The Marriage of Opposites / Alice Hoffman

Pian Ihmeellisten asioiden museon jälkeen osui hyppysiini Alice Hoffmanin The Marriage of Opposites: osin tositarinaan perustuva historiallinen romaani, jota takakannessa kuvataan unohtumattomaksi ja kielletyksi rakkaustarinaksi ja kertomukseksi poikkeuksellisesta naisesta. Kuulosti melko kiinnostavalta joten raahasin kirjan kotiin ja aloin ahmia.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle, Pariisiin ja St. Thomasin pienelle eksoottiselle saarelle. Tarinan keskiössä on Rachel, älykäs ja vahvatahtoinen nuori nainen jolla haaveilee Pariisista ja työnteosta mutta hänen kohtalonsa on päätyä suurperheen äidiksi. Rachelin lapsista se kaikkein hankalin ja rakkain on Camille Pisarro, josta kasvaa merkittävä taidemaalari ja vaikuttaja.

The Marriage of Opposites tuntui kärsivän samasta vaivasta kuin Omituisten asioiden museokin - kirja oli sinällään ihan mukavaa mutta ei kovin unohtumatonta luettavaa. Hoffman kirjoittaa kyllä kauniisti mutta hänen henkilönsä eivät herää täysin kirjan sivuilla ja tapahtumat eivät jaksa kiehtoa niinkuin niiden pitäisi. Takaliepeen perusteella odotin suuria Racheliltä joka kuitenkin jäi kovin kaksiulotteiseksi eikä kielletty rakkaustarinakaan oikein värisyttänyt.

Tarinan kertojina vuorottelevat Rachel, hänen poikansa Camille ja Lydia, Rachelin parhaan ystävän tytär jonka taustaan liittyykin kirjan kiinnostavin ja koskettavin juonikuvio. Harmittelen sitä, että Camille taiteilijan ura ja elämä jäi kirjassa melko vähäiseksi, uskoisin että hän on kuitenkin monelle kirjaan tarttuneista se kiinnostavin henkilö. Summa summarum, aika toki kului tämän teoksen parissa suhteellisen mukavasti mutta kokemus jäi kovin miedoksi ja mitäänsanomattomaksi. Harmin paikka.

Scribner, 2015
Sivuja: 369

Ihmeellisten asioiden museo / Alice Hoffman

Olen diggaillut Alice Hoffmanin kirjoja lukioajoista saakka, tuolloinen niiden kaunis ja romanttinen maaginen realismi räjäytti pikkuisen tajuntani eikä paluuta arkeen enää ollut. Osittain näistä nostalgiasyistä odotin innolla Ihmeellisten asioiden museoon tarttumista, myös 1910-luvun New York kuriositeetteineen kiinnosti.

Ihmeellisten asioiden museo on kahden yksinäisen suden rakkaustarina. Tarinan keskiössä professori Sardien omituisten asioiden museo, friikkisirkus, johon esiintyjäksi lopulta päätyy myös Coralie, Sardien tytär, jota on pienestä pitäen koulittu merenneidoksi, salaperäiseksi lasin taakse eristetyksi kaunottareksi. Toisaalla kaupungissa elää Eddie, siirtolaisena maahantullut nuori mies, valokuvaaja ja kadonneiden ihmisten löytäjä. Ja jotenkin heidän elämänsä ovat kietoutumassa yhteen.

Hoffmanin teksti oli tuttuun tapaansa sekä kaunista että unenomaista, mutta samalla raakaa. Kummajaisten museon toiminta riipii joskus sydäntä ja ihmisarvon tärkeys nousi mieleen. Tekstin tyyli sopii oivallisesti kirjan teemoihin sillä tarina kokonaisuudessaan on outo ja rujon kaunis, joskaan en oikein päässyt kunnolla kummankaan päähenkilön ihon alle.

Minulle mielenkiintoisin elementti Ihmeellisten asioiden museossa oli vuoden 1911 New York, jostakin syystä juuri se heräsi mielikuvituksessani eloon lukiessani. Tuo kausi välittyy kirjassa kiihkeänä kasvuna, omalla oudolla tavallaan kauniina ja rumana, muuttuvana aikana ja jotenkin tuo monimutkaisuus kiehtoo. On myös huikeaa ajatella metsäistä Manhattania, jonka rannoilla kulkureilla on nuotionsa ja Hudson-jokea josta voi löytää vaikka merenneidon...

