Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja / Tuomas Kyrö

Nyt olisi taas Mielensäpahoittaja-aika! Tuomas Kyrön kärttyinen vanha herra on valloittanut sydämeni täysin, enkä taida olla ainoa jolle näin on käynyt! Vaikka kirjoista ensimmäinen onkin suosikkini, tartuin mielelläni kirjaan joka lupailee rakkaalle mörököllille iloisia aikoja.

Kirjan nimi tuntuu tietysti johtavan ensin harhaan, Mielensäpahoittajalla kun tällä kertaa mielessä oman kuoleman valmistelu: testamentti, muistokirjoitus ja arkun rakentaminen. Kaikenlaisia mutkia kuitenkin tulee matkaan kun muste loppuu ennen testamentin kirjoitusta eikä poikakaan ymmärrä.

Ilosia aikoja on taattua Kyröä. Lämmintä, viisasta ja silti pilke silmäkulmassa kirjoitettua. Sitä lukiessa välillä herkistyy, välillä hekottelee. Se sisältää pieniä helmiä joihin haluaa palata myöhemminkin ja viisauksia jotka haluaisi muistaa. Etenkin kirjan lopusta löytyvät kirjeet, Emännän kirjoittamat, koskettavat, mieleen piirtyy selvästi kuva jöröstä vanhasta miehestä joka ei ole näkyvästi koskaan rouvalleen rakkautta tunnustanut mutta on kuitenkin säilyttänyt kaikki nuo kirjeet. Liikutuin.

Pidän muuten kovasti tästä seniori-kirjojen trendistä, se tuntuu tuottavan toinen toistaan makoisampia lukukokemuksia. Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja ja Catharina Ingelman-Sundbergin Kakkua, kiitos! ovat Mielennsäpahoittajan ohella tästä mainioita esimerkkejä: nokkelia, lämminhenkisiä teoksia joissa vanhukset kuvataan aktiivisina toimijoina. Tykkään!

"Elämä ei meiltä sitä kysele, ei anna valita. Vaiheita tulee ja käännöksiä. Tulee sota. Tulee olympiavoitto. Tulee lapsi. Tulee väritelevisio. Kuolee lapsi. Tulee toinen lapsi. Tulee putkirikko. Tulee lapsenlapsi. Tulee vanhuus. Tulee Essyypeen tilalle ihmeellinen Merita ja Essempeen tilanne Remonttiryhmä. Tulee sairaus. Kuolemakin tulee, kasveille, puolueille, olympiavoittajille. Ja minulle. Ei elämä jähmettymällä parane eikä suru märehtimällä. Kyllä en sano, että maailma on täydellisesti, koska on huonosti, mutta monilta osin on hyvinkin."

PS. Mielensäpahoittaja-elokuva saa ensi-iltansa 5.9.2014. Kiinnostaako?

WSOY, 2014
Sivuja: 248

Kunkku / Tuomas Kyrö

Tuomas Kyrön Kunkulla on lisäselitteenään sana iloittelu ja synkkenevään syksyyn kieltämättä tarvitaankin juuri iloa ja naurua. Kunkun ideakin on nokkela, Suomen ja Ruotsin osat ovat tässä mielikuvitusmaailmassa vaihtuneet ja nyt ruotsalaiset ovat hivenen unohduksissaa olevaa, sodan jäljiltä surumielistä ja alemmuudentuntoista kansaa kun taas iloiset ja älykkäitä suomalaisia rakastavat kaikki. Suomalaiset ovat kaikkialla - jopa elokuva - ja musiikkiteollisuuden huipulla. Ja maan tärkein käyntikortti ovat kuninkaalliset: tennisentusiasti Kalle XIV Penttinen, hänen virolaissyntyinen elokuvatähtivaimonsa Sofi ja perheen lapset, prinsessat Valma ja Irma sekä prinssi Veikko. Herkullisia ajatusleikkejä, eikö totta?

