Riivaus. Romanttinen kertomus / A.S. Byatt

A.S. Byattin Riivaus oli heräteostos Helsingin kirjamessuilta - miten olisin voinut kävellä jonkin näin kauniin ohi, varsinkin kun kirjaa myytiin aivan pilkkahintaan, varsinkin kun Lasten kirja oli pari vuotta sitten tehnyt minuun vaikutuksen?! Iira Oivon suunnitelema ulkoasu vei täysin sydämeni - kauniin esineen omistaminen on totisesti ilo ja vielä iloisempaa on se, että myös kansien välistä löytyy jotain upeaa!

Riivauksen päähenkilöitä ovat kirjallisuudentutkijat Roland ja Maud jotka törmäävät salaisuuteen. Rolandin löytämät kirjeet nimittäin viittaavat siihen että rakastetulla runoilijalla ja uskolliselle puolisolla, Randolph Henry Ashilla, on ollut lämpimiä tunteita aikanaan satuja ja runoja kirjoittanutta Christabel LaMottea kohtaan. Alkaa aarrejahti, jonka palkintona on salaisuuden paljastaminen.

Riivaus on huikean monitasoinen teos, kunnianhimoinen ja älykäs. Byatt haastaa ja lumoaa lukijansa, jonka eteen levittäytyy niin kirjallisuudentutkimusta, mytologiaa, satuja ja runoja, historiaa kuin se rakkaustarinakin. Se on rönsyilevä ja laaja teos kaikkine eri tasoineen ja tuo jollakin tapaa mieleeni Donna Tarttin Tiklin. Kirjassa Byatt näyttää monipuolisuutensa, romaani tuntuu koostuvan Rolandin ja Maudin tutkimuksen tapaan pienistä tiedon sirpaleista ja niiden tulkinnasta - tarinaa kuljetetaan eteenpäin niin lehtiartikkeleiden, kirjeiden, satujen ja runojenkin kautta ja hetkittäin tunsinkin lukijana olevani mukavuusvyökykkeeni ulkopuolella yrittäessäni esimerkiksi ottaa selvää monta sivua pitkän runon merkityksestä kirjan tarinan kannalta. Kirjailijan ohella myös suomentaja Marja Alopaeus ansaitseekin hatunnoston, sillä uskoisin ettei tämän varsin kunnianhimoisen romaanin suomennos ole ollut yksinkertainen tehtävä mutta lopputulos on vaikuttava. Kirjan monitasoisuus miellytti minua, luulen että tämä on niitä kirjallisia runsaudensarvia jotka voi lukea uudelleenkin ja löytää tekstistä aina jotakin uutta.

"Olen nähnyt joka yö unta Teidän kasvoistanne ja joka päivä kävellyt arkielämän katujanni Teidän poljentonne, Teidän kirjoittamienne säkeiden laulun kaikuessa aivojeni hiljaisuudessa. Olen sanonut Teitä minun muusakseni, ja sitä Te olette, tai voisitte olla, voisitte tuoda viestin jostain välttämättömästä hengen tyyssijasta, jossa syvin runous laulaa alati. Voisin vielä totuudenmukaisemmin sanoa Teitä - minun Rakkaakseni - kas niin, nyt se on sanottu - sillä minä totisesti rakastan Teitä niin monella tavalla kuin mies suinkin voi ja palavasti. Se on rakkautta, jolle tässä maailmassa ei ole sijaa - rakkautta joka ei ole eikä tule olemaan meille kummallekaan hyväksi, sanoo minun huvennut järkeni, rakkautta jolta olen ovelasti yrittänyt piiloutua ja jolta olen yrittänyt varjella Teitä kaikin nerokkain konstein, mitä olen keksinyt."

Teos, 2008
Sivuja: 709
Alkuteos: Possession. A Romance
Suomennos Marja Alopaeus, runot suomentanut Leevi Lehto

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä / Jojo Moyes

Jojo Moyesin on jonkin aikaa häilynyt tajuntani rajamailla, nimen olen kaiketi napannut korvani taakse jostakin blogikirjoituksesta joka on uteliaisuuteni herättänyt. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osui silmiini Elisa kirjan alessa ja tuumin että hyvään viihdekirjaan kannattanee sijoittaaa muutama euro. Harmaan päivän sattuessa on nimittäin hyvä jos puhelimesta löytyy mahdollisuus todellisuudenpakoon.

Moyesin kirjalla on kaksi sankaritarta ja kaksi rakkaustarinaa. Se kiehtovampi sijoittuu 1960-luvulle, jossa kaunis, rikas ja naimisissa oleva Jennifer Stirling herää muistamattomana auto-onnettomuuden jälkeen. Elämänsä palasia jäljittäessään Jennifer löytää hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka on lähettänut  - on pakko selvittää kuka salarakas on ja vieläkö hänen tunteensa ovat ennallaan. Nykyhetkessä taas räytyy rakkaudesta varattuun mieheen. Arkistossa käydessään Ellie saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen 1960-luvulta...

