Hauskuutusta viihdemaailmasta Mindy Kalingin Why not me? ja Lauren Grahamin Someday, someday, maybe

Flunssaillessani hyppysiini osui kaksi kepeää ja hauskaa äänikirja viihdemaailmasta, jotka olivat aika pitkälti juuri sitä mitä väsynyt ja kehnossa kunnossa oleva ihminen nyt vain voi haluta kuunnella. Jos kaipaat hilpeää piristystä ja hassuttelevaa hattaraa, tsekkaa nämä!

Mindy Kaling: Why not me?
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2015
Kesto: 4h 57min
Lukija: Mindy Kaling

Komedienne Mindy Kalingin (mm. Konttori) Why Not Me sisälsi otoksen omaelämäkerrallisia pakinoita, joissa Mindy iloittelee mm. kertomalla millaista hänen elämänsä on nyt kun hän on melkein kuuluisa ja luonnollisestikin myös esimerkiksi deittailu ja sinkkuus kuuluvat kirjan teemoihin.

Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta: Mindy on juuri niin höpsö ja aito kuin kuvittelinkin, sellainen henkilö, jonka voisin kuvitella vaikka omaan kaveripiirinikin. Teemoissa löytyy valinnanvaraa, aina yliopistoelämästä kirjoittamiseen ja ystävyyteen saakka. Parhaiten minulle mieleen jäi email/tekstiviesti-muotoon kirjoitettu kertomus rinnakkaisesta Mindystä joka toimisi latinan opettajana New Yorkissa, viimeistään tätä kuunnellessani vakuutuin Kalingin kirjoittajantaidoista - teksti toimisi mainiosti vaikka televisiossakin.Kirja on lyhyt ja vaikka toisaalta pidänkin siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa, flunssan tuhoamat aivoni kokivat Mindyn puhuvan välillä hieman liiankin nopeasti ja pirtsakasti.

“Work hard, know your shit, show your shit, and then feel entitled. Listen to no one except the two smartest and kindest adults you know, and that doesn't always mean your parents. If you do that, you will be fine.” 

Lauren Graham: Someday, someday, maybe
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2013Kesto 8h 27min
Lukija: Lauren Graham

Gilmoren tytöistä tuttu Lauren Graham oli puolestaan kirjoittanut kelpo chick-litiä, jossa Franny Banks -niminen nuori näyttelijä etsii onnea ja menestystä vuoden 1995 New Yorkissa. Frannie on Bridget Jonesia muistuttava sankaritar, joka onnistuu joutumaan mukaan jos jonkinmoiseen soppaan luoviessaan tietään kohti tähteyttä.


Someday, someday, mayben tarina sisältää kaikessa kepeydessään myös koskettavia hetkiä Frannien kärsiessä takaiskuista ja kirja onkin mielestä ihan kelpo kasvutarina. Frannie on henkilönä helposti samaistuttava, inhimillinen toilailija jolle toivoo vain onnellista loppua. Tästäkin toiveesta huolimatta, oli mukavaa huomata ettei tarina ollut liian sokerinen.

You're never weird on the Internet (almost) / Felicia Day

No niin, taas tulee tunnustuksia. Lainatessani tämän kirjan minulla ei ollut hajuakaan siitä kuka Felicia Day oli. Mutta kirjalla oli oivallinen, heti kiinnostukseni herättävä nimi, joten niin sitä mentiin... Lukuharrastus kenties jumittaa niskani mutta opinpa ainakin taas uutta...

Felicia Day on (kyllä, nyt minäkin sen tiedän) amerikkalainen pelaaja ja videopersoonallisuus sekä kunnon nörttityttö joka teininä löysi löysi itselleen uuden sosiaalisen maailman pelaamisesta ja sittemmin loi itselleen myös näyttelijän uran videosarja The Guildin muodossa. Kiinnostavaa.

Dayn elämäkerta on ehkä yksi hauskimmista lukemistani, sitä ei todellakaan ole kirjoitettu otsa rypyssä eikä sitä myöskään tule niin lukea. Vaikken Daytä etukäteen tuntenutkaan, ilahduin siitä tuttuuden tunteesta jonka lukiessani koin sillä osittain nuori Felicia tuo mieleeni nuoren Norkun. Hän on ollut sellainen tyttö jonka olisin halunnut kaverikseni.

Maailma on muuttunut paljon sitten teinivuosieni ja sittemmin dataamisesta ja nörttimeiningistä on tullut sosiaalisesti hyväksytympää ja ehkä jollain tavalla jopa suosittuakin. Kulttuurin etunenässä kulkevat tietysti miehet mutta on hyvä huomata että kuvioissa on mukana naisiakin joilla on jo näkyvämpi profiili. Että pelaaminen ja tietokoneet eivät ole vain poikien juttu. Siksikin on hyvä juttu että esimerkiksi tämä kirja on julkaistu.

Kirja käsittelee myös hiukan netin lieveilmiötä, mm. vuonna 2014 vellonutta ns. Gamergatea, joka lähti liikkeelle Zoe Quinnin julkaistessa Depression Quest -pelinsä. Quinn alkoi saada pelin johdosts vihapostia ja soppaa lähti höystämään entinen poikaystävä sittemmin perättömiksi todistetuilla huhuillaan. Netin trollit aktivoituivat ja pian vihan aallot osuivat myös muihin alan naisvaikuttajiin. Seurasi raiskaus-ja tappouhkauksia, suoranaista naisvihaa joka ulottui Felicia Dayihin. En ollut itse ko. tapausta seurannut mutta luin siitä järkyttyneenä ja mietin jälleen kuinka helppoa ja hirmuisen tuhoavaa on vihata netissä... Ajatuksia herättävää tekstiä.

Vaikkei Felicia Day siis olekaan entuudestaan tuttu, jos netin ja pelaamisen maailma kiinnosta suosittelen tutustumaan teokseen.

Touchstone, 2015
Sivuja: 195

Viikingin varjossa: Katja Halmeen tarina / Paula Salomaa

Tony ja Katja Halmeen tarina taitaa olla monille lehtien otsikoista tuttu, niin myös minulle. Viikinki nyrkkeili ja laukoi viisauksiaan, päätyi eduskuntaankin, sekoili, tuli uskoon, sekoili lisää aina surulliseen loppuunsa saakka. Ja kaiken tämän ajan, varjossa miestään tuki Katja, nainen perhehelvetin keskellä.

Viikingin varjossa kertoo Katjan tarinan, mutta samalla se on jotain monipuolisempaakin. Paula Salomaa pohtii samalla myös Tonyn lapsuutta ja tuhoisan parisuhteen dynamiikkaa ja vaikutuksia. Kirja mukailee paljolti mediassakin näkyneitä tapauksia mutta paljon kerrotaan myös kulissien takaisesta elämästä ja alistamisesta joka ei yllä otsikoihin saakka.

Kun mehun unohtamisestakin nousee iso riita, oppii varmasti helposti olemaan joka hetki varuillaan ja vanhoista tavoista on varmasti vaikeaa päästä eroon vaikka uusi puoliso olisikin kelpo mies. Oli mielenkiintoista lukea myös Katjan myöhemmistä vaiheista ja siitä, kuinka tietyistä tavoista reagoida on ollut vaikeaa päästä eroon. Pidinkin siitä kuinka Salomaa tarkastelee pariskunnan yhteistä taivalta myös psykologian kannalta, ilman kaunistelua mutta myös ilman kauheuksilla mässäilyä. Teksti siis antaa lukijalleen enemmänkin kuin vain mahdollisuuden penkoa julkisuuden henkilöiden likapyykkiä.

Kokonaisuutena Viikingin varjossa jää kuitenkin ehkä hiukan kevyeksi luettavaksi, kenties lyhyehkön sivumääränsä takia. Tavallaan tuntuu että vielä kirjassakin Katja on Viikingin varjossa sillä teksti ja analyysit keskittyvät enimmäkseen Tonyyn ja Katja jää edelleen hiukan sivuhahmoksi vaikka olisinkin halunnut tietää enemmän esimerkiksi siitä, mistä hän ammensi rohkeuden lähteä huonosta suhteesta.

Otava, 2015
Sivuja: 220

Lukukuun tunnustukset

No olipas lukukuu. Upea ruska, kirpakoita syyskelejä, loistavia kirjoja ja mahtavat kirjamessut. Huomaan juuri nyt kaipaavani kirjoiltani vauhtia ja suuria tunnelmia, kenties vastapainoksi pimeneville illoille ja arjen puurtamiselle. Messutohinoistani kerroin mm. ao. postauksessa.

