Paperiprinssi / Kaari Utrio

Kaari Utrion epookkiromaanit ovat melko takuuvarmaa luettavaa. Yllätyksiä ei toki suuremmalti tarjoilla mutta minusta on silti jotenkin lohdullista, kuinka kukin epäonnisen oloinen, mutta nokkela ja vahvaluontoinen mamselli lopulta onnistuu löytämään arvoisensa sulhon ja purjehtimaan onnellisesti avioliiton satamaan. Jokin näissä romaaneissa herättää minussa myös kaikuja Jane Austenista, mikä ei missään nimessä ole huono asia. Samankaltaisuus toki vaivaa kirjoja, vaikka olenkin varmasti suurimman osan lukenut, en kenties vuotta myöhemmin pystyisi nimeämään kirjoista montaakaan. Yksi taisi kenties sijoittua Lappiin...

Tässä suhteessa Paperiprinssi on siis taattua Utriota. Suurkosken paperiruukilla rakastutaan, Helsingissäkin käydään tanssimassa ja lopulta he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Sankaritar on tällä kertaa pitkä ja napakka neiti Wilhelmine, joka pyörittää sujuvasti kokonaista ruukkia eikä sulhokaan ole yhtään hullumpi.

Rakkausjuonien ohella Utrio usein onnistuu sivuhenkilöissään joista usein löytyy jokunen vallan hulvaton tapaus. (Tässäkin kohtaa muistelen mieluusti esimerkiksi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, josta myös löytyi mm. vallan mainiota, hupsua herrasväkeä.) Niin käy tällä kertaa, itseasiassa uskaltaisin melkein sanoa että Paperiprinssi on yksi Utrion hauskimmista teoksista, mm. kipakka Pappa Falkenstein on melkoinen tapaus!

Pienenä puutteena teoksessa olivat kenties kovinkin pitkät pätkät Siperian seikkailuja ja paperintuotannon ihmeitä, jotka vähitellen alkoivat hiukan puuduttaa vaikka ymmärränkin halun tehdä kunniaa esimerkiksi käsityöläisille.

Amanita, 2015
Sivuja: 470

Tietokirjatuokio: Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous ja Ikävät ihmiset: kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa

Marraskuussa käpäliini osui parikin psykologiaan liittyvää tietokirjaa, joista molemmista olin ensin innoissani ja sitten huomasinkin kurtistelevani kulmiani. Samasta syystä päädyin lopulta niputtamaan kirjat samaan postaukseen, ajatuksella että pohdiskelisin sitä, mikä näissä kirjoissa tökki.

Linus Jonkman: Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous. Atena, 2015. 265s. Suomentanut Ulla Lempinen.

Linus Jonkmanin Introvertit: työpaikan hiljainen vallankumous kiinnosti ja innosti aluksi, olenhan itsekin hiljaiseen pohdiskeluun taipuvainen ja esimerkiksi Susan Cainin Hiljaiset oli aikanaan mielestäni mainiota luettavaa. Jonkman itse on konsultti, joka siis itsekin on introvertti ja kirja onkin pitkälti introverttiuden ilosanoman julistamista. (Mikä suoraan sanottuna tuntuu minusta ajatuksena oudolta? Ei kai yksi luonteenpiirre ole sinällään toista parempi?) Kirja sisältää myös introvertti-testin.

Jonkmanin kirja on hiukan viihteellisen oloinen ja keskusteleva ja aluksi pidin tästä piirteestä. Tuntui kivalta lukea toisesta ihmisestä, joka kokee asiat samoin kuin minä - mikä ehkä onkin kirjan ajatuksena. Jossain vaiheessa Linus alkoi kuitenkin ärsyttää: hän teki muutamia kardinaalivirheitä kuten esimerkiksi yleisti liikaa. Linus, jos sinä saat parhaiten töitä tehtyä aamuvarhaisella, se ei toki tarkoita että sama koskisi kaikkia introvertteja, me olemme kaikki yksilöitä. Osa introverttien esityistä luonteenpiirteistä myös mielestäni oikeasti liittyi johonkin muuhun luonteenpiirteeseen ja aloinkin hiukan epäillä Linusin tutkimuksen laatua. Eniten kuitenkin ärsyttivät hauskoiksi tarkoitetut, joka luvun lopussa olevat, ekstroverteille suunnatut tiivistelmät, "koska ekstrovertit eivät kuitenkaan malta lukea koko kappaletta". Tiedän, olen tosikko, mutta en ymmärrä edelleenkään tarvetta vastakkainasettelulle.

Summa summarum: kepeä ja suhteellisen hauska kurkistus introvertin maailmaan, ei tosikoille tai nillle, jotka toivovat vakavampaa otetta asiaan.

Satu Kaski, Vesa Nevalainen: Ikävät ihmiset:  kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa
Kirjapaja, 2015, 157s.

Ikävät ihmiset kiinnosti minua ihan käytännönkin syistä, elämän polulla on joskus tullut jokunen rasittavakin tyyppi vastaan ja luonnollisesti halusin tietää kuinka näistä henkilöistä parhaiten selviäisi. Into kuitenkin laski melko nopeasti, sillä kirja osoittautui hieman raskaaksi lukea listamaisuutensa takia. Kirjan alku, jossa mm. kuvataan sitä, millainen on hankala ihminen ja kuinka sellaiseksi tullaan (tämä siis ilman huumoria!) on kiinnostava mutta valitettavasti itse asiaan pääseminen kestää. Suuren osan kirjasta nimittäin nielaisee erilaisten hankalien tyyppien esittely (perfektionistit, marttyyrit, jumittajat...) ja varsinaisiin keinoihin päästään vasta aivan lopussa ja silloinkin niitä käydään läpi lyhyelti. Koin myös hankalaksi sen, että eri tyyppeihin tepsivien keinojen esittely ei ollut tyypin esittelyn kohdalla mutta nämä lienevät makuasioita.

Tämän kirjan ongelma oli kenties se, että kaipasin jollain tavalla syvemmälle ongelmaan pureutuvaa teosta, jossa nimenomaan olisi keskitytty erilaisen tyyppien kanssa toimeentulemiseen, eikä hitunen kepeyttä olisi varmaankaan tehnyt pahaa. Kokonaisuutena varmasti hyvä tietopaketti jos elämässäsi on hankala ihminen jota haluat ymmärtää.

Miehittäjän morsiamet: rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa / Pauliina Salminen

Rakkaus ja sota, siinäpä sitä kirjailijoille antoisaa aihetta. Joskus lempi leiskuu rintamallakin, joskus kyse on vain todellisuuden pelosta tai selviytymisestä ja tähän aihepiiriin porautuu Pauliina Salmisen tietokirja jatkosodan Karjalasta.

Vuonna 1941 Suomi miehitti Itä-Karjalan ja aloitti valmistelut alueiden yhteenliittämiseksi. Miehittävät sotilaat tutustuivat alueen naisiiin, riiasivat ja rakastuivat, särkivät sydämiä ja laittoivat yli 400 lasta alulle. Salminen kuvaa näitä kohtaloita vuoroin faktojen ja arkistojen tietojen avulla, vuoroin käyttäen mm. parien kirjeenvaihtoa. Ratkaisu on toimiva, kirjeet herättävät historian eloon tehokkaasti. Henkilöt alkavat kiinnostaa ja heidän kohtalonsa suututtavat ja surettavat, onneksi mukaan mahtuu kuitenkin onnellisiakin loppuja.

