Hauskuutusta viihdemaailmasta Mindy Kalingin Why not me? ja Lauren Grahamin Someday, someday, maybe

Flunssaillessani hyppysiini osui kaksi kepeää ja hauskaa äänikirja viihdemaailmasta, jotka olivat aika pitkälti juuri sitä mitä väsynyt ja kehnossa kunnossa oleva ihminen nyt vain voi haluta kuunnella. Jos kaipaat hilpeää piristystä ja hassuttelevaa hattaraa, tsekkaa nämä!

Mindy Kaling: Why not me?
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2015
Kesto: 4h 57min
Lukija: Mindy Kaling

Komedienne Mindy Kalingin (mm. Konttori) Why Not Me sisälsi otoksen omaelämäkerrallisia pakinoita, joissa Mindy iloittelee mm. kertomalla millaista hänen elämänsä on nyt kun hän on melkein kuuluisa ja luonnollisestikin myös esimerkiksi deittailu ja sinkkuus kuuluvat kirjan teemoihin.

Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta: Mindy on juuri niin höpsö ja aito kuin kuvittelinkin, sellainen henkilö, jonka voisin kuvitella vaikka omaan kaveripiirinikin. Teemoissa löytyy valinnanvaraa, aina yliopistoelämästä kirjoittamiseen ja ystävyyteen saakka. Parhaiten minulle mieleen jäi email/tekstiviesti-muotoon kirjoitettu kertomus rinnakkaisesta Mindystä joka toimisi latinan opettajana New Yorkissa, viimeistään tätä kuunnellessani vakuutuin Kalingin kirjoittajantaidoista - teksti toimisi mainiosti vaikka televisiossakin.Kirja on lyhyt ja vaikka toisaalta pidänkin siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa, flunssan tuhoamat aivoni kokivat Mindyn puhuvan välillä hieman liiankin nopeasti ja pirtsakasti.

“Work hard, know your shit, show your shit, and then feel entitled. Listen to no one except the two smartest and kindest adults you know, and that doesn't always mean your parents. If you do that, you will be fine.” 

Lauren Graham: Someday, someday, maybe
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2013Kesto 8h 27min
Lukija: Lauren Graham

Gilmoren tytöistä tuttu Lauren Graham oli puolestaan kirjoittanut kelpo chick-litiä, jossa Franny Banks -niminen nuori näyttelijä etsii onnea ja menestystä vuoden 1995 New Yorkissa. Frannie on Bridget Jonesia muistuttava sankaritar, joka onnistuu joutumaan mukaan jos jonkinmoiseen soppaan luoviessaan tietään kohti tähteyttä.


Someday, someday, mayben tarina sisältää kaikessa kepeydessään myös koskettavia hetkiä Frannien kärsiessä takaiskuista ja kirja onkin mielestä ihan kelpo kasvutarina. Frannie on henkilönä helposti samaistuttava, inhimillinen toilailija jolle toivoo vain onnellista loppua. Tästäkin toiveesta huolimatta, oli mukavaa huomata ettei tarina ollut liian sokerinen.

Paperiprinssi / Kaari Utrio

Kaari Utrion epookkiromaanit ovat melko takuuvarmaa luettavaa. Yllätyksiä ei toki suuremmalti tarjoilla mutta minusta on silti jotenkin lohdullista, kuinka kukin epäonnisen oloinen, mutta nokkela ja vahvaluontoinen mamselli lopulta onnistuu löytämään arvoisensa sulhon ja purjehtimaan onnellisesti avioliiton satamaan. Jokin näissä romaaneissa herättää minussa myös kaikuja Jane Austenista, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Samankaltaisuus toki vaivaa kirjoja, vaikka olenkin varmasti suurimman osan lukenut, en kenties vuotta myöhemmin pystyisi nimeämään kirjoista montaakaan. Yksi taisi kenties sijoittua Lappiin...

Tässä suhteessa Paperiprinssi on siis taattua Utriota. Suurkosken paperiruukilla rakastutaan, Helsingissäkin käydään tanssimassa ja lopulta he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Sankaritar on tällä kertaa pitkä ja napakka neiti Wilhelmine, joka pyörittää sujuvasti kokonaista ruukkia eikä sulhokaan ole yhtään hullumpi.

Rakkausjuonien ohella Utrio usein onnistuu sivuhenkilöissään joista usein löytyy jokunen vallan hulvaton tapaus. (Tässäkin kohtaa muistelen mieluusti esimerkiksi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, josta myös löytyi mm. vallan mainiota, hupsua herrasväkeä.) Niin käy tällä kertaa, itseasiassa uskaltaisin melkein sanoa että Paperiprinssi on yksi Utrion hauskimmista teoksista, mm. kipakka Pappa Falkenstein on melkoinen tapaus!

Pienenä puutteena teoksessa olivat kenties kovinkin pitkät pätkät Siperian seikkailuja ja paperintuotannon ihmeitä, jotka vähitellen alkoivat hiukan puuduttaa vaikka ymmärränkin halun tehdä kunniaa esimerkiksi käsityöläisille.

Amanita, 2015
Sivuja: 470

Odininlapsi / Siri Petterson

Siri Pettersonin Odininlasta on kehuttu blogistaniassa mukavanlaisesti ja siksipä kirja herätti minunkin mielenkiintoni ja onhan siinä kieltämättä makusteltavaa: tutunomainen, mutta silti riittävän erilainen maailma ollakseen kiinnostava, sitkeä sankaritar, tuhoon tuomitun oloista rakkautta ja maailma muutoksen kourissa. Kelpo kerrontaakin vielä.

Odininlapsi on nuoresta Hirkasta kertovan Korpinkehät-trilogian ensimmäinen osa. Muista nuorista poiketen Hirkalla ei ole häntää, hänen isänsä on kertonut suden hyökänneen tyttösen kimppuun vauvana. Riitin ajan lähestyessä selviää että Hirka onkin pelätty ja inhottu odininlapsi joka levittää mätää ympärilleen. Samaan aikaan Hirkan paras ystävä, mahtavan An-Elderin suvun vesalle Rimelle, alkaa selvitä totuus valtaapitävien toiminnasta eikä Yminmaa tule olemaan enää entisensä.

Pidin Odininlapsesta hurjasti. Pettersonin luoma maailma on riittävän tuttu, silti uusi ja erilainen ollakseen kiinnostava. Kirjan kerronta on sujuvaa ja koukuttavaa, erityisen hienosti kehittyy sähkö Rimen ja Hirkan välillä - tässäpä onkin mainio pääpari seurattavaksi! Pohjoismainen viikinkitunnelma on hieno elementti, etenkin kun sitä höystetään magialla, mustiin puetuilla supersotureilla ja korpeilla.

Kuten sanottua, hurahdin Odininlapsen maailmaan täysin ja kirja tulikin ahmittua hyvin nopeasti. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa ja pahoin pelkään että edessä on monta, pitkää kuukautta ennenkuin seuraava osa, Mätä, on hyppysissäni. Huokaus...

Jalava, 2015
Alkuteos: Odinsbarn
Sivuja: 612
Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist

Pretty girls ja Blonde hair, blue eyes / Karin Slaughter

Varoitus: jos olet pelkuri, yksin kotona ja pimeää ja myrskyisää, älä lue tätä kirjaa. Allekirjoittaneella ei järki päätä pakoittanut kun löysin uusimman Karin Slaughterin kirjan Pretty girls-kirjastosta. No tiedänhän minä oman uskallukseni rajat, olen jopa katsonut joskus kauhuleffankin (sormieni välistä tai jääkaapin ovelta kurkkien) ja senkin tiedän että Karin Slaughter ei varsinaisesti kirjoita kirjoja vässyköille. Takakannesta selvisi vielä aihekin: ihmispedot, jotka vaanivat nuoria naisia. Silti en uskonut vaan innokkaasti aloin lukea ja sittenhän olikin ihan mielenkiintoista yrittää nukkua...

