mikä omalta osaltaan kylläkin söi kirjan tehoa. Koska varsinainen jännitysmomentti oli jo paljastunut, tulinkin enemmän kiinnittäneeni huomiota siihen kuinka näppärästi Sir Arthur rakensi tarinan, antoi vinkkejä ja harhautti. Suosittelen Sherlock Holmesin seikkailuja niille, jotka haluavat nauttia kunnon vanhan ajan jännitystarinoista tai haluavat vaikkapa mielikuvituksensa myötä kulkea nummilla...

Hahmona Sherlock Holmes on loistava ja hän onkin ansainnut paikkansa etsivien kuninkaana, Watson-parkaa taas kävi hetkittäin suorastaan sääliksi, sillä hänen päätelmänsä tuntuivat monesti minustakin aivan päteviltä - olemme samaa, yksinkertaista maata, minä ja Watson. Watsonin ja Holmesin yhteispeli takaa lukijalle, jos ei nyt suoranaisia naurun purskahduksia, niin joitakin hymyn kareita ainakin.

"One of Sherlock Holmes's defects -- if, indeed one may call it a defect -- was that he was exceedingly loath to communicate his full plans to any person until the instant of their fulfillment. Partly it came no doubt from his masterful nature, which loved to dominate and suprise those who were around him. Partly also from his professional caution, which urged him never to take any changes. The result, however, was very trying for those who were acting as his agents and assistants. I had often suffered under it, but never more so than during that long drive in the darkness."

Gutenberg projekti, julkaistu suomeksi nimellä Baskervillen koira
Kirjasta lisää: Amman lukuhetki