Rakkaus on jäljellä, mutta mihin se velvoittaa, siitä olen estetty. Niin suuresti kuin lastani rakastan, ettei kieleni kykene tunnettani sanoiksi tuomaan, on se kaikki arvotonta eikä auta vähääkään rakkaitani, menisin vaikka kuolemaan edestänne, jos niin tarvittaisiin.

Miehittäjän morsiamet tarjoaa vielä yhden, ehkä hiukan uudenlaisen näkökulman sotavuosiin. Aihe on edelleen arka mutta on hyvä että Salminen tekee oikeutta Itä-Karjalan naisille ja niille lapsille jotka jäivät äiteineen rajan taakse kun Suomen joukot joutuivat perääntymään vuonna 1944. Muutamaan vuoteen mahtuu melkoinen tapahtumien kirjo, eivätkä kaikki sotilaistakaan selviä asiasta aivan puhtaina pulmusina. Raiskausten lisäksi myös moni perheenisä tarjosi Itä-karjalalaisille turhia lupauksia avioliitosta ja yhteisestä elämästä.

Lopuksi haluan vielä esittää sen, ettei käsitykseni mukaan ole oikein, että minut velvoitettaisiin maksamaan elatusapua lapselle, josta äitinsä hoidossa ja kasvatettavana kehittyy ryssä. Vaan jos niin käy, että joutuisin elatusvelvolliseksi, tulen ehdottomasti vaatimaan että lapsi erotetaan äitinsä hoidosta kasvatettavaksi suomalaisessa lastenhoitolaitoksessa.

Tarinan kannattelevana voimana ovat suomalainen Väinö ja aunuslainen Anna ja heidän tarinansa, jonka pariin Salminen säännöllisesti palaa. Ja kirjailijan tavoin minäkin kiinnyin eniten näihin kahteen ja toivoin heille onnea. Tietokirjaksi Miehittäjän morsiamet oli kepeähkö ja sydämellä luettava mutta ehdottomasti tärkeä kirja.

Atena, 2013
Sivuja: 300
Väinö jA aNNA

Meikkipussin pohjalta / Kaisa Haatanen

Kaisa Haataisen Meikkipussin pohjalta oli kerännyt jo muutamia lupaavia blogisauhuja kun tuli Helsingin kirjamessujen ja Bloggaribrunssin aika. Sattumalta Haatanen oli yksi brunssilla kirjoistaan kertovista kirjailijoista ja hän vaikutti niin hauskalta ja sanavalmiilta että tiesin haluavani lukea Meikkipussin pohjalta.

Kirja esittelee Tytti Karakosken, kohta viisikymppisen sinkkuna elelevän kustannuspäällikön joka päättää pitää välivuoden ja kirjoittaa hiukan itseterapointitekstejä. Luvassa on salaviisasta viihdettä eli lempeä, vanhempia, elämää ja käsilaukkuja Tytin tapaan.

Haataisen esikoisteos oli ahmittavan hyvä, eikä lainkaan sellainen kuin olin kuvitellut, ei Bridget Jonesia laisinkaan. BJ:llä on aina paikka sydämessäni mutta on erittäin kivaa että Haatainen on kirjoittanut ihan omanlaisensa kirjan joka kyllä tuntuukin aidolta ja rehelliseltä viihdyttäessään. Kirjamessujen brunssilla Haatainen kertoi suunnanneensa kirjansa viisikymppisille valloittajille ja veikkailisin kyllä lukijakuntaa riittää, kirja upposi meikäläiseenkin oikein hyvin vaikken noissa kymmenluvuissa vielä pyörikään. Lukemisesta tuli hyvä mieli ja kevyt olo, vähän sellainen kuplivan iloinen. Tykkäsin!

Kerrottakoon vielä, että Tytti-kirjat ovat saamassa jatkoa, Haatainen nimittäin kirjoittaa parhaillaan uutta teosta. Jäämme odottamaan...

"Mutta kyllä viisikymmentä on silti uusi kolmekymmentä, hyvinä päivinä kaksikymmentä ja parhaina kukaan ei mieti mikä. Ja seitsemänkymmentä on uusi viisikymmentä, muistuttaa äiti. Kiusallisen usein olen hänen kanssaan samanikäinen, mutta mikäs siinä. Kyllä meillä juttua riittää."

Johnny Kniga, 2015
Sivuja: 170
Saatu arvostelukappaleena.

Mifongin kätkemä (Mifonkien matkassa #4) / J.S. Meresmaa

Aloitin Mifongin kätkemän luettuani erään hieman turhauttavan ja monipuolisuudessaan sekavan, tosimaailmaan perustuvan dekkarin. Sen jälkeen oli ihanaa sukeltaa Mifonkien taattua laatua olevaan maailmaan, joka sekin on henkilöineen ja juonenpalasineen on runsas mutta siitä huolimatta selkeä ja ehkä kokonaisuus jossa on helppo ja hyvä olla mukana. Kirja tuli luettua päivässä enkä keksi siitä kuin yhden kritisoitavan asian - se loppui aivan liian nopeasti...

Sarjan neljännen osan juonta on vaikea kuvailla paljastamatta olennaisia käänteitä aiemmista osista mutta sanottakoon ettei Meresmaa varsinaisesti säästele henkilöitään. Monta vanhaa tuttua on mukana, mutta mihinkään ei kannata luottaa - tyypit tulevat ja menevät. Mifonki-sarjan lukeminen  itseasiassa hiukan muistuttaa minua Tulen ja jään laulusta ja siitä, kuinka järkytyin kun G.R.R. Martin tappoi ensimmäisen keskushenkuilön kirjasta. Sittemmin totuin ja opin ettei hänen kirjoissaan kukaan ole turvassa. J.S. Meresmaan ote on ehkä lempeämpi mutta yhtä lailla arvaamaton.

Neljäs Mifonki-kirjani osoittautui jälleen mukavaksi lukukokemukseksi, peukutan sekä kirjailijan tapaa luoda kokonaisia, uskottavia ja kiehtovia maailmoja ja käsitteitä (mifonki - ihan mainio sana!) että sen juoniviidakon hallitsemista jota hän sulavasti kuljettaa eteenpäin. Jännittävää nähdä mitä seuraavassa osassa tapahtuu!

Myllylahti, 2015
Sivuja: 475

Camp Creative: luova valokuvaus ja kuvankäsittely / Lauri Laakkonen

Pidän kovasti valokuvauksesta mutta rehellisesti sanottuna, välillä tuntuu että voisin olla luovempikin kuvieni kanssa - esimerkiksi Instagram-tilini puhuu karua kieltä. Minulla on selkeästi omat suosikkikuvausaiheeni, rajaukseni ja tapani asetella. Ja ne toistuvat kuvasta toiseen. Mieleni teki yrittää omien rajojeni rikkomista - kenties Lauri Laukkasen Camp Creative auttaisi?

