Ikkunat auki Eurooppaan - jälkipuinti

Nappasin viime vuonna itselleni Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen Kirjavasta kammarista. Ajatuksena oli lukea mahdollisimman paljon eurooppalaista kirjallisuutta ja kierosti ajattelin haasteen kenties tukevan Kaunokirjallista maailmanvalloitustani. Lopputulos olikin mielestäni aika hyvä, monesta maassa tuli vierailtua. Lisäksi oli kiinnostavaa seurata tarkemmin sitä, miten tasaisesti eri Euroopan maat olisivat edustettuna lukemisissani. Iso-Britannian ja Ruotsin ylivaltaan uskoin jo ihan kättelyssä, enkä ollut väärässä. Brittikirjallisuutta kahlasin 33 kirjan verran ja ruotsalaista kirjallisuuttakin 8 kirjaa. Yllätyksekseni kuitenkin Ranska teki listallani tasapelin Ruotsin kanssa, mikä tuntuu minusta hurjalta sillä en tietääkseni ole ollut koskaan erityisen kiinnostunut maan kirjallisuudesta tai ainakin niin luulin ennen tämän haasteen pisteiden laskentaa. Ikä oppia kaikki - olenkin siis tietämättäni ranskalaisen kirjallisuuden suosija. Vive la France!

Laskujeni mukaan luin kirjallisuutta 28 eri Euroopan maasta, kirjoja kertyi yhteensä 94 kpl. Listalleni olen kelpuuttanut kirjoja niin kirjailijan syntyperän kuin kirjan tapahtumapaikankin mukaan.

Make yours @ BigHugeLabs.com

Parhaat eurooppalaiset löytöni:

• Harmaata valoa / Ruta Sepetys (Liettua)
• Uhrilahja / Åsa Larsson (Ruotsi)
• Kun kyyhkyset katosivat / Sofi Oksanen (Viro)
• Musta tulppaani / Alexandre Dumas  (Alankomaat)
• Bring up the bodies / Hilary Mantel (Iso-Britannia)
• The Expats / Chris Pavone (Luxemburg)
• Näkymätön silta / Julie Orringer  (Unkari)

Harmikseni varsinkin Itä-Eurooppa osoittautui vaikeaksi alueeksi, sieltä valloitin vain Ukrainan ja Venäjän. Samoin monet pienemmistä Euroopan maista kuten Andorra tai Montenegro osoittautuivat turhan haastaviksi. Portugali jäi vähän jopa harmittamaan sillä minulla oli sitä varten jo kirjakin mietittynä - en vain ehtinyt koskaan sinne saakka.

Kani nimeltä Jumala / Sarah Winman

Kani nimeltä Jumala on saanut paljon kehuja Blogistaniassa joten olin aika kirjanörttimäisesti innoissani saadessani sen hyppysiini. Ehkä ennakko-odotukseni olivat jo vähän turhankin korkealla tai sitten oli väärä hetki tälle kirjalle, mutten pystynyt täysin rakastumaan Kaniin nimeltä Jumala.

Kirjan juoni ei ole ihan perinteinen kaareltaan, se on oikeastaan yhden naisen elämäntarina. Pienen Eleanorin perhe on tavallaan aika tavallinen, sellainen johon kuuluu isä, äiti ja isoveli. Veli on Ellielle ankkuri, se joka tietää, muistaa ja ymmärtää, kantaa ne murheet, joita ei voi vanhemmille uskoa. Taustalla on myös aina lapsuudenystävä Jenny Penny, joka eräänlaisena kohtalotoverina on aikuisenkin Ellien ajatuksissa usein.

Kirja kuvaa kauniisti ja kiinnostavasti Ellien elämää ja kasvua, kirjailija asettaa tunnetuista tapahtumista merkkipaaluja lukijalle ja sitoo siten Ellien jollakin tapaa unenomaisenkin elämän tiukemmin kiinni meidän aikaamme ja maailmaamme. On Thatcheria, prinsessa Dianan kuolemaa, uutislähetyksiä joita emme voi unohtaa. Näin jälkeenpäin miettiessäni kirja on hämmentävä, sillä koin sen omalla tavallaan maagisena siitäkin huolimatta ettei varsinaisia yliluonnollisia elementtejä kirjassa juuri ole. Winmanin tapa kirjoittaa ja luoda tarina onkin todella kaunis ja luen häneltä mielelläni jatkossakin lisää. Kirjan tyylissä on myös jotain mikä tuo mieleeni Alice Hoffmanin tuotannon.

Kaikista kehuista huolimatta minä ja Kani emme kuitenkaan olleet ihan sydänystäviä, luulisin että vika on allekirjoittaneessa, joka luki kirjan väärällä hetkellä, väärässä mielentilassa, väsyneenä ja hoppuillen. Kirjaston Bestseller-hylly on ihana houkutus, mutta se asettaa myös paineita lukuahmatille, joka yrittää ahtaa liian paljon herkkuja yhteen ainoaan viikkoon...

"Mutta sinä iltana, veljen syliin käpertyneenä, hän näytti pieneltä ja haavoittuvalta; ja tarvitsevalta. Hän painoi rauhallisesti kasvonsa veljen kaulalle, sulki silmänsä ja antautui veljen hellään huomaan, kun tämä kantoi hänet sisälle. En mennyt heti perään. Annoin sen hetken jatkua keskeytyksettä. Annoin hänen haaveilla ja uskoa, että kaikki mikä oli minun oli myös hänen."

Tammi, 2012
Sivuja: 324
Alkuteos: When God was a rabbit

Naisena olemisen taito / Caitlin Moran

Caitlin Moranin kirjaa markkinoidaan feminismin raamattuna. Itse pongasin kirjan alkuvuoden Lontoon reissulla, se keikkuessa jokaisen kurkkaamani kirjakaupan suosituslistalla. Silloin jätin kirjan kauppaan mikä jäi pikkuisen harmittamaan, utelias lukutoukka kun olen. Onneksi vahinko tuli nyt korjattua, kiitos kirjastosta löytyneen suomennoksen.

Naisena olemisen taidossa Moran käy läpi omaa henkilöhistoriaansa ja sivuaa samalla erilaisia naiseuden mutkia ja mysteereitä. Moranin nuoruus ei ole siitä tavan omaisimmasta päästä, suurperheen esikoinen kasvaa köyhänä pullukkana, joka kehittää hurjan (ja kuvitteellisen) suhteen Chevy Chaseen, haluaa kiihkeästi tulla suudelluksia ja tutustuu muotiin vasta aikuisena.

Osittain Moranin kirja oli hämmentävää luettavaa, en tunnistanut kaikkia hänen kuvaamiaan omasta elämästäni ja jäin myös monesti miettimään mikä oli liioittelua ja huumoria, mikä ehkä totta. En tiennyt Caitlin Moranista etukäteen mitään, joten tuon mainitsemani rajan veto oli välillä vaikeaa. Kirjan suomalainen kansi tuntuu kuitenkin jollakin tavalla tavoittavan kirjan hengen vaikkei olekaan yhtä näyttävä kuin britti-versionsa, jossa komeilee Moran itse.

Usein feminismi kuvataan mediassa jotenkin tosikkomaisena ja tiukkapipoisena suhtautumisena, mutta Moranin kirja on rempseä, realistinen, nokkela ja paikoin hauskakin teos. Se on hyvä tapa viedä feminismin viestiä eteenpäin varsinkin nuoremmalle polvelle. Samalla Moran käy myös läpi median ilmiötä, omat mainintansa saavat niin käsittämätön Katie Price kuin Lady Gagakin. Tuntuu hurjalta että lehdistössä kehuttaisiin Pricea hyväksi naisen roolimalliksi, mutta ehkä olen vain tosikko. Pohjimmiltaan Moranin viesti on yksinkertainen: olkaa rohkeita ja rakastakaa itseänne. Olipa kyse tyylistä tai perheestä, tehkää omia valintojanne älkääkä antako ennakko-asenteiden määrätä. Se on aika hyvä viesti.

Caitlinin kuukautiset alkavat.Naisten sukupuolielinten läpileikkaus näyttää monimutkaiselta ja epäkäytännölliseltä - se on risteilevine tunneleineen vähän kuin hintava hamsterihäkki. En tosiaankaan ole varma, haluanko "mukaan" moiseen touhuun. Olin kai ajatellut olevani sisältä pelkkää lihaa, aina lantiosta kaulaan, ja että munuaiset oli sullottu jonnekin sekaan. Olin kuin makkara. Tiedä häntä. Anatomia ei ole vahvimpia puoliani. Mielilukemistani ovat 1800-luvun romanttiset romaanit, joissa tytöt pyörtyvät sateeseen, ja Spike Milliganin sotamuistelmat. Kummassakaan ei juuri puhuta menstruaatiosta. Tämä kaikki tuntuu hiukan... tarpeettomalta.

Schildts & Söderströms, 2012
Sivuja: 335
Alkuteos: How to be a woman

Grace under pressure: Going the distance as an Asperger's mum / Sophie Walker

Poimin tämän kirjan luettavakseni puhtaasti siitä syystä, että halusin tietää enemmän Aspergeria sairastavan ihmisen ja hänen perheensä arjesta. Olen itsekin tutustunut sairauteen ja halusin ehkä kirjan myötä hakea lisää ymmärrystä ja sitä sainkin tästä kirjasta. Oli myös helpottavaa huomata ettei kyseessä ollut kauhutarina tai nyyhkyjuttu vaan yllättävänkin aidon oloinen kuvaus perheen elämästä ruusuineen ja risuineen. Pidin siis kovasti siitä, ettei tarinaan oltu väenväkisin ympätty ylimääräistä dramaa kuten joskus tämän tyyppisissä kirjoissa on, arkisemmassa muodossaan lukijan on helpompi samaistua ja päästä perheen elämään kiinni. 