Kaksikymmentä vuotta sitten Claire Scottin isosisko Julia katosi jäljettömiin. Nyt on Claire viettämässä romanttista iltaa puolisonsa Paulin kanssa kun kohtalo puuttuu peliin ja kaikki muuttuu. Salaisuudet paljastuvat mutta voiko kenenkään luottaa?

Kirjan juonikuvaus on tarkoituksella epämääräinen sillä Pretty girls on yksi niistä kirjoista joista ei kannata paljastaa yhtään ylimääräistä, liika yksityiskohtien avaaminen vain söisi Slaughterin luomaa hyytävää tunnelmaa. Olen lukenut ahkerasti kirjailijan teoksia, mm. muutamat Grant County -sarjan kirjoista ovat olleet mahtavia lukukokemuksia mutta uskaltaisin melkein sanoa että Pretty girls on melkeinpä paras Karin Slaughterilta lukemani kirja. Se ei ole täydellinen trilleri: minun makuuni Claire on kovin täydellinen ja muutamat asiat selvivät hiukan liiankin helposti. Nämä muutamat kauneusvirheet eivät kuitenkaan paljoa haitanneet, olin silti täysin tekstin vietävissä ja siinä määrin pelottikin että päätin lukea kirjan loppuun valoisana aikana. Yön pimeinä tunteina ei ole aina hyvä ajatella kaikkea sitä pahaa mitä ihmiskunnasta löytyy... Kirja siis sisältää melko rankkoja aiheita enkä suosittele sitä helposti järkyttyville.

When you first disappeared, your mother warned me that finding out exactly what happened to you would be worse than never knowing. We argued about this constantly because arguing was the only thing that held us together at the time.
 'Knowing the details won't make it any easier,' she warned me. 'The details will tear you apart'

Luin myös kirjan rinnakkaisnovellin, Blonde hair, blue eyes, jonka kertojana on Pretty Girlsissä kadonnut Julia. Koska olin jo lukenut Pretty Girlsin, ei novelli tarjonnut juurikaan uusia näkymiä, suosittelisin melkeinpä lukemaan ensin sen makupalana ja vasta sitten uppoutumaan itse kirjaan. Tunnelma kuitenkin oli melko hyytävä ja Slaughter nostaa esiin myös tärkeitä pointteja naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Pretty Girls
Century, 2015
Sivuja: 535

Blonde hair, blue eyes
Cornerstone Digital, 2015
Sivuja. 67

The Marriage of Opposites / Alice Hoffman

Pian Ihmeellisten asioiden museon jälkeen osui hyppysiini Alice Hoffmanin The Marriage of Opposites: osin tositarinaan perustuva historiallinen romaani, jota takakannessa kuvataan unohtumattomaksi ja kielletyksi rakkaustarinaksi ja kertomukseksi poikkeuksellisesta naisesta. Kuulosti melko kiinnostavalta joten raahasin kirjan kotiin ja aloin ahmia.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle, Pariisiin ja St. Thomasin pienelle eksoottiselle saarelle. Tarinan keskiössä on Rachel, älykäs ja vahvatahtoinen nuori nainen jolla haaveilee Pariisista ja työnteosta mutta hänen kohtalonsa on päätyä suurperheen äidiksi. Rachelin lapsista se kaikkein hankalin ja rakkain on Camille Pisarro, josta kasvaa merkittävä taidemaalari ja vaikuttaja.

The Marriage of Opposites tuntui kärsivän samasta vaivasta kuin Omituisten asioiden museokin - kirja oli sinällään ihan mukavaa mutta ei kovin unohtumatonta luettavaa. Hoffman kirjoittaa kyllä kauniisti mutta hänen henkilönsä eivät herää täysin kirjan sivuilla ja tapahtumat eivät jaksa kiehtoa niinkuin niiden pitäisi. Takaliepeen perusteella odotin suuria Racheliltä joka kuitenkin jäi kovin kaksiulotteiseksi eikä kielletty rakkaustarinakaan oikein värisyttänyt.

Tarinan kertojina vuorottelevat Rachel, hänen poikansa Camille ja Lydia, Rachelin parhaan ystävän tytär jonka taustaan liittyykin kirjan kiinnostavin ja koskettavin juonikuvio. Harmittelen sitä, että Camille taiteilijan ura ja elämä jäi kirjassa melko vähäiseksi, uskoisin että hän on kuitenkin monelle kirjaan tarttuneista se kiinnostavin henkilö. Summa summarum, aika toki kului tämän teoksen parissa suhteellisen mukavasti mutta kokemus jäi kovin miedoksi ja mitäänsanomattomaksi. Harmin paikka.

Scribner, 2015
Sivuja: 369

Kaksi reipasta dekkaria: Leena Lehtolaisen Surunpotku ja Jonathan Kellermanin The Murderer's Daughter

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Surunpotku on Maria Kallio -sarjan 13. romaani ja niin rakkaalta kuin tuo topakka komisario tuntuukin, olin hieman pettynyt Lehtolaisen Rautakolmioon ja tartuin siksi Surunpotkuun skeptisin miettein. Kirjan hieman ärsyttävä nimi juontuu tarinassa esiintyvästä hittibiisistä mutta Surunpotkussa ei juurikaan musiikkibisneksen parissa pyöritä vaan ennemminkin kirkossa, kasinolla ja koruliikkeissä - melko yllättävä yhdistelmä! Marian harmaita aivosoluja nimittäin työllistää tällä kertaa kirkosta löytyneen jalokivikauppiaan ruumis ja tapaushan saa edetessään varsin vauhdikkaita piirteitä!

Tuttuun tapaan tämäkin Maria Kallio -kirja oli sopivaa pikaruokaa nälkäiselle: ei erikoisen tajuntaräjäyttävää mutta kohtuullisen takuuvarmaa, nopeaa ja helppoa viihdettä. Surunpotku oli mielestäni onnistuneempi ja ehjempi kokonaisuus kuin Rautakolmio mutta jonkinlainen irtiotto olisi kenties Marialle paikallaan, vai onko kenties kokonaan uuden sarjan aika?

Tammi, 2015
Sivuja: 432

Jonathan Kellerman: The Murderer's Daughter

Jonathan Kellerman puolestaan amerikkalainen dekkarisarjojen kuningas, jonka Alex Delaware-kirjoja on ilmestynyt jo kolmisenkymmentä, lisäksi mies on kirjoittanut yhteistyössä myös vaimonsa ja poikansa kanssa. Olen viimeisimpien Delaware-dekkareiden kohdalla huomannut hienoista hyytymistä, tuntuu siltä kuin kirjoissa olisi tietty kaava jota kirjailija sinänsä ihan menestyksekkäästi toistaa. Ehkäpä Kellermanista on itsestäänkin alkanut tuntua samalta, sillä The Murderer's daughter on itsenäinen dekkari joka esittelee aivan uuden päähenkilön, psykiatri Grace Bladesin.

Kauniin ja kaikin puolin ylivoimaisen täydelliseltä tuntuvan Gracen tausta ei ole aivan sitä mitä voisi kuvitella. Kahden narkkarin lapsi on pienestä pitäen tottunut olemaan varuillaan ja elämä kasvatuskodista toiseen seilaten on opettanut poikkeuksellisen älykkään Gracen siihen, että kaiken eteen on tehtävä työtä. Grace on erikoistunut terapoimaan ihmisiä, joita surut ja traumat ovat koskettaneet - tehtävä, johon hän voi samastua erikoisen hyvin omien kokemustensa takia. Mutta sitten vastaanotolla käy mystinen Andrew Toner, joka löytyy pian murhattuna ja Grace huomaa menneisyytensä ja nykyisyytensä sekoittuvan.