Uupunut ja onnellinen eli Helsingin kirjamessut 

Lukupinot karttuivat reilusti lokakuun aikana, kartutin kirjakantaani Stockmannin Hullujen päivien, Helsingin kirjamessujen ja Audiblen alejen ansiosta yhteensä 18 kirjalla - hullu mikä hullu. Pinossa on kotimaisia uutuksia, jokunen englannin kielinen herkkupala, sarjiksia ja klassikkokin. Samaan aikaan kirjastolainakasani on myös erittäin tukevassa tilassa joten taidanpa olla pikkuisen pulassa...

Lokakuun luetut

Lokakuussa luin paljon, bloggaamiseni sen sijaan ei sujunut aivan yhtä sutjakkaasti mikä kenties näkyi myös lukuisina niputettuina postauksina. Aikaa ei vain tunnu riittävän koneella istumiseen, mutta eiköhän pimeä talviaika taas hoida tuonkin ongelman kuntoon... Luettua tuli 26 kirjaa, joista seitsemän oli myös sarjakuvia. Lukukokemukset olivat laidasta laitaan, oli niitä jotka odotuksista huolimatta tökkivät (Muukalainen, tämä tarkoittaa sinua!) ja sitten odottamattomia huippukokemuksia, kuten Valokuvan historia johon ihan rakastuin. Kuukauden TOP3:een pääsivät siis Valokuvan historia, Tulevaisuuden arabi ja Sculptor. Aika yllättävää, lokakuussa parasta olivat siis sarjakuvat ja tietokirja. Hienoa, että joskus käy näinkin.

• Lohikäärmeen värit / Pasi Pekkola
• Queen Camilla / Sue Townsend
• Heartstone (Shardlake #5) / C.J.Sansom
• Haukka ja kyyhky (Arto Ratamo #11) / Taavi Soininvaara
• House of Cards, Kuninkaantekijä ja Viimeinen jako / Michael Dobbs
• Muukalainen (Outlander #1) / Diana Gabaldon
• Kaksi loistavaa sarjakuvaa: Tulevaisuuden arabi ja Sculptor
• Naapuri / Herman Koch
• Yksin / Karo Hämäläinen
• Kauheimmat runot / Antti Holma
• The Jungle Book, The Mowgli Stories / Rudyard Kipling
• The Heir (The Selection #4) / Kiera Cass
• Lue naiselle ammatti ja Sofi Oksasen Norma
• Valokuvan historia / Tom Ang
• Kaksi kotimaista sarjakuvaa: Valomerkki ja Peräkammarin poika
• The Blue Between Sky And Water (suom. nimellä Sininen välissä taivaan ja veden) / Susan Abulhawa

Luetut, ei-blogatut

Jerry Scott, Jim Borgman: Teinin tajunnanvirtaa (Egmont, 2015), 48 s.

Jerry Scottin ja Jim Borgmanin Teinin tajunnanvirtaa oli kertakaikkisen leppoisa lukukokemus joka nimensä mukaan keskittyy kuvaamaan erään perheen teini-ikäisen kohelluksia. Hauskaa tavaraa, tosin ei unohtumatonta sellaista. Uskoisin tämän uppoavan etenkin teinien kanssa tekemisissä oleviin.

Michelle Sagara: Cast in Shadow (Luna, 2007), 507 s.

Michelle Sagaran Cast in Shadow on Chronicles of Elantra-fantasiasarjan aloittava teos joka tuli napattua lukuun aika pitkälti siksi että mitään muuta ei sattunut olemaan tarjolla - aika usein tämä on onneton lähtökohta lukemiselle jo siksi että ajatukset ovat kääntyneinä jo kohti sitä kirjaa jonka lukemista odotat. Oli huono ja kiireinen viikko, päänsärkyineen enkä voi rehellisesti sanoa antaneen Michellelle ja hänen sankarittarelleen, Kaylielle oikeasti kovin hyvää mahdollisuutta kirjalliseen ensikohtamiseen. Kokonaisuus ei ollut pöhkömpi mutta ainakin ajankohta ja lukuvire olivat aivan pielessä. It's not you, it's me...

Pascal Girard: Reunion(Drawn & Quaterly, 2010), 155 s. Englanniksi kääntänyt Helge Dascher

Pascal Girardin leppoisa Reunion on omaelämäkerrallinen sarjakuva nuoresta, hieman veltostuneesta sarjakuvapiirtäjästä joka saa kutsun luokkakokoukseen jossa voisi myös kohdata SEN tytön jolle Pascal ei koskaan uskaltanut kertoa tunteistaan. Tarina on helposti samaistuttava ja kirjailija-Pascal herättää mainiosti säheltävän päähenkilö-Pascalin eloon. Pisteet toimivasta pikkutarinasta ja brutaalin rehellisestä kuvauksesta.

Kiera Cass: Happily Ever After (HarperTeen, 2015), 416s.

Bloggasin Cassin Selection-trilogiasta kesällä jolloin kevyen hömpän lukeminen tuntui kivalta. Syksymmällä Helmetin OverDrive-kokoelmaan putkahti Happily Ever After, pieni tarinakokoelma kirjasarjan reunoilta joissa ääneeen pääsevät kirjan sivuhenkilöt, mm. Marlee, päähenkilön ystävä ja se mies, jota onni ei suosinut sekä prinssin äiti. En ole yleensä erikoisen ihastunut novelleihin eikä tämä kerta ollut poikkeus. Koska trilogia ei alunperinkään ollut kovin painavaa tavaraa sisällöllisesti, koin ettei extrakertomuksiin oikein enää riittänyt uutta ainesta mikä tuntui pitkästyttävältä. Ehkä nuorten naisten rakkaushuolia kiinnostavampaa olisi ollut kuulla vaikka vastarintaliikkeestä tai siitä, kuinka Amerikasta alunperinkään tuli Iléan valtio jossa naimakaupat ovat kaikki kaikessa?

Hyeonsee Lee: Seitsemän nimen tyttö (Otava, 2015), 316s. Suomentanut Jaana Iso-Markku

Leen Seitsemän nimen tyttö on jälleen yksi järkyttävä kertomus Pohjois-Koreasta ja siksi kai kirjaan tartuin. Teksti on sujuvaa ja tapahtumat kauhistuttavia, olkoonkin että Leellä tuntuu kaikesta huolimatta olevan melko hyvä onni matkassaan. Luin kirjan mielelläni mutta bloggaaminen tuntui hankalalta koska kirja toi mieleeni niin elävästi taannoin lukemani Eunsum Kimin teoksen Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Tämä ei sinällään ole ihme, maan olot kun ovat mitä ovat, mutta koin etten löytänyt paljoakaan uutta kirjoitettavaa. Kelpo kirja, jos Pohjois-Korea kiinnostaa, lue ihmeessä.

Liza Marklund: Rautaveri (Otava, 2015),  333s. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Olen seurannut Liza Marklundin Annika Bengtzon-sarjaa vuosien ajan innokkaasti. Aikanaan uusi Annika-kirja oli parasta mitä tiesin mutta ajan oloon jokin muuttui ja innostus katosi lukemisestani. Nyt ympyrä sulkeutui sillä Rautaveri on ilmeisesti viimeinen sarjan teos. Ehkä hyvä niin, sillä viimeisimmät kirjat ovat olleet jo melko väsyneitä, en itse pitänyt laisinkaan ratkaisusta jossa kirjailija toimii etsivä Nina Hoffmanin outoine perhesuhteineen Annikan rinnalle. Tämä asia häiritsi minua myös Rautaveressä joka ei oikein tuntunut lähtevän käyntiin lainkaan. Hei-hei Annika, kiitos hyvistä hetkistä!

Milla Paloniemi: Kiroileva Siili 7 (Sammakko, 2015), 96s.


Milla Paloniemen Kiroileva Siili -sarjakuva lie useammille tuttu ja minäkin olen sarjiksen lukenut. Paloniemen siilit ovat ihan mainioita tyyppejä mutta lyhyt strippisarjakuva ei ole minun ominta juttuani - sen sijaan äitini rakasti näitä hahmoja ja siksi valitsinkin tämän teoksen Kirjan vuoden lukuhaastetta varten. Hyvä valinta, uskoisin että esim. City-Siili olisi naurattanut häntä.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaaste on varsin mukavalla mallilla, enää vain kaksi kirjaa uupuu ja niistä toinen on "Kirja, jota ystäväsi suosittelee sinulle". Heitänkin tästä haasteen lukijoille, antakaapa minulle lukuvinkki!

Entäs ensi kuussa?