Sophie Walker alkoi tyttärensä Gracen kouluaikoina epäillä että jokin oli pielessä. Tyttönen käyttäytyi sosiaalisissa tilanteissa erikoisesti ja sai hurjia raivokohtauksia. Tutkimukset johtivat diagnoosiin: Aspergenin syndrooma. Kirja kuvaa ennenkaikkea Sophien yrityksiä saada tyttärelleen tarvittavaa apua ja samalla äidin omia tunteita arjessa erikoislapsen kanssa. Seinien alkaessa kaatua päälle hän löytää lopulta omaksi selviytymiskeinokseen juoksemisen ja kirja päättyykin Sophien juoksemaan Lontoon maratoniin.

Asperger on autismin alalaji, jonka oireisiin kuuluvat erilaiset vaikeukset viestinnässä ja sosiaalisessa kanssakäynnissä. He osaavat muita ihmisiä heikommin lukea sanatonta viestintää, kuten kehonkieltä tai äänenpainoja ja ymmärtää viestejä jotka eivät ole kirjaimellisesti tulkittavia. Tämän sulatteleminen vie jonkin aikaa kun yritän kuvitella millaista elämäni olisi jos en kykenisi tulkitsemaan sanatonta viestintää. Epäilemättä minut koettaisiin outona, ehkä jopa röyhkeänä ja joutuisin erilaisiin riitatilanteisiin edes ehkä ymmärtämättä syytä siihen. Näistä oireista kärsii myös Grace, joka päätyy kiusatuksi ja kokee olevansa yksinäinen ja outo - kuin toiselta planeetalta.

Tarinan mörkö on oikeastaan järjestelmä, sillä vaikka Walkerit luulevatkin saavansa Gracen diagnoosin jälkeen tyttärelleen apua, on todellisuus toinen. Tuki-ja neuvontapalveluita on niukasti ja vaikka Grace tarvitsisikin terapiaa ja opetusta viestintään, on sen saaminen todellisen taistelun takana. Voin hyvin kuvitella kuinka lamaannuttavalta perheen arkea pyörittävästä äidistä tuntuu kaiken muun ohella taistelu byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan.

Minulle Walkerin kirja olikin ennenkaikkea myötäelämiskirja, sillä joku Walkereissa kosketti. Tarina ei ole varmaankaan poikkeuksellinen, samanlaisia on ehkä montakin. Kirja ei ole tekstinsä puolesta unohtumaton tai koukuttava lukukokemus, mutta silti lämpenin sille ja sen ihmisille. Walkerin tavoite on hieno ja se tulee mielestäni lukijalle selväksi, hän haluaa jakaa tietoa Aspergereista ja muistuttaa ihmisiä siitä kärsivien avuntarpeesta.

Grace suosikkiasu pienenä oli Pienen merenneidon Ariel."She stands in front of our stripy Crate and Barrel sofa, on a jute rug, by a bookcase and shimmers and wiggles in her green sequinned dress, every action remembered and mimicked in perfect detail. Proudly, she brushes her flowing red wig back from her forehead and, at one point, continuesto sing as she picks strands of it off her tongue, to the sounds of muffled parental giggling behind the camera. She is gorgeous and bittersweet as she lilts: 'I wanna to be where the people are ... Wish I could be part of that world.'"

Piatkus, 2012
Sivuja: 261

Paikka vapaana / J.K. Rowling

Suhtauduin pelokkaan odottavasti J.K. Rowlingin uuteen kirjaan, en, muun maailman ohella, tiennyt mitä odottaa kirjailijalta, joka loi Harry Potterin. Pähkäilin aikani lukisinko kirjan vai en, kunnes kohtalo ratkaisu puolestani synttärilahjan muodossa.

Rowlingin teksti on tutun sujuvaa enkä oikein ymmärrä keskusteluissa noussutta möykkää teemojen shokeeraavuudesta ja synkkyydestä. Kirjahan on tyypitetty, mielestäni aivan oikein, tyypitetty mustaksi komediaksi eikä Rowling kai ole ennenkään kirjoittanut yltiöpositiivisista ja kepeistä teemoista - Harryhän oli poloinen orpopoika, jonka kasvattiperheen käytös lähenteli vähintäänkin lapsen heitteillejättöä ja sitten oli tietysti se yksi tyyppi, joka sitkeästi yritti poikaa tappaa. Ja rasismia ja muuta mukavaa. Lastenkirjaksi aika synkkää ja raskasta sanoisin, joten ihmettelen hiukan mitä Rowlingilta oikein odotettiin.

Kirja sijoittuu pieneen Pagfordin kylään, jota on pitkään hiertänyt lähikaupunki Yarvilin kasvu. Pagfordilaiset näkevät itsensä hieman parempana väkenä ja siksi kaupungistuneen Yarvilin päihdeklinikat ja sosiaalitapaukset saavat väen nyrpistämään neniään. Erityisesti piikkinä lihassa pagfordilaisilta huijattu Fieldsin-alue, jolla ei niin onnekkaat kansanosat ovat päässet soluttautumaan Pagfordin onnelaan. Kylän tasapaino rikkuu kun kaupunkivaltuutettu Barry kuolee ja kilpailu vapaasta valtuustopaikasta alkaa.

Kirjassa on melkoisesti henkilöitä ja osoittautui työlääksi yrittää muistaa kuka kukin on. Tietyt ydinperheet toki jäivät mieleeni elävinä mutta muut jäivät pakostakin taka-alalle. Kirjan runsaus tuntuikin olevan sen vahvuus ja heikkous, toisaalta se muistutti ilahduttavalla moniäänisyydellään elämää toisaalta taas tällainen pätkissä lukija oli välillä vaikeuksissa yrittäessään muistaa kuka olikaan kenen vaimo/poika/naapuri/kummin kaima... Paikka vapaana taitaakin olla niitä kirjoja, jotka olisivat ehkä kuitenkin hyötyneet karsimisesta, sillä teos on todella runsas ja varsinkin henkilöiden määrä saattaa lannistaa lukijansa. Kenties kirjailija on halunnut antaa äänen koko kylälle, mutta toteutus on kuitenkin lukijan kannalta jäänyt hivenen raskaaksi lukea.

Kirjan kansi on herättänyt keskustelua, joten heitänpä lusikkani soppaan minäkin, sillä muiden kommentoijien tavoin en oikein ymmärrä kannen ideaa, joka antaa mielestäni ihan turhan iloisen ja nostalgisen viban.

Parhaimmillaan Rowling on kirjoittaessaan kirjan nuorista, joiden parista löysin myös omat suosikkihenkilöni, perheen pieksejä isän alistamana kasvaneen Andrew'n joka rakastuu ja sisuuntuu ja narkkariäidin kaltoin kohdellun tyttären Krystalin, joka on joutunut kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Kirjailija sivaltaa keskiluokkaista kaksinaismoralismia ja nimbyilyä ja onkin selvää kenen puolella Rowling on tarinassaan on. Kokonaisuutena kirja ei yllä kiehtovuudessa pottereiden tasolle mutta on silti ihan kelpo romaani. Luen siis jatkossakin mielelläni Rowlingia.

"Krystal ajatteli Mr Fairbrotheria, joka oli aina sanonut häntä Krysiksi. Kukaan muu ei käyttänyt sitä nimeä. Krystal oli pitänyt nimestä. Mr Fairbrother oli ollut kiva. Krystalia itketti.
Fats mietti, kuinka hän voisi muokata tästä hauskan jutun Andrew'lle, tarinan pössyttelystä ja Krystalin panemisesta ja vainoharhasta, että heitä katseltiin, ja siitä kuinka he olivat melkein kompastuneet Barry Fairbrotherin hautaan. Mutta se ei tuntunut hauskalta, ei vielä."

Otava, 2012
Sivuja: 543
Alkuteos: The casual vacancy

Taras Bulba / Nikolai Gogol

Tuulessa soiden nyt kuuluu laulu kasakoiden. Säihkyvin kavioin he ratsastaa, sankareiden joukko kotiin palaa! Taras Bulba oli ihkaensimmäinen muttei ehkä viimeinen Gogolini. Nappasin kirjan kirjastosta oikeastaan siitä mitään tietämättä, nimi Taras Bulba vain kuulosti niin mielenkiintoiselta ja eksoottiselta. Voitaneen sanoa että olen huitelevainen lukija... Kasakkatarina kuitenkin pääsi yllättämään mielenkiintoisuudellaan ja oudolla, vähän humoristisen haikealla ja väkivaltaisella tunnelmallaan.

Taras Bulba on tarina vanhevasta ukrainalaisesta kasakasta, jonka nyt jo aikuistuneet pojat palaavat vuosien jälkeen koulusta kotiin. Poikien näkeminen nostattaa innon Bulbassa, hän haluaa siirtää vanhat, tutut taistelutaidot poikiinsa joten sotimaanhan sitä on lähdettävä. Äidin kyyneleistä huolimatta kolmikko ratsastaa tiehensä ja eipä aikaakaan kun jonkinmoinen sota on jo saatu syttymään.