Tämäkin kirja on jälleen kerran tuttua ja takuuvarmaa Kellermania, teksti kantaa ja juonenkäänteissä riittää. Grace on päähenkilönä erittäin kiinnostava, joskin jossain vaiheessa minua alkoi ärsyttää hänen kaikkivoipaisuutensa - onko mitään mitä tuo nainen ei osaisi?! En tiedä onko The Murderer's Daughter yksittäinen teos vai onko Kellerman aloittamassa uutta dekkarisarjaa mutta itse ainakin uskoisin että Gracesta riittäisi kerrottavaa useampaankin kirjaan. Kenties jossakin vaiheessa hänestä voisi näkyä silloin hieman inhimillisempikin puoli...

Headline, 2015
Sivuja: 442

Miehittäjän morsiamet: rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa / Pauliina Salminen

Rakkaus ja sota, siinäpä sitä kirjailijoille antoisaa aihetta. Joskus lempi leiskuu rintamallakin, joskus kyse on vain todellisuuden pelosta tai selviytymisestä ja tähän aihepiiriin porautuu Pauliina Salmisen tietokirja jatkosodan Karjalasta.

Vuonna 1941 Suomi miehitti Itä-Karjalan ja aloitti valmistelut alueiden yhteenliittämiseksi. Miehittävät sotilaat tutustuivat alueen naisiiin, riiasivat ja rakastuivat, särkivät sydämiä ja laittoivat yli 400 lasta alulle. Salminen kuvaa näitä kohtaloita vuoroin faktojen ja arkistojen tietojen avulla, vuoroin käyttäen mm. parien kirjeenvaihtoa. Ratkaisu on toimiva, kirjeet herättävät historian eloon tehokkaasti. Henkilöt alkavat kiinnostaa ja heidän kohtalonsa suututtavat ja surettavat, onneksi mukaan mahtuu kuitenkin onnellisiakin loppuja.

Rakkaus on jäljellä, mutta mihin se velvoittaa, siitä olen estetty. Niin suuresti kuin lastani rakastan, ettei kieleni kykene tunnettani sanoiksi tuomaan, on se kaikki arvotonta eikä auta vähääkään rakkaitani, menisin vaikka kuolemaan edestänne, jos niin tarvittaisiin.

Miehittäjän morsiamet tarjoaa vielä yhden, ehkä hiukan uudenlaisen näkökulman sotavuosiin. Aihe on edelleen arka mutta on hyvä että Salminen tekee oikeutta Itä-Karjalan naisille ja niille lapsille jotka jäivät äiteineen rajan taakse kun Suomen joukot joutuivat perääntymään vuonna 1944. Muutamaan vuoteen mahtuu melkoinen tapahtumien kirjo, eivätkä kaikki sotilaistakaan selviä asiasta aivan puhtaina pulmusina. Raiskausten lisäksi myös moni perheenisä tarjosi Itä-karjalalaisille turhia lupauksia avioliitosta ja yhteisestä elämästä.

Lopuksi haluan vielä esittää sen, ettei käsitykseni mukaan ole oikein, että minut velvoitettaisiin maksamaan elatusapua lapselle, josta äitinsä hoidossa ja kasvatettavana kehittyy ryssä. Vaan jos niin käy, että joutuisin elatusvelvolliseksi, tulen ehdottomasti vaatimaan että lapsi erotetaan äitinsä hoidosta kasvatettavaksi suomalaisessa lastenhoitolaitoksessa.

Tarinan kannattelevana voimana ovat suomalainen Väinö ja aunuslainen Anna ja heidän tarinansa, jonka pariin Salminen säännöllisesti palaa. Ja kirjailijan tavoin minäkin kiinnyin eniten näihin kahteen ja toivoin heille onnea. Tietokirjaksi Miehittäjän morsiamet oli kepeähkö ja sydämellä luettava mutta ehdottomasti tärkeä kirja.

Atena, 2013
Sivuja: 300
Väinö jA aNNA

#GIRLBOSS / Sophia Amoruso

Sophia Amoruso ja Nasty Gal -niminen yrityksensä olivat minulle ennen #GIRLBOSS -kirjan lukua täysin tuntemattomia. Kirja kiinnitti huomioni Helmetin Overdrive-kokoelmissa lähinnä erikoisemman nimensä takia ja kun lähempi tarkastelu paljasti että kyseessä on nuoren menestyneen naisen business-kirja, päädyin lainaamaan äänikirjan.

Sophia Amoruson tarina ei kieltämättä ole ihan tavallinen, vuonna 1984 syntyneen naisen elämän alku ei vaikuttanut kovinkaan lupaavalta. Lääkärit veikkailivat naisen kärsivän ADHD:stä ja koulu jäikin kesken. Tämän jäleen Sophia vietti aikaansa mm. hanttihommissa ja harrasti mm. myymälävarkauksia. Sairastuminen toi kuitenkin naisen elämään uuden, positiivisemman käänteen kun tylsän rutiinityön aikana syntyi idea Nasty Gal -nimisestä yrityksestä joka myisi netissä vintage-vaatteita nuorille naisille. Sophia, jota sittemmin on tituleerattu mm. netin Tuhkimoksi, onnistui muutamassa vuodessa kasvattamaan yrityksensä liikevaihdon 23 miljoonaan dollariin - vielä ilman minkäänlaista kokemusta tai koulutusta liikkeenjohdosta.

#GIRLBOSS tarkoittaa Amoruson mukaan nuorta naista joka on rohkea, aito, älykäs ja ahkera - oman elämänsä pomo. Kirja onkin yhdistelmä Amoruson elämäkertaa ja neuvoja siitä, miten meistä kaikista voi tulla oman elämämme tyttöpomoja. Olin aluksi lukiessani jokseenkin pettynyt kirjan antiin, sillä elättelin toivoa siitä että #GIRLBOSS saattaisi olla yhtä silmiä avaava lukukokemus kuin viime vuonna lukemani Lean In. Ei ollut ja se ärsytti. Amoruson neuvot olivat toki ihan asiallisia mutta eivät juurikaan antaneet minulle mitään uutta ja tuoretta ajateltavaa, tuli tylsää. Kirjailija mm. neuvoi lukijaa ajattelemaan LinkedIn-profiilia online-ansioluettelona (ei siis hassuttelevia profiilikuvia) ja oikolukemaan työhakemuksen ennen lähettämistä. Myös asiallinen pukeutuminen (ei bilevaatteita) on suotavaa työhaastattelussa jonne on syytä muistaa laittaa myös alusvaatteet. Aika selvää kauraa!

Sitten aloin miettimään sitä, olinko kenties väärää kohderyhmää tällä kirjalle, ehkä se onkin suunnattu työelämään astuville nuorille, joille nämä neuvot saattavatkin olla ihan tarpeellisia? Amorusolla ainakin luulisin olevan riittävästi katu-uskottavuutta vakuuttaakseen ja kenties naisen tuhkimotarina myymälävarkaasta miljonääriksi inspiroisikin, sen lisäksi kirjailija on hauska, suorasukainen ja räväkän oloinen nainen jonka tekstiä on helppo ja mukava lukea. Ehkäpä tässä on sittenkin ideaa?

"Life is short. Don't be lazy."