Kirja tuntuu pohjautuvan jossain määrin Ruotsin kuningashuoneen vauhdikkaisiin käänteisiin mikä jossain määrin hämmensi minun lukukokemustani, sillä vaikka tapahtumista reilusti yhteneväisyyksiä löytyykin, ei esimerkiksi Kunkun lempeän lupsakka ja hitusen yksinkertainenkin hahmo oikein tunnu istuvan yhteen Ruotsin kuninkaasta saamien mielikuvien kanssa. Ja jos totta puhutaan, vaikka Kunkku kirjan sankari onkin, en oikein jaksanut pitää hänestä, minun makuuni hän oli liian lempeä ja yksinkertainen ollakseen kiinnostava.

Kirjassa leikitellään kahdella eri aikatasolla, toinen keskittyy kuvaamaan kunkun menneisyyttä aina syntymästä saakka, toinen keskittyy nykyhetkeen, aikaan jossa kunkku on menettänyt valtansa ja työskentelee tavallisena Penttisenä elektroniikkaliikkeen varastossa. Vaikka taviselämä tarjoaakin monia ihmeitä, on sielläkin melkoisia haasteita selvitettävänä sillä Kunkun perhe on tuuliajolla. Sofi on lähtenyt, Valma keskellä repivää huoltajuuskiistaa, Irma lamaantunut ja Veikko kadoksissa.

Pidin aikonani kovasti Sue Townsedin hieman samanhenkisestä romaanista nimeltä Kenkää kuningattarelle, jossa Iso-Britannian kuningasperhe "irtisanotaan" toimestaan ja he joutuvat muuttamaan lähiöön. Kirja oli toimi, erityisesti sen takia, että se oli jollakin tasolla uskottava. Pystyin kuvittelemaan kuinka osa kuningasperheestä innostuisi taviselämästä ja kuinka osa suorastaan lamaantuisi sen kohdatessaan. Oma kiintoisa lukunsa olivat myös tavikset ja heidän suhtautumisensa ex-kuninkaallisiin. Jotakin samanlaista olisin toivonut lukevani myös Kunkun kansista, mutta pettymyksekseni tällä kertaa ilottelu ampui liian vahvasti yli ja kirjan tunnelma jäi minun makuuni liiankin hulvattomaksi. Olen itse kuivan huumorin ystäviä, jota värikkäät ja liioittelevat hulluttelut harvoin naurattavat ja niin kävi tälläkin kertaa. Ei naurattanut eikä sama vitsi oikein jaksanut kantaa koko 549-sivuisen kirjan ajan, mutta toki Kunkun tarina sentään pikkuisen liikutti. Tämä kirja ei ollut minun juttuni, mutta uskon sen olevan mainio lukukokemus monelle muulle, joten kurkatkaapa myös Amman ja Kristan positiivisemmat arviot kirjasta.

"Minä olen tissimies. Siitä tuli vähän harmia, potkut ja avioero. Tuli häätö omasta kodista, kivilinnasta pääkaupungin arvokkaimmalta tontilta.
Olen onnellisempi kuin koskaan. En kaipaa entisestä elämästäni kuin yhtä autoa ja perhettäni, joka hajosi hölmöilyjeni vuoksi. Autoa ilman voin elää, perheeni palaset aion koota takaisin yhteen."

Siltala, 2013
Sivuja: 549

PS. Tuomas Kyrö kertoo lisää Kunkusta Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25.10 klo 14:00 / Aleksis Kivi -lava.