Marraskuussa paneudun uuteen valokuvaamiskirjaan, Laukkasen Camp Creativeen. Kirja sisältää erilaisia kuvaharjoituksia jotka olisi tarkoitus ehkä jakaakin. Kirja ja tehtävät vaikuttavat kivoilta, mutta saapas nähdä miten kuvaaminen onnistuu marraskuun valossa... Samoin tarkoitus olisi osallistua Karo Hämäläisen luotsaamaan lukuhaasteeseen jossa kuluvan kuukauden aikana 30 sivua päivässä. Kaikki mukaan!

Tonni täynnä!

Kesäkuu on ollut kylmä, sateinen ja työntäyteinen. Lomani ei ole vielä alkanut ja jotenkin tuntuu että kesä odottelee vielä alkamistaan. Sateet hiukan verotti äänikirjojen kuuntelemista, allekirjoittanut kun tykkää kuunnella kirjaa fillaroidessaan. Tässä tosin on se riski, että pyöräilijä unohtaa ajatukset kuntoilusta, sykkeestä ja kaloreiden kulutuksesta ja keskittyy tarinan kuuntelemiseen... Vauhdin hurman kääntöpuoli on myös kuulokkeissa humiseva tuuli joka asettaa omat haasteensa kuulemiselle. Onnellisen ihmisen ongelmia, nämä tällaiset.

Sen verran vauhdikas on kesäkuuni ollut etten edes ennalta huomannut 1000. postauksen merkkipaalun olevan lähellä. Tajusin vasta tätä postausta kirjoitellessani että Näkymättömän vartija on tuhannes postaukseni. Luku tuntuu vähän käsittämättömältä, juurihan minä aloitin! Kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat olleet mukani ruudun toisella puolella ja myös niille, jotka meille tarinoita tekevät. Ties mitä olisin päätynyt harrastamaan ilman teitä!

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa luin 18 kirjaa joista peräti puolet oli dekkareita. Tämä ei sinällään hämmästytä, kesähän on dekkariaikaa parhaimmillaan ja melkoisen mukava jännärikattaus tulikin nautittua: ruotsalaisdekkareista kotimaisiin uusiin tuttavuuksiin, dystopialla ja brittiläisellä tyttösankarilla höystettynä. Oi onnea! Kuukauden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluivat Arttu Tuomisen hurja Muistilabyrintti, Kristin Hannahin kyynelet kirvoittavat The Nightingale ja yhtälailla itkettävä Lisa Genovan Still Alice. Hienoja kirjoja, suosittelen lämpimästi. Kesäkuun kummallisinta luettavaa oli Marie Kondon KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. (Lumouksen voimasta kertonee jo varmasti sekin että löysin itseni lukemasti kirjaa siivoamisesta!)

• The Animal Farm (suom. Eläinten vallankumous) / George Orwell
• KonMari: siivouksen elämänmullistava taika / Marie Kondo
• Ehtoolehdon tuho (Ehtoolehto #3) / Minna Lindgren
• The Nightingale / Kristin Hannah
• Muistilabyrintti / Arttu Tuominen
• The Time Travellers Guide to Medival England / Ian Mortimer
• Still Alice (suom. Edelleen Alice) / Lisa Genova
• Näkymätön vartija (Baskimaan murhat #1) / Dolores Redondo
• I am half-sick of shadows (Flavia de Luce #4) / Alan Bradley
• Petturi / Katarina Wennstam
• Sotilaiden salaisuudet (Sandhamn #4) / Viveca Sten
• Pidä huolta äidistä / Kyong-sook Shin
• Lock In (Lock In #1) / John Scalzi
• Vielä kerran / Johanna Tuomola

Luettu, muttei blogattu

Aki Ollikainen: Musta satu (Teos, 2015), 156s.

En ole lukenut Nälkävuotta, siitä kuulemani ylistys suoraan sanottuna vähän pelottaa. Mustaan satuun uskaltauduin kuitenkin tarttumaan sillä tapahtumapaikka on tuttu ja aihe kiinnosti siksi. Arvasin kyllä jo kirjaan tarttuessani ettei näillä sivuilla varmastikaan tulla paneutumaan tapaukseen tavalla jota kaipasin mutta mieli teki silti lukea. Mutta mutta... Reilusti sanottuna en oikein saanut kirjan punaisesta langasta kiinni. On eräänlaista kurjuutta ja Tattarisuon tapahtumat ja jotenkin ja kaksi eri aikatasoa löyhähkösti liittyvät toisiinsa. Ei ollut minun juttuni tämä...

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat (Otava, 2015), 441s.

Pidin kovasti Erran Kaunasin sivuista ja siksi odotin innokkaasti hetkeä jolloin saan Berliinin ajokoirat hyppysiini. Kirja sijoittuu aikaan jolloin kaupunkia jakava muuri on juuri murtumassa. Berliinissä lapsuutensa viettänyt Max palaa tyhjentämään sairastuneen isänsä kotia ja törmää vaaralliseen salaisuuteen. Tarinassa on kiehtovia elementtejä mutta osasia on mukana ehkä jo liikaakin. Tunnelma on kuitenkin hieno ja etenkin Palazzo Ereb jäi kiehtomaan - sääli että se oli vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Chris Kyle: American Sniper(HarperCollins, 2012), 432s.

American Sniper ei ole ihan minulle tyypillisintä lukemistoa, mutta siippani halusi kovasti nähdä Chris Kylen tarinaan perustuvan elokuvan ja kävikin niin hassusti että pidin elokuvasta kovin. (Bradley Cooper...) Elokuva oli mainio sekoitus toimintaa ja tunteita ja siksi halusin kuulla Kylen oman äänen hänen kirjansa kautta. Ja kuuluihan se, rivien väleistä kuulin isänmaallisen rämäpään äänen joka ehkä rakasti maataan vielä enemkirjan putkahteleva listamaisuus. En esimerkiksi jaksaisi lukea useamman sivun pituista selostusta Kylen käyttämistä aseista mutta ymmärrän toki etten ehkä edusta kirjan tyypillistä lukijaa.

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee (Otava, 2015), 265s.

Mari Jungstedtin kirjat ovat pitkään olleet minulle eräänlaisia lukupaletin puhdistuskirjoja, vaivatonta luettavaa joka viihdyttää siedettävästi mutta ei jätä minkäänlaista jälkeä. Joka yksin kulkee putoaa tähän samaan katergoriaan. Rehellisesti sanottuna jäin tässä kohdin miettimään miksi enää seuraan tätä sarjaa kun se ei ole aikoihin jaksanut sykähdyttää. Ehkä on aika jättää nämä seikkailut toisille lukijoille ja tehdä tilaa uusille kirjoille.

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaastekin etenee - hitaasti mutta varmasti. Kesäkuussa keräsin kolme pistettä: nolosta, kielletystä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä kertovasta kirjasta.

Entäs ensi kuussa?

Säiden suhteen alkaa näyttää jo siltä että uusi jääkausi onkin peruutettu ja saamme nauttia hitusen auringostakin. Mieli tekisi siis pitää pieni kesäkirjojen teemaviikko - katsotaan saanko aikaiseksi moisen, pari mainiota ehdokasta olisi jo mielessä. Ensi kuussa kirjabloggarit myös tempaisevat kirjastojen puolesta,

The Woman I Wanted To Be / Diane von Fürstenberg

Diane von Fürstenberg on minulle lähinnä tuttu nimekkäänä muotisuunnittelijana joka näkemieni televisioesiintymisten perusteella on samaan aikaan sekä ehdottoman ladylike että vapaunut ja räväkkä - mielenkiintoisen oloinen henkilö siis! Overdriven uumenista löytyi naisen omaelämäkerrallinen teos, The Woman I Wanted To Be ja nappasin sen seuraavaksi luettavakseni sillä veikkailin että Dianella olisi useampikin kiinnostava tarina kerrottavanaan.

Diane von Fürstenbergin kohdalla onnetar näyttää jakaneen lahjojaan runsaskätisesti, siinä määrin mukavaa ja menestyksekästä elämää hän ainakin kertomansa mukaan väittää eläneen. (Tosin, oikea ladyhän ei koskaan paljastaisi kokemiaan murheita!) Käänteitä riittää, nuori Diane liittyy jetsetin jäseneksi avioiduttuaan  prinssi Egon von Fürstenbergin kanssa  ja vaikka liitto päättyykin lyhyeen, oli nainen jo tuolloin kovaa vauhtia luomassa uraansa muotimogulina. Osansa on varattu niin vauhdikkaalle 70-luvulle miehineen kuin myös vanhenemisen pohdiskelulle. Kaiken takaa piirtyy peloton nainen joka tuntuu tietävän täsmälleen mitä haluaa.

