Ihmeellisten asioiden museo / Alice Hoffman

Olen diggaillut Alice Hoffmanin kirjoja lukioajoista saakka, tuolloinen niiden kaunis ja romanttinen maaginen realismi räjäytti pikkuisen tajuntani eikä paluuta arkeen enää ollut. Osittain näistä nostalgiasyistä odotin innolla Ihmeellisten asioiden museoon tarttumista, myös 1910-luvun New York kuriositeetteineen kiinnosti.

Ihmeellisten asioiden museo on kahden yksinäisen suden rakkaustarina. Tarinan keskiössä professori Sardien omituisten asioiden museo, friikkisirkus, johon esiintyjäksi lopulta päätyy myös Coralie, Sardien tytär, jota on pienestä pitäen koulittu merenneidoksi, salaperäiseksi lasin taakse eristetyksi kaunottareksi. Toisaalla kaupungissa elää Eddie, siirtolaisena maahantullut nuori mies, valokuvaaja ja kadonneiden ihmisten löytäjä. Ja jotenkin heidän elämänsä ovat kietoutumassa yhteen.

Hoffmanin teksti oli tuttuun tapaansa sekä kaunista että unenomaista, mutta samalla raakaa. Kummajaisten museon toiminta riipii joskus sydäntä ja ihmisarvon tärkeys nousi mieleen. Tekstin tyyli sopii oivallisesti kirjan teemoihin sillä tarina kokonaisuudessaan on outo ja rujon kaunis, joskaan en oikein päässyt kunnolla kummankaan päähenkilön ihon alle.

Minulle mielenkiintoisin elementti Ihmeellisten asioiden museossa oli vuoden 1911 New York, jostakin syystä juuri se heräsi mielikuvituksessani eloon lukiessani. Tuo kausi välittyy kirjassa kiihkeänä kasvuna, omalla oudolla tavallaan kauniina ja rumana, muuttuvana aikana ja jotenkin tuo monimutkaisuus kiehtoo. On myös huikeaa ajatella metsäistä Manhattania, jonka rannoilla kulkureilla on nuotionsa ja Hudson-jokea josta voi löytää vaikka merenneidon...

Gummerus, 2015
Sivuja: 447
Alkuteos: The Museum of Extraordinary Things
Suomentanut Raimo Salminen

Muukalainen (Outlander #1) / Diana Gabaldon

Ostin pokkariversion Diana Gabaldonin Muukalaisesta kesälomakirjakseni, melko pitkälti kirjaan pohjautuvan tv-sarjan ansiosta. Innostuin niin paljon näkemistäni jylhistä skotlantilaisita maisemista ja Clairen ja Jamien rakkaustarinasta että arvelin hullaantuvani itse kirjaankin, jossa toki onkin aika lailla sellaisia elementtejä joista yleensä innostun. Koska nyt kun vihdoinkin julkaisen tämän postauksen, on kesä vain pelkkä muisto joten arvaatte varmastikin että jokin meni pieleen...

Muukalainen alkaa vuodesta 1945 jolloin rintamalta palannut sairaanhoitaja Claire Randall matkustaa Skotantiin lomailemaan puolisonsa Frankin kanssa. Kävelyretki ikivanhoille kivikehille osoittautuu kuitenkin kohtalokkaasti sillä Claire tempautuu niiden kautta menneisyyteen, vuoteen 1743 jossa hän kohtaa nuoren ja rohkean Jamie Fraserin.

Historiallisen fiktion ystäville kirjassa on varmasti mannaa ja romantiikkaa ja heinissä kieriskelyäkin piisaa vaikka jouduinkin nieleskelemään muutaman hetken Jamien mää ja sää -murteen kanssa. Mutta mikä sitten mätti?