Lauri Laukkanen on ammattikuvaaja ja -ohjaaja joka on ksi maailman nuorimmista kansainvälisesti työskentelevistä valokuvaajista, muun työnsä ohella hän kiertää maailmaa opettaen luovuutta, yrittäjyyttä ja valokuvausta ja näiden luentojen kautta syntyi myös Camp Creative -kirjasta. Camp Creativen tarkoituksena tuntuu olevan arjen rutiineihin kadonneen luovuuden herättely mm. erilaisten harjoitusten kautta joita kirjassa riittää ilahduttavasti. Nimestään huolimatta kirja ei keskity pelkästään valokuvaukseen ja kuvankäsittelyyn, vaan alkaa luovuuden käsitteen pohdiskelulla. Erityisesti nautin harjoitusten tekemisestä, ne olivat eittämättä kirjan hauskin osuus, joskin yritykseni lähteä kuukauden mittaiseen luovaan kuvaushaasteeseen kompastui klassisesti syysflunssaan. Kaiketi myös oikea viretila on tärkeä luovuuden kannalta...

Camp Creative on kaunis - kirjoittajansa vaikuttavilla valokuvilla - kuvitettu teos josta huokuu aito into aihetta kohtaan. Mukavinta kaikesta, tuo into myös tarttuu sivuilta lukijaan ja mieli tekee päästä itsekin leikittelemään ideoilla ja ajatuksilla. Kirjan ohjeet tuntuvat selkeiltä ja toimivilta, joskaan Photoshopin käyttö ei ole minulle kovinkaan tuttua, oma valokuvaustaustani kun koostuu lähinnä "kivoista räpsyistä" joita ei kovin raskaalla kädellä ole editoitu. Kirja kuitenkin innosti ja huomaankin nyt hakevani kuvaideoita hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Matka on pitkä mutta ensimmäinen askel on otettu. Suosittelen!

Docendo, 2015
Sivuja: 171
Saatu arvostelukappaleena.

Sinun edestäsi vuodatettu / Tuomas Nyholm

Sinun edestäsi vuodatettu oli yksi niistä melko satunnaisista kirjakohtaamisista joita lukuhaasteet luovat. Kirjan vuoden lukuhaasteeesssa nimittäin tuli lukea teos kirjailijalta jolla on samat nimikirjaimet kuin allekirjoittaneella mikä osoittautui yllättävän haastavaksi vaikka mielestäni kirjainyhdistelmäni onkin ihan tavallinen. Muutaman Helmet-haun jälkeen löysin Tuomas Nyholmin teoksen Sinun edestäsi vuodatettu joka oli peräti dekkari - kuulostaa mainiolta!

Osoittautui että yhteisistä nimikirjaimista huolimatta emme Nyholmin kanssa oikein onnistuneet löytämään yhteistä säveltä. Halusin - epäilemättä juuri nimikirjainten takia! - kovasti pitää tästä kirjasta mutta päädyin kuitenkin enimmäkseen muljauttelemaan silmiäni. Veikkaan että vika oli minussa mutta ... hajoilin infodumppeihin joissa toisilleen ventovieraat henkilöt päätyvät kertomaan toisilleen mm. vanhempiensa mielisairauksista - miksi? Tai kovin kliseisiestä hämäräperäisestä mustaa viittaan pukeutuneesta hahmosta? (Hei, ollaan nykypäivän Torontossa, eikö viitta herätä turhaa huomioita jos halutaan olla huomaamattomia.)

Sinun edestäsi vuodatettu ei ehkä ollut ihan minun juttuni mutta muutamia selkeitä meriittejä kirjassa kuitenkin on. Nyholmin luoma maailma henkilöineen on mukavan värikäs ja kummallinen (itseasiassa, mietin aluksi olisiko kyseessä spefi-dekkari sillä siihenkin tuntui olevan mukavasti ainesta). Pidän myös kirjailijan ennalta-arvaamattomuudesta - näihin henkilöihin ei kannata kiintyä sillä melkein kuka tahansa voi päästä hengestään ja hyvikset eivät todellakaan aina selviä helpolla.

Mutta toisaalta henkilöitä oli minun makuuni ehkä turhankin paljon ja kirjassa esiintyi myös kirjallisista inhokeista: loppuratkaisu jossa lukijalle kerrotaan juonen taustat, mitä ja miksi näin tapahtui. Minusta "johtolankojen" seuraaminen ja päättely on dekkareissa mitä herkullisinta ja on harmittavaa, jollei kirjaa ole pystytty rakentamaan siten että lukijakin voisi olla päättelyketjussa aidosti mukana.

Teos, 2010
Sivuja: 333
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja kirjailijalta jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla

Entropia / Helena Waris, Janne Nykänen

Luin viime vuonna Helena Wariksen Vuoren ja olin myyty, päätin että tältä kirjailijalta haluan lukea lisääkin. Nyt hyppysiini osui Entropia, joka on Wariksen ja hänen puolisonsa Janne Nykäsen ensimmäinen yhteisteos, joka vaikutti minusta lähtökohdiltaan varsin kiinnostavalta, sillä kyseessä oli dystopia Suomesta jossa maaseutu on tyhjentynyt, sähkö ja muut kulutustavarat ovat kortilla ja jokaisessa kansalaisessa on tunnistussiru. Fantasiaa, mutta ei liian kaukaahaettua sellaista ja siksi niin toimivaa!

On synkkä ja sateinen yö kun syrjäisellä maatilallaan yksin elelevä Jon saa yllätysvieraan - ohiajavasta autosta on ovelle asti rämpinyt läpimärkä, punatukkainen nainen nimeltä Marina. Marina on Pääkaupungissa toimivan Headlights-lehden toimittaja joka on törmännyt henganvaaralliseen jutun aiheeseen. Jonkaan tosin ei taida olla ihan tavallinen maajussi ja luvassa onkin vallan vauhdikasta menoa!

Tarinan kehykset ovat todella mielenkiintoiset, kirjailijapari onnistuu taitavasti sirottelemaan erilaisia tiedonmurusia pitkin kirjaa joka kutittelevat mielikuvitusta. Myös henkilökaarti on toimiva, Marinan ja Jonin välillä on hauskan kipakkaa kemiaa ja vaikka sivuhenkilöitä onkin niukalti, mahtuu mukaan myös muutama sivuhenkilö, joista varsinkin ärrävikainen torpedo nimeltä Kulikka on melkoinen tapaus joka onnistui irroittamaan muutamat kikatuksetkin.

Ainoa nurinan aiheeni on se, että kirjan loppuessa kovin paljon juonesta jää vielä auki; juuri kun aloin päästä lukemisessani vauhtiin, tajusin että sivut tulevat loppumaan kesken. En nimittäin ollut huomannut kirjan takakannesta että tarinalle on tulossa jatkoakin. En ole aina hirveän innoissani jatko-osista, joskus ne vain katkaisevat hyvän lukukokemuksen vuodeksi, ja tässäkin tapauksessa siis iski pieni pettymys. Joka toivottavasti unohtuu kun saan seuraavan kirjan hyppysiini.

Kirjasta on blogannut myös Kujerruksia-blogin Linnea, käykääkäpäs katsomassa!