Kirja koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen "The Woman I Am", keskittyy Dianen omaan historiaan ja ihmissuhteisiin. Kuvittelin tämän olevan kirjan mielenkiintisin osa, mutta olinpa väärässä. Jostakin syystä nimittäin tuntuu kuin Diane olisi tietoisesti tai tiedostamattomasti sensuroinut elämänsä tarinaa, siinä määrin kepeältä tuntuivat vaikeatkin kokemukset naisen elämässä. Kenties julkisuuden henkilönä von Fürstenberg pyrkii suojelemaan yksityiselämäänsä näin mutta kirjaan se jättää keskeneräisyyden tunteen. Ensimmäisessa osassa aloin myös kyllästyä kirjailijan pitkiin "ystävälistoihin", joissa hän listaa itselleen tärkeitä henkilöitä, tässä tapauksessa enimmäkseen tunnettuja julkkisnimiä. Koska Diane von Fürstenberg varmastikin tuntee suurimman osan punaisten mattojen väestä, ei minusta nimien luettelemisella ole juurikaan mitään uutisarvoa.

Yllättävää kyllä, kirjan toinen osa, Business of Fashion, onnistui pelastamaan lukukokemukseni, oli nimittäin todella kiinnostavaa lukea kuvausta von Fürstenbergin muotiurasta jolla on todellakin riittänyt käänteitä! Hämmästyttävää oli myös se, että juuri tässä osiossa kirjailija näyttää myös tunteensa avoimesti ja tilittää avoimesti virheitään, pettymyksiään ja turhautumisen tunteitaan. Liekö sittenkin niin että ns. työminään liittyvistä tunteista ja kokemuksista on sittenkin helpompi avautua vai ovatko ne vain tuoreemmin mielessä? Mene ja tiedä, mutta pidin lukemastani ja ehkä jopa opinkin pikkuisen jotain.

Simon & Schuster, 2014
Sivuja: 239

Villi vaellus / Cheryl Strayed

Villi vaellus tupsahti lukulistalleni vasta nähtyäni kirjaan perustuvan elokuvan trailerin - jostain syystä ajatus naisesta joka lähtee etsimään itseään yksinäiselle vaellukselle - vetosi minuun vaikken todellakaan ole mikään eräjorma. (Hehkutin myöhemmin kirjaa miehelleni joka myös totesi ylläolevan ja kysyi sitten toivekkaasti haluaisinko lähteä kesällä kokeilemaan vaellusta. En halua. Olen liian mukavuudenhaluinen.)

Pacific Crest Trail (tai PCT, kuten siihen kirjassa viitataan) on 4286 km pitkä vaellusreitti, joka alkaa USAn ja Meksikon rajalta ja aina Kanadan rajalle saakka, kulkien halki lukuisten eri kansallispuistojen, aavikoiden ja vuorien. Vuonna 1995 26-vuotias Cheryl Strayed on ajautunut elämässään aallonpohjaan ja päätyy lopulta PCT:lle selvittämään ajatuksiaan.

Rehellisesti sanottuna olin yllättynyt siitä kuinka koukuttava Strayedin kirja oli. Sen pääosissa ovat ehdottomasti nainen ja luonto kaikkine elementteineen ja varsinkin jälkimmäisen mahtavuus on voimakkaasti kirjassa läsnä. Uteliaiden kannattaa katsoa postauksen lopussa oleva kirjatraileri johon on liitetty Strayedin omia kuvia vaellukselta. Maisemat ovat mahtavia ja erilaisia ja saavat minutkin innostumaan - jos nyt ei ihan tällaisesta hurjan pitkästä vaelluksesta niin ainakin lyhyemmistä metsäretkistä.

Strayedistä itsestään on helppo pitää, nainen on hyvin rehellinen elämänsä virheiden suhteen ja tuossa avoimuudessa on jotakin aseista riisuvaa. On helppoa samaistua hänen elämäntuskaansa ja ihastella hänen rohkeuttaan ja sitkeyttään. Kirja tuo etäisesti mieleeni Eat Pray Loven (joskin Villi vaellus on minusta aidompi) ja aikani pohdiskelinkin ihmisten tarvetta hakea selkeyttä elämäänsä yksinäisyyden kautta. Ehkä joskus pitää lähteä kauas löytääkseen itsensä?

"Katsoin pohjoiseen, sillaan suuntaanm ja pelkkä ajatus siitä valoi minuun uskoa. Katsoin etelään, mistä olin tullut, villiin ja kesyttömään maahan, joka oli koulinut ja korventanut minua, ja mietin vaihtoehtojani. Tiesin, että oli vain yksi. Aina vain yksi.
Jatkaa kävelemistä."

Like, 2014
Sivuja:  408
Alkuteos: Wild. From Lost to Found  on The Pacific Crest Trail
Suomentanut Kirsi Luoma

Rajoilla / Eva Wahlström

Kirjaston e-kirjakokoelmat olivat iso pelastus kun flunssa yllätti. Virtuaalihyllystä kun löytyi oivallista ajankuluketta parilla klikkauksella eikä nuhanenän tarvinnut edes ajatella kotoa poistumista. Wahlströmin seurassa vietin siis erään erittäin kurjan yön kun yskä ei sallinut nukkumista ja täytyy sanoa että pystyinkin siksi samaistumaan mainiosti kirjan rankkoihin tunnelmiin.

Eva Wahlstöm on Suomen menestyinein naisnyrkkeilijä ja Rajoilla sijoittuu aikaan jolloin Wahlström on lopettelemassa amatööriuraansa. Parisuhde rakoilee ja kroppa - tärkein työkalu - on rikki. Treeneissä olisi pakko painaa enemmän, nopeammin, kovempaa, terävämmin mutta virta on loppu.

Rajoilla oli minulle mahtava lukukokemus, johon oli helppo samaistua myös omien kokemusten kautta. Olen nuoruusvuosinani harrastanut thainyrkkeilyä ja ymmärrän hyvin mikä Evaa salille vetää loukkaantuneenakin. Oma harrastukseni tyssäsi aikanaan myös sairastumiseen ja se oli kova paikka. Muistelen edelleen kaiholla treenipaikan tunnelmaa ja tuoksua sekä sitä hikistä ja rankkaa tekemisen meininkiä. Paras harrastus ikinä - heti lukemisen jälkeen!! Kirja kuvaa oivallisesti rakkautta omaan lajiin, joka joskus on epätoivoista ja melkein tuhoontuomitun tuntuista mutta parhaimmillaan myös antaa paljon.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä rankkaa fyysisyyttä ja oman tasapainon etsintää sekä hurjaa taistelutahtoa ja se tuntui aidolta ja todelta, ihan kuin olisin päässyt kurkistamaan suoraan kirjailijan ajatuksiin. Hieno ja vaivaton lukukokemus jota ei voi kuin suositella!

"Kun valmistaudun nousemaan nousemaan kehään, kaikki minussa muuttuu. Vartalon asento, hengitys, ajatukset, tunteet, arvot, elekieli, katse. Olen sisältä tulikuuma, ja tuntuu kuin silmänikin leimuaisivat. Vatsanpohjassa liekehtii tiivis laavapallo, joka vetää vatsalihakset tiukiksi, jotta voin lyödä kovempaa, ja tuntuu kuin saisin sen kautta voimia itseni ulkopuolelta. Tunnen itseni laskelmoivaksi ja pirulliseksi, ja kun näen vastustajan taipuvan tai vuotavan verta, vahvistun entisestään. Monta kertaa olen itsekin säikähtänyt katsettani nähtyäni ottelun jälkikäteen nauhalta. Jos silmät ovat sielun peili, millaiseksi sieluni muuttuu ottelun aikana? En osaa vastata. Silti minulla on tarve välillä muuttua siksi ihmiseksi."

Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014
Sivuja: 280

Not My Father's Son: A Family Memoir / Alan Cumming

Mietin lainatessani Good Wife -sarjastakin tutun Alan Cummingin muistelmia että tämän tyyppinen teos saattaa mennä kahdellakin tapaa pieleen. Koska, esittelyteksteistä päätellen, kyseessä oli tarina väkivallan varjossa kasvasta pojasta, saattaisi kirja mennä helposti kauheuksilla mässäilyksi. Ja koska kyseessä oli kuuluisa näyttelijä, saattaisi homma mennä omien meriittien esittelyksi. Mutta ei. Alan Cummingin Not My Father's Son on toimiva ja ehjä kokonaisuus joka suorastaan koukutti.

