World War Z: An Oral History of the Zombie War / Max Brooks

Kesäloman loppuminen toi jostain syystä lenkkikirjat taas mieleeni. Vaikka normaalisti tiiliskivistä tykkäänkin,
lenkillä kuuntelen mielummin lyhyitä juttuja, joten kirjan pituus on aika olennainen tekijä valinnassani. Päädyinkin venyttämään rajojani zombie-kirjoihin ihan vain siksi että World War Z sattui löytymään Overdrive-kirjaston hyllystä ja se oli mukavan pituinen lenkkikirjaksi. Myönnetään, valintakriteerini eivät ole erityisen hienostuneet... Toisaalta, kun joskus tekee valintoja hölmöillä kriteereillä, saattaa joskus törmätä yllättäviin ja kivoihinkin juttuihin. Tällä kertaa ilahduin tajutessani että zombie-kirjani osoittautuikin oikein toimivaksi ja sopivalla tavalla karmivaksikin kokonaisuudeksi.

Kirja on itseasiassa raportti maailmansota Z tapahtumista, joita YK:n sodanjälkeisen komission agentti kerää haastatteluin 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Haastateltavia on useita, ympäri maailmaa ja heidän todistustensa kautta lukijalle alkaa piirtyä kuva siitä, mitä tuolloin tapahtui. Kuinka epidemia alkoi Kiinasta ja levisi pian ympäri maailmaa, kuinka ihmiset ottivat varoitukset vastaan ensin epäluuloisina, kunnes paniikki iski. Ihmiset hylkäsivät kotinsa ja pakenivat pohjoiseen (zombit jäätyvät pakkasella) ja sotilaat taistelivat poikkeuksellista vihollista vastaan epätoivoisina.

Nimestään huolimatta kirjassa eivät oikeastaan pääosassa ole zombit vaan ihmiset, se tuntuu enemminkin tutkiskelevan sitä, mitä maailmassa tapahtuisi jos meitä kohtaisi jokin mittava, maailmanlaajuinen uhka, joka voisi yhtä hyvin olla vaikkapa sairaus tai ympäristökatastrofi. Tässä kirja onnistuikin mahtavasti, sillä oma mielikuvituksenikin aktivoitui ja pohdiskelin pitkään sitä, kuinka itse pystyisin selviytymään ilman sähköä, bensaa, pyydystämällä ruokani itse. Brooks tekee hyviä havaintoja siitä, kuinka hemmoteltuja olemme ja kuinka esimerkiksi työelämässä harva meistä on enää tehtävissä, joista olisi hyötyä aidosti selviytymisessä tai maan jälleenrakennuksessa.

Toinen mielikuvitustani kutkuttava fakta oli se, että sodan aikana myös maailmankartta piirrettiin uudelleen. Tätä ei kirjassa suuremmin esitellä, lukija vain tulee pistäneeksi merkille sen, että osa haastatteluista tapahtuu esimerkiksi Tiibetin tasavallassa tai Jerusalemissa, joka nykyisellään kuuluukin Palestiinaan. Luonnollisestikin aloin myös pohtia lenkeilläni Suomen kohtaloa ja yllätyin iloisesti kun yksi haastatteluista tapahtuukin kotoisesti Vaalajärvellä! Suomiväriä näkyy kirjassa muutenkin sillä yksi haastatelluista on sotilas Todd Vainio.

Kirja onkin oikeastaan tarinakokoelma Zombi-sodan eri vaiheista ja rakenne toimii mielestäni loistavasti, sillä Brooks onnistuu kuvaamaan globaalin ongelman kehittymistä mukavan laaja-alaisesti. Kuuntelijalle kirja on herkkua, sen lukijakaarti on vaikuttava mikä luonnollisestikin kuuluu myös lopputuloksessa. Jokaiselle roolille on oma näyttelijänsä, heistä mainittakoon mm. Alfred Molina, Jeri Ryan, Alan Alda, René Auberjonois ja Martin Scorsese. Kirjailija itse lukee haastattelijan roolin. Lukijat onnistuivat hienosti herättämään eri henkilöt kulttuureineen eloon ja melkeinpä sanoisin että tämä kirja saattaa jopa toimia paremmin ääniversiona kuin paperisena.