Hankalan suomenkielisen nimen omaava Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osoittautui näppäräksi viihderomaaniksi. Aika kului sen parissa mainiosti, teksti oli sujuvaa, 1960-luvun Lontoon miljöö viehättävä ja muutaman kivan koukunkin oli kirjailija tarinaansa kehittänyt - ei siis mitään valittamista. Elämää suurempien rakkaustarinoiden kastiin tarina ei toki putoa, mutta hintansa arvoinen se kyllä oli. Pientä ennalta-arvattavuutta tarinassa toki oli, mutta se taitaa kuulua genreen.

Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat lukujen väliin sijoitetut katkelmat rakkauskirjeistä, jotka, yhtä Jenniferille kirjoitettua lukuunottamatta, olivat käsittääkseni aitoja. Suuret tunteet ja tarinat niiden takana jäivät kiinnostamaan ja vähän haikailemaan menneitä aikoja. Rakkaustekstiviesteissä ei taida olla ihan samanlaista paloa - vai olisiko sittenkin? Ehkä ihmiset ja viestivälineet muuttuvat mutta tunteet pysyvät?

(Miehen kirjeestä naiselle)
"Minulle ainoa selviytymiskeino on olla paikassa, jossa en näe sinua koskaan, jossa minun ei tarvitse koskaan pelätä näkeväni sinua hänen kanssaan. Minun täytyy olla jossain, missä saan sinut väistämättä häädettyä ajatuksistani minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Se ei onnistu täällä.
Aion ottaa sen työn vastaan. Olen Paddingtonin laiturilla 4 perjantai-iltana kello 19.15, eikä mikään maailmassa tekisi minua onnellisemmaksi kuin se, että rohkenisit lähteä mukaani."

Gummerus, 2014
Sivuja: 388
Alkuteos: The Last Letter From Your Lover
Suomentanut Heli Naski

Äidit ja tyttäret: kirjeenvaihtoa / Maise Njor & Camilla Stockmann

Äidit ja tyttäret osui hyppysiini kirjaston palautushyllystä, mieleni teki vaihteeksi lukea jotakin kepeämpää, joka ehkä naurattaisikin - kenties chick-litiä?! Äidit ja tyttäret perustuu kahden tanskalaistoimittajan toisilleen vuoden aikana lähettämiin meileihin. Maise on juuri jäämässä äitiyslomalle kolmannen lapsensa kanssa, Camilla on taas hiljalleen vakavoituvassa parisuhteessa ja uraputkessa. Naiset eivät tunne toisiaan ja kuluneen vuoden aikana he tapaavat vain kerran, sattumalta. Silti meileissä jaetaan varsin syvällisiäkin kokemuksia, vailla turhaa kainostelua.

Äidit ja tyttäret osoittautui aika hämmentäväksi lukukokemukseksi. En tiedä ovatko tanskalaisnaiset reilusti suomalaisia rennompia tyyppejä (vai onko kirjoittamisvaiheessa räväkästi liioiteltu), mutta kirjan sähköposteissa tosiaan jaetaan asioita aika avoimesti, ihan eritteistä ja lirautteluista alkaen. Minusta nimittäin alkuperäinen idea kahden tuntemattoman naisen kirjeenvaihdosta oli mielenkiintoinen enkä oikein jaksa lämmetä feikki-paljasteluille.

Naiset vyöryttävät lukijan eteen hurjan määrän kokemuksia elämän eri alueilta, iloista suruihin, noloista vakaviin mietteisiin. Välillä ruoditaan kruununprinssin häitä, sitten perhe-elämää ja asuntolainaa. Kirjan runsaus tuntui välillä vähän lamaannuttavalta ja osa tanskalaisjulkkiksia ruotivista osuuksista meni minulta pitkälti ohi koska en ole koskaan kuullutkaan kyseistä henkilöistä. Silloin tällöin oli tylsää ja teki mieli alkaa selaamaan kirjaa eteenpäin.

Mutta. Äidit ja tyttäret -kirjalla oli myös omat selkeät hyvät hetkensä, minä pidin eniten niistä joissa Maise ja Camilla vakavoituivat. Sillä jossain siellä läpänheiton alla oli ihan oikeita, kipeitäkin ajatuksia jotka oli uskallettu jakaa. Parhaiten mieleeni on tainnut jäädä se tapa, jolla Maise pelkää tytärtensä puolesta ja paljastaa toivovansa nykyisin että hänen miehensä kuolisi ennen hänen tyttöjään. Ajatus on outo mutta samalla ymmärrettävä, sillä ennen kaikkea hän haluaa tytärtensä kasvavan ja elävän vanhoiksi.

Kirja ei siis ollut ihan niin herttaisen höttöinen tai hauska kuin olin kuvitellut mutta vietin sen kanssa hyviäkin hetkiä, jopa naurahdin joskus. En ehkä lukisi tekijöiltä toista teosta mutta en sentään jättänyt keskenkään. Ehkä oikeassa paikassa oikeaan aikaan tämä on ihan ok kirja.