Ihan rehellisesti sanottuna en tiedä mikä Muukalaisessa mätti, minun tapaistanihan ei ole tuhrata kuukausia yhden kirjan parissa. Luin kirjaa aluksi Maltan matkallamme mutta kotiin päästyä tahti hiipui ja kaikki muut kirjat vain tuntuivat kiinnostavan enemmän Muukalaisen kerätessä pölyä yöpöydälläni. En usko kirjan pituuden olleen ongelma, olen tänäkin vuonna selättänyt pidempiäkin paksukaisia leikiten, en myöskään sanoisi Muukalaisen olevan huono kirja. Se on hyvin kirjoitettu eikä toista kliseitä, sen henkilöt ja tapahtumat ovat kiinnostavia, jos kohta hetkittäin melko raakojakin. Ehkä on vain hyväksyttävä että se ei vain ollut minun kirjani. Vähän niinkuin treffit ihmisen kanssa joka on ihan kiva muttei kuitenkaan riittävän kiinnostava toista tapaamista varten. (Voi kuitenkin olla että palaan vielä joskus Jamien ja Clairen seuraan kun inspiraatio iskee, tv-sarjan katsomista en ainakaan aio lopettaa. Ja talveksi haluan kaulalleni samanlaisen pitkulahuivin kuin Clairella!)

Gummerus,  2015 (kuudes painos)
Sivuja: 825
Alkuteos: Outlander
Suomentanut Päivö Oksala

Tuomitut (Arianna de Bellis #4) \ Vera Vala

Vera Valan Arianna de Bellis -sarjan kirjat ovat olleet useamman vuoden ajan kesäluettavaani mutta tällä kertaa lukeminen venähtikin vähän pidemmälle mutta nämä kirjat näemmä toimivat myös syksyisin - jännä juttu! Italia-fanina rakastan näissä kirjoissa etenkin nojatuolimatkailua, Vera Vala kun osaa kuvailla maisemia ja elämäntyyliä vallan mainiosti.

Tuomituissa Arianna ryhtyy pelastamaan uskonlahkoon liittynyttä sukulaistyttöään ja törmää samalla murhaajaan joka teloittaa katolisia pappeja. Jälkimmäistä tapausta tosin tutkii toinenkin de Bellis, nimittäin Ariannan veli Ares joka on jesuiitta. Ares onkin mukava lisä kirjoihin, ainakin Tuomittujen juonikuvioihin hän upposi luontevasti ja ikäänkuin tasapainotti Ariannan tällä hetkellä jokseenkin ongelmaista elämää. De Bellisin perhe on muutenkin varsin kiinnostava luomus, sen jäsenistö tuntuu olevan persoonallista ja kiehtovaa. Kenties jokin kirja sukeltaa syvemmälle perheen juuriin tai vaikkapa Ariannan vanhempien tarinaan?

Kuten aiemmissakin Valan kirjoissa, on Tuomituissakin paljon purtavaa. Ariannan menneisyydessä ja nykyisyydessä tapahtuu rikostutkimusten ohella paljon ja nähdäänpä kirjassa hetkittäin melkein da Vinci -koodimaisia piirteitäkin. En ole ihan varma kuinka paljon tästä suunnasta pidän, mutta kirjasarja on sen koukuttava että sen parissa on pakko jatkaa ihan vaikka vain uteliaisuudesta. Tässä kohdin onkin ihan pakko nostaa hattua Vera Valan taidolle luoda pahuksen koukuttavia cliffhangereita, tähänkin kirjaan on nimittäin tehty harmittava tehokas loppu. (Nyt pitäisi jaksaa elää jännityksessä kokonainen vuosi. Huoh.)

Gummerus, 2015
Sivuja: 457

Pari kirjaa Pohjois-Koreasta: Diktaattorin keittiömestari ja Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Tunnustetaan: minulla ei ole mitään lukusuunnitelmaa (oikeilla bloggareilla on exceleitä!), juttuni ovat täysin fiilispohjaisia ja olen kirjaston Bestseller-hyllyn johdattelema lammas. Tällä kertaa löysin kaksikin kirjaa Pohjois-Koreasta joten luonnollisestikin tästä seurasi omaperäinen ajatus kirjojen kimppapostauksesta.

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Kenji Fujimoto (salanimi) toimi 13 vuoden ajan Kim Jong-ilin kokkina. Sisäpiiriläisenä hän pääsi osallistumaan eliitin ylelliseen elämään, joka tuntui koostuvan herkuista, juhista ja monenlaisista etuisuuksista. Mutta diktaattorin läheisyydessä on myös vaaransa, se on liekki joka voi myös polttaa.