Risuja haluaisin antaa kirjan nimestä, sillä mielestäni tekstin alun pahaenteinen tunnelma toimisi vielä paremmin mikäli jo nimessä ei paljastettaisi mikä tuo mystinen uhka oikein on, jolloin lukija olisi saanut jonkin aikaa itse arvailla ja jossitella.

Pidin itse World War Z niin paljon että se pääsee Suosikit-kategoriaani. Tämä tuntuu aika yllättävältä, en olisi ehkä itse arvannut voivani pitää zombeista näin paljon. Suosittelen siis muitakin kokeilemaan, äänikirja löytyy ainakin Helmetin OverDrive-kokoelmasta ja se on suomennettu nimellä Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat (Johnny Kniga, 2011)

Books on tape,2006
Kesto 6 h
Kirjallinen maailmanvalloitus: Barbados

Marina / Carlos Ruiz Zafón

Carlos Ruiz Zafónin kirjat ovat lumonneet allekirjoittaneen aina Tuulen varjosta saakka. Kirjailijan Barcelona on aivan huikea, täynnä rappiota, synkkiä taruja, hautausmaita, traagisia rakkaustarinoita ja historian siipien havinaa - juuri sitä tunnelmaa, jonka kirjojen vanhoista valokuvista luodut kannet hienosti välittävät.

Marina on kertomus nuoruudenrakkaudesta. Kirjan päähenkilö on Òscar Drai, nuori sisäoppilaitoksessa opiskeleva poika, joka vapaa-ajallaan seikkailee Barcelonan kauniissa ja hylätyissä taloissa. Eräänä päivän Òscar uskaltautuu taloon, joka onkin asuttu Marinan ja hänen isänsä, Gérmanin, toimesta. Seikkailu on kauniin ystävyyden ja orastavan rakkaustarinan alku, mutta varjoissa liikkuu myös jotain synkkä, joka seuraa Òscaria ja Marinaa.

Marina on (minusta) lajityypiltään kummitus- tai kauhukertomus, joka ainakin tämmöiselle pelkurille oli aivan riittävän jännittävä. Tarina on runsas - sivujuonia, henkilöitä ja menneisyyden palasia on tarjolla lähes runsaudenpulaksi saakka. Tämä tuntuu jopa suorastaan pökerryttävältä ottaen huomioon kirjan lyhyynden, tuntuu siltä kuin kirjailija yrittäisi kertoa paljon vähillä sivuilla. Kokonaisuus kuitenkin toimii vaikka jättääkin lukijan pyörälle päästään. Tarina on hitusen ennalta-arvattava ja päähenkilö kenties sittenkin ikävuosiaan vanhemman oloinen mutta kaiken runsauden keskellä sitä ei edes huomaa.

Kauhutarinat ja muut yliluonnolliset seikkailut eivät ole ihan minun juttuni ja vähän myös vierastin tämän kirjan kohdalla näitä elementtejä, sen sijaan nautin suuresti haikeista rakkaustarinoista ja Ruiz Zafónin tekstin tunnelmasta, joka herätti rappeutuneiden puurtarhojen, vanhojen hautausmaiden ja kaiken moisten kuriositeettien maailman silmieni edessä eloon.

"En tiennyt vielä silloin, että ennemmin tai myöhemmin ajan valtameri huuhtoo takaisin sinne viskatut muistot. Viidentoista vuoden jälkeen tuon muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava."

Otava, 2012
Sivuja: 282
Alkuteos: Marina
Suomentanut Antero Tiittula

The turn of the screw and the Aspern papers / Henry James

Venetsia-viikkoni sai minut tutustumaan Henry Jamesin tuotantoon, olihan John Berendtin kirjassa Pudonneiden enkelten kaupunki useampaankin otteeseen viitattu The Aspern papers -lyhytromaaniin, joka sijoittuu kaupunkiin. Kaupanpäällisiksi sain lukea myös kirjailijan tunnetuimman kertomuksen: The turn of the screwn.