Miniä / Tuomas Kyrö

Tuomas Kyrön Miniä oli Kirjakauppaliiton kehittelemä herkku viime vuoden Kirjan ja ruusun päivälle. Mystisen Ruusukirjailijan henkilöllisyyttä arvuuteltiin etukäteen ja itse kirjankin sai kaupasta vain 10 euron ostoksen kylkiäisen - ja vain Kirjan ja ruusun päivänä. Tempaus oli hyvä ja ihmiset innostuivat. Minäkin säästin ostokseni oikeaan päivään jotta saisin hyppysiini tuon kirjan. Sitten toiminkin kuten kunnon bibliomaanikko, eli laitoin aarteeni hyllyyn odottamaan sitä oikeaa lukuhetkeä. Nyt, melkein, vuotta myöhemmin oikea hetki koitti. Oli pimeää, kylmää ja tylsää, väsytti ja ärsytti. Tarvitsin riittävän helpon ja kevyen kirjan, joka varmasti viihdyttäisi. Kaivoin Miniän esiin.

Miniässä tapaamme taas Mielensäpahoittajasta tutun vanhan herran. Tällä kertaa tarinaa tosin kertoo hänen miniänsä, jonka hemmotteluviikonloppu viinilasillisen ja naistenlehtien parissa muuttuukin yllättäen appiukon hoitamiseksi. Peruja pöytään vaan! Kun mukaan heitetään vielä pari venäläistä ja tiukka liikeneuvottelu, alkaa soppa ollakin valmis.

Kokonaisuutena Miniä oli ihan kiva. Se ei räjäyttänyt tajuntaani, enkä odottanutkaan sen niin tekevän. Mutta se oli ihan oikea kirja juuri siihen mielentilaan, jossa olin. Se lohdutti ja piristi vaatimatta liikoja. Siitä, että lukee oikeanlaisen kirjan oikealla hetkellä, tulee jo hyvä mieli. Jokin palanen loksahtaa paikalleen, kun saa sitä mitä tarvitsee.

Miniä ei yllä Mielensäpahoittajan tasolle, ehkä se johtuu siítä että mainittu herrasmies on kirjassa niin pienessä roolissa. Luulen kuitenkin että ihmisenä voi pitää miniästä, joka vaikuttaa loppujen lopuksi aika joustavalta ja mukavalta ihmiseltä. Sille vain ei voi mitään että mielensäpahoittaja on kaikessa juroudessaan niin koskettava ja hauska hahmo, ettei nelikymppinen uraäiti sille pärjää.

"Etsin työpöytäni laatikosta yrityslahjaksi saamani monitoimipuukon, jossa on käyttöohjeen mukaan 18 erillistä terää. Pyydän appiukkoa olemaan varovainen ja sanon olevani todella kiitollinen, jos hän saa laatikon kulkemaan luiskalla tasaisesti. Kun se on valmis, hän voi vaikka tarkistaa listojen kiinnityksen.
- Nämä on nopeasti tehty. Voinko sen perästä soittaa?
- Mitä?
- No puhelinta. Kyllähän miniä puhelimen tietää? Soitan pojalle kotiin. Haluan tietää mitenkä emännän kanssa on mennyt. Onko syönyt."

Kirjakauppaliitto, 2012
Sivuja: 122

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike / Tuomas Kyrö

Mielensäpahoittajan ja ruskeakastikkeen myötä päätin uskaltautua toiseen kokeiluuni äänikirjojen parissa. Vierastan hiukan tätä kirjan formaattia, ehkä siksikin että haluaisin nähdä sanat ja kenties yrittää painaa ne mieleenikin, jollei muuta niin blogikirjoitusta varten! Olin kuitenkin kuullut paljon kehuja Antti Litjan Mielensäpahoittajasta ja tuumasin, että kirja lyhyine lukuineen voisikin olla hyvä harjoituskappale uuteen lukutapaan totuttelussa. Siispä lainasin.

Ensimmäinen Mielensäpahoittaja yllätti minut täysin hauskuun ja surumielisyyden yhdistelmällään enkä epäillyt hetkeäkään etteikö vanha herran kokkausyrityksineen olisi lähes yhtä mainio kokonaisuus. Jo kirjan ihan ensimmäiset sanat, kuten kirjan nimi, pistivät Litjan lukemina hymyilyttämään, hän todella OLI Mielensäpahoittaja.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun söin itteni tekemää ruokaa." 