"Ongelma on myös siinä miten ymmärtää vanhempia sukupolvia. Miten voisin koskaan pystyä eläytymään isoäitini tilanteeseen? Hän sanoi eräänä päivänä että kun hän tuli kylpyhuoneesta, hän tunsi itsensä 28-vuotiaaksi, mutta kun hän katsoi itseään peilistä, hän säikähti pahan kerran. Sen 28-vuotiaan peittona oli 91-vuotias."

Johnny Kniga, 2007
Sivuja: 275
Alkuteos: Michael Laudrups tænder
Suomentanut Katriina Savolainen

Where'd you go, Bernadette / Maria Semple

Where'd you go, Bernadette vaikutti jo kantensa puolesta sen verran hauskalta tapaukselta, että kirja oli pakko laittaa tilaukseen. Ja se, että kirjoittaja, Maria Semple, on mm. ollut käsikirjoittamassa rakastamaani Arrested development -sarjaa, ei todellakaan ole miinus! Bernadettessa olikin ilokseni paljon samaa kuin kyseisessä sarjassa, jossa asiat menivät juuri sopivasti överiksi ja hulvattomia käänteitä riitti.

Kirjan päähenkillö on Bernadette Fox, aikoinaan lähes kulttimaiseen kohonnut arkkitehti, joka erään katatrofaalisen tapahtuman jälkeen on kadonnut lähes täysin median tutkalta. Nykyisin Bernadette asuu entisessä tyttökoulussa, joka rähjäisyydellään harmistuttaa muuten niin täydellisen lähiön naapureita ja keskittyy olemaan hyvä äiti tyttärelleen Beelle. Koska Elgie-siippa on saavuttanut puolijumalallisen aseman Microsoftilla, on talouskin turvattu. Mutta sitten Been toivomus matkasta Antarktikselle käynnistää lähes katastrofaalisen tapahtumaketjun.

Where'd you go, Bernadette on hulvaton kirja chick-litin hengessä. (Voinko kutsua chicl-litiksi kirjaa, jonka päähenkilö on viisikymppinen nainen? En ainakaan usko lajityyppiin liittyvän ikärajaa?) Se koostuu pitkälti tarinan henkilöiden toisilleen lähettämistä sähköpostiviesteistä, joita Been kerronta rytmittää. Viestejä lähettelevät mm. lähiön rouvat, joiden inhoaminen olikin minulle melkeinpä yksi kirjan parhaita osia, sillä nämä rouvat ovat kiusaajia! Huomasinkin kiristeleväni hampaitani paljon kirjan alkupuolella, sillä sympatiani olivat Bernadetten puolella.

Kokonaisuutena Where'd you go, Bernadette oli hauska ja rento lukeminen joka luultavasti olisi oikein mukavaa seuraa vaikkapa matkalla tai rannalla. Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista ja kirjoittaja pitää tarinan mukavasti liikkeessä. Odotukseni olivat kuitenkin ehkä liiankin korkealla sillä Bernadette ei hyvistä yrityksistään huolimatta onnistunut kutittelemaan naurunystyröitäni yhtä tehokkaasti kuin edellä mainitsemani televisiosarja ja olisin kaivannut ehkä hiukan lisää yllätyksellisyyttä tekstiin.

Kirja ilmestyy suomeksi heinäkuussa 2013 Gummerukselta nimellä Missä olet, Bernadette?

"None of the other mothers like you, Bernadette. Do you realize we had an eight-grade moms-and-daughters Thanksgiving on Whidbey Island, but we didn't invite you and Bee? But I hear you had a wonderful holiday at Daniel's Broiler!"
My breath kind of stopped then. I was standing there, but was like Audrey Griffin had knocked the wind out of me. I reached for the car to steady myself.
"That's it, Audrey." Mom took about five steps towards her. "Fuck you."

Weidenfeld & Nicolson, 2012
Sivuja: 325

The Christmas Letters / Lee Smith

Lee Smithin The Christmas Letters oli joulunajan heräteluenta. Se osui silmiini OverDrivessä ja kuulosti ihan hyvältä: kolmen sukupolven kattava, joulun aikaan sijoittuva kirjeromaani. Siinäpä minulle fiilistelyä joulun odotusta varten! Mutta, mutta. Ei tämä nyt oikein iskenyt vaikka kuinka joulumieltäni etsinkin...

Kirja koostuu kolmen eri naisen joulukirjeistä perheilleen, ensimmäinen kirja on vuodelta 1944 ja sitä kirjoittaa koti-ikävästä kärsivä nuori rouva Birdie, joka kirjeiden kautta käydään läpi perheen iloja ja suruja. Birdien jälkeen, kultaisella 60-luvulla, ääneen pääsee hänen tyttärensä Mary ja viimeisen kirjeen kirjoittaa Maryn tytär Melanie.