The turn of the screw kertoo nimettömäksi jäävästä opettajattaresta, joka saa tehtäväkseen huolehtia kahdesta pienestä orvosta, Milesistä ja Florasta kaukaisessa maaseutukartanossa. Lapset lumoavat suloisuudellaan opettajattaren ja hänen on hyvin vaikea uskoa että Miles on erotettu koulusta huonon käytöksen takia. Pian kotiopettajatar näkee outoja henkilöitä, joka pian tunnistetaan talon henkilökuntaan aiemmin kuuluneeksi ja nyt kuolleeksi Peter Quintiksi. Naiskummituksen arvellaan olevan lasten edellinen kotiopettajatar, kaunis ja huono-onninen Miss Jessep, joka lankesi Quintin pauloihin. Kummitukset tuntuvat tahtovan jotakin perheen lapsista, joita opettajatar parhaansa mukaan yrittää suojella.

Ihan ensimmäiseksi, The turn of the screw on siis kummitustarina ja minä olen huono lukemaan niitä, joten tarina ei ihan hirveästi innostanut. Vaikka luenkin melko paljon englanniksi, oli Jamesin kieli sellaista, jonka lukemisen koin työlääksi. Kirjan tarina sen sijaan osoittautui, kummituksista huolimatta, oikein toimivaksi mysteeriksi, jonka tulkinta jäi vaivaamaan mieltäni. Minusta nimittäin tarinan voisi tulkita muutenkin kuin kummitusjutuksi... Tarinassa on mielestäni samanlaista henkeä kuin Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjassa, joten jos pidit Watersista, voisi tämä lyhytromaanikin olla lukemisen arvoinen.

Tarinoista toinen, The Aspern papers, osoittauti minulle mieluisammaksi lukukokemukseksi. Vaikka James tässäkin kirjassa onnistuu luomaan mukavan kierotuneen tunnelman, ei luvassa sentään ole kummituksia, korkeintaan ahneutta ja muita inhimillisiä tunteita.

The Aspern Papers kertoo miehestä, jonka päähän pinttymä on hänen suuresti ihailemansa, nyt jo edesmennyt runoilija Jeffrey Aspern. Mies matkustaa Venetsiaan kuultuaan että Aspernin iäkkäällä rakastajattarella, Julianalla, saattaisi olla halussaan runoilijan kirjeitä. Juliana asuu suuressa palazzossa, seuranaaan vain sukulaisensa, vanhapiika nimeltä Miss Tina. Kertoja soluttautuu ovelasti naisten luo asumaan, tarjoten vähävaraisille vuokrarahaa. Vähitellen hän alkaa piirittää aran oloista Miss Tinaa saadakseen tältä tietoja Aspernista.

Tarina on tavallaan arkinen,Henry James oli ammentanut inspiraationsa Shelleyn kirjeisiin liittyvästä tapauksesta ja yllättävän tutulta kuulostaa myös Ezra Poundin ja hänen rakastajattarensa Olga Rutgen tapaus, jota John Berendt kirjassaan Venetsia: pudonneiden enkelten kaupunki, tutki. Päähenkilön ahneus ja häikäilemättömyys ovat oikeastaan hurjempia kuin edellisen tarinan kummitukset ja ainakin minusta myös pelottavampia. Molemmissa tarinoissa kirjan kieli osoittautui minulle hankalaksi, pitkät ja mutkikkaat lauserakenteet ja paikoittain vaativa sanasto hidastivat lukemistani ja tekivät siitä pakkopullaa. On toki hyvä lukea joskus vaikeampiakin tekstejä ja siten harjoittaa omaa kielitaitoa, mutta en siltikään oikein jaksanut innostua lukemastani. Paitsi Venetsian kuvauksista, jotka olivat upeita...

"Accordingly I spent the late hours either on the water - the moonlights of Venice are famous - or in the splendid square which serves as a vast forecourt to the strange old church of Saint Mark. I sat in front of Florian's café eating ices, listening to music, talking with acquaintences: the traveller will remember how immense cluster of tables and little chairs stretches like promontory into the smooth lake of the Piazza. The whole place, of a summer's evening, under the stars and with all the lamps, all the voices and light footsteps on marble - the only sounds of the immense arcade that encloses it - is an open-air saloon dedicated to cooling drinks and to a still finer degustation, that of the splendid impressions received during the day."