Kirjan ydin keskittyy vuoteen 2010, jolloin Cummingin elämässä tapahtui jotain, joka sai hänet perehtymään perheensä historiaan kahdellakin aikatasolla. Häntä pyydettiin osallistumaan tv-sarjaan Who Do You Think You Are?, joka tutkii julkkisten sukupuita. Cummingin kohdalla keskityttiin äidinpuoleiseen isoisään joka oli kuollut Malesiassa 1950-luvulla epäselvissä olosuhteissa. Seurasi matka, jonka aikana Alan tutustui isoisään jota ei ollut koskaan tavannut. Uutinen tv-sarjaan osallistumisesta aiheutti myös reaktion näyttelijän vieraantuneessa isässä.

Kirja liikkuu Alanin lapsuus- ja nuoruusmuistojen sekä vuoden 2010 välillä sulavasti eikä lukijan niskaan kaadeta liialti nimiä tai faktoja ja tarina jääkin sulavaksi ja miellyttävän helppolukuiseksi. Nostan hattua myös sille että toisin kuin joissakin julkkiselämäkerroissa, Cumming todella haluaa kertoa tarinan eikä vain keskity omien meriittiensä esiintuomiseen, kirjassa nimittäin pääpaino on ihan jossain muualla kuin miehen urassa.

Not My Father's Son oli oivallinen muistelmateos, jonka voisin kuvitella puhuttelevan moniakin ihmisiä sillä se ei ole ihan lajinsa edustaja. Se on myös surullinen kuvaus perheestä väkivallan ikeen alla samalla kuin se saa melkeinpä dekkarimaisia piirteitä Cummingin selvittäessä sukunsa historiaa. Sanoisin että tämä kirja on päätynyt New York Timesin Bestseller -listalle ihan ansiosta.

PS. Cummingsin Who Do You Think You Are -sarjan jaksosta kiinnostuneet, kurkatkaapa lisätietoja täältä. Sarjan jaksoja löytyy myös mukavasti Youtubesta.

Canongate Books, 2014
Sivuja: 288
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja henkilöstä joka on eri sukupuolta kuin sinä

Little White Duck: A Childhood in China / Na Liu, Andrés Vera Martinez

Välillä yllättää sarjakuvannälkä ja silloin on paras rymytä kirjaston sarjakuvahyllyä uusien löytöjen toivossa penkomaan. Tällä kertaa pysyin mukavuusalueellani (Kiina!) tutustuessani Na Liun lapsuusmuistoihin 1970- ja 80-lukujen Kiinassa.

Na Liu syntyi 1973 Wuhanissa. Hän elää tavallista pikkutytön elämää vaikka Kiina onkin murrosvaiheessaan puhemies Maon kuoltua 1976. Kirja taiteilee viehättävästi lapsuusmuistojen ja historian välillä ja sukupolvien välinen erokin tulee lukijalle selväksi - onhan Na Liun vanhempien elämään mahtunut jopa puutetta ruoasta. Myös alueelliset erot mm. koulutustasossa välittyvät tarinoista, samoin kuin lapsen into ja huolettomuus.

Pidin Little White Dockista koska toisin kuin odotin, se ei pidä sisällään dramatiikkaa tai mässäilyä kommunismin kauheudella vaan on pikemminkin positiviinen ja reilu asenteessaan. Na Liun lapsuus vaikuttaa olleen onnellinen ja mm. hänen vanhempiensa kokemuksista ymmärrän ne edistysaskeleet joita Kiinassa oli tehty. Koska olemme kirjailijan kanssa lähes samanikäisiä, oli myös mielenkiintoista lukea hänen lapsuusmuistoistaan verraten niitä omiini.

Kokonaisuutena Little White Duck on ehkä irtonainen, se todella sisältää pieniä katkelmia sankarittarensa elämästä mutta ehkä jonkinlainen kiinteämpi kehyä olisi ryhdistänyt tarinoita. Kirja myös loppuu hiukan äkkinäisesti. Andrés Vera Martinezin piirrosjälki on miellyttävää ja tukee hyvin raikasta lapsuustunnelmaa. Kirja ei ehkä noussut Minun Kiinani -trilogian tasolle (mutta tuo sarjakuva olikin jo mielestäni ihan huikea!) mutta sen parissa kului mukavasti joku tovi. Tässä olisi hyvä alkupala sellaiselle jota Kiinan lähihistoria kiinnostaa.

Graphic Universe, 2012
Sivuja: 108
Kirjan vuoden lukuhaaste: Sarjakuvaromaani

Yes Please / Amy Poehler

En ole tutustunut hirmuisen hyvin koomikko Amy Poehlerin tuotantoon mutta hänen elämäkerrallisen teoksensa Yes Please nappasin kuitenkin luettavakseni kun se eteeni Overdrivessä putkahti. Tuumasin nimittäin niin että nainen joka työkseen hauskuuttaa ihmisiä, osannee varmasti huvittaa myös suomalaista tosikkoa sivujen välityksellä.

Kirja on yhdistelmä Poehlerin, 42-vuotiaan koomikon, elämäntarinaa ja erilaisia elämänohjeita varsin näpsäkässä paketissa. Se tarjoaa hetkiä keskiluokkaisesta amerikkalaisesta elämästä sekä menestyvän koomikon elämästä. Amy Poehler on esiintynyt mm. Saturday Night Live -sarjassa ja elokuvassa Baby Mama.

Rehellisesti sanottuna, osa kirjan annista jäi minulle vajaaksi siksi, etten tuntenut riitävän hyvin amerikkalaista komediaskeneä ja siksi sinällään varmaan hyvinkin kiinnostavat tarinat eri henkilöistä ja sarjoista menivät kohdallani vähän hukkaan. Esimerkiksi Parks and recreation -sarja kuulostaa hauskalta mutten silti oikein jaksanut kiinnostua sitä käsittelevästä luvusta sarjaan tutustumatta. Saturday Night Live on sentään tuttu käsite, vaikka moni kirjassa mainituista sketseistä onkin mennyt sivu suun. (Lisää tällaista hauskaa Suomen telkkuun, kiitos!)

Mutta kyllä, Amy Poehler on hauska - sellaisella mukavan särmikkäällä tavalla. Kirja on miellyttävä sekoitus huumoria ja lämpöä, on mukavaa että Poehler on antanut tilaa mm. vanhempiensa esittelemiselle, kirjaa on maustettu myös kuvilla. Kokonaisuus on mukava ja pirteä ja kirja tulikin ahmaistua reilussa pävässä. Poehlerin ajatuksissa on myös totuudenjyväsiä, vai mitä sanotte alla olevasta lainauksesta joka käsittelee työtä ja omaan uraan suhtautumista?

"You have to care about your work but not about the result. You have to care about how good you are and how good you feel, but not about how good people think you are or how good people think you look."

HarperCollins, 2014
Sivuja: 329

Paperilla ja valkokankaalla: Kaiken teoria ja Travelling to Infinity / Jane Hawking

Sanotaan, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen ja tämä vaikuttaa pitävän paikkaansa myös fyysikkonero Stephen Hawkingin kohdalla. Tartuin Jane Hawkingin omaelämäkerralliseen teokseen Travelling to Infinity osittain 6.2.2015 Suomen ensi-iltansa saavan elokuvan takia, mutta myös siksi että olin utelias Hawkingien perhe-elämän suhteen - millaista voi arki olla jos puolisolla on sekä mittava ura että vakava sairaus?

Jane tapaa Stepheninsä nuorena opiskelijana ja hääkellot soivat vaikka Stephen onkin saanut diagnoosinsa. Perhe kasvaa ja sekä Stephenin ura että sairaus etenevät. Miehen maineen kasvaessa myös Jane pohtimaan omia prioriteettejään ja sitä, kuinka paljon toisen ihmisen eteen voi uhrata.

Jane Hawkingin tarina on tuntuu kuvaukselta omaishoitajan ja assistentin elämästä, sillä hänen suhteensa Stepheniin jää jokseenkin taka-alalle tarinassa. Hän toki ajoittain mainitsee rakastavansa puolisoaan tai kehuu tämän karismaa, mutta minulle lukijana välittyi tunne siitä, kuinka Stephen olisi ikäänkuin irrallaan muusta perheesta, kenties hän niin olikin. Tarina on sinällään kiinnostava ja koskettavakin ja Hawkingin perhe-elämän haasteet tuntuvat hurjilta - Jane itse mainitsee kirjassa päiviensä koostuvan lähinnä kodinhoidosta, lastenhoidosta ja Stephenin hoidosta. 1960- ja 1970 -lukujen yhteiskuntakin vaikuttaa melko masentavalta vammaisille suunnattujen, lähinnä olemattomien, tukien ja apujen johdosta.