Kirjan idea on toisaalta ihan kiinnostava, toisaalta hankala. Kolmen sukupolven ajan ehtii kyllä tapahtua kaikenlaista ja myös naisten rooli yhteiskunnassa kehittyy tuona aikana merkittävästä. Siinä missä Birdie on melko perinteinen kotirouva (joka tosin myöhemmin alkaa pyörittää pientä ruokapaikkaa), olisi Marylla jo mahdollisuus koulutukseen, vaikka hän hän luopuukin mahdollisuudesta voidakseen olla kotiäitinä. Kirjasta epäuskottavan tekee kuitenkin se, että kyseessä on joulukirje, joihin kukaan tuskin oikeasti purkaa todellisia murheitaan. Siispä kirjan naistenkin elämästä saamme kuulla vain tietynlaisen, pinnallisemman version.

Kirja on kaikesta huolimatta ihan herttainen ja ajatus joulukirjeistä on kerrassaan suloinen. Olisipa ihanaa itsekin saada tai lähettää joulukirje ja kertoa vuoden iloista ja suruista, ehkäpä toteutan ideani ensi vuonna...

Nyt on aika rauhoittua ja aloittaa joulun juhlinta. Me vietämme joulua pääkaupunkiseudun kinosten keskellä, rennosti leväten ja nautiskellen. Arvelen että pukin kontista löytyy pari kovaa pakettia allekirjoittaneellekin ja tuskin maltan odottaa sitä hiljaista joulun hetkeä kun tohina päättyy ja on aikaa käpertyä sohvan nurkkaan suklaan ja kirjan kera.

Suloista joulua kaikille!

(Miss Birdie tapaa miehensä Billin.)
"Now what is your name again?" he asked without preamble and I said "Mary Bird Hodges," though I scarce could talk, and he said, "And are you spoken for?" and I said, "No," forgetting all about William Isley in that instant, and Bill said, "Well, then", and picked me up and kissed me hard, and I saw Stars, I swear I did, before my very eyes, and could not breathe when he set me back down."

Algonquin Books of Chapel Hill, 1996
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut
So American: Virginian osavaltio

Poikani ääni / Chris Cleave

Poikani ääni oli ensimmäinen Cleaveni, se tarttui mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä, vähän niinkuin alennusmyynnissä ostoskorista löytyy paljon sellaistakin mitä en edes aiemmin tiennytkään tarvitsevani. Olin nimittäin tullut vain noutamaan nopeasti varaukseni, mutta sitten piti ihan pikkuisen vain kurkistaa Bestsellereitä ja... Ja yht'äkkiä huomasin ajattelevani kotona odottavan ison kirjakasan sijaan: "Hmm... Pitäisikin kokeilla tätä Cleavea..." Näin siinä vain joskus käy.

Poikani ääni on surullinen ja vähän ahdistavakin kertomus terrorismistä, tai oikeammin siitä mitä terroriteon jälkeen tapahtuu. Tarinan keskiössä on nimettömäksi jäävä työväenluokan nainen, joka eräänä kohtalokkaana päivänä menettää miehensä ja poikansa jalkapallo-ottelun aikana räjähtävän pommin takia. Kirja koostuu naisen kirjeistä Osama bin Ladenille, kirjeissä hän kuvaa elämäänsä iskuja ennen ja niiden jälkeen.

Kirjan luettuani tunteeni olivat sekavat. Jokin kirjassa oli koukuttanut, sillä luin sen yhdessä iltapäivässä. (Nopealukuinenkin se siis oli!) Kirjan perusasetelma oli mielenkiintoinen ja siinä oli jotakin kiinnostavaa ja koskettavaa, erityisesti pidin päähenkilön surun koruttomuudesta ja arkisuudesta.

"Tyhmältähän tämä kuulostaa Osama, mutta olen joskus hyvilläni, että sinun väkesi räjäytti heidät molemmat yhdessä. Jos poikani olisi selvinnyt, hän olisi ikävöinyt isäänsä. Hän olisi ollut kauhean suruissaan. En kestäisi sitä että poikani olisi surullinen, niin että jos jonkun on nyt surtava, kai se voin olla minä."

Valitettavasti kirjassa oli paljon sellaistakin mikä häiritsi minua, esimerkiksi jo kirjan perusidea, perheensä menettäneen äidin kirjeet Osamalle tuntui oudolta. Kirjeiden sävy oli tuttavallinen, melkeinpä lämmin, enkä oikein pysty uskomaan siihen että lapsensa menettänyt äiti edes pystyisi muutamia kuukausia tragedian jälkeen kirjoittamaan elämänsä yksityisistä ja aroista asioista juuri sille miehelle joka on suureen suruun syyllinen. Toki myöhemmin Cleave tarjoaa lukijalleen ehkä lieventäviä asianhaaroja, mutta varsinkin kirjan alkupuolella asetelma tuntui hämmentävältä.

Sain siis ensimmäisen Cleaveni sekavin tuntein päätökseen, ainakaan tämä kirja ei ollut ihan minun juttuni. Kirjailijan teksti ja ideat olivat kuitenkin siinä määrin kiinnostavia, että voin hyvinkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden kun oikea teos oikealla hetkellä löytyy kirjastosta.