Wordsworth, 1993
Sivuja: 236

Vieras kartanossa / Sarah Waters

Lähdin lukemaan Vierasta kartanossa osana Totally British -haastetta (luokat Maybe British, Never English ja Stiff Upper Lip). Kartanoelämä kiehtoo minua, joten odotin tätä innolla. Jossain sivun 200 kieppeillä huomasin olevani pettynyt, eikä tehnyt mieli tarttua kirjaan vai lukea jotakin muuta. Tarina tuntui lähtevän todella hitaasti liikkeelle ja kummituselementti ei sekään varsinaisesti innostanut. En tiedä miksi, mutta jostain syystä kaikista mielikuvituksellisista otuksista juuri kummitukset ovat olleet minulle ne vähiten kiinnostavat.

Niille, jotka eivät kirjaa ole vielä lukeneet, kerrottakoon että Vieras kartanossa kertoo maalaisaateliin kuuluvasta Ayresin perheestä, joka sinnittelee sodan jälkeisten muutosten kourissa. Hundreds Hallin ennen niin komea kartano  rapistuu rahan puutteessa. Sitä asuvat enää Roderick, sodassa haavoittunut nuori kartanonherra, Caroline, hänen vanhapiikasisarensa, rouva Ayres, edellämainittujen äiti, sekä pieni piikatyttönen Betty. Tarina alkaa siitä kun kertoja, tohtori Faraday, tutustuu perheeseeen. Alkuun elämä kartanossa sujuu entiseen malliin, mutta sitten alkaa tapahtua ikäviä asioita. Ikäviä, selittämättömiä asioita...

Kuten sanottua, minä olin tuskastua tämän kirjan kanssa, tuntui että tarina liikkui hyvin, hyvin verkkaisesti eteenpäin ja kerronta oli melkein liiankin perinpohjaista. Tuntuu pahalta sanoa näin toisen ihmisen luomuksesta, mutta ehkä vähempikin sivumäärä olisi riittänyt. Vauhti kyllä kiihtyi kiitettävästi loppua kohden, mutta kirja tuntui silti kärsivän tietynlaisesta ennalta-arvattavuudesta.

Oli Vieraassa hyvääkin, uskoisin että kummitustarinoiden ystävälle se on oiva lukukokemus. Ja tällainen pelkurikin löysi sieltä itseään kiinnostavaa kuvausta yhteiskuntaluokkien murroksesta sodan jälkeisessä Englannissa. (Voi kuinka kuivalta tuo kuulostaakaan!) Tunnelma, joka kirjassa luodaan, on vahva ja vaikuttava ja tietysti synkkä. Pystyin melkein näkemään Hundreds Hallin rappeutuneet käytävät ja villiintyneen puutarhan edessäni...

(Tohtori Faraday palaa ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa Hundreds Halliin.)
"Mielialani alkoi laskea melkein samalla hetkellä, kun pääsin puistonportista sisään. Muistin pitkän ajotien, jota reunustivat kauniit alppiruusut ja laakerit, mutta nyt puisto oli niin hoitamaton ja villiintynyt, että pieni autoni mahtui vain vaivoin etenemään tiellä. Kun lopulta pääsin pois pensaikosta ja huomasin tulleeni paakkuiselle sorakentälle aivan Hundreds Hallin eteen, painoin jarrun pohjaan ja tuijotin näkyä kauhistuneena. Talo oli tietysti pienempi kuin muistin - ei suinkaan sellainen valtava herraskartano kuin muistoissani - mutta siihen olin osannut varautua. Minua kauhistuttivat rappion merkit. Kauniista, rapautuneista koristelistoista näytti pudonneen kokonaisia osia, ja rakennuksen ikään kuin epämääräinen Yrjöjen aikainen arkkitehtuuri oli muuttunut entistä sumeammaksi. Muratti oli levinnyt ja lakastunut sitten sieltä täältä ja roikkui nyt seiniltä kuin ohut takkuinen tukka. Leveälle ulko-ovelle johtavat portaat olivat halkeilleet, ja raoista versoi elinvoimaisia rikkaruohoja."

Lisää kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Vinttikamarissa, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Lainatäti ja monta, monta muuta blogia...