Aiheeltaan kirja oli siis kiinnostava mutta toteutus hiukan ontui, sillä Hawking muistelee paljon mm. myös taloja joissa he ovat asuneet, piknikkejä, vesirokkoja ja muuta sellaista joka ei ehkä lukijan kannalta ole hirmuisen kiinnostavaa. Osa lukemisesta tapahtuikin hiukan hammasta purren, kirja olisi ehkä sittenkin kaivannut pienoista karsimista.

Alma Books, 2013
Sivuja: 450
Kirjan vuoden lukuhaaste: elämäkerta

James Marshin ohjaamasta elokuvasta Kaiken teoria pääsin siippani kanssa nauttimaan #Kirjan kutsuvierasnäytännössä - kiitos mukavasta kokemuksesta. Kaiken teoria on tänä ehdolla viiteen Oscar-palkintoon, mm. paras mies- ja naispääosa sekä paras elokuva. Nähtyäni elokuvan ymmärrän oikein hyvin, kyseessä nimittäin hieno elokuva jossa välillä kostuu silmäkulma ja välillä tulee purskahdettua nauruun. Etenkin nimiroolia esittävä Eddie Redmayne tekee hurjan hienon roolityön Stephen Hawkingina - Eddie saisi kyllä minun Oscar-ääneni!

Elokuva on mielestäni riittävän uskollinen Jane Hawkingin kirjalle vaikka joitakin tapahtumia onkin järjestelty hieman toiseen muotoon. (Sanoisin että tämä lienee niitä harvinaisia kertoja jolloin elokuva on ehdottomasti kirjaa parempi.) Toisin kuin kirja, elokuva kuitenkin päästää katsojan lähemmäs Stepheniä. Minulle elokuva oli hetkittäin vähän vaikeaakin katsottavaa sillä olen seurannut saman taudin etenimistä tuttavapiirissäni. Elokuva ja kirja tuovat molemmat hyvin esiin myös vammaisten vaikeudet ja sen sisukkuuden jolla monet puskevat eteenpäin - tärkeä ja muistettava asia meille terveille! Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin ja aina kannattaa yrittää.

PS. Stephen Hawkingin omaelämäkerta on juuri ilmestynyt suomennettuna nimellä Minun lyhyt historiani (WSOY).

Ohjaaja James Marsh
Pääosissa: Eddie Redmayne ja Felicity Jones

Orange is the new black: vuosi vankilassa / Piper Kerman

Tutustuin Orange is the New Blackiin ensi kerran samalla tavalla kuin varmaankin suurin osa kirjan lukeneista - Netflixin mainion tv-sarjan myötä. Kakkoskauden ahmittuani oli pakko hakea helpotusta kirjan kautta ja vaikka kirjaston jonotusaika olikin pitkä kuin nälkävuosi sain lopulta kirjan hyppysiini.

Piper Kermanin tarina vetoaa varmastikin moneen keskivertolukijaan, siinä kiltti, koulutettu kasvissyöjänainen joutuu vankilaan nuoruudessa tehdystä rikoksesta. Vankilassa mukavan keskiluokkaista elämää elänyt nainen kohtaa varsin ankean todellisuuden mutta myös mielenkiintoisia persoonallisuuksia ja lämpöä.

Kermanin kirja mukailee kirjaa jonkin verran mutta silti on helppo huomata että sarjan käsikirjoittajat ovat tehneet uutterasti työtä. Paljon draamaa on lisätty ja tutut henkilöt ovat saaneet jopa uudet nimet, yksi suosikeistani sarjassa on venäläistaustainen Red, kovanaamainen keittiön kunkku, jonka nimi kirjassa nimi onkin Pop.

Lukiessani huomasin etten ollut aivan ilman ennakko-odotuksia liikkeellä - tv-sarja itsessään on mainio enkä ehkä siksikään osannut tai halunnut heittäytyä kirjan maailmaan yhtä ennakkoluulottomasti kuin normaalisti. Tutut henkilöt olivat nyt vähän vääränlaisia, laimeampia ja draamaakin oli vähemmän. Vasta kirjan keskivaiheilla todellisuus iski minuun - kirja on tarina oikean Piper Kermanin ajasta vankilassa oikeiden ihmisten keskellä, tv-sarja taas on dramatisoitu, televisioon muokattu versio todellisuudesta. Ymmärrän että Kermanin motiivina kirjan kirjoittamiselle lienee ollut naisvankien olojen parantaminen ja kuten kirjan lopusta selviääkin, on kirjailija mukana mm. Women's Prison Associationin toiminnassa.

Otava, 2014
Sivuja: 461
Alkuteos: Orange is the New Black
Suomentanut Oona Timonen

Myrskyn silmään / Will Eisner

Taannoin alkanut tutustumiseni Will Eisnerin kanssa on osoittautunut vallan oivalliseksi päähänpistoksi, ensin törmäsin Last Day in Vietnamiin, sitten Taloon Bronxissa, jotka molemmat ovat ehdottomasti peukuttamisen arvoisia sarjakuvia. Nyt hyppysiini osui Eisnerin 1990-luvulla suomeksi ilmestynyt Myrskyn silmään joka osoittautui oikein hienoksi teokseksi.

Myrskyn silmään on omaelämäkerrallinen teos, joka liikkuu upeasti monella tasolla. Kirja kuvaa niin amerikkalaista elämää, Eisnerin ja hänen perheensä taustoja kuin juutalaisuuttakin. Tarinan rangan muodostaa junamatka vuonna 1942, jossa joukko sotilaita matkaa kohti uutta asemapaikkaa ja ikkunasta mietteliäänä tuijottelee myös nuori sarjakuvapiirtäjä Willie joka matkallaan myrskyn silmään miettii menneitä.

Myrskyn silmään oli vaikuttava lukukokemus. Vaikkei Eisnerin kynänjälki ole yhtä herkän kaunista kuin vaikkapa Ville Tietäväisen, on miehen tapa kertoa monitasoinen tarina sarjakuvan kautta todella vaikuttava. Kirjan hahmot ehkä näyttävät hauskoilta ja yksinkertaisilta mutta silti se sisältää pieniä, lähes viiltävän kipeitä väläyksiä piirtäjän elämästä ja juutalaisuudesta, mutta oivalluksia ja huumorin pilkahduksia - ihan niinkuin elämäkin. Vaikkei kirja ole esimerkiksi Spiegelmanin upean Mausin tapaan kyynelkanavia koetteleva mutta olen vaikuttunut. Ja iloinen siitä, että Eisner on uskaltautunut kirjan tekemään ja että tämä on julkaistu ihan jopa suomeksikin.

Vau.

PS. Tällä kirjalla napataan vielä viimeinen piste Ihminen sodassa -haasteesta!

Jalava, 1991
Sivuja: 208
Alkuteos: To the Heart of the Storm
Suomentanut Soile Kaukoranta

Nancy / Deborah Spungen

Nancy oli minulle tärkeä kirja lapsena. Äiti oli ostanut sen omaksi luettavakseen mutta luonnollisesti innokkaana pikkulukutoukkana luin itse salaa. Tarina kosketti ja järkytti. En tuolloin tiennyt mitään esim. skitsofreniasta, mutta muistan mm. järkyttyneeni Nancyn käytöksestä vanhempiaan ja sisaruksiaan kohtaan, samaistuin myös paljon Nancyn pikkusisareen Suzyyn, kilttiin tyttöön vaikean sisaren varjossa. Ja silti, kuten Nancyn perhekin, toivoin lukiessani että tilanne muuttuisi parempaan. Nuoruusvuosinani luin kirjan uudelleen vielä monta kertaa, siihen koskaan kyllästymättä. Vuosien tauon jälkeen Nancy palasi mieleeni ihan sattumalta Sex Pistols-dokumenttiklipin myötä - näin Nancyn televisiossa ensimmäistä kertaa! Samalla heräsi into lukea kirja taas ja katsoa löytäisinkö aikuisena tarinasta uusia tasoja näin aikuisena.

Nancy Spungen oli ongelmalapsi heti syntyessään. Vauva oli keltainen syntyessään ja jo pienenä Nancyn äiti, Deborah, huomasi lapsessaan piirteitä jotka tuntuivat oudoilta, Nancy oli erittäin älykäs ja voimakastahtoinen mutta sai myös pelottavan voimakkaita raivokohtauksia. Iän karttuessa Nancyn ongelmat syvenevät ja Spungenin perheen epätoivo kasvaa.