Penguin Random House Audio Publishin Group, 2014
Kesto: 4h, 45min
Lukija: Sara Jes Austell

Mifongin kätkemä (Mifonkien matkassa #4) / J.S. Meresmaa

Aloitin Mifongin kätkemän luettuani erään hieman turhauttavan ja monipuolisuudessaan sekavan, tosimaailmaan perustuvan dekkarin. Sen jälkeen oli ihanaa sukeltaa Mifonkien taattua laatua olevaan maailmaan, joka sekin on henkilöineen ja juonenpalasineen on runsas mutta siitä huolimatta selkeä ja ehkä kokonaisuus jossa on helppo ja hyvä olla mukana. Kirja tuli luettua päivässä enkä keksi siitä kuin yhden kritisoitavan asian - se loppui aivan liian nopeasti...

Sarjan neljännen osan juonta on vaikea kuvailla paljastamatta olennaisia käänteitä aiemmista osista mutta sanottakoon ettei Meresmaa varsinaisesti säästele henkilöitään. Monta vanhaa tuttua on mukana, mutta mihinkään ei kannata luottaa - tyypit tulevat ja menevät. Mifonki-sarjan lukeminen  itseasiassa hiukan muistuttaa minua Tulen ja jään laulusta ja siitä, kuinka järkytyin kun G.R.R. Martin tappoi ensimmäisen keskushenkuilön kirjasta. Sittemmin totuin ja opin ettei hänen kirjoissaan kukaan ole turvassa. J.S. Meresmaan ote on ehkä lempeämpi mutta yhtä lailla arvaamaton.

Neljäs Mifonki-kirjani osoittautui jälleen mukavaksi lukukokemukseksi, peukutan sekä kirjailijan tapaa luoda kokonaisia, uskottavia ja kiehtovia maailmoja ja käsitteitä (mifonki - ihan mainio sana!) että sen juoniviidakon hallitsemista jota hän sulavasti kuljettaa eteenpäin. Jännittävää nähdä mitä seuraavassa osassa tapahtuu!

Myllylahti, 2015
Sivuja: 475

Home front / Kristin Hannah

Keväällä kuuntelemani Kristin Hannahin The Nightingale osoittautui siinä määrin laadukkaaksi historialliseksi fiktioksi että huomatessani Helmetin Overdrive-kokoelmaan putkahtaneen lisää kirjoja naiselta, lisäsin heti Home frontin varauslistalle. Tälläkin kertaa oltiin sotaisissa tunnelmissa mutta nykyajassa, sillä Hannah kertoo nyt naissotilaan tarinan.

Joleen Zarkades on taistellut itsensä kahden alkoholistin lapsesta tasapainoiseen ja mukavan keskiluokkaiseen keski-ikään. Vaikka parisuhteen tuli palaakin säästöliekillä, nauttii nainen työstään kansalliskaartin helikopterilentäjänä. Sitten kaikki muuttuu sillä Joleen lähetetään palvelemaan Irakissa.

Home front oli jollain tapaa hyvin tyypillisen amerikkalainen kirja, lämminhenkinen ja isänmaallinen mutta kuitenkaan silti tuputtamatta arvomaailmaansa. En ole muistaakseni lukenut yhtäkään kirjaa naissotilaista joten aihe kiinnosti kovasti. Kuunnellessani kuitenkin mietin useampaan otteeseenkin sitä, onko naisten asevelvollisuus luonnoltaan erilaista ja pitäisikö sen ollakaan? Yhden vanhemman lähtö sotatantereelle taatusti vaikuttaa arkeen, oli kyseessä isä tai äiti mutta kaiketi äidit ovat vieläkin tottuneempia perheen elämän pyörittämiseen. Ovatko? Pitäisikö olla toisin?

Kirjan pääpaino ei toki ole sukupuolinäkökulmassa vaan enemmänkin sotilaan arjessa ja erityisesti kotiinpaluussa, se kun ei kirjassakaan suju ihan niinkuin elokuvissa. Hannah kuvaakin mielestäni uskottavasti trauman jälkeistä stressihäiriötä (huh, mikä sanahirviö) ja sotilaiden kuntoutumisen arkea. En osaa oikein edes kuvitellakaan millainen paluu taisteluiden melskeistä olisi mutta hyvä että asiasta nyt jo puhutaan.

Kelpo kirja, itketti vähän ja pisti ajattelemaan enemmänkin.

MacMillan Audio,2012
Kesto: 7h 50min
Lukija Maggi-Meg Reed

You're never weird on the Internet (almost) / Felicia Day

No niin, taas tulee tunnustuksia. Lainatessani tämän kirjan minulla ei ollut hajuakaan siitä kuka Felicia Day oli. Mutta kirjalla oli oivallinen, heti kiinnostukseni herättävä nimi, joten niin sitä mentiin... Lukuharrastus kenties jumittaa niskani mutta opinpa ainakin taas uutta...

Felicia Day on (kyllä, nyt minäkin sen tiedän) amerikkalainen pelaaja ja videopersoonallisuus sekä kunnon nörttityttö joka teininä löysi löysi itselleen uuden sosiaalisen maailman pelaamisesta ja sittemmin loi itselleen myös näyttelijän uran videosarja The Guildin muodossa. Kiinnostavaa.

Dayn elämäkerta on ehkä yksi hauskimmista lukemistani, sitä ei todellakaan ole kirjoitettu otsa rypyssä eikä sitä myöskään tule niin lukea. Vaikken Daytä etukäteen tuntenutkaan, ilahduin siitä tuttuuden tunteesta jonka lukiessani koin sillä osittain nuori Felicia tuo mieleeni nuoren Norkun. Hän on ollut sellainen tyttö jonka olisin halunnut kaverikseni.

Maailma on muuttunut paljon sitten teinivuosieni ja sittemmin dataamisesta ja nörttimeiningistä on tullut sosiaalisesti hyväksytympää ja ehkä jollain tavalla jopa suosittuakin. Kulttuurin etunenässä kulkevat tietysti miehet mutta on hyvä huomata että kuvioissa on mukana naisiakin joilla on jo näkyvämpi profiili. Että pelaaminen ja tietokoneet eivät ole vain poikien juttu. Siksikin on hyvä juttu että esimerkiksi tämä kirja on julkaistu.

Kirja käsittelee myös hiukan netin lieveilmiötä, mm. vuonna 2014 vellonutta ns. Gamergatea, joka lähti liikkeelle Zoe Quinnin julkaistessa Depression Quest -pelinsä. Quinn alkoi saada pelin johdosts vihapostia ja soppaa lähti höystämään entinen poikaystävä sittemmin perättömiksi todistetuilla huhuillaan. Netin trollit aktivoituivat ja pian vihan aallot osuivat myös muihin alan naisvaikuttajiin. Seurasi raiskaus-ja tappouhkauksia, suoranaista naisvihaa joka ulottui Felicia Dayihin. En ollut itse ko. tapausta seurannut mutta luin siitä järkyttyneenä ja mietin jälleen kuinka helppoa ja hirmuisen tuhoavaa on vihata netissä... Ajatuksia herättävää tekstiä.

Vaikkei Felicia Day siis olekaan entuudestaan tuttu, jos netin ja pelaamisen maailma kiinnosta suosittelen tutustumaan teokseen.

Touchstone, 2015
Sivuja: 195

Entropia / Helena Waris, Janne Nykänen

Luin viime vuonna Helena Wariksen Vuoren ja olin myyty, päätin että tältä kirjailijalta haluan lukea lisääkin. Nyt hyppysiini osui Entropia, joka on Wariksen ja hänen puolisonsa Janne Nykäsen ensimmäinen yhteisteos, joka vaikutti minusta lähtökohdiltaan varsin kiinnostavalta, sillä kyseessä oli dystopia Suomesta jossa maaseutu on tyhjentynyt, sähkö ja muut kulutustavarat ovat kortilla ja jokaisessa kansalaisessa on tunnistussiru. Fantasiaa, mutta ei liian kaukaahaettua sellaista ja siksi niin toimivaa!