Kustannus Aarni, 2015
Sivuja: 227

Lampaan vaatteissa / Simo Hiltunen

Helsingin kirjamessuilla sain ilon osallistua Bloggaribrunssille jossa oli joukko esikoiskirjailijoita kertomassa teoksistaan. Tarinoinnin aloitti Simo Hiltunen jonka kirjasta Lampaan vaatteissa kiinnostuin heti, siitäkin huolimatta että kirjailija korosti ettei kyseessä ole rikosromaani. (Sellaisethan meikäläiselle nimittäin maistuvat oikein hyvin!) Kirjan aihe - perhesurmat - on hyytävä enkä varmasti ole ainoa joka on näitä surullisia uutisia lukiessaan miettinyt miksi näin tapahtui.

Lauri Aleksis Kivi (kiinnostaisi muuten ihan hirveästi tietää mikä on tarina tämän päähenkilön nimen taustalla!) on kaiken nähnyt rikostoimittaja joka saa raporoitavakseen jälleen yhden surullisen tapauksen, poliisin tekemän perhesurman. Työnsä puolesta hän alkaa tutkia aiemmin tapahtuneita perhemurhia ja sukeltaa syvälle synkkiin vesiin. Omaan pimeyteensä ja jonkun muunkin.

Lampaan vaatteissa on erinomainen romaani. Se on synkkä ja hyytävä mutta aiheen huomioon ottaen, en odottaisikaan yhtään vähempää. Se tarjoaa dekkarin ystäville jännittäviä käänteitä mutta pureskeltavaa riittää myös muillekin kuin jännitystä kaipaaville. Minut kirja sai miettimään isien syntejä ja perheväkivallan tuhoavaa vaikutusta. Tuntui siltä että Lampaan vaatteissa on myös tärkeä kirja.

Herkille siis tiedoksi että Lampaan vaatteissa on rankka kirja ja sen aiheet saattavat järkyttää. Teksti on kuitenkin sujuvaa ja elävää, juoni kulkee ja koukuttaa. Suosittelen lukemaan ja toivon, että Simo Hiltunen kirjoittaa pian lisää.

- Eihän se teille mitään?
- Se on lammas.
- Pahimmat saattavat piileskellä niiden vaatteissa. Usko, kun minä sanon. Minä tiedän paremmin kuin haluaisin. Niillä keittää yli, koska ne ovat keränneet koko elämänsä painetta ja sitten kaikki puristuu yhteen pieneen kattilaan. Että nyt riitti. Siinä voi tulla rumaa jälkeä. Sellaisten pitäisi päästellä: sanoa pomolle vittu, isälle hinttapuli ja puheenjohtajalle suorat sanat. Vaimollekin voi joskus rähjätä ja lapsille äyskähdellä. Ei roiskuisi niin pahasti yli ja pahimmallaan veri.

WSOY, 2015
Sivuja: 419
Saatu arvostelukappaleena.

Viikingin varjossa: Katja Halmeen tarina / Paula Salomaa

Tony ja Katja Halmeen tarina taitaa olla monille lehtien otsikoista tuttu, niin myös minulle. Viikinki nyrkkeili ja laukoi viisauksiaan, päätyi eduskuntaankin, sekoili, tuli uskoon, sekoili lisää aina surulliseen loppuunsa saakka. Ja kaiken tämän ajan, varjossa miestään tuki Katja, nainen perhehelvetin keskellä.

Viikingin varjossa kertoo Katjan tarinan, mutta samalla se on jotain monipuolisempaakin. Paula Salomaa pohtii samalla myös Tonyn lapsuutta ja tuhoisan parisuhteen dynamiikkaa ja vaikutuksia. Kirja mukailee paljolti mediassakin näkyneitä tapauksia mutta paljon kerrotaan myös kulissien takaisesta elämästä ja alistamisesta joka ei yllä otsikoihin saakka.

Kun mehun unohtamisestakin nousee iso riita, oppii varmasti helposti olemaan joka hetki varuillaan ja vanhoista tavoista on varmasti vaikeaa päästä eroon vaikka uusi puoliso olisikin kelpo mies. Oli mielenkiintoista lukea myös Katjan myöhemmistä vaiheista ja siitä, kuinka tietyistä tavoista reagoida on ollut vaikeaa päästä eroon. Pidinkin siitä kuinka Salomaa tarkastelee pariskunnan yhteistä taivalta myös psykologian kannalta, ilman kaunistelua mutta myös ilman kauheuksilla mässäilyä. Teksti siis antaa lukijalleen enemmänkin kuin vain mahdollisuuden penkoa julkisuuden henkilöiden likapyykkiä.

Kokonaisuutena Viikingin varjossa jää kuitenkin ehkä hiukan kevyeksi luettavaksi, kenties lyhyehkön sivumääränsä takia. Tavallaan tuntuu että vielä kirjassakin Katja on Viikingin varjossa sillä teksti ja analyysit keskittyvät enimmäkseen Tonyyn ja Katja jää edelleen hiukan sivuhahmoksi vaikka olisinkin halunnut tietää enemmän esimerkiksi siitä, mistä hän ammensi rohkeuden lähteä huonosta suhteesta.

Otava, 2015
Sivuja: 220

Lohikäärmeen värit / Pasi Pekkola

Kiina ja sen historia kiinnostavat ja innostuin siksi kovasti myös eräästä tämän kirjasyksyn uutuuksista, nimittäin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit. Suomalaisen kirjoittama kirja Kiinasta, lähtökohta joka on minusta jo todella kiinnostava!

Lohikäärmeen värit on sukupolvitarina joka liikkuu sujuvasti niin Kiinan maaseudulla kuin suurkaupungin hälyssäkin, kotimaamme hiljaisuudesta puhumattakaan. Maon Kiinaan karuihin oloihin ja köyhyyteen syntynyt Xialong kulkee pitkän tien aina Suomeen saakka mutta jotain tapahtuu ja vauva, pikkuinen Kimi, jää isineen jälkeen äidin kadotessa. Vuosia myöhemmin Kimi palaa Kiinaan toivoen selvittävänsä vihdoinkin äitinsä arvoituksen.

Lohikäärmeen värit on uskottava ja hyvin kirjoitettu kuvaus sekä Kiinan lähihistoriasta ja naisten asemasta siellä mutta myös se on myös koskettava kuvaus onnen ja paremman elämän tavoittelusta. Kirja liikkuu sujuvasti sekä Xialongin että Kimin tarinoita seuraten, joskin kahdesta kertojasta Xialong on ehdottomasti kiinnostavampi kuin hiukan tylsäksi jäävä Kim. Myös kahden kulttuurin yhteentörmäys on mielenkiintoista luettavaa. Lisäplussa on annettava Fitzgeraldin Kultahattu-viitteistä joista innostuin kovasti.

"Wu Jian, kuuletko minua? Rakkaus ei lämmitä talvella, rakkaus ei karkota nälkää, rakkaus ei kouluta lasta, rakkaus ei paranna lapsen sairauksia, rakkaus ei pidä meistä huolta kun olemme vanhoja.
Wu Jian, mitä sellaisella rakkaudella tekee?
Ei yhtään mitään."