"Osama, minä olen Lontoo, olen koko maailma. Sen kun murhaat minut pommeilla, yksinäinen piruparka, minä rakennan itseni uudestaan, olen entistä vahvempi. Minä tyhmä kun en ymmärrä, olen itseni raunioille rakennettu nainen."

Gummerus, 2012
Sivuja: 338
Alkuteos: Incendiary
Kirjasta lisää: Kirjava kammari, Kirjojen keskellä, Oota mä luen eka tän loppuun, Lumiomena, Kirjakirppu

Häivähdys purppuraa / Alice Walker

Tämä on toinen kierrokseni Häivähdys purppuraa -kirjan kanssa. Ensimmäisen kerran kirja osui käteeni teininä, jolloin sitä luettiin äidinkielen tehtävää varten. Muistan että luin, enkä pitänyt. Näin jälkikäteen, kirja oli ehkä liian vaativa minulle, en silloin osannut arvostaa sen kielen rosoisuutta tai ymmärtää sitä mitä rivien välissä sanottiin. Viime vuosien aikana kirja on kuitenkin aina hetkittäin palannut mieleeni, ilmeisesti halu lukea tämä kirja uudestaan on herännyt.

Kirjan päähenkilö on useampaankin kertaan rumaksi mainittu Celie, alistettu ja miltei murrettu. Kirja koostuu Celien kirjeistä, ensin hän kirjoittaa yksinäisyyttään vain jumalalle, myöhemmin sisarelleen Nettielle. Kirjeet ovat Celien ainoa henkireikä, ainoa paikka jossa hän saa aidosti kertoa elämästään ja tunteistaan. Kirja kattaa yli 30 vuotta Celien elämästä, se alkaa ajasta jolloin hänen isäpuolensa raiskaa hänet aina aikaan jolloin sisarukset ovat harmaahapsisia. Isäpuolelleen Celie synnyttää kaksi lasta, joista mies kuitenkin hankkiutuu nopeasti eroon. Ja eroon hän hankkiutuu Celiestäkin, neuvottelee tämän Isännän vaimoksi sievemmän Nettien sijaan.

Häivähdys purppuraa on täynnä vahvoja naisia ja heikkoja miehiä. Muistan teini-lukukerrastani ärsyyntyneeni Celien heikkouteen, nyt jo vanhempana ymmärrän ettei hänellä ehkä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kestää. Tälläkin kertaa minun suosikkini oli pahansisuinen Sophia, joka kyllä oli melkoinen pakkaus! Osan kirjeromaanista saa Nettie, joka kirjoittaa sisarelleen omasta elämästään maailman toiselta puolelta. Minä ehkä kuitenkin pidin enemmän Celien oppimattomasta rosoisuudesta, sillä Nettien sujuva teksti tuntui melkein liian siloiselta ja jäi siksi kaukaiseksi.

"Siitä lähtien kun me mentiin naimisiin se ei ole ajatellu muuta kun miten se saisi mun tottelemaan. Se ei tahdo vaimoa, se tahtoo koiran."

Kirjan teemat ovat melkoisia, koska Celie kirjoittaa puhekielellä, tuntuu kontrasti näiden isojen asioiden ja pienen tallotun ihmisen välillä suurelta. Kirjassa sivutaan niin raiskauksia, perheväkivaltaa kuin rasismiakin, mutta oudosti kirja ei kuitenkaan ahdista tai tuo pahaa mieltä, ehkä se johtuu Walkerin tavasta tuoda pieniä auringonpilkkuja synkkäänkin elämään. Tarina onkin hieno kasvutarina, joka päättyy Celien itsenäistymiseen. Häivähdys purppuraa puristaa sydäntä samalla lailla kuin Toni Morrisoninkin kirjat. Slti, näistä kahdesta naiskirjailijasta taitaa silti Morrison vetää kuitenkin voiton runollisuudellaan. Mutta hieno kirja tämä on, olen iloinen että luin sen uudelleen.

Celien isäpuoli suostuttelee Isäntää ottamaan Celien.
"No kattokaa kun tulette seuraavan kerran. Se on ruma. Ei luulis että sen on samaa sukua kun Nettie. Mutta siitä tulee parempi vaimo. Viksu se ei myöskään ole ja sanon suoraan että saatte ettei se pane menemään kaikkea mitä teillä on. Mutta työtä se tekee kun mies.
Isäntä - kysy: kuinka vanha se on?
Äijä sano että Se on kohta kakskymmentä. Ja yks juttu vielä - se valehtelee."

WSOY, 1998
Sivuja: 360
Alkuteos: The color purple
Kirjasta lisää: Luettua, Järjellä ja tunteella, Kirjoista, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie, Vinttikamarissa, Rakkaudesta kirjoihin
So American: Post-War Classics, Black America

Salmon fishing in Yemen / Paul Torday

Kiinnostuin tästä Paul Tordayn kirjasta nähtyäni teoksen pohjalta tehdyn elokuvan trailerin. Vaikka. elokuva jäikin katsomatta, jotakin siinä silti ilmeisesti oli, koska lopulta päädyin tekemään jälleen kerran haun Helmet-tietokantaan...