On synkkä ja sateinen yö kun syrjäisellä maatilallaan yksin elelevä Jon saa yllätysvieraan - ohiajavasta autosta on ovelle asti rämpinyt läpimärkä, punatukkainen nainen nimeltä Marina. Marina on Pääkaupungissa toimivan Headlights-lehden toimittaja joka on törmännyt henganvaaralliseen jutun aiheeseen. Jonkaan tosin ei taida olla ihan tavallinen maajussi ja luvassa onkin vallan vauhdikasta menoa!

Tarinan kehykset ovat todella mielenkiintoiset, kirjailijapari onnistuu taitavasti sirottelemaan erilaisia tiedonmurusia pitkin kirjaa joka kutittelevat mielikuvitusta. Myös henkilökaarti on toimiva, Marinan ja Jonin välillä on hauskan kipakkaa kemiaa ja vaikka sivuhenkilöitä onkin niukalti, mahtuu mukaan myös muutama sivuhenkilö, joista varsinkin ärrävikainen torpedo nimeltä Kulikka on melkoinen tapaus joka onnistui irroittamaan muutamat kikatuksetkin.

Ainoa nurinan aiheeni on se, että kirjan loppuessa kovin paljon juonesta jää vielä auki; juuri kun aloin päästä lukemisessani vauhtiin, tajusin että sivut tulevat loppumaan kesken. En nimittäin ollut huomannut kirjan takakannesta että tarinalle on tulossa jatkoakin. En ole aina hirveän innoissani jatko-osista, joskus ne vain katkaisevat hyvän lukukokemuksen vuodeksi, ja tässäkin tapauksessa siis iski pieni pettymys. Joka toivottavasti unohtuu kun saan seuraavan kirjan hyppysiini.

Kirjasta on blogannut myös Kujerruksia-blogin Linnea, käykääkäpäs katsomassa!

Kustannus Aarni, 2015
Sivuja: 227

Viikingin varjossa: Katja Halmeen tarina / Paula Salomaa

Tony ja Katja Halmeen tarina taitaa olla monille lehtien otsikoista tuttu, niin myös minulle. Viikinki nyrkkeili ja laukoi viisauksiaan, päätyi eduskuntaankin, sekoili, tuli uskoon, sekoili lisää aina surulliseen loppuunsa saakka. Ja kaiken tämän ajan, varjossa miestään tuki Katja, nainen perhehelvetin keskellä.

Viikingin varjossa kertoo Katjan tarinan, mutta samalla se on jotain monipuolisempaakin. Paula Salomaa pohtii samalla myös Tonyn lapsuutta ja tuhoisan parisuhteen dynamiikkaa ja vaikutuksia. Kirja mukailee paljolti mediassakin näkyneitä tapauksia mutta paljon kerrotaan myös kulissien takaisesta elämästä ja alistamisesta joka ei yllä otsikoihin saakka.

Kun mehun unohtamisestakin nousee iso riita, oppii varmasti helposti olemaan joka hetki varuillaan ja vanhoista tavoista on varmasti vaikeaa päästä eroon vaikka uusi puoliso olisikin kelpo mies. Oli mielenkiintoista lukea myös Katjan myöhemmistä vaiheista ja siitä, kuinka tietyistä tavoista reagoida on ollut vaikeaa päästä eroon. Pidinkin siitä kuinka Salomaa tarkastelee pariskunnan yhteistä taivalta myös psykologian kannalta, ilman kaunistelua mutta myös ilman kauheuksilla mässäilyä. Teksti siis antaa lukijalleen enemmänkin kuin vain mahdollisuuden penkoa julkisuuden henkilöiden likapyykkiä.

Kokonaisuutena Viikingin varjossa jää kuitenkin ehkä hiukan kevyeksi luettavaksi, kenties lyhyehkön sivumääränsä takia. Tavallaan tuntuu että vielä kirjassakin Katja on Viikingin varjossa sillä teksti ja analyysit keskittyvät enimmäkseen Tonyyn ja Katja jää edelleen hiukan sivuhahmoksi vaikka olisinkin halunnut tietää enemmän esimerkiksi siitä, mistä hän ammensi rohkeuden lähteä huonosta suhteesta.

Otava, 2015
Sivuja: 220

Ihmeellisten asioiden museo / Alice Hoffman

Olen diggaillut Alice Hoffmanin kirjoja lukioajoista saakka, tuolloinen niiden kaunis ja romanttinen maaginen realismi räjäytti pikkuisen tajuntani eikä paluuta arkeen enää ollut. Osittain näistä nostalgiasyistä odotin innolla Ihmeellisten asioiden museoon tarttumista, myös 1910-luvun New York kuriositeetteineen kiinnosti.

Ihmeellisten asioiden museo on kahden yksinäisen suden rakkaustarina. Tarinan keskiössä professori Sardien omituisten asioiden museo, friikkisirkus, johon esiintyjäksi lopulta päätyy myös Coralie, Sardien tytär, jota on pienestä pitäen koulittu merenneidoksi, salaperäiseksi lasin taakse eristetyksi kaunottareksi. Toisaalla kaupungissa elää Eddie, siirtolaisena maahantullut nuori mies, valokuvaaja ja kadonneiden ihmisten löytäjä. Ja jotenkin heidän elämänsä ovat kietoutumassa yhteen.

Hoffmanin teksti oli tuttuun tapaansa sekä kaunista että unenomaista, mutta samalla raakaa. Kummajaisten museon toiminta riipii joskus sydäntä ja ihmisarvon tärkeys nousi mieleen. Tekstin tyyli sopii oivallisesti kirjan teemoihin sillä tarina kokonaisuudessaan on outo ja rujon kaunis, joskaan en oikein päässyt kunnolla kummankaan päähenkilön ihon alle.

Minulle mielenkiintoisin elementti Ihmeellisten asioiden museossa oli vuoden 1911 New York, jostakin syystä juuri se heräsi mielikuvituksessani eloon lukiessani. Tuo kausi välittyy kirjassa kiihkeänä kasvuna, omalla oudolla tavallaan kauniina ja rumana, muuttuvana aikana ja jotenkin tuo monimutkaisuus kiehtoo. On myös huikeaa ajatella metsäistä Manhattania, jonka rannoilla kulkureilla on nuotionsa ja Hudson-jokea josta voi löytää vaikka merenneidon...

Gummerus, 2015
Sivuja: 447
Alkuteos: The Museum of Extraordinary Things
Suomentanut Raimo Salminen

Lukukuun tunnustukset

No olipas lukukuu. Upea ruska, kirpakoita syyskelejä, loistavia kirjoja ja mahtavat kirjamessut. Huomaan juuri nyt kaipaavani kirjoiltani vauhtia ja suuria tunnelmia, kenties vastapainoksi pimeneville illoille ja arjen puurtamiselle. Messutohinoistani kerroin mm. ao. postauksessa.

Uupunut ja onnellinen eli Helsingin kirjamessut 

Lukupinot karttuivat reilusti lokakuun aikana, kartutin kirjakantaani Stockmannin Hullujen päivien, Helsingin kirjamessujen ja Audiblen alejen ansiosta yhteensä 18 kirjalla - hullu mikä hullu. Pinossa on kotimaisia uutuksia, jokunen englannin kielinen herkkupala, sarjiksia ja klassikkokin. Samaan aikaan kirjastolainakasani on myös erittäin tukevassa tilassa joten taidanpa olla pikkuisen pulassa...