Gummerus, 2015
Sivuja: 447
Alkuteos: The Museum of Extraordinary Things
Suomentanut Raimo Salminen

Punainen puutarha / Alice Hoffman

Alice Hoffman on nimi, jonka yhdistän taianomaiseen kirjoittamiseen ja pikkukaupunkien elämään. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain kaksi teosta, elokuvaksikin muunnetut Noitasisaret, johon rakastuin aikoinani tulisesti ja Kettumäen, josta on jäljellä enää vain haaleita, mutta silti positiivisen sävyisiä mielikuvia. Ja kun kirjan takakansi kutkuttavasti lupaa kertoa taianomaisesta puutarhasta, josta etsivä voi löytää totuuden - oli tämä kirja pakko lukea!

Punainen puutarha on kertomuskokoelma, jonka tähtenä on oikeastaan Blackwellin kaupunki. Tarina alkaa 1700-luvun loppupuolelta kun sinnikäs Hallie Brady ja kourallinen muita uudisraivaajia päättää perustaa uuden kotinsa pienelle maapalalle, joka sijaitsee vuoren juurella, lähellä jokea jossa kasvaa ankeriaita. Ensimmäinen talvi on ankara, mutta pieni siirtokunta selviytyy ja aloittaa rakennustyöt. Vuosien kuluessa kaupunki kasvaa ja muuttuu, Hallien jälkeläiset rakastavat ja pettyvät. Vaikka vuodet, jopa vuosisadat kuluvat, pohjimmiltaan ihmisten elämän ydin silti säilyy samana, vain ulkoiset puitteet muuttuvat.

En kirjaan tarttuessani tiennyt kyseessä olevan kertomuskokoelma ja siksi hiukan arastelinkin kirjaan tarttumista, sillä olen kehno lukemaan lyhyitä tarinoita. Halusin ottaa Punaisen puutarhan kanssa oman aikani ja lukea sen rauhallisesti. Se kannatti. Nautiskelin kirjan muutamia kertomuksia kerrallaan ja annoin niille aikaa pyöriä mielessäni. Vanha vikani, uteliaisuus, jäi tosin taaskin vaivaamaan, olisin halunnut kovasti tietää monesta Blackwellin asukkaasta enemmänkin kuin sen pienen murusen, jonka Hoffman tarjoili, niin kiinnostavia tapauksia on kirjailija onnistunut luomaan. Mitä esimerkiksi tapahtuikaan Hallielle, naiselle, joka on lähes yksinään vastuussa koko kaupungin perustamisesta tai tytölle, joka katosi Haamun yönä? Jossain vaiheessa rupesin jo harkitsemaan sukupuun piirtämistä kaupungin henkilöistä, vain saadakseni lisää selvyyttä siihen, miten kenenkin sukulinja jatkui.

Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä. Hoffmanin tyyliin on taianomaisuus on tietty taianomaisuus tarinoissa jatkuvasti läsnä, usein pieninä sattumuksina tai menneisyyden legendoina, jotka elävät pikkukaupungin perimätietona. Oma suosikkini kirjan tarinoista taitaakin olla Kesätön vuosi, jossa eräs surullinen legenda saa alkusa.

Lopuksi on aivan pakko kehua kirjan kaunista kantta, jota allekirjoittanut on ihaillut ja hivellyt useamman kuin kerran. Ihana!

"Billy on vakaa mies, sanoi Sara minulle, kuin kallio. Olin vasta lapsi, mutta mieleni teki sanoa, ettei ihminen ole mikään kivi tai kallio. Itse olisin asettanut etusijalle miehen, joka on kuin joki, ripeä ja vaihteleva, alati yllätyksellinen."

Gummerus, 2012
Sivuja: 292
Alkuteos: The Red Garden
Kirjasta lisää: Lumiomena, Sonjan lukuhetket
Saatu arvostelukappaleena.