Kun kalastusasiantuntija Fred Jones saa ensi kertaa kuulla projektista, jossa on tarkoitus aloittaa lohen kasvatus ja - kalastus Jemenin kuumissa olosuhteissa, hän pitää ajatusta naurettavana. Hankkeen rahoittajana toimii rikas sheikki ja Fredin esimies pakottaa ahneuksissaan miehen mukaan projektiin. Asia alkaa kiinnostaa myös politiikkoja ja pian Fred huomaa olevansa melkoisessa pyörityksessä. Projektin myötä kaavoihinsa kangistunut ja avioliitossa alistunut Fred löytää elämäänsä uudelleen ilon ja rohkeuden.

En olisi uskonut että pitäisin Tordayn kirjasta näin paljon, mutta mitä enemmän sitä luin, sitä enemmän lohenkasvatusprojektin seuraamisesta nautin. Salmon fishing in the Yemenissä on miellyttävää ja hiljaista viehätystä. Vaikka kirja koostuukin vain sähköposteista, tiedotteista, haastatteluista ja päiväkirjamerkinnöistä kirjailija onnistuu sanomaan paljon rivien välissä. Olin elokuvan trailerin perusteella kuvitellut että kyseessä olisi rakkaustarina ja onhan se, mutta ihan erilainen kuin olin kuvitellut. Kyseessä onkin Fredin kasvutarina, murtautuminen ankeasta ja ahtaasta arjesta johonkin vapaampaan, värikkäämpään ja vähän hulluunkin.

Vastapainona projektin mielikuvitusta kutittelevalle optimismille on Fredin elämässä byrokratiaa vilisevä työpaikka, ikävä pomo ja vaimo, joka kyykyttää miestään mennen tulleen. Kirjassa onkin selvä jako hyvä ja pahan, harmaan ja värikkään, altruismin ja itsekkyyden välillä. Varsinkin tarinan pahisten kuvaamisessa Torday on onnistunut hykerryttävän hauskasti, Al-Qaidan Yemenin osaston sähköpostiviestintä arkisuudessaan tirskahdutti ja Fredin kammottavaa Mary-vaimoa teki hetkittäin melkein mieli potkaista.

Kaiken muun hyvän lisäksi pidin myös kirjan kannesta, jossa oli raikkaan kesäiset värit ja mukava käsin maalatun akvarellin tuntu.

"And how many hours do you fish before you catch something?"
"Oh, I don't know,"  I replied, not clear what he was driving at. "Many hundreds of hours, sometimes."
"So why do you fish? Is that not bad use of your time?"
"Because I hope in the end I will catch one," I replied.
The old man hissed with glee, rubbed his beard with his right hand and said, "Because you believe. Hope is belief. You have the beginnings of faith. Despite all the evidence, you want to believe. And when you catch one, what do you feel? A great happiness?"

Phoenix, 2007
Sivuja: 329
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Jemen

Yön kirkas tähti: 99 viimeistä kirjettä / John Keats

Keatsin kirjekokoelman kansi on varmaankin kaunein pitkiin aikoihin! Yön kirkas tähti on sen näköinen kirja, jota tekee mieli katsella ja ottaa käteen...

"Sairaus on pitkä kuja, mutta näen sinut sen päässä ja kiiruhdan askeltani niin hyvin kuin taidan."

John Keats oli viimeinen romantiikan ajan suurista runoilijoista. Vuonna 1818 nuori runoilija tapaa Fanny Brawnen ja he ystävystyvät. Vähitellen ystävyys syvenee rakkaudeksi, jopa kihlaukseksikin, mutta samalla sairasteleva Keats tietää ettei hän runoillaan voi ansaita sellaisia tuloja, joilla hän saisi Fannyn vaimokseen. Toiveikkaana he odottavat onnensa kääntymistä, mutta valitettavasti John Keatsin ja Fanny Brawnen tarinalla ei ole onnellista loppua. Keats, joka sairasti tuberkuloosia, kuoli Roomassa 1821, vain 25-vuotiaana.

"Siitä lähtien kun näin sinut, olen ponnistellut 'järkeilläkseni rakkauteni järkeä vastaan'. Enää en voi - en kestäisi sitä tuskaa. Rakkauteni on itsekäs. En voi hengittää ilman sinua."

Keats kirjoittaa kauniisti, intohimoisesti ja epätoivoisesti Fannylleen ja kirjeet piirtävätkin kuvan parista, joiden rakkaus lopulta kilpistyy Keatsin pitkittyneeseen sairauteen. Kirjan vaikuttavin anti ovatkin Keatsin kirjeet hänen Fanny Brawnelle, kirjeet ovatkin eräitä tunnetuimmista julkaistuista rakkauskirjeistä, eivätkä suinkaan syyttä.Hetkittäin kirjeiden sävy on miltei pakkomielteinen, tämä tosin on ymmärrettävää kun ajattelee Keatsin tuolloin jo olleen vakavasti sairas nuori mies joka oli kuukausia sidottuna sänkyynsä, katsellen naapuritalossa asuvaa Fannya ikkunasta, tämän mennessä kaupungille, juhliin, eläessä normaalia terveen ihmisen elämää.