Lokakuun luetut

Lokakuussa luin paljon, bloggaamiseni sen sijaan ei sujunut aivan yhtä sutjakkaasti mikä kenties näkyi myös lukuisina niputettuina postauksina. Aikaa ei vain tunnu riittävän koneella istumiseen, mutta eiköhän pimeä talviaika taas hoida tuonkin ongelman kuntoon... Luettua tuli 26 kirjaa, joista seitsemän oli myös sarjakuvia. Lukukokemukset olivat laidasta laitaan, oli niitä jotka odotuksista huolimatta tökkivät (Muukalainen, tämä tarkoittaa sinua!) ja sitten odottamattomia huippukokemuksia, kuten Valokuvan historia johon ihan rakastuin. Kuukauden TOP3:een pääsivät siis Valokuvan historia, Tulevaisuuden arabi ja Sculptor. Aika yllättävää, lokakuussa parasta olivat siis sarjakuvat ja tietokirja. Hienoa, että joskus käy näinkin.

• Lohikäärmeen värit / Pasi Pekkola
• Queen Camilla / Sue Townsend
• Heartstone (Shardlake #5) / C.J.Sansom
• Haukka ja kyyhky (Arto Ratamo #11) / Taavi Soininvaara
• House of Cards, Kuninkaantekijä ja Viimeinen jako / Michael Dobbs
• Muukalainen (Outlander #1) / Diana Gabaldon
• Kaksi loistavaa sarjakuvaa: Tulevaisuuden arabi ja Sculptor
• Naapuri / Herman Koch
• Yksin / Karo Hämäläinen
• Kauheimmat runot / Antti Holma
• The Jungle Book, The Mowgli Stories / Rudyard Kipling
• The Heir (The Selection #4) / Kiera Cass
• Lue naiselle ammatti ja Sofi Oksasen Norma
• Valokuvan historia / Tom Ang
• Kaksi kotimaista sarjakuvaa: Valomerkki ja Peräkammarin poika
• The Blue Between Sky And Water (suom. nimellä Sininen välissä taivaan ja veden) / Susan Abulhawa

Luetut, ei-blogatut

Jerry Scott, Jim Borgman: Teinin tajunnanvirtaa (Egmont, 2015), 48 s.

Jerry Scottin ja Jim Borgmanin Teinin tajunnanvirtaa oli kertakaikkisen leppoisa lukukokemus joka nimensä mukaan keskittyy kuvaamaan erään perheen teini-ikäisen kohelluksia. Hauskaa tavaraa, tosin ei unohtumatonta sellaista. Uskoisin tämän uppoavan etenkin teinien kanssa tekemisissä oleviin.

Michelle Sagara: Cast in Shadow (Luna, 2007), 507 s.

Michelle Sagaran Cast in Shadow on Chronicles of Elantra-fantasiasarjan aloittava teos joka tuli napattua lukuun aika pitkälti siksi että mitään muuta ei sattunut olemaan tarjolla - aika usein tämä on onneton lähtökohta lukemiselle jo siksi että ajatukset ovat kääntyneinä jo kohti sitä kirjaa jonka lukemista odotat. Oli huono ja kiireinen viikko, päänsärkyineen enkä voi rehellisesti sanoa antaneen Michellelle ja hänen sankarittarelleen, Kaylielle oikeasti kovin hyvää mahdollisuutta kirjalliseen ensikohtamiseen. Kokonaisuus ei ollut pöhkömpi mutta ainakin ajankohta ja lukuvire olivat aivan pielessä. It's not you, it's me...

Pascal Girard: Reunion(Drawn & Quaterly, 2010), 155 s. Englanniksi kääntänyt Helge Dascher

Pascal Girardin leppoisa Reunion on omaelämäkerrallinen sarjakuva nuoresta, hieman veltostuneesta sarjakuvapiirtäjästä joka saa kutsun luokkakokoukseen jossa voisi myös kohdata SEN tytön jolle Pascal ei koskaan uskaltanut kertoa tunteistaan. Tarina on helposti samaistuttava ja kirjailija-Pascal herättää mainiosti säheltävän päähenkilö-Pascalin eloon. Pisteet toimivasta pikkutarinasta ja brutaalin rehellisestä kuvauksesta.

Kiera Cass: Happily Ever After (HarperTeen, 2015), 416s.

Bloggasin Cassin Selection-trilogiasta kesällä jolloin kevyen hömpän lukeminen tuntui kivalta. Syksymmällä Helmetin OverDrive-kokoelmaan putkahti Happily Ever After, pieni tarinakokoelma kirjasarjan reunoilta joissa ääneeen pääsevät kirjan sivuhenkilöt, mm. Marlee, päähenkilön ystävä ja se mies, jota onni ei suosinut sekä prinssin äiti. En ole yleensä erikoisen ihastunut novelleihin eikä tämä kerta ollut poikkeus. Koska trilogia ei alunperinkään ollut kovin painavaa tavaraa sisällöllisesti, koin ettei extrakertomuksiin oikein enää riittänyt uutta ainesta mikä tuntui pitkästyttävältä. Ehkä nuorten naisten rakkaushuolia kiinnostavampaa olisi ollut kuulla vaikka vastarintaliikkeestä tai siitä, kuinka Amerikasta alunperinkään tuli Iléan valtio jossa naimakaupat ovat kaikki kaikessa?

Hyeonsee Lee: Seitsemän nimen tyttö (Otava, 2015), 316s. Suomentanut Jaana Iso-Markku

Leen Seitsemän nimen tyttö on jälleen yksi järkyttävä kertomus Pohjois-Koreasta ja siksi kai kirjaan tartuin. Teksti on sujuvaa ja tapahtumat kauhistuttavia, olkoonkin että Leellä tuntuu kaikesta huolimatta olevan melko hyvä onni matkassaan. Luin kirjan mielelläni mutta bloggaaminen tuntui hankalalta koska kirja toi mieleeni niin elävästi taannoin lukemani Eunsum Kimin teoksen Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Tämä ei sinällään ole ihme, maan olot kun ovat mitä ovat, mutta koin etten löytänyt paljoakaan uutta kirjoitettavaa. Kelpo kirja, jos Pohjois-Korea kiinnostaa, lue ihmeessä.

Liza Marklund: Rautaveri (Otava, 2015),  333s. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Olen seurannut Liza Marklundin Annika Bengtzon-sarjaa vuosien ajan innokkaasti. Aikanaan uusi Annika-kirja oli parasta mitä tiesin mutta ajan oloon jokin muuttui ja innostus katosi lukemisestani. Nyt ympyrä sulkeutui sillä Rautaveri on ilmeisesti viimeinen sarjan teos. Ehkä hyvä niin, sillä viimeisimmät kirjat ovat olleet jo melko väsyneitä, en itse pitänyt laisinkaan ratkaisusta jossa kirjailija toimii etsivä Nina Hoffmanin outoine perhesuhteineen Annikan rinnalle. Tämä asia häiritsi minua myös Rautaveressä joka ei oikein tuntunut lähtevän käyntiin lainkaan. Hei-hei Annika, kiitos hyvistä hetkistä!

Milla Paloniemi: Kiroileva Siili 7 (Sammakko, 2015), 96s.


Milla Paloniemen Kiroileva Siili -sarjakuva lie useammille tuttu ja minäkin olen sarjiksen lukenut. Paloniemen siilit ovat ihan mainioita tyyppejä mutta lyhyt strippisarjakuva ei ole minun ominta juttuani - sen sijaan äitini rakasti näitä hahmoja ja siksi valitsinkin tämän teoksen Kirjan vuoden lukuhaastetta varten. Hyvä valinta, uskoisin että esim. City-Siili olisi naurattanut häntä.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaaste on varsin mukavalla mallilla, enää vain kaksi kirjaa uupuu ja niistä toinen on "Kirja, jota ystäväsi suosittelee sinulle". Heitänkin tästä haasteen lukijoille, antakaapa minulle lukuvinkki!