Otava, 2015
Sivuja: 459

Haukka ja kyyhky (Arto Ratamo #11) / Taavi Soininvaara

Olen viihtynyt pitkään Taavi Soininvaaran Arto Ratamo -sarjan mukana. Ratamo on sen sortin miehiä joita ei pysäytä käsikraanattikaan ja tuore tyttöystävä, toimittaja Essi Kokko, on jokseenkin samaa sorttia ja kaksikon menoa on  mukavan vauhdikasta seurattavaa. (Tosin, en ole ihan varma aina Essin puujalkavitsejä muistuttavista lausahduksista, mutta tuovathan ne ainakin huumoria tekstiin...)

Tällä kertaa Soininvaara on varsin ajankohtaisissa tunnelmissa kun kotimaahan palaa Syyrian sodassa ansioitunut soturi jota epäillään Isis-kytköksistä. Essin metsästäessä suurta kansainvälistä skuuppia, painiskelee Arto poliisin johtajistossa piilevien korruption parissa. Myös Arton isän menneisyydestä putkahtaa uusi yllätys...

Parasta Haukassa ja kyyhkyssä oli mielestäni ehdottomasti Syyriaan liittyvä juonikuvio joka tottakai kiinnosti jo ajankohtaisen aiheen takia, mutta se sai myös poliisien korruptiokuvion vaikuttamaan tylsältä ja kuluneelta ja huomasinkin harppovani kirjassa nopeasti aina kohti uutta Qasim-kohtausta ja  toivon hartaasti ettei tuo kyseinen ajatus jatku enää seuraavassa Ratamo-kirjassa. Kirja sisältää myös yhden suurehkon käänteen Arton omassa elämässä joka mielestäni oli ehkä turhan ennalta-arvattavasti toteutettu, toivon kuitenkin että kirjailija saa jatkossa tästä sinällään ihan mielenkiintoisesta aihiosta enemmän irti.

Kirjoittaessani tätä postausta tajusin että löysin kirjasta paljon mutistavaa vaikka yritinkin kovasti pitää tunnelman positiivisena. Hetken pähkäiltyäni tajusin että pidän tästä kirjasarjasta ja Artosta, mutta en ehkä niinkään näistä tuoreimmista kirjoista. Niissä on kiinnostavia ja hauskojakin hetkiä, mutta jokin vain tökkii. Vielä en anna periksi sarjan suhteen mutta nyt hiihdellään jo heikoilla hangilla.

"Miehet on niin kuin katukivet. Kun ne saa kerran kunnolla pakoilleen, niitä voi polkea jalkoihinsa vaikka kuinka paljon."

Otava, 2015
Sivuja:  412

Yksin / Karo Hämäläinen

Karo Hämäläinen on kuulunut kotimaisiin luottokirjailijoihini €rottajasta ja Kolmikulmasta saakka. Ihastuin finassitrillereiden kolean komeaan maailmaan ja Hämäläisen piirtämiin henkilökuviin herkullisen raivostuttavista ihmisistä. Sittemmin on osoittautunut että juiuri tuo vaikeista, jopa epämiellyttävistäkin ihmisistä kirjoittaminen on yksi Karo Hämäläisen taidoista. Se välittyy selvästi sekä häijyn synkästä Ilta on julma -trilleristä sekä hiukan yllättävältä tuntuvasta uutuudesta, juoksijalegenda Paavo Nurmesta kertovasta Yksin-teoksesta. Pakko lukea!

Nurmi-tietouteni oli ennen kirjan lukemista hyvin rajoittunutta, olin nähnyt patsaan ja tiesin miehen kovan juoksijan maineen ja siihen se melkeinpä jäikin, lukemisen jälkeen tunsin jo olevani vähän fiksumpi vaikkei kyseessä olekaan varsinaisesti tietokirja. Romaanissaan Hämäläinen kuitenkin herättää hienosti itselleen ankaran perfektionistin eloon vaikuttavalla tavalla. Kirjan Paavo Nurmi on vaikea ja karukin luonne, jonka elämä on kurinalaista ja tietyllä tavalla ilotonta. Eloon mies herää vain juostessaan tai tavoitellessaan palkintoa - mutta voittokaan ei usein tyydytä. On kuin Nurmessa asuisi suuri tyhjiö jonka kenties olisi voinut täyttää vain yksi ihminen.

Yksin on hienoa luettavaa. Se on, kaikessa karuudessan, vaikuttava ja jollain oudolla tavalla kauniskin teos jossa myös menneiden aikojen juro ja uskomattoman sitkeä suomalaisuus herää taas eloon. Kuten sanoin, en tiedä Nurmesta juurikaan mitään joten en juuri osaa arvioida tarinan todenperäisyyttä mutta silti minä uskoin siihen. Teksti on yksinkertaista mutta voimakasta ja siksi juuri niin Nurmen suuhun sopivaa. Paljon sanotaan rivien välissä, paljon jää myös sanomatta - tästäkin ratkaisusta pidän, osa Paavo Nurmesta jää mysteeriksi niinkuin pitääkin.

"Elämä ei ole peliä, jossa syntymän jakamilla korteilla pitäisi pystyä voittamaan toiset. Elämä on testi, jossa punnitaan, kuka kestää."

WSOY, 2015
Sivuja: 251

Kauheimmat runot / Antti Holma

Novellien lisäksi olen kauhean huono lukemaan runoja ja siksi Kirjan vuoden lukuhaasteen runokirja-kohta hiukan kauhistutti. Olin juuri kahlannut tuskaisesti läpi Weldonin novelli-kokoelma ja into runokokoelman lukemiseen oli jokseenkin nollissa. Ja sitten huumorimiehenä tunnettu Antti Holma julkaisi teoksensa Kauheimmat runot ja tajusin, että lukutunnelin päässä häämöttikin valoa!

Kauheimmat runot on Putous-näyttelijänä tunnetun Antti Holman parodia tunnetuista kotimaisesta runoudesta. Holman kirjassa kynäilevät kansallisromanttisesti Reino Leino, loruileva Siiri Sunnas, murrerunoja kirjoittava Karin Toisiks-Paraske ja modernimpaa runoutta edustava Edith Södermalm. Holma piirtää hauskasti runojensa kautta henkilökuvat runoilijoistaan.

En ole seurannut Putousta, enkä monestikaan oikein innostu kotimaisista sketseistä joten suhtaudun Kauheimpiin runoihin hieman varauksella. Mutta kirja osoittautuikin oikeastaan melko hauskaksi, erityisesti itselleni tuttujen runoilijoide kohdalla. Omiksi suosikeikseni muodostuvat odotetusti Reino Leino ja hieman yllättäen myös Södermalm joiden säkeissä oli hetkittäin suurta totuutta, hih.

Kirjan idea on mielestäni ihan hauska ja sen parissa jaksoi melko mukavasti ihan loppuun saakka, vaikka runoissa ehkä pientä toisteisuutta olikin. Mutta kyllä se kikatutti!

Uteliaille muuten löytyy HSTV:n puolelta makupaloja kirjailijan itsensä lukemana, klik!