Taras Bulba oli minulle pienoinen yllätys ja jopa vähän outokin lukukokemus, sillä en oikeastaan odottanut pitäväni tästä kirjasta. Kirjan maailma on ankara ja harmaa, elämä ei montaa ruusua kylvä Bulban perheen tielle. Aiheet ovat nekin rankkoja, kuolemasta antisemitismiin eikä naisen osakaan kovin herkullliselta vaikuta. Ja silti kirjassa on jotain lämmintäkin, ylpeääkin ja löydän minä täältä huumorinpilkkujakin jos ihan oikein luen.

Taras Bulba tuntuu melkein kuin vanhan sotaratsun joutsenlaululta. Vielä kerran on päästävä kylvämään tuhoa ja verta, kuolla ei voi rauhassa omassa kammarissa. Vielä kerran voi, yhdessä omien poikien kanssa, ratsastaa ja tuntea olevansa elossa. Vaikka Taras Bulba onkin vanha tervahousuinen jäärä, riitapukari ja röyhkimys, säälimätön julmurikin, mutta samaan aikaan hän on myös rohkea mies, joka taistelee sen puolesta mihin uskoo. Kuolema ei pelota, joskushan viikatemieskin on joka tapauksessa kohdattava. Jotain ihaitavan suoraselkäistäkin Bulbassa siis on, kaikista paheistaan huolimatta.

Gogol kuvailee myös kauniisti aroa ja Ukrainan maisemia, näissä kohdin tuntuu selvästi kirjailijan rakkaus omaan kansaan ja kotimaahan. Aro on tärkeä paikka Bulballe ja hänen pojilleen. Loppusanoissa kerrotaankin kirjailijan esi-isän olleen 1600-luvulla zaporogieversti vapaiden kasakoiden armeijassa - aivan kuin Taras Bulbakin.

"Ilma oli täynnä tuhansia erilaisia lintujen vihellyksiä. Taivaalla lekotteli liikkumattomana kokonainen pilvi haukkoja siivet levällään katse kohdistettuna liikkumatta heinikkoon. Laidemmalla lentäneen villihanhiparven huuto kajahti ties miltä kaukaiselta järveltä. Heinikosta nousi tasaisin siivenlyönnein töyhtöhyyppä ja kylpi nautinnollisesti ilman sinisissä aalloissa. Sinne se hävisi korkeuksiin ja häämötti vain mustana pisteenä. Nyt se käänsi siipiään ja välähti auringon edessä. Piru sinut periköön, aro, että oletkin kaunis!" 

Basam Books, 2010
Sivuja: 116
Alkuteos: Taras Bulba
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Ukraina

Arkkienkeli / Robert Harris

Olen aika innoissani tästä kirjasta. Nappasin sen hyppysiini suurimmaksi osaksi tarinan sijaintipaikan, Venäjän takia (vuoden lukuhaasteiden takaraja lähestyy uhkaavasti...) Harrisin tuorein uutuus oli ollut pienimuotoinen pettymys minulle ja kun kirjan kansikaan ei houkutellut, olin jo aikeissa kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoon. Onneksi kuitenkin päätin ottaa tarinaan edes vähän tuntumaa sillä Arkkienkeli sattuikin olemaan jännäri joka koukutti lähes ensimmäiseltä sivultaan lähtien!

Arkkienkelin keskushenkilönä on Venäjän historiaan erikoistunut brittiprofessori "Fluke" Kelso. Kelso on epätodennäköinen sankari, hän on keski-ikäinen, vähän mahaakin kasvattanut mies, joka suurimmaksi osaksi tuntuu elävän työlleen ja tutkimukselleen. Ex-vaimoja on jo kolmin kappalein ja vaikka lapset silloin tällöin vilahtavatkin Kelson mietteissä, vie Stalin silti voiton. Kelso on Moskovassa symposiumissa kun häntä lähestyy vanhus, Papu Rapava, joka kertoo olleensa paikalla Stalinin kuollessa. Rapava kertoo hänen avustaneensa Stalinin hallussa olleen päiväkirjan varastamisessa ja kätkemisessä. Stalinin kadoneen päiväkirjan löytäminen alkaa kiinnostaa Kelsoa, valitettavasti se tuntuu kiinnostavan myös muitakin...

Minulle Arkkienkeli oli hyvin toimiva paketti toimintaa ja jännitystä. Pidin Kelsosta kaikkine vikoineen ja kirjan kalsean kylmästä tunnelmasta. Jostain syystä koin kirjan aika visuaalisesti, näin silmieni edessä maisemat, henkilöt, kohtauksia kirjasta... Tarinan rakenne poikkesi mielestäni mukavasti totutusta, sillä tämän kertomuksen suurin pahis onkin Stalin. Kirjaa nimittäin rytmittävät lyhyemmät kappaleet jotka koostuvat Kelson pitämästä Stalin-luennosta. Luennossaan hän käsittelee mm. Stalinin suhtautumista sukulaisiinsa, naisiin yleensä - käy ilmi tämän miehen läheisyydessä oli varsin vaarallista olla. En ole juuri yhtään perehtynyt Staliniin, jostain syystä neuvostoajat tuntuvat minusta niin harmaita, kylmiltä ja tylsiltä. Toki tiesin sen, että Stalin aikanaan osoittautui tuhoisammaksi johtajaksi kuin vaikkapa Hitler, mutta jos Arkkienkelin teksti paikkaansa pitää, olen aika järkyttynyt tuhojen määrästä. Ehkä kirjan tunnelma onkin niin hyytävä juuri siksi, koska osa tarinasta on totta.

Arkkienkelin hiukan erikoisemmaksi jännäriksi tekee se, että tällä kertaa oikeastaan kirjan "pahis" onkin Stalin, vielä haudankin takaa. Neuvostojohtaja on kaikesta huolimatta vahvasti läsnä kirjassa, jossa oikeastaan puolin jos toisinkin ollaan samaa mieltä "Stalinin käden kosketuksesta".

(Katkelma Kelson luennosta.)"Voimme myös nähdä Stalinin allekirjoittamat tappolistat. Ja meillä on hänen päivyrinsä. Tiedämme siis, että joulukuun kahdeksantena päivänä vuonna 1938 Stalin allekirjoitti kolmekymmentä tappolistaa, joissa olisi viisituhatta nimeä, monet hänen niinsanottuja ystäviään. Ja tiedämme myös, kiitos päivyrin, että hän meni samana iltana Kremlin elokuvateatteriin katsomaan filmiä, joka ei tällä kertaa ollut Tarzan vaan komedia nimeltä Iloiset pojat. "

Otava, 2012 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2000)
Sivuja: 381
Alkuteos: Arcangel
Ikkunat auki Eurooppaan: Venäjä

Syystanssiaiset / P.D. James

P.D. Jamesin Syystanssiaiset oli jäädä minulta lukematta ennen kuin huomasin Helmetin hakusanoissa sanat Elizabet ja Fitzwilliam Darcy - kyseessä olikin siis jonkinlainen rikostarina Austenin hengessä, tuikkivasilmäisen Elizabethin ja hänen jylhän Darcynsä kera. Ihanaa! Kirja lähti varaukseen ja saapui juuri sopivasti Tukholman reissuani varten, mieluisampaa matkalukemista saa hakea.

Kirjan tapahtumien alkaessa on kulunut kuusi vuotta Ylpeyden ja Ennakkoluulon tapahtumista. Kirjan nuoret parit, Darcyt, Bingleyt ja Wickhamit, ovat vakiintuneet, kukin omalla tavallaan. Elizabethin ja Darcyn koti, tuo Pemberleyn komea kartano, on harmoninen ja onnellinen paikka jossa valmistellaan vuotuisia syystanssiaisia, kun iltahämärissä paikalle saapuu kieseillä hysteerinen Lydia. Lydia kertoo miehensä, kieron herra Wickhamin ja kapteeni Dennyn riitaantuneen ja juosseen Pemberleyn metsiin. Laukauksiakin oli kuultu... Kun Darcy miehineen lähtee asiaa tutkimaan, he löytävät metsästä kuolleen kapteeni Dennyn ja verisen Wickhamin, joka tokaisee: "Hän oli ainoa ystäväni. Olen tappanut hänet."

Näistä tapahtumista lähtee liikkeelle dekkarikuningatar P.D. Jamesin fanfiction, jossa siis selvitellään kapteeni Dennyn murhaa. Jamesin teksti tuntuu melko uskolliselta Austenille ja tuttuja henkilöitä käsitellään ilokseni lempeästi ja lämmöllä. Varsinainen rikosjuttu jää kuitenkin oikeastaan henkilöhahmojen ja heidän elämänsä varjoon mutta tässä kirjassa se ei oikeastaan häiritse, sillä Elizabethistä ja Darcystä minä juuri haluankin lukea! Paras osa Syystanssiaisia on minusta ehdottomasti Austenin henki ja vanhojen tuttujen hahmojen pariin pääseminen. Kirja keskittyy, kenties murhamysteerin luonteensa takia, Darcyyn ja Elizabet onkin tässä kirjassa varsin vaisu, ehkä kartanon rouvan elämä on vaatinut veronsa?