Entäs ensi kuussa?

Marraskuussa paneudun uuteen valokuvaamiskirjaan, Laukkasen Camp Creativeen. Kirja sisältää erilaisia kuvaharjoituksia jotka olisi tarkoitus ehkä jakaakin. Kirja ja tehtävät vaikuttavat kivoilta, mutta saapas nähdä miten kuvaaminen onnistuu marraskuun valossa... Samoin tarkoitus olisi osallistua Karo Hämäläisen luotsaamaan lukuhaasteeseen jossa kuluvan kuukauden aikana 30 sivua päivässä. Kaikki mukaan!

Lohikäärmeen värit / Pasi Pekkola

Kiina ja sen historia kiinnostavat ja innostuin siksi kovasti myös eräästä tämän kirjasyksyn uutuuksista, nimittäin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit. Suomalaisen kirjoittama kirja Kiinasta, lähtökohta joka on minusta jo todella kiinnostava!

Lohikäärmeen värit on sukupolvitarina joka liikkuu sujuvasti niin Kiinan maaseudulla kuin suurkaupungin hälyssäkin, kotimaamme hiljaisuudesta puhumattakaan. Maon Kiinaan karuihin oloihin ja köyhyyteen syntynyt Xialong kulkee pitkän tien aina Suomeen saakka mutta jotain tapahtuu ja vauva, pikkuinen Kimi, jää isineen jälkeen äidin kadotessa. Vuosia myöhemmin Kimi palaa Kiinaan toivoen selvittävänsä vihdoinkin äitinsä arvoituksen.

Lohikäärmeen värit on uskottava ja hyvin kirjoitettu kuvaus sekä Kiinan lähihistoriasta ja naisten asemasta siellä mutta myös se on myös koskettava kuvaus onnen ja paremman elämän tavoittelusta. Kirja liikkuu sujuvasti sekä Xialongin että Kimin tarinoita seuraten, joskin kahdesta kertojasta Xialong on ehdottomasti kiinnostavampi kuin hiukan tylsäksi jäävä Kim. Myös kahden kulttuurin yhteentörmäys on mielenkiintoista luettavaa. Lisäplussa on annettava Fitzgeraldin Kultahattu-viitteistä joista innostuin kovasti.

"Wu Jian, kuuletko minua? Rakkaus ei lämmitä talvella, rakkaus ei karkota nälkää, rakkaus ei kouluta lasta, rakkaus ei paranna lapsen sairauksia, rakkaus ei pidä meistä huolta kun olemme vanhoja.
Wu Jian, mitä sellaisella rakkaudella tekee?
Ei yhtään mitään."

Otava, 2015
Sivuja: 459

Haukka ja kyyhky (Arto Ratamo #11) / Taavi Soininvaara

Olen viihtynyt pitkään Taavi Soininvaaran Arto Ratamo -sarjan mukana. Ratamo on sen sortin miehiä joita ei pysäytä käsikraanattikaan ja tuore tyttöystävä, toimittaja Essi Kokko, on jokseenkin samaa sorttia ja kaksikon menoa on  mukavan vauhdikasta seurattavaa. (Tosin, en ole ihan varma aina Essin puujalkavitsejä muistuttavista lausahduksista, mutta tuovathan ne ainakin huumoria tekstiin...)

Tällä kertaa Soininvaara on varsin ajankohtaisissa tunnelmissa kun kotimaahan palaa Syyrian sodassa ansioitunut soturi jota epäillään Isis-kytköksistä. Essin metsästäessä suurta kansainvälistä skuuppia, painiskelee Arto poliisin johtajistossa piilevien korruption parissa. Myös Arton isän menneisyydestä putkahtaa uusi yllätys...

Parasta Haukassa ja kyyhkyssä oli mielestäni ehdottomasti Syyriaan liittyvä juonikuvio joka tottakai kiinnosti jo ajankohtaisen aiheen takia, mutta se sai myös poliisien korruptiokuvion vaikuttamaan tylsältä ja kuluneelta ja huomasinkin harppovani kirjassa nopeasti aina kohti uutta Qasim-kohtausta ja  toivon hartaasti ettei tuo kyseinen ajatus jatku enää seuraavassa Ratamo-kirjassa. Kirja sisältää myös yhden suurehkon käänteen Arton omassa elämässä joka mielestäni oli ehkä turhan ennalta-arvattavasti toteutettu, toivon kuitenkin että kirjailija saa jatkossa tästä sinällään ihan mielenkiintoisesta aihiosta enemmän irti.

Kirjoittaessani tätä postausta tajusin että löysin kirjasta paljon mutistavaa vaikka yritinkin kovasti pitää tunnelman positiivisena. Hetken pähkäiltyäni tajusin että pidän tästä kirjasarjasta ja Artosta, mutta en ehkä niinkään näistä tuoreimmista kirjoista. Niissä on kiinnostavia ja hauskojakin hetkiä, mutta jokin vain tökkii. Vielä en anna periksi sarjan suhteen mutta nyt hiihdellään jo heikoilla hangilla.

"Miehet on niin kuin katukivet. Kun ne saa kerran kunnolla pakoilleen, niitä voi polkea jalkoihinsa vaikka kuinka paljon."

Otava, 2015
Sivuja:  412

House of Cards, Kuninkaantekijä ja Viimeinen jako (Francis Urquhart -trilogia) / Michael Dobbs

House of Cards oli minulle tuttu ennestään samannimisestä Netflicksin sarjasta, jossa Kevin Spaceyn loistavasti esittämä Frank Underwood kipuaa kohti Valkoisen talon tärkeintä tehtävää. Sarja on mielestäni aivan loistava ja suosittelen siihen tutustumista jos poliittinen kieroilu kiinnostaa. Katsoin viikonloppuna sarjan kolmannen kauden loppuun ja olin siinä määrin koukkuuntunut että päätin tutustua Michael Dobbsin kirjoihin.

"Kun ihminen pelkää, että hänet murskataan, että hänet tuhotaan täysin, hänen kunnioituksensa seuraa aina perässä. Syvä pelko on huumaavaa, pakahduttavaa, vapauttavaa. Se on aina vahvempaa kuin kunnioitus.
Aina."

House of Cards -sarja eroaa siinä kirjoista että tapahtumat sijoittuvat Iso-Britanniaan ja päähenkilökin on nimeltään Francis Urquhart, mutta miehen macchiavellimäisen laskelmoiva nerokkuus löytyy hienosti. On sinänsä huikeaa huomata että sarjan ensimmäinen kirja on ilmestynyt jo vuonna 1989 ja se on kestänyt aikaa hienosti. En edes kiinnittänyt huomiota siihen etteivät kirjan henkilöt viestitelleet älykännyköillään tai etsineet tietoa netistä siinä määrin ehjältä ja ajankohtaiselta kokonaisuus edelleen tuntui.

"Viidakossa selviytyäkseen ei tarvitse juosta kovempaa kuin leijona. Riittää kun juoksee kovempaa kuin ystävänsä."

Omaksi suosikikseni nousi sarjan ensimmäinen osa, se joka selkeästi onkin ollut tv-sarjan innoittajana. Edetessäni sarjassa pieni kisaväsymys alkoi vaivata minua ja Viimeinen jako oli tuntuikin hetkittäin hiukan työläältä luettavalta, etenkin kun kirjan tietyt ratkaisut olivat arvattavissa. Jollain oudolla tavalla myös pidän Francis Urquhartista - mielestäni hyvät pahikset ovat todella herkullisia lukututtavuuksia - ja siksi karsastin viimeisen kirjan tappiomielialaa. Mutta: kokonaisuutena trilogia on viiltävän nokkela ja suosittelen sitä ehdottomasti niille, joita poliittinen kieroilu kiinnostaa. Michael Dobbs tietää muutenkin mistä kirjoittaa, sillä hän on Britannian ylähuoneen jäsen ja on toiminut kolmen pääministerin neuvonantajana.