Juoni lyhykäisyydessään on seuraavanlainen: Mielensäpahoittajan kotiapu, Ruma Ihminen, korvataan uudella ja tehokkaammalla ja sehän ei passaa! Koska nälkään kuoleminenkaan ei ole hyvä ratkaisu, Mielensäpahoittaja kaivaa esiin vaimonsa keittokirjan ja alkaa opetella ruoanlaiton jaloa taitoa. Siinä sivussa pohdiskellaan kaikenlaisia kokkaukseen ja nykypäivän elämänmenoon liittyviä asioita, aina kalapuikoista etnisiin ruokiin.

Kaikessa yksinkertaisuudessaaan Mielensäpahoittaja on oikeastaan nerokas, muutamaan otteeseen hän sai minut hörähtämään ääneen ja kyllä minun silmäkulmani ihan oikeasti kostui kun hän kävi sairaalassa vaimoaan katsomassa. Tavallaan Mielensäpahoittaja on argumentti vanhustenhoidon puolesta, kyllä halutaan laatua ja aikaa ja tuttu ihminen eikä tehokkuutta. Halutaan olla ihmisarvon arvoisia vielä vanhanakin.

"Kyllä haluan entistä, en etnistä."

Uusavuttomuus ja nykyajan ihmisten hömpötykset saavat osansa Mielensäpahoittajan mietteissä eivätkä ne nyt ihan hölmöjä juttuja olekaan. Kauas ollaan tultu parin sukupolven takaisesta Suomesta, laiskuuskin taitaa vaivata pikaruokakansaa, joka syö mielummin epämääräistä kalapuikkoa kuin Suomen järvien kalaa.

Pidän myös siitä, että kaikesta huolimatta Mielensäpahoittaja kykenee avaamaan mielensä myös muille ajatuksille ja oppimaan uutta, kun antaa joskus omille ennakkoluuloilleen palttua, voi löytää vaikka ihmisen jonka kanssa on silloin tällöin kiva laittaa yhdessä ruokaa.

PS. Kyllä en nauranut sille viittaukselle Kyröön itseensä, se mokomakin rahasta kuvittelija. Kyllä ei kukaan alle 50-vuotias ole koskaan hauska...

WSOY, 2012
Kertoja: Antti Litja
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Kirjasta lisää: INAhdus, Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, Luettua, Opuscolo

Mielensäpahoittaja / Tuomas Kyrö

Tämähän piti napata ihan jo siksikin kirjastosta mukaan, koska Mielensäpahoittajasta on ollut niin paljon juttua. Pitää seurata aikaansa, nääs. Luin ensimmäisen luvun, lumenluonnista, ja tirskuin. Ilahduin, tässähän olikin hauskaa luettavaa. Luin eteenpäin ja löysin tasoja. Ei pelkkää hauskaa, mutta asiaa kuitenkin. Vanhenemisesta. tuttujen aikojen ja asioiden muuttumisesta. Siitä kuinka elämä vanhuutta kohden on tavallaan luopumista - ajokortista, ystävistä, vaimosta. Lapsista, jotka ovat niin kiireisiä että eivät oikein ehdi antaa aikaansa. Ei ihme että sitä joskus mielensä pahoittaa.

Eniten koskettivat viittaukset sairastuneeseen puolisoon hoitokodissa. Ne kivistivät sydäntä. Elämän kiertokulun tajuaminen, se, että yhdessä hetkessä ollaan nuoria, rakennetaan elämää ja kasvatetaan lapsia. Sitten eräänä päivänä ollaankin vanhoja toinen alkaa taantua lapsen tasolle. Kuinka se vahvuus sieltä vielä sairaudenkin takaa löytyy kun tarpeeksi katsoo silmiin.

Tärkein anti: "Ei elämästä mitään jää eikä siitä saa mitään mukaansa. Kun sen tajuaa, tälläisen tavallisenkin minuutin arvo nousee aika kuulkaa paljon."