Muissa kirjeissään Keats jakelee veljellisiä neuvoja sisaruksilleen, juoruilee juhlista ja näytelmistä, pohtii omaa kirjailijantyötään ja sen rahallista puolta. Näissä arkisemmissa kirjeissä kielenkäyttö hymyilytti hetkittäin ja se teki runoilijasta jollain lailla inhimillisen, sellaisen, joka on ollut nuori, hullutellut, ollut tylsistynyt... Kirja kuvaa kiehtovasti myös oman aikansa elämää, sosiaalisia suhteita ja taiteilijaelämän vaikeutta.

"Olet aina uusi. Viimeisin suudelmasi on aina ollut kaikkein suloisin, viimeisin hymysi kirkkain, viimeisin eleesi sulokkain. Kun kuljit eilen ikkunani ohitse kotiin, täytyin ihailusta, oli kuin olisin nähnyt sinut ensimmäistä kertaa. Lausuit kerran puoliksi nuristen, että rakastan vain kauneuttasi. Enkö muka näe sydäntä, joka on saanut syntymälahjakseen siivet, mutta tyytyy vankeuteen minun tähteni? Pelottavinkaan tulevaisuudennäkymä ei ole saanut sinua väistymään rinnaltani."

Teos, 2010
Sivuja: 281
Kirjasta lisää: Naakku ja kirjat, Insinöörin kirjahylly

Silti minä maalaan (Kirjeitä Maria Wiikille) / Helene Schjerfbeck (toim. Lena Holger)

Minä en ole Helene Schjerfbeckin taulujen suuri ihailija, monet niistä ovat mielestäni kauniita mutta synkeitä. Mutta Helene Schjerfbeckin kirjeistä koottu Mutta silti minä maalaan -kirja osui mielenkiintoisen nimensä takia silmääni kirjastosta ja sain taas yhden sellaisen "hei, en tiedä tästä mitään, mutta voisin nyt ottaa vähän selvää" -neronleimaukseni. Ja sitten raahattiin kirja kotiin ja luettiin Schjerfbeckin kirjeitä.

Mikä muuten oikeastikin osoittautui hyväksi jutuksi, sillä minusta nämä kirjeet olivat mielenkiintoista ajankuvaa, sain kurkistaa vähän vanhenevan, naispuolisen taidemaalarin arkeen 1900-luvun alun Suomessa. Maria Wiik oli myös taidemaalari, yksi Schjerfbeckin maalarisiskoista. Ystävälle kirjoitetuissa kirjeissä olikin lämmin ja välillä melkein tyttömäinen tunnelma, joka liikutti.

Silti minä maalaan -kirja on kaunis ja luonnollisestikin runsaasti kuvitettu Schjerfbeckin omilla töillä. Isoja kuvia oli mukava katsella ihan rauhassa, kirjeiden luvun ohessa ja aloin vähän lämmetä Schjerfbeckin maalauksillekin, ainakin ymmärtää niiden taustoja ja merkityksiä vähän paremmin.

(Kirje Ada Thilénille 7.12.1921)"Kun elämä käy liian raskaaksi, hankin kirjan. Se antaa niin paljon ja vie ajatukset pois itsestä - pitää pystyssä."

Schjerfbeck oli muuten innokas lukija, jonka suosikkeja olivat mm. Honoré de Balzac ja Charlotte Brontë, hän myös kirjeissään kirjoittaa nauttivansa Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonin seikkailuista, joiden kuvauksesta nappasin myös pidemmän tekstinäytteen.  Schjerfbeckin lukukokemusten kuvailussa on jotain tuttua, hän on kirjatoukka, jonka on saatava lukea ja pitää kirjaa kirjaa käsissään päivittäin. Lukeminen on hänelle tarpeellista todellisuudenpakoa arjesta, joka koostuu "kahdesta huoneesta ja keittiöstä".

Kirjeet on koottu kirjaan siten, että ne käsittelevät aina tiettyä aihepiiriä, esimerkiksi malleja, taloutta tai vaikkapa kirjallisuutta. Jokaisen luvun alussa on kokoava aiheeseen liittyvä selitys jota sitten seuraavat kirjeet selittävine alaviitteineen. Kirjan maailmaan siis pääsee oikein mukavasti sisään vaikkei olisikaan kovin laajoja tietoja Helene Schjerfbeckin urasta.