"Politiikka vaatii uhrauksia. Muiden uhrauksia totta kai. Niin paljon kuin maansa puolesta uhrautumalla voidaankin saavuttaa, vielä enemmän saavutetaan aina sillä, että annetaan toisten tehdä se ensin. Ajoitus, kuten vaimollani on tapana sanoa, on kaikki kaikessa."

House of Cards
Otava, 2015
Sivuja: 392
Alkuteos: House of Cards
Suomentanut Maija Kauhanen

Kuninkaantekijä
Otava, 2015
Sivuja: 333
Alkuteos: Play the King
Suomentanut Emmi Jäkkö

Viimeinen jako
Otava, 2015
Sivuja: 478
Alkuteos: The Final Cut
Suomentanut Antero Tiittula

Kaksi loistavaa sarjakuvaa: Tulevaisuuden arabi ja Sculptor

Vau. Lokakuu on ollut minulle ainakin loistavien sarjakuvaromaanien kuukausi, molemmat tämän postauksen kirjoista olivat sellasia napakymppejä että ne pitäisi saada omaankin hyllyyn talteen. Nämä ovat koskettavia, taiteeltaan huikeita ja älynystyröitä kutittelevia mielettömän hienoja kirjoja. Sarjisten ystävä, mitä olette näistä mieltä? Ovatko Sculptor ja Tulevaisuuden arabi jo tuttuja, hullaannuitteko?

Scott McCloud: Sculptor
Selfmade hero, 2015
Sivuja: 489

Sculptorin päähenkilö on uransa aallonpohjassa rämpivä kuvanveistäjä David Smith joka on valmis tekemään lähes mitä tahansa saadakseen äänensä kuuluville. Jopa sopimuksen viikatemiehen kanssa...

Scott McCloudin tiiliskivi on huikea tarina rakkaudesta ja taiteesta. McCloudin piirrostyyli miellytti silmääni kovasti ja erityisesti nautin eri kokoisista ruuduista ja tavasta, jolla kirjailija luo tarinaan tunnelmia ja vauhtia niiden avulla. Tempauduin tarinaan täysin ja nautin sen laajasta tunneskaalasta ja luin vuoroin rauhassa ja viipyillen, vuoroin sydän hurjasti sykkien. Erityisesti Davidin surullinen hahmo vetosi tunteisiini ja niiskuttaen pidin peukkuja sille että mies saisi onnellisen loppunsa.

Sculptor on melkeinpä itkettävän hyvä sarjakuva jolle toivoisin suomennostakin. Sen sanoma on kaunis, piirrosjälki tyylikästä ja huikea, pienisuuri tarina on juuri sellainen jonka mukana sekä itkee että nauraa.




Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi: Lapsuus Lähi-Idässä (1978-1984)
WSOY, 2015
Sivuja: 158
Alkuteos: L'Arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978-1984)
Suomentanut Saara Pääkkönen

Kirjabloggaajien viidakkorumpu oli vihjannut että Tulevaisuuden arabi olisi mainiota luettavaa ja näemmä kanssabloggaajien sanaan voi luottaa. Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuva on nimittäin sekä hauska, nokkela, huolestuttava ja koskettavakin.

Sattouf on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika ja hän on 2-vuotias perheen muuttaessa isän työn perässä ensin Libyaan ja myöhemmin Syyriaan. Pienen lapsen silmien kautta maiden poliittinen tilanne näyttäytyy pehmeämpänä ja hassumpana mutta aikuinen osaa lukea myös rivien välistäkin.

Riad Sattoufin tarinan ensimmäinen osa tuo mieleeni yhden sarjakuvasuosikeistani, Li Kunwun Minun Kiinani -sarjan joka sekin on sarjakuvan muotoon puettu omaelämäkerrallinen romaani tavallisen ihmisen elämästä historian taitekohdissa. Molemmat kirjat ovat hurjan hienoja lukukokemuksia jotka avaavat hienosti arkea poliitikan myllerryksen keskellä ja todistavat myös sen, että sarjakuvat ovat niin paljon muutakin kuin lyhyitä strippejä tai supersankaritouhuja (ei sillä että näissä tyylilajeissa olisi mitään vikaa, itse tykkään niistäkin). Minun makuuni Tulevaisuuden arabi iski ehkä jopa Kunwun kirjaa kovemmin sillä pikku-Riadin havainnot ovat myös viattomuudessaan hauskoja. Tämä kirja siis menee ehdottomasti ostoslistalleni, sääli että toista osaa joudutaan odottamaan vuoden verran.

Naapuri / Herman Koch

Herman Kochin kirjat ovat vaivihkaa kivunneet ylemmäs suosikkilistallani ja tunnustan odottavani joka vuosi uutta herkkupalaa. Jo värikkäät ja grafiikaltaan selkeät kannet houkuttelevat tarttumaan teoksiin, joskin niiden iloisuus ei ehkä anna täysin todenmukaista kuvaa kirjailijan mustanpuhuvasta huumorista joka osuu mainiosti minun lukumakuuni.

Naapurissa Koch tutustuttaa meidän ikääntyneeseen kirjailija M:ään jonka läpimurtoteos pohjautui todelliseen mysteeriin jossa kahden nuoren epäiltiin hankkiutuneen eroon opettajastaan. Nyt M:n ura on hiipumaan päin mutta sattumalta mies on muuttanut taloon jossa eräällä naapureista on aivan uudenlaista mielenkiintoa kirjailijaa ja tämän perhettä kohtaan.

Saadessani Naapurin hyppysiini, rämmin syvällä itseluodussa lukusuossani, lukupinossani nimittäin oli reippaasti kirjastolainoja mutta ahneena lukutoukkana en tietenkään voinut ohittaa Bestseller-hyllyssä olevaa Naapuriakaan vaikka kirjalla paksuuttakin oli kohtuullisesti. Muutamaan otteeseen kyseenalaistin kyllä järkeni valon mutta kun lukeminen alkoi, tiesin tehneeni nappivalinnan - Naapuri nimittäin koukutti lähes ensimmäisiltä sivuilta saakka ja se saattaa olla jopa suosikkini Kochin tuotannosta.

Naapuri on kiero, tummanpuhuva ja tyylikäs kirja. En osaa sijoittaa sitä mihinkään lokeroon, siinä on mm.trillerimäisiä osasia, mutta se käsittelee myös terävästi kirjailijan työtä, kulttuurielämää ja vanhenemista. Ja parisuhteita. Sen huumori on vähäeleistä ja synkkää mutta myös häijyä. Naapuri on kirja, jota on vaikea kuvailla mutta todella mukava lukea. Suosittelen!

"Miten keskinkertainen äly toimii tietonsa pohjalta? Yrittääkö se rohkaista itseään? Käsittääkö se, että on tiettyjä rajoja joiden yli se ei koskaan pääse? Vai uskotteleeko se itselleen etteivät asiat ole lainkaan hullummin, onnistuihan sen tänäkin aamuna ratkaista sanomalehden ristisanatehtävä ilman suurempaa vaivannäköä?"

Siltala, 2015
Sivuja: 516
Alkuteos: Geachte Heer M.
Suomentanut Sanna von Leeuwen
Samalta kirjailijalta: Lääkäri, Illallinen