Nancyn pariin palaaminen oli kuin vanhaan lempivaatteeseen sujahtaminen, yllätyin siitä että muistin yhtä jopa kokonaisia lauseita kirjasta. Oli myös hienoa huomata että kirja teki minuun yhä suuren vaikutuksen, aikuisempana tosin ymmärrän paremmin sekä Nancyn sairautta ja addiktioita ja myös hänen vanhempiensa vaikeuksia. Nostankin hattuani Deborah Spungenin rohkeudelle, hänen kertojanäänensä tuntuu hyvin samaistuttavalta ja rehelliseltä - ei ole varmasti helppoa sanoa julkisesti vihaavansa omaa lastaan vaikka samalla epätoivoisesti toivoisitkin käännettä parempaan.

Kirja nostaa hienosti esiin mielen sairauksiin liittyvät tabut ja häpeän, vaikeudet saada apua sekä vaikeat valinnat perheen sisällä. En ole itse kiinnostunut punk-kulttuurista ja tunnen Nancyn vain tämän kirjan tarinan kautta, en skandaalinkäryisenä julkkisena vaikka minunkin aikanani on ns. Nancyjä mediassa nähty. On hienoa että Spungen on kirjoittanut kirjansa ja tehnyt Nancystä inhimillisen, uskon myös että hänen kirjansa on tuonut lohtua niille jotka ovat samantyyppisessä tilanteessa. Tärkeä kirja.

"Voiko ihminen vihata omaa lastaan? Kyllä, varmasti voi. Ja kuitenkin sitä lasta kaikesta huolimatta rakastaa ja toivoo vielä käännettä, joka muuttaa kaiken hyväksi. Mutta seuraavan vuoden kuluessa me tulimme vihdoin näkemään kykenemättömyytemme äärilaitojen tulevan lähemmäksi. Tulevana vuonna kaikki ovet lyötiin kiinni päin kasvojamme ja vihamme ja kiukkumme antoivat periksi. Tilalle tuli tylsyys ja toivottomuus. Nancy oli saartava meidät loitommalle ja loitommalle painajaismaiseen nurkkaukseen, kunnes meillä ei olisi kuin yksi mahdollisuus jäljellä. Meidän oli leikattava pahanlaatuinen kasvain pois."

Gummerus, 2007 (yhdeksäs painos)
Sivuja: 363
Alkuteos: And I dont want to live this life
Suomentanut Anna Salo

Aurora / Raija Oranen

Aurora Karamzin on kiehtonut minua siitä saakka sairastuin ja jouduin joksikin Auroran sairaalaan.
Tylsistynyttä ja vähän koti-ikäväistä pikkutyttöä huvitettiin kertomalla Aurorasta tarinoita jotka kävivät tyttösestä prinsessasadusta ja vähän helpottivat oloani. Kiinnostus kuitenkin jäi, etenkin kun Auroran historia osoittautui aikuisena prinsessasatua kiehtovammaksi ja siksipä tämä Raija Orasen uutuusromaanikin piti napata heti luettavaksi.

Ihanainen Aurora oli oman aikansa kohukaunotar, jonka rakkauselämässä riitti varmasti juoruiltavaa 1800-luvun Helsingin salongeissa. Suomalaisneitonen eteni keisarinnan hovineidosta Venäjän rikkaimman miehen puolisoksi ja muutaman mutkan kautta merkittäväksi suomalaiseksi hyväntekijäksi.

Orasen tekstiä oli miellyttävä lukea ja nautin erikoisesti hänen tekstinsä pienistä huumorinpilkkeistä ja papa Walleenin, Auroran isäpuolen, lupsakan nokkelasta hahmosta joka mukavasti tasapainotti Auroran vakavuutta ja mietteliäisyyttä. Naisen henkilökuvan ohella Oranen kuvaa myös taitavasti Suomen historiaa, aikaa jolloin maa etsi omaa identiteettiään Venäjän vallan alaisuudessa - mielenkiintoista luettavaa tämäkin!

Ehkä suurin haaste Auroraa lukiessa oli hyväksyä se, että Oranen oli kirjoittanut historiallisiin faktoihin perustuvan teoksen, hetkittäin nimittäin toivoin että lapsuuteni kauniilla prinsessalla olisi ollut hiukan helpompi elämä. Sellainen, joka voidaan kuitata sanoin "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka". Toisaalta, oikean elämän kauneus taitaakin olla siinä, että se ei noudattele käsikirjoituksia ja maalaa paletin kaikilla sävyillä, myös niillä tummilla.

(Papa Walleen opastaa nuorta Auroraa politiikan kiemuroihin.)"- Tietävät mitä?
- Että Ruotsiin päin pitäisi olla kallellaan ja haukkua kohti itää, tyttöseni. Ei siitä semmoisesta mitään tule. Se on silkkaa kiihkoilua ja romantiikkaa, sanon minä. Meidän on hyvä olla Venäjän kanssa, kun ollaan sovussa ja sievästi eikä ärsytetä turhan takia, emmehän me ole mitään terrierikoiria, emmehän?"

Teos, 2014
Sivuja: 633

Sunnuntaina Manhattanilla / Heli Vaaranen

Heli Vaaranen vietti lapsuutensa Hollolassa, mutta kauneuskilpailu muuttaa maatilan tytön elämän ja pian tyttö lähtee seikkailemaan maailman metropoleihin ammattimallina. Mallintyö tuo onnistumisia ja paineita, pitäisi olla laiha ja koti-ikäväkin vaivaa välillä. Elämä vie Heliä Pariisista, Tokioon ja lopulta New Yorkiin jossa Heli mm. tutustuu Andy Warholiin etsiessään omaa tietään.

Sunnuntaina Manhattanilla on kasvukertomus; Suomesta maailmalle lähti kokematon tyttö joka pikkuhiljaa tarinan edetessä kasvaa, muuttuu varmemmaksi ja aikuisemmaksi. Tarinassa on jotain aitoa ja rehellistä, sillä Vaaranen ei kersku upeilla kokemuksilla ja julkkistuttavillaan tai maalaile mallintyöstä ruusuisia tai järkyttäviä kuvia vaan pysyttelee kultaisella keskitiellä. Työ on työtä, iloineen ja suruineen.
Jossain määrin tämä asiallisuus kuitenkin myös haittasi päähenkilöön samaistumista, sillä Helin suurten tunnemyrskyt eivät sellaisenaan välittyneet minulle vaan hän vaikutti melko vaivattomasti etenevän maasta toiseen, löytävän uuden elämän ja ystäväpiirin.

Kirja sivuaa useaan otteeseen myös mallien ulkonäköpaineita, erityisesti painonhallintaa. Vaaranen kirjoittaa asiasta virkistävän normaalilla otteella, lähinnä harmitellen jatkuvaa dieetillä oloaan. Ehkä 1980-luvun mallimaailma oli suopeampi tai kenties Helillä oli tukevasti jalat maan pinnalla. Molempi parempi.

Pääpiirteittäin Sunnuntaina Manhattanillla on mukava lukukokemus joka ei ehkä tarjoa suuria elämyksiä mutta viihdyttävän aika-ja nojatuolimatkan kuitenkin pienillä julkkistarinoilla maustettuna. Uskoisin kirjan kiinnostavan myös muodin maailmasta tai vaikkapa mallin työstä haaveilevalle nuorelle.

"Katselin ruokapöydässä kulmieni alta toisia malleja, jotka söivät ahmien ja ottivat lisää häpeilemättä. Kateus korvensi minua, kun näin heidän litteät vatsansa ja hoikat kehonsa, joissa he olivat kuin kotonaan. He kohtasivat minun katseeni avoimina, hätkähtämättä, mitenkään kieltämättä sitä, että heillä oli vallassaan jokin taika, jota minulla ei ollut. Hoikkuus, oi hoikkuus! Miten sen saa, mistä sen saa ostaa? "

Teos, 2014
Sivuja: 273

Drinking and dating: P.S. Social Media is Ruining Romance / Brandi Glanville

Ihan alkuun teen tunnustuksen: minusta Beverly Hillsin todelliset kotirouvat on oivallista aivot narikkaan -katsottavaa. Pitkän työpäivän päätteeksi on joskus suorastaan oivallista lösähtää sohvalle ihmettelemään mitä ne naiset siellä taas puuhaavat. Ehkä vähän pyörittelen silmiänikin. Drinking and dating -kirjan kirjoittaja on yksi näistä naisista ja oma suhtautumiseni Brandin esiintymiseen sarjassa on lievästikin kaksijakoinen. Glanville nimittäin osaa olla julmetun rääväsuinen ja rasittava tapaus mutta naisen jutuissa on joskus järkeäkin. Uteliaisuuden kannustamana nappasin kirjan mukaani Ruotsin risteilylle, reissulla kun joskus haluaa lukea jotain kepeää ja helppoa.