Otava, 2015
Sivuja: 192

Lue naiselle ammatti ja Sofi Oksasen Norma

Pyysivät Naisten pankista kertomaan mitä lukutaito minulle merkitsee. Todella paljon, sanoisin. Muistan jopa sen kun kirjaimet alkoivat ensimmäisen kerran avautua. Keittiömme seinällä oli kortti jossa oli jokin teksti. (En enää muista mitä siinä luki.) Oli minulle kerrottu mitä kortissa luki mutta kun halusin osata ihan itse sen lukea. Istuin pitkään aikaa miettimässä kirjaimia - O niin kuin onni, N niin kuin nappi - sehän on ON! Hitaasti mutta varmasti etenin ihan viimeiseenkin sanaan saakka ja tajuttuani, että olin lukenut koko lauseen ihan itse, olin niin ylpeä. Se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen muistan tuon kokemuksen, kuvaa varmasti kuinka iso juttu se oli.

Sittemmin lukutaito on antanut minulle paljon muutakin: koulutuksen, ammatin, kyvyn hankkia tietoa ja selviytyä. Pystyn selättämään karttojen kiemurat ja löytämään internetistä hyödyllistä tietoa melkein mistä vain: marttojen tahranpoisto-ohjeista vaikka viisumin hakemiseen saakka. Maailma on avoinna ja lukuharrastukseni kutittelee mielikuvitustani makoisalla tavalla, tarjoten pienen pakopaikan arjen kiireistä. Lukutaito on tärkeä asia, se on ollut yksi elämäni kulmakivistä.

Tämä toiminee taustana sille, miksi haluan olla tässä Naisten pankin kampanjassa mukana. Tiedostan kuuluvani niihin onnekkaisiin joille on osunut jo syntymässä lottovoitto ja haluaisin jakaa mm. tämän lukemisen tärkeän taidon muillekin. Tänä vuonna Naisten pankki ja Sofi Oksanen ovat yhdistäneet voimansa asian puolesta, Oksasen kirjan julkaisukiertueelle on kutsuttu kaikki kehitysmaiden naisten hyvinvoinnista ja toimeentulosta kiinnostuneet. Tapahtumien aikana kirjailija kertoo Normasta ja signeraa teoksiaan, samalla on mahdollista myös tukea Naisten pankin toimintaa kehitysmaissa. Katso tarkemmat aikataulutiedot tai ilmoittaudu mukaan täältä.

Ja sitten siihen kirjaan. Minulle Kun kyyhkyset katosivat oli SE kirja joka Sofi Oksasen tuotannosta kolahti ja siksi odotukseni Norman suhteen olivat korkealla ja kirja kieltämättä lunastikin aimo osan niistä.  Jo lähtökohta - päähenkilön, Norman, äiti on juuri kuollut hyäpättyään junan alle ja nuori nainen yrittää selvittää siihen syytä. Pian selviää että Anitalla on ollut meneillään Ukrainassa salamyhkäisiä hiusbusineksia ja Normallakin on oma salaisuutensa säilytettävänään...

Norma muistutti minua jälleen siitä, kuinka taitava kirjailija Sofi Oksanen. Teksti on vaivatonta, sujuvaa ja nokkelaa, kirjailija maalailee sanoillaan paperille tunteita ja tunnelmia aina pelosta, hulluuteen, epätoivoon ja onneenkin saakka. Taustalla on isoja ja synkkiä teemoja mutta samalla kirjassa vahvasti läsnäoleva maagisen realismin elementti keventää tehokkaasti tunnelmaa ja tuntuu hetkittäin jopa kujeilevalta. Kirja sopii loistavasti myös aiheensa puolesta Naisten pankin kampanjaan sillä kirjailija nostaa esiin naisten aseman ja yritystoiminnan esiin. Kokonaisuutena olen myös vaikuttunut Sofi Oksasen monipuolisuudesta - ei kahta samanlaista kirjaa. Suosittelen!

Like, 2015
Sivuja: 304
Saatu arvostelukappaleena.

Kaksi kotimaista sarjakuvaa: Valomerkki ja Peräkammarin poika

Valomerkki (Villimpi Pohjola #5) / JP Ahonen
WSOY, 2015
Sivuja: 104

JP Ahosen Villimpi pohjola -sarja on viehättänyt silmiääni ja kutittanut nauruhermoani jo monen kirjan ajan ja Valomerkki, sarjan viides osa, piti ehdottomasti saada heti lukuun. Joku taika näissä kotimaisissa frendeissä on, mutta alan ruutu ruudulta kiintyä heihin enemmän. Villimpi pohjola onkin siitä hieno sarja, että se on tuore ja uskottava, koskettava ja silti hauska, ihan oikean elämän makuinen.

Valomerkissä Villin pohjolan kaveriporukka jatkaa aikuistumistaan, mm. pienten jalkojen töminää odotellaan ja gradukin pitäisi saada valmiiksi. Kirjassa ehkä hienointa onkin se, että se tuo mieleen oman elämän ja kaverit. Erityisen mainiosti maaliinsa osui strippi jossa ulos lähdössä oleva Ukko on piilottanut Muusan suklaat - ja kuinkas sitten kävikään? (Saattaa olla että bloggaaja on itsekin ollut joskus samassa tilanteessa...)

Peräkammarin poika / Jan Andersson, Katja Kettu

Otava, 2015

Sivuja: 134

Olen hiukan niuho sarjakuvieni suhteen (pidän mm. tietynlaisesta piirrostyylistä) ja olin siksi hiukan epävarma siitä olisiko Peräkammarin poika minun juttuni. Uteliaisuus voitti ja hyvä niin, sillä kirja osoittautui rankaksi aikuisten saduksi ja mainioksi lukukokemukseksi.

Jalmari, peräkammarin poika, on keski-ikäinen mies jolta on jäänyt elämä elämättä sairastuneen äidin omaishoitajaksi ryhtymisen jälkeen. Velipoika sen sijaan sai kaiken: vapauden, aikuisen elämä, naisenkin. Mutta talo natisee liitoksissaan ja äidin yskä vain pahenee...

Peräkammarin poika on hurjan koukuttava, melkein unenomainen ja oudolla tavalla koskettava kasvutarina. Se on tarina äidin ja pojan viharakkaussuhteesta ja omaishoitajuuteen liittyvästä rakkaudesta ja uhrautumisen paineesta. Asiaa on paljon pienessä paketissa, kuva ja teksti ovat myös hienossa suhteessa toisiinsa. Anderssonin tummasävyiset kuvat täydentävät tyylikkäästi Ketun taitavaa tekstiä - oivallinen paketti!

Syksy on ihmisen parasta aikaa

Syyskuu on lempikuukauteni, nautin sen raikkaudesta, ruskan väriloistosta ja auringonnousuista jotka on päivä päivältä helpompaa pongata. Syksy on kesän ihanan joutilaisuuden jälkeistä aktivoitumista ja uusia juttuja ja suunnitelmia, uudenlaista energiaa. Kaikenlaisia ideoita onkin putkahdellut päähän ja joitain ajatuksia ehdin jo kokeillakin, blogissa vilahtivat mm. kaksi videobloggausyritelmääni. Kolmannenkin klipin tein, keksin nimittäin kesken kävelylenkkini yrittää kertoa lukijoille Andy Weirin The Martian-kirjasta. Luomus jäi kuitenkin "leikkaamon lattialle", sillä kukaan tuskin haluaa katsella pomppivaa lenkkipolkua ja kuunnella huohotustani. Jatkan siis ideointia ja harjoittelua, katsotaan saanko aikaiseksi muuta kuin nolotusta...

