Jakarandapuun lapset on tarina ihmisistä sodan jaloissa. Heti aluksi tapaamme Azarin, vangin joka synnyttää vaikeissa olosuhteissa tyttärensä Nedan. Tutuksi tulee myös Amir, joka vankeutensa askartelee pienelle tyttärelleen Seidalle taatelinkivistä rannekorua, jotta tytöllä olisi jotain käsinkosketeltavaa muistona isästään. Ja vankilan ulkopuolella, Jakarandapuun varjossa kasvavat vallankumouksen keskellä syntyneet lapset.
Jakarandapuun lapset on muistuttaa minua rakenteeltaan Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -kirjasta, joka ehkä enemmänkin oli löyhästi yhteennivottu kertomuskokoelma kuin yhtenäinen romaani. Delijanin kirja toki keskittyy muutaman perheen kokemuksiin, mutta kokonaisuus jää silti varsin sirpaleiseksi. Omaan makuuni olisi ehkä ollut enemmän perinteisempi romaani, sillä vaikka kirjan tarinat pitkälti kiinnostivatkin, olisin mielelläni paneutunut niihin syvemmin.
Delijani itse on syntynyt vuonna 1988 teheranilaisessa vankilassa ja kirjassa onkin voimakas eletyn elämän maku. Tarina, joka minuun vaikutti voimakkaimmin, vankilassa taatelinkivistä korua tekevästä isästä, onkin peräisin Delijanin isän omista kokemuksista. Valitettavasti jakarandapuun alla kasvaneiden lasten tarinoissa ei ollut minulle samanlaista vetoa kuin edellisen sukupolven kokemuksissa ja siksi lukukokemukseni tuntuikin epätasaiselta. Hienoja hetkiä ja niitä vaisumpia.
"Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystyyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat."Otava, 2014
Sivuja: 285
Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree
Suomentanut Laura Jänisniemi
Saatu arvostelukappaleena.