Sävyiltään kirja on Ylpeyttä ja ennakkoluuloa synkempi, mikä toki on ymmärrettävää - onhan kyse kuitenkin murhasta. Ratkaisu tuntuu sopivan myös aikakauden henkeen, ainakin itse hämmästyisin jos Pemberleyn elegantin illanvieton kesken päätyisinkin lukemaan verisistä haavoista, murhaajan raivosta ja muista kauheuksista. Siksi oikeastaan pidänkin enemmän suomennoksen nimestä, joka ohjaa lukijaa alkuperäistä nimeä Death comes to Pemberley paremmin oikeaan tunnelmaan. Hieman taitaa P.D. James kuitenkin virnistää lukijoilleen laittaessaan seurueen herrat pohtimaan mikä oikein on naiselle soveliasta tekemistä, selviääpä keskustelussa että naisilla olisi nykyisin ihan sielutkin...

Kirja oli mukava, vaikkei kuitenkaan tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Varsinaista moitittavaa en kirjasta löydä, ainoastaan loppuratkaisun kertaaminen hiukan latisti iloisia lukutunnelmia. En ole lukenut muita P.D. Jamesin kirjoja vaikka Adam Dalgliesh onkin minulle televisiosta tuttu, joten en siis tiedää millainen Syystanssiaiset on kirjailijan muihin teoksiin verrattuna. Huolimatta dekkarin pehmoisesta hengestä, heräsi uteliaisuuteni kuitenkin ja luulenpa että saatan hyvinkin tutustua Jamesin muuhunkin kirjalliseen tuotantoon. Antakaapa hyviä vinkkejä, mistä kannattaisi aloittaa?

"Kynttilänvalo valaisi kaksia haltioituneita kasvoja ja niiden iloisia ilmeitä, kun ongelma saatiin ratkaistua ja Georgiana asettui soittamaan, ja heitä katsellessaan Elizabeth aavisti, ettei kyse ollut vain ruumiillisen läheisyyden ohikiitävästä viehätyksestä eikä myöskään jaetusta rakkaudesta musiikkiin. He olivat varmasti rakastuneita, tai ehkä juuri rakastumaisillaan, ja elivät tuota molemminpuolisen oivaltamisen, odotuksenja toivon lumoavaa aikaa."

Otava, 2012
Sivuja: 348
Alkuteos: Death comes to Pemberley
Kirjasta lisää: Kirjasfääri, Amman lukuhetki, Lumiomena, Booking it some more

Apteekkari Melchior ja Rataskaivokadun kummitus / Indrek Hargla

Innostuin alkuvuodesta kovasti Indrek Harglan kirjoittamasta Apteekkari Melchior -sarjasta. Sarjan tapahtumat sijoittuvat keskiaikaiseen Tallinnaan ja ratkottavana on keskiaikainen mysteeri jos toinenkin, ihan minun tyyppiseni kirja siis!

Tällä kertaa apteekkari Melchior Wakenstede ratkoo Rataskaivokadun kummituksen arvoitusta. Aaveen on nähnyt kolme henkilöä ja heistä jokainen on pian sen jälkeen löytynyt surmattuna. Aave tuntuu liittyvän pahamaineiseen Unterrainerin taloon, mutta miksi menneisyys vainoaa nyt eläviä? Melchior alkaa selvittämään niin Unterrainerin tragedian taustaa kuin sitä, mitä aaveen nähneille oikeasti tapahtui.

Himo on makeaa ja synti vieläkin makempaa.

Kirja on saanut innoituksensa vuodelta 1419 peräisin olevasta merkinnästä Tallinnan kaupungin kirjassa, jossa mainitaan muuan Gils de Wredten kuolleen, Wredten kerrotaan "maalanneen seiniä pyhässä hengessä" mutta merkinnän perässä oli myös outo lause, joka voitaisiin kääntää esimerkiksi näin: "joka näki kummituksen".

Viihdyin vallan mainiostoi Harglan luomassa keskiaikaisessa maailmassa, joka on rikas ja mielenkiintoinen. On mukavaa kuvitella seuraavansa apteekkikeksejä napostelevia dominikaanimunkkeja kaavuissaan, rohtojen keittämistä, kiltoja ja ritareita. Kirjan taustalla onkin varmasti aimo annos tutkimustyötä niin keskiaikaisesta Tallinnasta kuin elämästä ja tavoista yleensäkin. Tietoa ja termejä on paljon, luulenkin että kirja hyötyisi vaikkapa omasta sanastostaan, sillä en usko normaalin dekkarinlukijan tietävän ainakaan ruumiin ryvettämisen, flagellanttien, dielen tai dörnsen merkitystä.

Ehkä varsinainen rikostapaus tällä kertaa jäikin lukukokemuksessani keskiaikaisen miljöön varjoon, sillä mielestäni Melchiorin edellinen tapaus oli kokonaisuutena toimivampi. Rataskaivokadun kummituksen taustat kun ovat melko mutkikkaat ja pienissä pätkissä väsyneenä kirjaa lukenut bloggari joutui välillä palaamaan kirjassa taaksepäin palauttaakseen mieleensä henkilöitä ja juonenpätkiä. Kokonaisuus oli kuitenkin viihdyttävä ja erityisen paljon jäi mieltäni vaivaamaan Wakenstedejen kirous, joka Melchiorinkin mieltä kovasti kirjassa painoi.

"Päivä alkoi niin, että aamulla Melchior seisoi apteekkinsa kynnyksellä, tervehti ystävällisesti ohikulkijoita ja kutsui heitä apteekkiin panemaan suun makeaksi tai maistamaan kulauksen apteekkisnapsia, kuten hän oli kutsunut suurimman osan elämästään ja kuten hän toivottavasti kutsuisi myös jäljellä olevien elinpäiviensä aikana - jos Jumala suo. Hän oli neljäkymmentä vuotta vanha ja uskoi olevansa Tallinnalle yhtä tarpeellinen kuin Tallinna hänelle."

Moreeni, 2012
Sivuja: 326
Alkuteos: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus
Saatu arvostelukappaleena

Kapteeni Grantin lapset / Jules Verne

Jules Vernen Kapteeni Grant -sarja on yksi mieheni lapsuuden suosikkikirjoista ja erään pitkän lapsuuden kirjamuistoista käydyn keskustelun jälkeen, päätin että haluan lukea kirjat jota rakkaani rakastaa. Löysin Elisa Kirjasta ilmaisen suomenkielisen versionkin luettavakseni ja lueskelin kirjaa hitaasti, pieni palanen kerrallaan. Näin sieluni silmin nuoremman version miehestäni ahmimassa näitä kertomuksia silmät loistaen, sillä kirjan luettuani osaan hyvin kuvitella kuinka innostunut hän onkaan ollut tästä kirjasta poikasena. Kokemuksena Kapteeni Grantin lasten lukeminen olikin tästä syystä oikein ihanaa, tuntui siltä kuin olisin saanut hetken kurkistaa rakkaan ihmisen menneisyyteen. (Anteeksi siirappisuus, tänään on vain tälläinen päivä.)

Tarina alkaa kun lordi Glenarvanin jahdin kannelle vedetään komea vasarahai. Pedon vatsasta löytyy pullo, joka sisältää viestin. Viesti on osoittain tuhoutunut, mutta luettavan sisällön perusteella lordi päättelee hätäviestin olevan kapteeni Grantilta jonka alus lienee haaksirikkoutunut 37. leveysasteella. Viranomaisten kieltäydyttyä pelastustoimista, vetoavat kapteenin lapset, Robert ja Mary, lordiin niin että hän päättää puolisoineen lähteä itse etsimään hädänalaisia. Lordi seurueineen matkustaa kohti Etelä-Amerikkaa jossa monet vaarat odottavat retkikuntaa.

On helppoa ymmärtää miksi kirja vetoaa lapsiin, erityisesti nuoriin poikiin, sillä Verne kuljettaa lukijaansa taitavasti uusista maisemista ja seikkailuista toisiin. Retkikunta kulkee halki Chilen ja Argentiinan Andit ylittäen, kohdaten tulvia, maanjäristyksiä, kuivuutta ja susilauman hyökkäyksiä - toimintaa riittää siinä määrin että tälläinen vanhempi lukija ehtiikin jo loppua kohden hiukan turtua Vernen jatkuvaan tulitukseen. Sen sijaan arvaan että mieheni aikoinaan otti jokaisen seikkailun innolla vastaan - dialogista ja psykologisten suhteiden kehityksestä viis. Vernen tapa kuvailla seikkailijoiden ympärillä välittyviä näkymiä on kuitenkin viehättävä kaikessa runsaudessaan, hän kirjoittaa hyvinkin yksityiskohtaisesti eri alueiden kasveista ja eläimistä sekä eri luonnonilmiöstä. Kuvittelisinkin kirjan olevan viihdyttävän lisäksi myös salakavalan sivistävä - kiero, kiero Verne!

"Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, - ne eivät syty."

Kirjan henkilöhahmot ovat mukavan selkeitä, lordin itsensä ollessa luonnollisestikin tarinan johtaja ja sankari. Ranskalainen maantieteilijä, Jacques Paganel, taas on selvästi kirjan hauskuuttaja ja eräänlainen hajamielisen professorin esikuva. Minun harmikseni naisroolit jäivät tarinassa valitettavan pienelle osalle, vaikka Mary Grant ja lady Helena toki kuuluvatkin retkueeseen, saavat he varsin epäkiitollisesti jäädä laivaan miesten lähtiessä seikkailemaan maihin. Esimerkiksi lady Helena, suuren tutkimusretkeilijän seikkaileva tytär, vaikutti melkoisen kiintoisalta tuttavuudelta ja olisin suonut hänelle enemmänkin palstatilaa.

"Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden kaltainen hirviö ja syöksi savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa; hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut tähti varjoihin."

Gutenberg projekti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuosina 1867-1868
Sivuja: 168
Alkuteos: Les Enfants du capitaine Grant
Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina

Stonehengen perintö / Sam Christer

Tartuin Stonehengen perintöön vastoin parempaa tietoani, kirja oli selvästi da Vinci koodi -tyyppinen actionpläjäys, mutta Stonehenge paikkana kiinnostaa minua kovasti ja haluaisin siellä joskus käydäkin. Joskus tämän tyyppiset kirjat sisältävät myös mukavasti taustatietoa ja sen varaan laitoinkin toivoni. Ja kun kirjan kannessa mainostettiin "fiksua, tyylikästä ja vaikuttavaa" kirjaa, taivuin.

Kirjan perusasetelma on monista muista saman tyyppisistä kirjoista tuttu: on isä, joka tarinan alussa tekee itsemurhan ja jättää  jäähyväisiksi pojalleen Gideonille salaperäisen viestin. Miesten välit ovat äidin kuoleman muuttuneet etäisiksi johtuen isän alkaneesta kiinnostuksesta mystiseen kulttiin joka palvoo Stonehengen kiviä.  Gideon törmää pian kultin edustajiin heidän yrittäessään estää muinaisia salaisuuksia tulemasta julki. Kaavahan on siis melko samanlainen kuin da Vinci -koodissa ja esimerkiksi Libri di Lucan arvoituksessa. Ymmärrän että asetelma on dramaattinen ja tarjoaa monia mahdollisuuksia kirjailijalle, mutta alan silti kyllästyä sen ahkeraan kierrätykseen. Jos ensi kerralla keksittäisiin jotain vähän erilaista?

Sam Christerillä on perussujuva kirjoitustyyli, mutta varsinkin alussa törmäsin outoihin kielikuviin, jotka töksäyttivät lukukokemustani. Christer mm. kuvailee naispoliisi Meganin pukeutumista sanoin "tyyli käs asu - ruskea trikoopaita ja mustat leveälahkeiset housut." En tiedä miksi, mutta jotenkin minulle ei välity sanoista ruskea trikoopaita ensimmäiseksi se tyylikkyys.

Tarinan keskushenkilöinä olivat arkeologi Gideon, naispoliisi Megan ja uhriksi aiottu Caitlyn, joka osoittautui minun suosikkihenkilökseni sitkeytensä ja suorasukaisuutensa takia. Vähän kliseitä on toki luvassa Caitlyninkin kohdalla, hän kun on -tietysti- Yhdysvaltain varapresidentin tytär. Kylläpä kaapuveijarit onnistuivatkin hyvin uhrinsa valitsemaan...

Kirjana Stonehengen perintö ei tarjonnut mitään uutta, mutta harmikseni kirjassa ei pahemmin perehdytty Stonehengen taustoihin vaan päristeltiin menemään kaapujengin ja uhrimenojen hengessä. Varsinkin loppua kohden vauhti kiihtyi hurjaksi ja Norkku kyllästyi lopullisesti mäiskinnän määrään. Anteeksi, mutta ei napannut.

"Mestari hymyilee lähtiessään. Huomenna hän palaa aloittamaan pyhiinvaelluksensa. Hän polvistuu jumalten edessä ja ottaa vastaan heidän henkensä. Hänestä tulee heidän astiansa, portti josta he kulkevat muinaiseen temppeliinsä halki mustan maan."

Bazar, 2012
Sivuja: 412
Alkuteos: The Stonehenge legacy

Poikani ääni / Chris Cleave

Poikani ääni oli ensimmäinen Cleaveni, se tarttui mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä, vähän niinkuin alennusmyynnissä ostoskorista löytyy paljon sellaistakin mitä en edes aiemmin tiennytkään tarvitsevani. Olin nimittäin tullut vain noutamaan nopeasti varaukseni, mutta sitten piti ihan pikkuisen vain kurkistaa Bestsellereitä ja... Ja yht'äkkiä huomasin ajattelevani kotona odottavan ison kirjakasan sijaan: "Hmm... Pitäisikin kokeilla tätä Cleavea..." Näin siinä vain joskus käy.

Poikani ääni on surullinen ja vähän ahdistavakin kertomus terrorismistä, tai oikeammin siitä mitä terroriteon jälkeen tapahtuu. Tarinan keskiössä on nimettömäksi jäävä työväenluokan nainen, joka eräänä kohtalokkaana päivänä menettää miehensä ja poikansa jalkapallo-ottelun aikana räjähtävän pommin takia. Kirja koostuu naisen kirjeistä Osama bin Ladenille, kirjeissä hän kuvaa elämäänsä iskuja ennen ja niiden jälkeen.

Kirjan luettuani tunteeni olivat sekavat. Jokin kirjassa oli koukuttanut, sillä luin sen yhdessä iltapäivässä. (Nopealukuinenkin se siis oli!) Kirjan perusasetelma oli mielenkiintoinen ja siinä oli jotakin kiinnostavaa ja koskettavaa, erityisesti pidin päähenkilön surun koruttomuudesta ja arkisuudesta.

"Tyhmältähän tämä kuulostaa Osama, mutta olen joskus hyvilläni, että sinun väkesi räjäytti heidät molemmat yhdessä. Jos poikani olisi selvinnyt, hän olisi ikävöinyt isäänsä. Hän olisi ollut kauhean suruissaan. En kestäisi sitä että poikani olisi surullinen, niin että jos jonkun on nyt surtava, kai se voin olla minä."

Valitettavasti kirjassa oli paljon sellaistakin mikä häiritsi minua, esimerkiksi jo kirjan perusidea, perheensä menettäneen äidin kirjeet Osamalle tuntui oudolta. Kirjeiden sävy oli tuttavallinen, melkeinpä lämmin, enkä oikein pysty uskomaan siihen että lapsensa menettänyt äiti edes pystyisi muutamia kuukausia tragedian jälkeen kirjoittamaan elämänsä yksityisistä ja aroista asioista juuri sille miehelle joka on suureen suruun syyllinen. Toki myöhemmin Cleave tarjoaa lukijalleen ehkä lieventäviä asianhaaroja, mutta varsinkin kirjan alkupuolella asetelma tuntui hämmentävältä.

Sain siis ensimmäisen Cleaveni sekavin tuntein päätökseen, ainakaan tämä kirja ei ollut ihan minun juttuni. Kirjailijan teksti ja ideat olivat kuitenkin siinä määrin kiinnostavia, että voin hyvinkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden kun oikea teos oikealla hetkellä löytyy kirjastosta.

"Osama, minä olen Lontoo, olen koko maailma. Sen kun murhaat minut pommeilla, yksinäinen piruparka, minä rakennan itseni uudestaan, olen entistä vahvempi. Minä tyhmä kun en ymmärrä, olen itseni raunioille rakennettu nainen."

Gummerus, 2012
Sivuja: 338
Alkuteos: Incendiary
Kirjasta lisää: Kirjava kammari, Kirjojen keskellä, Oota mä luen eka tän loppuun, Lumiomena, Kirjakirppu

Kun miljardi kiinalaista hyppää / Jonathan Watts

Olen kovin kiinnostunut Kiinasta. Se on ollut lapsuuteni kiehtova haavemaa ja sittemmin elämä on kuljettanut minua siten, että olen päässyt myös oikeasti tutustumaan Kiinaan ja ihmisten arkeen siellä. Sanottakoon, että ensimmäisellä matkallani haaveet ja todellisuus törmäsivät toisiinsa kovaa. Tästäkin huolimatta tuo maa jaksaa aina vain kiinnostaa minua ja se näkyy ehkä täällä blogin puolellakin. Kun miljardi kiinalaista hyppää tuli siis valikoitua kirjastokoriini ihan puhtaasti aiheensa ja mielenkiintoisen otsikon takia.

Kirjan lukeminen sujui hitaasti, ei toki Wattsin tekstin takia vaan siksi että huomasin aina silloin tällöin harmistuvani tai suorastaan tuskastuvani. En kirjaan tai sen kirjoittajaan vaan Kiinaan. Sillä kyllä vaan, juuri tuollaista Kiinassa on. Upeat luonnonkauniit paikat uhrataan tehokkuuden ja teollistumisen alttarilla, vanhalla ja historiallisellakaan ei juuri ole arvoa ja markkinavoimat jylläävät kommunismin kehdossa. Se on outoa, se on totta ja se on kiinalaista arkea. Ja siksi minua suututtaa ja huolestuttaa.