• Videoviikonloppu: kurkistus Maltan kansalliskirjastoon
• Videoviikonloppu: Helsinki-Vantaan lentokentän uudessa kirjanvaihtopistessä

Syyskuun luetut

Syyskuun luettujen lista on hämäävän lyhyt, paljon jäi bloggaamatta - yritän parantaa tapani lokakuussa. Itselleni epätyypillisesti luin yllättävän paljon it-maailmaan sijoittuvaa tietokirjaillisuutta ja tasapainoksi sitten ahmittiin hattarankevyttä hömppää (The Selection-trilogia). Kuukauden kivoimpiin lukukokemuksiin kuuluivat uuden Denise Rudbergin dekkarituttavuuteni Yksi tappava syrjähyppy, Andy Weirin mainio The Martian ja vuosien odotuksen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaan, The Kizuna Coast. Tsekkaa itse jollet usko!

• Kyberturvallisuus / Jarno Limnéll, Klaus Majewski, Mirva Salminen
• Mischief / Fay Weldon
• Hello Ruby / Linda Liukas
• The Martian / Andy Weir
• The opposite of loneliness: essays and stories / Marina Keegan
• Tuomitut (Arianna de Bellis #4) / Vera Vala
• The Innovators: How a Group of Hackers, Geniuses and Geeks created the digital revolution / Walter Isaacson
• The Kizuna Coast (Rei Shimura #11) / Sujata Massey
• Yksi tappava syrjähyppy (Marianne Jidhoff #1) / Denise Rudberg
• Varo minua (Studio #3) / Pekka Hiltunen
• The Selection-trilogia / Kiera Cass

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaasteessa on alkamassa selvästi loppukiri, kolme lukupistettä pompsahti plakkariini. Jei!

Entäs ensi kuussa?

Lokakuussa on tämän kirjabloggaajan joulu eli Helsingin kirjamessut. Pian alan selailemaan katalogia ja tekemään tarkkaakin tarkempia luentosuunnitelmia vaikka lopulta luultavasti tulen kuluttamaan aikaa haahuillen ja kirjapöhinästä nauttien. Tekisi mieli kokeilla myös messuvbloggausta - kiinnostaisiko moinen ja millaisia videoita haluaisitte nähdä?

Olen lokakuussa myös mukana Naisten pankin kampanjassa tukemassa kehitysmaiden naisten toimeentuloa ja hyvinvointia.

Luetut, ei-blogatut

Kerry Fisher: Island Escape (Avon, 2015), 400s.

Kerry Fisherin Island Escape pomppasi puhelimeeni koska tunsin tarvitsevani annoksen chick-litiä. Kirja osoittautui melko mukavaksi luettavaksi, peukutan myös sitä että tämän chikkerin pääosissa ovat päälle nelikymppiset naiset, ihan mukavaa vaihtelua. Island Escapen pääosissa ovat ystävykset Octavia ja Roberta, jotka kitkuttelevat eteenpäin enemmän tai vähemmän epätyydyttävissä avioliitoissaan kunnes tietysti alkaa tapahtua. Tarina mukailee melko ennalta-arvattavasti peruschick-litin kaavaa mutta viihdytti.

Roope Lipasti: Linnan juhlat (Atena, 2015), 283s.

Olen yrittänyt kiltisti kirjoittaa aina jotain kotimaisista romaaneista, etenkin silloin kun olen niistä pitänyt mutta Linnan juhlien kohdalla kävi huono tuuri. Sain ison nipun varauksia kirjastosta samaan aikaan ja homma meni suorittamiseksi. Lukea ehdin, mutta blogata en. Päällimmäiseksi ajatukseksi kirjasta jäi se, että kuten aiemminkin pidän kovin Roope Lipastin lämpimästä huumorista ja pieni hupsuttelu tekee tänä synkkänä aikana vain hyvää.

Tess Gerritsen: Salametsästäjä (Otava, 2015), suomentanut Ilkka Rekiaro, 330s.

Salametsästäjä on Rizzoli & Isles -sarjan 11. kirja, mikä ei kylläkään tunnu hidastavan tämän kuolemansyyntutkijan ja rikosetsivän muodostaman parivaljakon vauhtia. Kirja oli tuttuun tapaan sujuvaa ja sanailu nokkelaa eivätkä Afrikkaan osin sijoittuvan tapauksen juonenkäänteetkään olleet kuluneimmasta päästä - viihdyin vallan mainiosti.

Kerry Greenwood: Murder in Montparnasse (Allen & Unwin, 2002), 300s.

Ensikosketukseni Greenwoodin Phryne Fisher -kirjoista kärsi jokseenkin samasta syystä kuin Linnan juhlatkin. Ensin ei mukamas ollut lukemista, sitten sitä oli yht'äkkiä liikaakin. Kiva kirja, kiinnostavat henkilöt ja toimiva rikosjuoni - tykkäsin ja haluan palata sarjan pariin myöhemmin ja paremmalla ajalla. Ja mielellään sarjan ensimmäisestä osasta alkaen, lainasin nimittäin epähuomiossa 12. kirjan mainion neiti Fisherin seikkailuista ja olin jokseenkin pihalla joistakin neidin yksityiselämään liittyvistä juonikuvioista. Milloinkohan opin lukemaan sarjat oikeassa järjestyksessä??!

Dustin Harbin: Diary Comics (Koyama Press, 2015), 236 s.

Dustin Harbinin Diary Comics -kirja sai alkunsa harjoituksesta jossa kirjailija päätti piirtää jokaisena vuoden päivänä sarjakuvaruudun ko. päivän tapahtumista. Kiinnostuin, koska olen toteuttanut samaisen harjoituksen valokuvien kautta. Lukiessani kävi ilmi etten ollutkaan yksin mietteideni kanssa, myös Dustin Harbin painiskeli samojen ongelmien kanssa - ihan tavallinen arki nimittäin ei ole erikoisen kiinnostavaa ja arjen tarkistelu - tapahtuipa se sarjakuvan tai kameran kautta - muuttaa arkea hiukan erilaiseksi. Vaikka Harbinin arki onkin värikkäämpää kuin omani, ei kirja tarjoa silti suuria kokemuksia vaan ennemminkin pieniä, tavallisia ja ehkä tärkeitäkin hetkiä yhden ihmisen elämästä. Mukava lukukokemus.

Kyberturvallisuus / Jarno Limnéll, Klaus Majewski, Mirva Salminen

Tietotekniikan maailma erilaisine ilmiöineen kiinnostaa minua ihan ammattimielessäkin, mm. kenties maailman kuuluisimman hakkerin tarina ja tietokirja kybermaailman kehityksestä ovat olleet sekä antoisia että opettavaisiakin lukukokemuksia. Samasta syystä valikoitui Docendon kokoelmista luettavaksi tietokirja kyberturvallisuudesta.