Fujimoton kirjan vetovoima on ehdottomasti sen aiheessa: on kiinnostavaa päästä kurkistamaan diktaattorin elämään josta kerrotaankin yksityiskohtaisesti, aina erilaisten tapahtumapaikkojen pohjapiirroksia myöten. Kirjailijan tekstissään käyttämä sävy herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia: minullekun on Kim Jong-ilistä muodostunut jokseenkin negatiivinen kuva, mutta kirjassa hänestä puhutaan ihailevaan sävyyn, on selvää että diktaattorilta saadut kehut ovat merkinneet paljon Fujimotolle. Muutoinkin Kenji Fujimoton elämä Pohjois-Koreassa tuo mieleeni Liisan seikkailut ihmemaassa, sillä jokseenkin samaan tapaan mies katoaa Kim Jong-ilin luomaan erikoiseen maailmaan unohtaen Japanin elämänsä, vaimon ja lapset.

Diktaattorin keittiömestari ei ole tajunnanräjäyttävä lukukokemus, ehkei sen tarvitsekaan olla, se herättänee tunteita ja ajatuksia joka tapauksessa. Omat tunnelmani lukemisen aikana vaihtelivat hämmästyksestä ja huvituksesta aina kiukkuun saakka. Muistin lukeneeni Pohjois-Korean nälänhädästä ja ylimystön mässäily tuntui tuota taustaa vasten erityisen ikävältä. Fujimoto puhuu useampaan otteeseen myös maan nykyisestä hallitsijasta, Kim Jong-unia, jota kirjailija pitää isäänsä modernimpana ja rennompana hallitsijana. Uskaltaisiko uskoa?

Gummerus, 2014
Sivuja: 230
Alkuteos:  Kimu Jon'iru no ryorinin: machika de mita dokusaisha no sugao
Suomentanut Markus Mäkinen

Eunsum Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Eunsum Kimin kirja tarjosi minulle hieman tutumman näkökulman Pohjois-Koreaan. Kirja on nyt 27-vuotiaan Eunsumin ja hänen perheensä selviytymistarina. Tarina alkaa surullisesti kuvaamalla kuinka 11-vuotias Eunsum tekee kuolemaa Pohjois-Korealaisessa pikkukaupungissa. Hän on kotoisin alueelta jota 1990-luvun nälänhätä kurittaa erityisen ankarasti ja Eunsumin perheenjäsenet ovatkin yksi toisensa jälkeen kuolleet heikkouteen, jäljellä ovat vain perheen äiti ja Eunsum siskoineen. Sisukas äiti yrittää pelastaa lapsensa aloittamalla epätoivoisen paon kotimaastaan.

Eunsumin tekstin sävy on keskusteleva, nuoren naisen ääni on selvästi kuultavissa. Tarina on luonnollisestikin täynnä vaaroja ja koskettava mutta minulle mielenkiintoisimpia osuuksia olivat luvut jotka kuvasivat aikuisen Eunsumin elämää ja ihmettelin tämän perheen sinnikkyyttä. Mielenkiintoisena detaljina mainittakoon muuten se, että kirjassaan Eunsum mainitsee lukeneensa Kenji Fujimoton kirjan ja järkyttyneensä siitä. Ihmekös tuo?

Eunsum Kimin kirja on melko tyypillinen selviytystarina - koskettava ja traaginen, muttei kenties kirjallisesti kovin syväluotaava. Päälimmäikseksi kirjasta jäi mieleen kirjailijan suru ja huoli Pohjois-Korean kansasta, niin kuin varmasti tarkoitus olikin.

Siltala, 2014
Sivuja: 194
Alkuteos: Corée dy Nord. 9 ans pour fuir l'enfer

Leijonankesyttäjä (Fjällbacka #9) / Camilla Läckberg

Lykkäsin tovin Camilla Läckbergin uusimmasta Fjällbacka-kirjasta kirjoittamista. Olen ahminut sarjan kaikki kirjat, joidenkin kohdalla suorastaan sukat jaloissa pyörien. Leijonankesyttäjääkin odotin innolla ja ehkä suuret odotukset olivatkin syynä siihen miksi pienoinen pettymys iski. Kovin mieluusti kirjoittaisin innostuneena ja ylisanoin, mutta näin tällä kertaa.