Watts koluaa kirjassaan Kiinaa joka ilmansuunnasta. Kirjan pääpaino on kulutusyhteiskunnan ja luonnon tuhojen tarkistelu, mutta samalla sivutaan mm. koulutuksellisiakin asioita. Hetkittäin lukiessa tulee vähän epätodellinenkin olo, sillä Wattsin maalaamat kuvat tuntuvat kohtauksilta tieteiselokuvista, tai mitäpä sanotte vaikkapa kaupungista joka on täynnä tietokonejätettä. Tai kiistoista, jotka Kiinan säänohjausjärjestelmä pikkukylien välillä kun joku sateelle ahneempi menee ryöstämään vähäiset pilvet itselleen. Joskus lukiessani suorastaan toivoinkin että kyseessä olisi pelkästään fiktio - Kiinassa on mm. suoranaisia syöpäkyliä. Lukiessa myös suututti, sillä ongelma ei ole yksin Kiinan, suuri osa jätteestä on ihan länsimaista alkuperää. Kulutus kyllä on ahdistanut minua jo aiemminkin ja kirjaa lukiessa ahdistus ja samalla päättäväisyys kasvoi. Tästä tämä bloggaaja pyrkii entistä enemmän käyttämään vanhat kamppeensa loppuun ennen uusien ostamista!

Wattsin teksti oli sujuvaa ja uskottavaa ja jälleen kerran taustatyötä on tehty kovasti. Kirjan teemat ovat tärkeitä ja raskaita, onneksi Watts hetkittäin keventää tunnelmaa myös kiinalaisilla absurdeilla jutuilla, kuten vaikkapa kertomalla pandojen seksielämästä. Kokonaisuutena kirja oli mielenkiintoinen ja tuhti tietopaketti, joka herätti tässä lukijassa hirmuisen innon keskustella asioista ja oppia lisää!

Runo Huai-joen varrelta.
"1950-luvulla huuhtelimme ruokamme kirkkaassa joessa,1960-luvulla kastelimme peltomme joen vedellä,1970-luvulla näimme joen muuttuvan mustaksi ja öljyiseksi,1980-luvulla  näimme kuolleiden kalojen nousevan pintaan,1990-luvulla aloimme tuntea itsemme sairaiksi." 

2011, HS Kirjat
Sivuja: 428
Alkuteos: When a billion chinese jump. How China will save mankind - or destroy it.

Saastat / Lotte & Søren Hammer

Tulin vähän aikaa sitten aloittaneeksi taas yhden kirjasarjan lukemisen väärästä päästä, tällä kertaa vuorossa oli komisario Konrad Simonsenisa kertova Kaikella on hintansa. Pidin kirjasta, mutta tuntui siltä etten päässyt ihan kaikkiin päähenkilöistä kerrottuihin juttuihin sisään oman näppäryyteni takia. Joten piti lainata sarjan ensimmäinenkin osa, Saastat.

Saastat esittää oikeastaan moraalisen kysymyksen: onko oikein tappaa pedofiili? Saako kansalainen ottaa oikeuden omiin käsiinsä jos niin tekemällä voidaan ehkä suojella viattomia pahuudelta. Saastoissa murhaaja tekee tämän valinnan ja joukko pedofiilejä kohtaa loppunsa ikävällä tavalla. Tapausta tutkiessaan Simonsen tiimeineen huomaa olevansa hankalassa tilanteessa, sillä tekijät ovat aloittaneet myös taitavan mediakampanjan ja yleisön mielipide tuntuukin olevan murhaajan puolella.

Kirjan rikos ja sen varsinainen selvittely jäi minulta kahden muun, mielenkiintoisemman asian varjoon, nimittäin kirjassa esiintyvä nettikampanjointi ja moraalisten ongelmien pohdiskelu vei mukanaan poliisin työtä vahvemmin. Saastojen voimakkain valtti onkin pohdiskelussa, jossa lukijakin joutuu miettimään omia arvotuksiaan. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta on vain vaikeaa valita, tappaminen on väärin mutta niin on pedofiliakin. Tässä kohdin Saastat yllättikin iloisesti, siinä on dekkariksi hyvin syvempää ajateltavaa.

Kirjan toinen kiinnostava aspekti on murhaajan aloittama laaja-alainen mediakampanja, jonka tavoitteena on yleisen mielipiteen kääntäminen murhaajalle suotuisaan suuntaan. Luin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen artikkelin nettimarkkinoinnista ja sen valossa kirjan kampanja näyttäytyi aika uskottavassa muodossa. Oli oikeasti pelottavaa miettiä, voiko tämä todella olla totta? Kuinka helposti vietäviä me nykyajan ihmiset oikeasti olemme?!

Kerrankin jopa allekirjoittanut pääsee kommentoimaan käännöstä! Tiedän että tämä on nipottamista, mutta... Tekstissä on kohta jossa hakkeri neuvoo kuinka henkilö pääsee urkkimaan toisen salasanaa ja tässä yhteydessä laitetaan koneeseen disketti. Tässä lienee alkuperäinen sana ollut tanskalainen versio sanalle disk (en tosin osaa tanskaa joten veikkailen vain ruotsin pohjalta), jonka kuitenkin kääntäisin vaikkapa levyksi (esim. DVD). Diskettejä kun ei ole tainnut käytössä olla enää noin vuosikymmeneen...

Kokonaisuutena Saastat oli napakka ja tehokas trilleri, joka antoi myös ajattelun aihetta. Pientä miinusta antaisin ehkä henkilöistä joiden taustat tuntuivat hetkittäin vähän sekavilta.

"Poika oli pieni, aivan liian pieni, ei kai kukaan voinut olla noin paha. Hän huusi sen huoneeseen, hän halusi sammuttaa mutta ei voinut ja näki helvetin. Hän itki. Ensin hiljaa, sitten ääneen parkuen. Hän pamautti ruudun alas jalallaan ja piti käsiä silmien edessä, mutta kuvat jatkoivat elämäänsä hänen päässään, ja hän keinui edestakaisin kuin idiootti."

Bazar, 2011
Sivuja: 445
Alkuteos: Svinehunde
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea, Kirjainten virrassa, Aamuvirkku yksisarvinen

Constance: the tragic and scandalous life of Mrs Oscar Wilde / Franny Moyle

Kiinnostukseni Oscar Wilden elämään ja tuotantoon ei liene salaisuus. Vaikka mies parhaiten muistetaankin nokkeluuksistaan ja surkeasta lopustaan, oli hänen elämässsä paljon muutakin ja sitä valoittaa Constancen, Wilden vaimon, elämäkerta. Constance on jäänyt historiassa paitsioon. Hän oli skandaalista kärsiviä vaimo ja äiti, mutta hän oli myös rohkea ja moderni nainen aikana jolloin naiset olivat juuri saaneet oikeuden hallita omaisuuttaan.  (Vuoteen 1882 saakka naisen aviopuoliso hallitsi hänen omaisuuttaan, mistä seurasi monia surullisia tarinoita.)

Tarina on surullisen tuttu. Poika kohtaa tytön ja he rakastuvat, avioituvat ja perustavat perheen. Hankitaan oma koti ja sisustetaan, siunaantuupa perheeseen pian kaksi pientä poikaakin. Molempien urat kukoistavat - elämä on hyvää. Sitten mies alkaa hiukan kyllästyä vaimoonsa, joka ei enää synnysten ja sairastamisen jälkeen olekaan niin liljamainen kuin hääpäivänä. Miehen mieli kaipaa jännitystä ja niinpä perheidylliin luikertelee käärme...

Franny Moyle on tehnyt hienon tutkimustyön ja tuonut Constance Wilden esiin varsin elävän tuntuisena. Kirja sisältää mm. lukuisia katkelmia Constancen kirjeistä ystävilleen, samoin kuin hänen poikansa Vyvyanin muisteloita. Constance näyttäytyy kirjan sivuilla älykkäänä ja rohkeana naisena, jolla on aivan omia ajatuksia. Hän on omistautuva äiti ja rakastava vaimo, joka ei arkaile tiukan paikan tullen kääriä hihojaan mikäli perheen hyvinvointi sitä vaatii. Hän on aatteen nainen, josta tulee myös tyyli-ikoni, jonka pukeutumista seurataan ja kommentoidaan.

Pukeutuminen onkin yllättävän suuri osa kirjaa, sillä ns. järkevän pukeutumisen suuntaus oli hyvin tärkeä asia Constancelle. Suuntaus pyrki vastustamaan luita murtavia korsetteja ja suuria vannehameita, jotka olivat aiheuttaneet jopa kuolemaan johtaneita onnettomuuksia, mm. Oscarin sisarpuolet olivat menehtyneet hameen syttyessä tuleen tanssiaisissa. Nykypäivän lukijana ja pukeutujana moinen hanke tuntui ensin oudolta ja jopa turhanpäiväiseltä, mutta kiitos Moylen tekstin, aloin ymmärtää että kyse on ollut ihan oikeasta käytännön ongelmasta.  Kirja tarjoaakin myös mielenkiintoisen kurkituksen viktoriaanisen ajan ylemmän luokan elämään, mistä pidin kovasti! Esiin nousi monia minulle aivan uusiakin asioita, joiden taustojen Moyle avaa hienosti vieden samalla Wildejen tarinaa kohti surullista loppuaan.

Oscar esitetään kirjassa heikkona miehenä, joka ajautuu huonoon seuraan ja tekee kehnoja ratkaisuja puhtaasti typeryyttään ja turhamaisuuttaan. Hieno kirjailija, mutta heikko ihminen. Niin paljon kuin Oscar Wilden teksteistä pidänkin, aloin loppua kohden jo kiristellä hampaitani Oscarin hurvitellessa samalla kun hänen perheensä yrittää kaapia rahaa laskujen maksuun. "Oscar is weak like water", Constance kirjoittikin kuvaavasti ystävälleen.