Kirjassaan (tämä ilmeisesti on jatkoa kirjalle Drinking and Tweeting) Glanville keskittyy avioeron jälkeiseen elämäänsä ja keskittyy erityisesti seurustelukuvioihinsa. Etukäteen kuvittelin kyseessä olevan jonkinlainen eronneen naisen deittiopas mitä kirja kyllä yrittääkin olla mutta painotus on silti selvästi Glanvillen omilla kokemuksilla. Brandi ei toki nimeä tunnettuja kumppaneitaan nimeltä (mikä onkin järkevää kun kirjoittaa kirjaa käräjöinnin luvatussa maassa) mutta yksityiskohtia miehistä kuitenkin paljastetaan anteliaasti mikä on taatusti riittänyt käynnistämään huhumyllyn mikä tuntuukin melko laskelmoidulta rahastuskikalta.

Brandi maustaa tekstiään hashtageillä mikä alkuun tuntui hitusen oudolta. Pienen totuttelun jälkeen totuin kuitenkin tageihin joita Brandi käyttää viestinsä alleviivaamiseen. Ratkaisu ei ehkä ole täydellinen mutta hoitaa hommansa ja istuu kirjan sosiaalista mediaa suosivaan henkeen. Kirjan otsikon teesi onkin muuten omalla tavallaan ihan mielenkiintoinen: onko sosiaalinen media todella tappanut romanssin? Ainakin deittailun tekniikka lienee muuttunut, saahan kumppanista helposti kaivettua esiin kohtuullisen määrän tietoa jo ennen treffejä. Pointsit siis Brandille, kirjahan sai allekirjoittaneen jopa pohdiskelemaan, tosin vain hetkeksi.

En suosittele kirjaa herkimmille lukijoille sillä kuten tv-sarjassakin Brandin kielenkäyttö on varsin värikästä eikä nainen varsinaisesti ujostele seksikohtauksissakaan. Jos totta puhutaan, tunsin oloni hetkittäin melko vaivautuneeksi kirjaa lukiessani - aivan kuin joku tuttava olisi alkanut paljastaa hiukan liian arkaluontoisia asioita. Arvoin aikani sitä antaisinko kirjalle yhden vaiko peräti kaksi tähteä Goodreadsissa. Toista tähteä puolsi se, että kirjalla oli myös hauskat hetkensä ja kaikesta huolimatta kirjailijatar tuntuu ainakin rehelliseltä - tosin ehkä vähän liiankin.

HarperOne, 2014
Sivuja: 256

Ps. Tälläkin kirjalla saan pisteen Kirjabingosta - kyseessä kun on e-kirja.

Yoga Bitch / Suzanne Morrison

Yoga Bitch oli puhtaasti hetken mielijohde-lainaus. Kivan värikäs kansi nappasi huomioni eikä sauhuttelevia joogaajiakaan usein näe. Olin aistivinani Eat, Pray, Love -kaikuja kivalla kirpakkuudella maustettuna - oikeastaan olin jo ihan myyty tälle kirjalle ennen lukemisen aloittamistakaan. Olen kuullut mielikuviin rakastumisesta ja näemmä allekirjoittaneelta se onnistuu kirjojenkin kanssa...

Suzanne Morrison on 25-vuotias nainen, jonka elämässä kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Perhesiteet ovat lämpimät, on työpaikka ja poikaystäväkin, josta kaikki pitävät. Mutta jokin hiertää. Suzanne päättää lähteä jooga-studionsa vetäjien, Indran ja Loun, vetämään kolmen kuukauden retriittiin Balille etsimään itseään ja elämänsä tarkoitusta. Lopettaakseen pelkäämiseen.

Olin alkuun kovin innoissani Yoga Bitchin kanssa mutta huomasin pian lukutahdin - ja innostukseni - laskevan. Kirjassa oli hurjasti joogaa (mikä ei kyllä näin jälkikäteen ajatellen ole hirmuisen yllättävää!) mikä teki lajia tuntemattomalle ihmiselle lukemisen tylsähköksi. Kirja alkoi hauskasti, mikä sai minut luonnollisestikin uskomaan että hauskuus myös jatkuisi. Valitettavasti Suzannen joogakokemusten syventyessä, myös hänen tekstinsä terävyys muuttui henkistyneenmpään suuntaan, mikä kaiketi on ymmärrettävää koska kyseessä on päiväkirjamainen teos. Lukijan kannalta tämä kuitenkin oli hankalaa sillä toisin kuin Suzanne, minä en ollut henkistynyt yhteisen matkamme varrella ja kaipasin hauskuutusta. Sirkushuveja kansalle, kiitos!

Outoa kyllä huomasin kirjan puolivälin kieppeillä hiukan ahdistuvani Yoga Bitchistä, sillä niin täysin hurahtaneelta Suzanne retriitissä tuntui. Ei sokeria, ei seksiä, henkiä jotka asustelevat keittiökoneissa ja joka aamu kupillinen virtsaa. Aika hardcore meininkiä! Allekirjoittanut taitaa tyytyä ihan vain normaaliin venyttelyyn...

Today I found myself strangely moved by a yoga teacher who spoke like a cross between a phone-sex operator and a poetry slam contestant. At the start of class, she asked us to pretend we were floating on a cloud. As she put it, "You're oh-pening your heart to that cloud, you're floating, you're blossoming out and tuning in, you're evanescing, yeah, that's right, you're evanescing."

Three Rivers Press, 2011
Sivuja: 339
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Indonesia

Mahdoton menestys: Kasvun paikkana Nokia / Jorma Ollila, Harri Saukkomaa

Olen hiukan empiväinen tarttumaan liike-elämään sijoittuviin elämäkertoihin sillä monesti yritysmaailman kiemuroiden kiintoisuus ei tunnu siirtyvän tehokkaasti kirjan sivuille. Ollilan tarina kuitenkin kiinnosti, onhan Nokian tarina osa suomalaista historiaa.

Kirjan kuvaama Jorma Ollila on järkevä, omien sanojensa mukaan hieman kuivakkakin mies, joka mielellään pitää riman mahdollisimman korkealla, vaatien paljon itseltään ja muilta. Hän pelaa tennistä joka aamu kello 7 ja pyrkii olemaan kotona iltauutisiin mennessä. Hän on rohkea, eittämättä poikkeuksellisen lahjakas joka näyttää saavuttaneen kaiken mitä on halunnut.  Kirjan toisessa pääosassa on yhtiö Nokia, mutta sen tarinanhan me jo tunnemme.

Mahdoton menestys alkaa kiinnostavasti lauseella: "Kukaan ei ollut tyytyväinen kun minut valittiin Nokian toimitusjohtajaksi tammikuun 16. päivänä 1992 " ja pidinkin kovasti kirjassa pilkahtelevasta kuivahkosta huumorista. Kirja on toisaalta kattava ja melko mielenkiintoinen kuvaus Nokian taipaleesta, mutta siihen antaako se lukijalleen paljoakaan uutta tietoa, en osaa sanoa. Kurkistus Ollilan henkilökuvaan jää myös pintapuoliseksi, ilmeisesti miehen omasta toiveesta johtuen. Kirja onkin hyvin Nokia-keskeinen, Ollilan yksityiselämän verhoa nostetaan vain harvoin. Tässä kirja auttamatta häviääkin esimerkiksi Walter Isaacsonin hienolle Steve Jobs -elämäkerralle, joka onnistui piirtämään kiehtovan ja moniulotteisen kuvan Apple-gurusta.

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli lukea Ollilan ajatuksia johtamisperiaatteista ja ihmisten motivaatiosta, muutamaa mietettä pyörittelin ajatuksissani pidempäänkin, fiksuja juttuja! Olisin kuitenkin kaivannut enemmän kommentteja Nokian viimeisimmistä vaiheista ja Ollilan tunnelmista niihin liittyen, mutta ehkä tapahtumista on vielä kulunut liian vähän aikaa jotta asiasta voisi puhua.

"Citibankissa opin, että johtaja ei johda laatikoita tai organisaatiota, vaan ihmisiä. Johtajan, myös isossa organisaatiossa, on oltava kiinnostunut ihmisistä, joiden kautta tulokset syntyvät. Hyvän johtajan on tunnettava ihmisensä. Hyvän johtajan on oltava myös valmis nostamaan yllättäviä ihmisiä yli organisaation, yli virallisten laatikoiden."

Otava, 2013
Sivuja: 480
Kirjasta lisää: Kulttuuri kukoistaa