Kyberturvallisuus on niitä asioita, joihin kenties tulee kiinnittäneeksi huomiota kun vahinko on tapahtunut. Itse termikin tuntuu tavallisesta tallaajasta hieman pelottavalta ja hankalalta asialta ja epäilemättä juuri tästä syystä kirjailijatiimi Limnéll, Majewski ja Salminen ovatkin asialla. Kyberturvallisuu on teos, joka antaa perusymmärräryksen kybermaailmasta ja sen uhista ja mahdollisuuksista. Kirja on suunnattu erityisesti poliittisille päättäjille ja yritysjohtajille ja on siksi luonteeltaan yleistasoinen eikä mene teknisiin yksityiskohtiin.

Koska kyseessä on perusteos, kuvataan kirjassa kybermaailman käsitteitä hyvin selkeästi ja kansantajuisesti, ihan alusta alkaen. Tämä on hyvä asia myös siksi että vaikka kirjan kohderyhmäni ovatkin päättäjät, on aihe mielestäni sellainen josta on monen muunkin olisi hyvä tietää ainakin jonkin verran - turvallisuushan on yhteinen asia ja syntyy tekojemme tuloksena. Uskoisinkin kirjan tarjoavan hyvän viitekehyksen tämän kompleksisen kokonaisuuden ymmärtämiselle, etenkin kun mukana ei ole tekniikkaa.

Pidin kirjassa sen selkeyden ohella myös siitä, että se tuo esiin erään tärkeän näkökulman: kehitystyön tulee olla toiminta- eikä tekniikkalähtöistä. Liian usein törmätään siihen, että asioita tehdään uuden tekniikan takia, unohtaen toiminnalliset tarpeet. Samoin on tärkeää muistaa se, että kyber- turvallisuuteen liittyy uhkien ja riskien lisäksi myös mahdollisuuksia.

Ainoa pieni kritiikin kohta kirjassa lienee se, että kirjoittajien tausta ei käy kirjasta esille, juuri tällaisesta aiheesta kirjoitettaessa olisi tärkeää että lukija voisi arvioida lähteensä luotettavuutta myös kirjoittajien asiantuntemuksen perusteella. (Tässä tapauksessa toki epäilyt ovat aiheettomia, kirjoittajakaarti vaikuttaa hyvinkin asiansa tuntevalta mutta silti mielestäni pieni taustoitus vain lisäisi mielenkiintoa ja luottamusta kirjaa kohtaan.)

Docendo, 2014
Sivuja: 246
Saatu arvostelukappaleena.

Hello Ruby / Linda Liukas

Työskentelen IT-alalla eikä koodauskaan ole aivan vierasta ja siksi olen seurannut uteliaisuudella keskustelua jossa lapsilla halutaan opettaa koodaustaitoja. Ensimmäinen reaktioni oli negatiivinen - eikö lasten olisi parempi hankkia toisenlaisia taitoja ja olla vaikka ulkona leikkimässä, mutta aloin muistella ensimmäistä tietokonettani (Commodore 16, joka silloin oli mielestäni maailman hienoin juttu ja ensimmäistä haparoivaa ohjelmaani jonka tuolla koneella kirjoitin). Eihän se maailma siihen kaatunutkaan ja aikaa pihaleikeillekin jäi. Jossain vaiheessa ymmärsin myös nykypäivän natiaisten elävän aika erilaisessa maailmassa kuin minäkin joten kenties koodauksen opetuksellakin on oma paikkansa. Asiaan piti perehtyä lisää, siksipä lukulistalleni putkahti Linda Liukkaan kehuttu koodisatukirja, Hello Ruby!

Linda Liukkaan tie kirjailijaksi alkoi vuonna 2009 kun hän opetteli koodaamaan ja pienen punatukkaisen tytön, Rubyn, hahmo ilmestyi hänen mielikuvitukseensa. Projekti sai konkreettisen muotonsa helmikuussa 2014 jolloin Liukas aloitti Kickstarter-projektin jonka myötä Hello Ruby saivat muotonsa. Hello Rubyn syntyprosessi on varsin mielenkiintoinen, siitäkin löytyy lisää tietoa niille osoitteessa helloruby.com , samaisella saitilla on myös lisätehtäviä ja ladattavaa kivaa Rubyn maailmasta innostuneille pikkukoodareille.

Ja sitten itse kirjaan. Se koostuu sadusta, jossa pieni Ruby-niminen tyttö saa isältään tehtäväksi selvittää viiden piilotetun aarteen kätköpaikan ja tehtävä-osiosta, jossa on erilaisia oppimistehtäviä. Tehtävissä ei opetella varsinaisesti koodaamaan vaan enemmänkin käsittelemään erilaisia loogisia rakenteita, kuten toistoja tai ehto-lauseita. Tämä osio onkin mielestäni ehdottomasti kirjan hauskin (vaikkei sadussa toki mitään vikaa olekaan!) ja Liukkaan laatimat tehtävät vaikuttavat mielestäni toimivilta. Uskoisin että ne maittavat lapsille vähintäänkin yhtä hyvin kuin minullekin. Sympaattinen kokonaisuus, jolle toivoisin jatkoa.

Otava, 2015
Sivuja: 112
Alkuteos: Hello Ruby, Adventures in coding
Suomentanut Kirsikka Myllyrinne

Tuomitut (Arianna de Bellis #4) \ Vera Vala

Vera Valan Arianna de Bellis -sarjan kirjat ovat olleet useamman vuoden ajan kesäluettavaani mutta tällä kertaa lukeminen venähtikin vähän pidemmälle mutta nämä kirjat näemmä toimivat myös syksyisin - jännä juttu! Italia-fanina rakastan näissä kirjoissa etenkin nojatuolimatkailua, Vera Vala kun osaa kuvailla maisemia ja elämäntyyliä vallan mainiosti.

Tuomituissa Arianna ryhtyy pelastamaan uskonlahkoon liittynyttä sukulaistyttöään ja törmää samalla murhaajaan joka teloittaa katolisia pappeja. Jälkimmäistä tapausta tosin tutkii toinenkin de Bellis, nimittäin Ariannan veli Ares joka on jesuiitta. Ares onkin mukava lisä kirjoihin, ainakin Tuomittujen juonikuvioihin hän upposi luontevasti ja ikäänkuin tasapainotti Ariannan tällä hetkellä jokseenkin ongelmaista elämää. De Bellisin perhe on muutenkin varsin kiinnostava luomus, sen jäsenistö tuntuu olevan persoonallista ja kiehtovaa. Kenties jokin kirja sukeltaa syvemmälle perheen juuriin tai vaikkapa Ariannan vanhempien tarinaan?

Kuten aiemmissakin Valan kirjoissa, on Tuomituissakin paljon purtavaa. Ariannan menneisyydessä ja nykyisyydessä tapahtuu rikostutkimusten ohella paljon ja nähdäänpä kirjassa hetkittäin melkein da Vinci -koodimaisia piirteitäkin. En ole ihan varma kuinka paljon tästä suunnasta pidän, mutta kirjasarja on sen koukuttava että sen parissa on pakko jatkaa ihan vaikka vain uteliaisuudesta. Tässä kohdin onkin ihan pakko nostaa hattua Vera Valan taidolle luoda pahuksen koukuttavia cliffhangereita, tähänkin kirjaan on nimittäin tehty harmittava tehokas loppu. (Nyt pitäisi jaksaa elää jännityksessä kokonainen vuosi. Huoh.)

Gummerus, 2015
Sivuja: 457