Oscarin tavoin myös Constance oli kirjailija, hän oli julkaissut useampia lastenkirjoja ja toiminut myös Oscarin kirjallisena avustajana mm. Onnellisen prinssin kirjoittamisen aikana. Franny Moyle nostaakin esiin kysymyksen siitä, kuinka paljon Constance on itseasiassa auttanut kertomuskokoelman laatimisessa, sillä ainakin yksi kirjan tarinoista, Itsekäs jättiläinen, muistuttaa tyyliltään enemmän Constancen kuin Oscarin tekstiä.

Luettuani jäin miettimään enemmänkin piilomerkityksiä Wilden tuotannossa, esimerkiksi Ihanneaviomies ja Dorian Grayn muotokuva ovat melko mielenkiintoisia tässä mielessä. Edellisessähän on kunniallinen, lähes ihanteellinen aviomies, jolla on synkkä salaisuus. Jälkimmäisessä taas nuori herrasmies kaipaa Wilden tavoin jännitystä ja ajautuu viettämään paheellista elämää. Lukiessani huomasin myös löytäväni Wildejen tarinasta jotain samaa kuin A.S. Byattin Lastenkirjasta, mikä ei toki sinänsä liene ihme, kuvataanhan molemmissa samaa ajankohtaa. Silti mietin olisiko Constance voinut olla jonkinlaisena esikuvana esimerkiksi Olive Wellwoodille.

Kokonaisuutena viihdyin loistavasti Franny Moylen kirjan parissa ja kiittelen kirjan parissa tehtyä taustatyötä joka tuo sekä aikakauden että pariskunnan itsensä hienosti eloon.

It was the last time she ever went to the theatre with her husband. It may well have been last time she saw him as a free man. And Bosie remembered that "When I said goodnight to her at the door of the theatre she had tears in her eyes."

2011, John Murray
Sivuja:  374

Happy family / David Safier

Helppoa lukemista lukujumiin. Riittävän hauskaa ja omassa kohellusfiiliksessään sopivan rentoa. Vakavalla ja kovin kriittisellä mielellä tätä ei kannata lukea, mutta huonoon tuuleeni ja sateiseen päivään tämä sopi kuin nyrkki silmään. Pidin David Safierin edellistä kirjaa, Huonoa karmaa, leppoisana ja helppona välipalakirjana ja siksi päätinkin tarttua Happy familyyn.

EmmaWünschmannin pyörittää pientä kirjakauppaa tappiollisesti ja ajattelee kaiholla kustannustoimittajan uraa, josta hän luopui perustaakseen perheensä. Perheen, joka nyt vaikuttaa niin kovin epätyydyttävältä. Aviomies-Frank on työnarkomaani, joka kaikessa väsymyksessään on muuttunut tunteettomaksi ja tylsäksi, teini-ikäinen Fee vain tappelee äitinsä kanssa ja tekstailee pojille. Perheen nuorin, Max, on älykäs ja pelokas, koulukiusattu poika, joka äitinsä harmiksi eristäytyy muista ihmisistä. Perhe on hitaasti ajautumassa erilleen kunnes eräänä kohtalokkaan iltana Wünschmanneilla käy todella onni. Emma suututtaa noidan, joka muuttaa naamiaispuvuissaan olevan perheen oikeiksi hirviöksi. Kuinka Frankensteinin hirviön, vampyyrin, muumion ja ihmissuden elämä alkaa luistaa ja muuttuuko perhe koskaan entiselleen?

Happy family on melko samanlainen kuin Huono karmakin, joskin nautin ehkä enemmän Huonon karman nokkelasta perusasetelmasta, jossa nainen yrittää jälleensyntymän keinoin löytää tiensä takaisin perheensä luokse. Ja perheestä on kyse tälläkin kertaa. Vaikka kirjan viesti onkin kaunis, se jää kaiken hirviörymistelyn alle. Safier päästää koko perheen vuoronperään ääneen, mikä jonkin verran elävöittää tarinaa vaikka kertojanäänet eivät eroakaan toisistaan kovin paljon, lukuunottamatta Frankia, joka uudessa olomuodossaan kommunikoi vain muutamien äänteiden ja piirrosten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli, jälleen kerran, leppoisa ja ihan rentokin kirja. Kirjan perusidea, perheen muuttaminen hirviöiksi, tosin ei ihan iskenut minuun, olisin kaivannut sittenkin ehkä jotain todellisempaa tai uskottavampaa. Kirja saattaisi ehkä sopia paremminkin nuorten luettavaksi vaikka siinä hiukan pimpelipompelista ja marin poltosta puhutaankin.

"Ja hänellä on valtava pimpelipompeli", Cheyenne jatkoi, "kuin jokin syvänmeren olio."
"Syvänmeren olio?"
"Sellainen kuin Jules Vernen kirjoissa."
"Brr", oli ensireaktioni moiseen vertaukseen.
"Ei, ei mikään brr", hän virnuili, "vaan jippii!"
"Jippii?" kysyin.
"Tai jabadabaduu."
"Sitten mielummin jippii."
"Niin Draculakin sanoi."
Karkoittaakseni alastoman Draculan ja hänen syvänmerenolionsa mielikuvitusvuoteestani katsahdin olkani yli Frankiin. Hän kuorsasi ja oli valitettavasti vähemmän viettelevä näky.

Bazar, 2012
Sivuja: 314
Alkuteos: Happy Family
Saatu arvostelukappaleena.

Punaisten lyhtyjen kaksoset / Martine ja Louise Fokkens

Olin pongannut Punaisten lyhtyjen kaksoset aikaisemmin paristakin eri blogista ja kirja oli herättänyt uteliaisuuteni erikoisen aiheensa takia - se nimittäin kertoo tositarinan Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella prostituoituina työskentelevistä kaksosista. Kaksoset ovat varsin kuuluisia ja heistä on tehty kansainvälisessä levityksessä oleva dokumenttikin, Meet the Fokkens.

Minun mielikuvani prostituoidun työstä olivat erilaiset kuin Martinen ja Louisen kertomukset antavat ymmärtää. He aloittivat uransa punaisten lyhtyjen alueella 1960-luvun alkupuolella, nyt työvuosia on kertynyt jo puoli vuosisataa. Nyt jo 70-vuotiaista kaksosista Louise, eläköityi kaksi vuotta sitten, mutta Martine jatkaa edelleen ammatissa.

Kirja päästää molemmat kaksoset ääneen vuoronperään, Martine kertoo nykypäivästä, omasta prostituoidun arjestaan, Louise taas kuvaa muistojensa kautta siskosten päätymistä alalle ja työn arkea menneinä vuosikymmeninä. Tarinaan mahtuu tietysti asiakas jos toinenkin, mutta ovatpa sisarukset tavanneet myös valepukuisen prinsessa Beatrixinkin.

Tästä kirjasta kirjoittaminen tuntui aika hankalalta. Minun saamani tv:stä ja kirjallisuudesta saamani mielikuvat olivat melkoisessa ristiriidassa Fokkensin sisarusten arkipäiväisen ja jotenkin oudon leppoisan kuvan välillä. Näille naisille maksettu seksi on arkea siinä missä ruokaostostenkin teko. Kirjassa ei revitellä työn yksityiskohdilla mutta lukijalle ei myöskään tarjota kovinkaan laajaa kuvaa siskosten luonteesta tai tunteesta, mikä jäi häiritsemään minua. Kun sisarukset esimerkiksi kuvaavat ensimmäistä päiväänsä bordellista, kaikki tuntuu melkoisen mutkattomalta, ihan niinkuin ensimmäiseltä työpäivältä missä tahansa työpaikassa. Mutta kun työnä on oman ruumiin myyminen, voiko siihen suhtautua noin mutkattomasti? Tietysti ajat ovat muuttuneet siskostenkin alalla, se käy kirjastakin selvästi esille.

Kirja on mielestäni juuri sopivan pituinen, se onnistui pitämään mielenkiintoni loppuun saakka yllä. Kovin paljon pidempään en ehkä olisi jaksanut kyllästymättä, sillä jossain vaiheessa siskosten panotarinat alkovat minusta jo vähän toistaa itseään. Ehkä se tietyllä tavalla kuvaakin koko alaakin, puoleen vuosisataan mahtuu varmasti monta samantyyppistä asiakastakin.

Lähdin korkeakorkoisissa kengissäni Nieuwendijkiä kohti. Näin, että kadulla oli paljon väkeä ja tunnelma oli huoleton. Kun kävelin Warmoesstraatia Rokin-kadun suuntaan, vastaani käveli vakituinen asiakkaani. Me lähes törmäsimme toisiimme.
"Marie!"
"Hei, Rinus, mitä kuuluu? Minne olet menossa?"
"Olin tulossa sinun luoksesi."
"Sepä hauskaa. Palaan pian takaisin, haen vain ensin leivonnaisia."