(Kirje Maria Wiikille 26. huhtikuuta 1907)"Tiedätkö, luin tänään Selma Lagerlöfin uusimman kirjan, lapsille kirjoitetun, ja se oli niin hyvä, että aloin ajatella ja tuntea kuin villihanhi, loppujen lopuksi siinä oli minusta enemmän luonnetta kuin "Karoliineissa", jonka olin lukenut juuri ennen sitä. Siinä kerrottiin niin kauniita asioita muuttolintujen elämästä ja merestä, ja kurkien tanssi oli kuvattu ihanasti. Nyt odotan meidän kurkiamme - ja sinähän tapaat tulle niiden mukana!"

Tuon tekstin jälkeen tekisi melkein mieli lukea itsekin Nils Holgerssonin ihmeellinen matka - kenties... Vuonna 2012 muuten juhlitaan Helene Schjerfbeckin 150-juhlavuotta  ja tämä kirja on sen lähtölaukaus! Juhlavuoden ohjelmaan kuuluu mm. suuri näyttely Ateneumissa, ajankohtainen ja lukemisen arvoinen teos siis!

Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011
Sivuja: 301

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville / Mary Ann Shaffer, Annie Barrows

On tosi hyvä idea lukea tällaisia kirjoja silloin kun muutenkin kärsii matkakuumeesta. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville vei minut tällä kertaa Guernseyn saarelle, ja kas, huomaan miettiväni että olisipa ihanaa joskus matkustaa sinne. Nähdä meri, kalliot ja Peter Portin kauniiksi kuvattu satama. Lista ihanista "kirjallisista" matkakohteista siis vain kasvaa, voisinkohan jossakin vaiheessa elämääni toteuttaa kirjallista maailmanvalloitustani myös oikeassa elämässä? Käydä kaikissa niissä ihanissa paikoissa, joista olen aiemmin vain lukenut...

Kirja sijoittuu sodan jälkeiseen Britanniaan jossa aloitteleva kirjailijatar Juliet tempoilee luomisen tuskassa. Sattuman kautta Juliet saa kuulla Guernseyn saarella toimivasta kirjallisesta piiristä ja sen jäsenten sodan aikaisista vaiheista. Piirin jäsenet ja Juliet ystävystyvät ja Juliet alkaa valmistella kirjaa Guernsaystä sota-aikana. Kun Juliet matkustaa saarelle, hän rakastuu, useammalla kuin yhdellä tavalla...

Kirja muistuttaa tunnelmaltaan tyttökirja, melkeinpä mieleeni tulee Vihervaaran Anna, mutta raskaammin aihein. Se on kepeä, toiveikas ja lämmin, ikäänkuin kontrastina sodan kylmyydelle. Kirjassa kuljetellaan useampaakin juonta samanaikaisesti, mutta pääpaino on toki sodanaikaisilla kokemuksilla sekä Julietin ja saarelaisten suhteella. Erityisesti yksi saarelaisista, Elizabeth McKenna, nousee jatkuvasti esiin ystäviensä kertomuksista ja lopulta Juliet alkaakin kirjoittamaan kirjaa juuri Elizabethin vaiheista.

Se, mikä kirjassa ihastutti, oli sen suloinen vanhanaikaisuus. Kirja koostuu kirjeistä ja yht'äkkiä huomasin miettiväni kuinka ihanaa olisikaan saada ihan oikea, paperinen kirje. Sähköpostissa ei vain ole samaa tunnelmaa. Samoin Guernsayn eristyneisyys sai miettimään millaista elämä olikaan ennen internetiä ja Googlea, kun ainoa tapaa ottaa asioista selvää oli oikeasti löytää jokin kirja aiheesta. Onpa maailma muuttunutkin paljon! Nykyelämä tuntuu myös hektisemmältä ja varovaisemmalta kuin Guernsayn leppoisampi elämänmeno, sodastakin huolimatta.

Vaikka kirjeitä olikin mukava lukea, mutta huomasin hetkittäin olevani hiukan sekaisin sen kanssa kuka kirjoittaa ja kenelle. Kirjeen lähettäjiä kun on kirjassa monia, samoin kuin vastaanottajia ja osa heistä vain vilahtaa sivuosassa kertomassa pienen tarinan. Silti kirjeen kirjoittajan "ääni" ei muutu, mikä omalta osaltaan hämäsi.

(Clovis Fossey kertoo miksi päättyi kirjallisen piirin jäseneksi... Love makes you do things...)
"Sen jälkeen minä kumminkin aloin ajatella, että runoudessa saattaa sittenkin olla jotain itua. Aloin käydä kokouksissa ja olen iloinen siitä, sillä miten muuten olisin tullut lukeneeksi William Wordsworthia. Hän olisi jäänyt minulle tuntemattomaksi. Opin useita hänen runojaan ulkoa.
Ja voitin joka tapauksessa omakseni Hubertin lesken - oman Nancyni. Sain hänet eräänä iltana kävelylle rantakallioille ja sanoin: - Katsoppas tuonne, Nancy.  Taivaan suopeus lepää meren yllä -  kuuntele, mahtava luonto valvoo. Hän antoi minun suudella. Nyt hän on vaimoni."

Kirjallisesta piiristä on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Leena Lumi, Luettua, P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kanaalisaaret