Minerva, 2012
Sivuja: 208
Alkuteos: Ouwehoeren : verhalen uit de peeskamer
Kirjasta lisää: Villasukka kirjahyllyssä, Uppoa hetkeen

Kaikella on hintansa / Lotte ja Søren Hammer

Joskus lukuhaasteet vievät lukijan ihan uusiin paikkoihin ja tarjoavat yllättäviäkin löytöjä. Niin kävi tällä kertaa. Tuskailin jo paksun kirjastokasani kanssa kun silmiini osui vielä Lotte  Søren Hammerin kirjoittama jännäri Kaikella on hintansa. Normaalisti olisi jättänyt kirjan ehkä hyllyyn, koska muutakin luettavaa oli jo enemmän kuin tarpeeksi mutta viittaus Grönlantiin sai minut kääntämään pääni, sillä tuolle saarelle en ole vielä ehtinyt Kaunokirjallisen maailmanvalloituksen lippua pystyttämään. Odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla tämän kansikuvan perusteella valitun kirjan suhteen, mutta joskus sitä vain yllättyy iloisesti. Kansien välistä löytyi nimittäin tehokas ja ihan vetäväkin juonipainotteinen jännäri!

Kun Tanskan ympäristöministeri, Saksan kansleri ja joukko toimittajia ja tiedemiehiä lentää helikopterilla Grönlannin jäätikköjen yllä ihmettelemässä ympäristön lämpenemisen aiheuttamia tuhoja, kun he törmäävät järkyttävään näkyyn. Jäätiköltä, keskeltä ei mitään, löytyy naisen ruumis. Rikosylikomisario Konrad Simonsen saa pian kutsun tälle epätavalliselle rikospaikalle ja tiimi alkaa selvittää kaksikymmentä vuotta vanhaa murhaa. Arkistojen kätköistä alkaa löytyä tapauksia, joissa yhdistävänä tekijänä on mm. uhrien ulkonäkö - kuka tappaa kauniita tummahiuksisia naisia?

Luin kirjan loppuhuipennusta yksin kotona, myrskyisenä iltana (erittäin sopiva hetki dekkarille!) ja tempauduin jännitykseen mukaan niin, että taisin hypätä sohvalta ylös puhelimen yllättäen soidessa. Joskus on lohdullista blondi... Kirja on toimiva jännäri ja vaikka sen juoni onkin melko perinteistä sarjamurhaajahuttua, se toimii oikein mukavasti. Kaikella on hintansa on kirjasarjan toinen osa ja tämä mielestäni näkyi hiukan häiritsevästi myös tekstissä, sillä välillä tuntui siltä kuin kirjailijat olisivat olettaneet Simonsenin tiimin ja heidän henkilöhistoriansa olevan jo lukijalle tuttuja.

Kaikella on hintansa oli kaikin puolin kelpo dekkari ja uteliaisuuteni heräsi myös aikaisempien kirjojen suhteen, joten laitoinkin jo Saastoista tilauksen kirjastoon. Uuden hyvän kirjan löytäminen on aina iloinen asia ja kun saa vainun hyvästä kirjasarjasta, sitä kannattaa seurata kuin vihikoira konsanaan! Vaikka kirjailijat ovatkin tanskalaisia, on Grönlanti yksi kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista ja siksi annankin itselleni luvan napata uuden maan Kirjallisessa maailmanvalloituksessa. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa hyödynnänkin kuitenkin kierosti kirjailijoiden tanskalaisuutta ja kirjaan itselleni pisteen sieltäkin.

Suomalaisetkin ovat edustettuina tässä dekkarissa!
"Mies mietti epäluuloisen näköisenä.Viimein hän sanoi: -Hän oli suomalainen ja hän matkusti edestakaisin Tanskan ja Ruotsin väliä. Hän ei ollut tärkeimpiä alaisiani.
- Kuriiriko?
Mies nyökkäsi.
- Miksi hän sitten kävi sinun luonasi?
Mies vastasi maireasti:
- Hän oli kaunis. Mikä hänen oikea nimensä oli?
- En muista. Suomalaisilla ei ole nimiä, vain kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä."

Bazar, 2012
Sivuja: 475
Alkuteos: Alting har sin pris
Kirjasta lisää: Kirjainten virrassa
Kirjallinen maailmanvalloitus: Grönlanti

Budapestin varjot / Vilmos Kondor

Helsingin kirjamessujen teemamaana on tänä Unkari ja siksi näin messuja ennen pitää lukea vähän unkarilaista kirjallisuuttakin. Minua kiinnostuin erityisesti Budapestin varjoista luettuani sen olevan dekkari film noir -hengessä, jostakin syystä juuri nyt tuo aika ja maailma kiehtoo minua kovasti. Tiedättehän, varjoisia kujia, kohtalokkaita naisia ja miehiä, ilmassa jonkinlainen lopullisuuden tuntu...

Kirjan päähenkilönä on  rikostoimittaja Zsigmond Gordon, joka elää vuoden 1936 Budapestissä. Fasismin uhka nostaa jo päätään, nuori juutalaisnainen löytyy murhattuna. Naisen oletetaan olevan prostituoitu, mutta millaisella prostituoiduilla on käsilaukussaan juutalaisnaisten rukouskirja?

Suurista odotuksistani huolimatta en oikein päässyt kiinni Budapestin varjoihin. Liekö lukujumi häirisemässä mutta vaikka kirjassa olikin kaikkea sitä mitä olin toivonutkin, en silti ollut vaikuttunut. Ymmärsin, mutta siltikin tuntui etten ymmärtänyt ihan kaikkea mitä sanottiin rivien väleissä. Myös puutteelliset tietoni Unkarin poliittisesta historiasta ja viihdemaailmasta ovat saattaneet olla syynä, sillä kirjailija mm. kuvaa henkilöidensä ulkonäköä sanomalla häntä kuuluisan näyttelijän Artúr Somlayn näköiseksi. Kondor kyllä kuvailee henkilöitään ja maisemia sinänsä eloisasti, mutta huomasin silti kompastelevani viittauksiin minulle tuntemattomista henkilöistä. Kuten Zsigmond Gordonin tyttöystävä Krisztinakin, minäkin tunsin olevani hiukan hukassa Gordonin parissa. Hän ymmärsi enemmän varsin vähistäkin vihjeistä, mutta lukijalle ei kovin montaa vinkkiä jaettu.

Olen kahden vaiheilla tämän kirjan kanssa. Haluaisin pitää siitä ja Budapestin varjoissa olikin mm. hienoa tunnelmaa, mutta minun ongelmakseni muodostui varsinaisen mysteerin toteutus. Minun tyyppiseni lukija haluaa olla itse mukana ratkomassa mysteeriä eikä vain arvailla sitä mitä päähenkilö on keksinyt.

"Berliininaukiossa oli jotakin omalaatuista vetovoimaa, sen tunnelmaan kuului kiihkoa, ainaista ihmisten paljoutta, taukoamatta kolisevia, kelloa kilisyttäviä raitiovaunuja, päiväsaikaan huutelevia taksinkuljettajia, poliisin pillin vihellystä, vuokrahuoneista naapurin kaljakapakkaan kulkevia virkamiehiä, köyhiä maalaispoikia ja vaimonsa jättäneitä miehiä."

Tammi, 2012
Sivuja: 296
Alkuteos: Budapest noir
Saatu arvostelukappaleena.

The Venetian Contract / Marina Fiorato

Venetsia on kiehtonut jo pitkään, se on paikka jossa haluaisin ehdottomasti käydä. Minun mielikuvituksessani se on hitusen taianomainenkin paikka, sensuelli ja salaperäinen, täynnä mysteereitä, romansseja ja juonittelua. Arvaatte siis varmaan että
kun Marina Fioraton The Venetian Contract osui vastaani, se oli pakko lukea.

Kirjan päähenkilönä on Feyra, nuori ja kaunis Turkin sulttaanin haaremin lääkäri. Turkin ja Venetsian välillä vallitsee kiihkeä viha. Nur Banun, sulttaanin äidin myrkytyskuolema, käynnistää tapahtumaketjun joka vie Feyran vihollisen maaperälle pelastamaan ihmishenkiä. Venetsiassa hän kohtaa Annibalen, jonka ainoana intohimona vaikuttaa olevan lääketiede.

Tarina vaikutti aluksi aika itsestäänselvistä lähtökohdista huolimatta kohtalaisen kiinnostavalta. Venetsia, rutto, juonia - kyllähän siinä on jo aineksia kirjaan. Kirja oli kuitenkin pienoinen pettymys, vaikka teksti olikin sujuvaa ja sinänsä viihdyttävää, oli se myös tylsää. Suuria yllätyksiä ei ollut luvassa ja juonen pääpiirteissään pystyi päättelemään jo takakannen tekstistä. Rakkaustarinassa oli toki aluksi ainesta kun kipinät tuntuivat lentelevän kilpailevien lääkäreiden välillä, mutta sekin väljähtyi pian pääparin jahkailun alle. Ollako vai eikö olla - siinä vasta pulma!

Muutama asia jäi arvelluttamaankin. Kirjassa Feyra on naislääkäri 1500-luvun turkkilaisessa haaremissa, mikä tuntuu aika uraauurtavalta ja moderniltakin. Kenties kirjailija on käyttänyt luovuuttaan vai olisiko Feyra sittenkin yksi harvinaisista poikkeuksista?

"What she saw there made her wonder, for the second time today, whether she had died and passed into the beyond, for there, rising from the filigree of drifting mists before her, was a shining citadel set upon the water; with hoary spires reaching to the sky and ivory palaces crowding the waterfront. Even the driving rain could not diminish the strange beauty. The scale of the place was vast, and the harbour opened into a wide square walled around by stone arches and pillars. A lofty tower stood tall over all, and a humped golden church, its painted colours varnished to jewels by the slick of rain, crouched in the corner of the square."

John Murray, 2012
Sivuja: 407