Leijonankesyttäjä sijoittuu jälleen kerran pikkuiseen Fjällbackaan, joka taitaa tällä menolla olla väkilukuun suhteutettuna jo yksi Ruotsin vaarallisimmista kylistä. Tällä kertaa tapahtumat käynnistyvät kun paikkakunnalta kadonnut teinityttö löytyy vakavasti vahingoitettuna. Tyttöjä on kadonnut useampiakin ja Patrickin tehtävänä on löytää tekijä ennen uutta murhenäytelmää. Patrickin vaimo, kirjailija Erica taas tutkii erästä vanhaa rikosta mutta päätyy sotkeutumaan jälleen kerran miehensä murhatutkintaan.

Jospa aloittaisin positiivisista. Läckberg kirjoittaa vetävästi ja kirjan juoni on tehokas sekoitus jo tutuksi käyneitä ja toimivia elementtejä: menneisyyden haamuja yhdistettynä tämän päivän pahuuteen. Kokonaisuus on mielestäni ihan hyvä, uskoisin että moni dekkariystävä saa aikansa kulumaan mukavasti kirjan parissa. Ongelma on ehkä kuitenkin odotuksissani, sillä Leijonankesyttäjä ei ole - minun mielestäni - yhtä loistava kuin jotkut edeltäjänsä. Juoni tuntuu jollain tapaa toistavan tietynlaista kirjoissa olevaa kaavaa ja valitettavasti tekijäkin oli jokseenkin selvä juttu kirjan alusta saakka.

Oma lukunsa on sitten Erica, joka sai minut miettimään sitä kuinka oudolta tuntuisi jos vaikka Jarkko Sipilän Takamäki joutuisi vähän joka mutkassa väistelemään innokkaan puolisonsa tutkimusyrityksiä...

Gummerus, 2015
Alkuteos: Lejontämjaren
Sivuja:442
Suomentanut Outi Menna

Rouva Oraakkeli / Margaret Atwood

Kirjan vuoden lukuhaasteeni on edennyt nyt kohtaan jossa pitäisi lukea omana syntymävuonna julkaistu kirja. Tuskailtuani aikani vanhuuttani, päätin lopulta lukea lisää mainiota Margaret Atwoodia, jonka teos Rouva Oraakkeli on nimittäin julkaistu (englanniksi tosin, onko tämä fuskua?) syntymävuonnani. Suomenkielinen versiokin oli ulkoasultaan kovin 1990-lukulaisen oloinen ja kenties siitä syystä lykkäsin kirjaan tarttumista tovin. Hölmöä kenties, mutta osoittaneen kannen kuvituksen voiman sillä ilman Atwoodin nimeä laadun takeena olisi kenties tämäkin kirja jäänyt lukematta.

Rouva Oraakkeli on tarina Joan Fosterista, joka kirjan alussa suunnittelee kuolemaansa. Joanin tarina on samaan aikaan koskettava, mieltä lämmittävä ja surullinenkin kehityskertomus. Kirjan juonesta on oikeastaan vaikea kertoa tarkemmin, sillä perinteistä juonta ei tarinalla ole. Se ei myöskään ole suosikkini Atwoodin kirjoista vaikka kirjailijan nokkela terävyys on toki kirjassa vahvasti läsnä. Erityisen koskettavaa luettavaa on kirjan alku, jossa tukeva pikku Joan saa mm. esittää tanssikoulun esityksessä - koipalloa. Ihmisten ajattelematon julmuus...

Atwoodilla on tällä kertaa siis sanottavaa naiseudesta ja siihen liittyvistä paineista mutta viesti jää kuitenkin melko laimeaksi. Siitäkin huolimatta Rouva Oraakkeli oli nautittavaa luettavaa joka tuli suorastaan ahmaistua ja tästä syystä Atwoodin kirjailijanlahjoja, tämä nainen kun on kirjailijana sitä luokkaa että lukisin luultavasti onnellisena jopa hänen kirjoittamaansa kauppalistaakin!


Gummerus, 1993
Alkuteos: Lady Oracle
Sivuja: 409
Suomentanut Marja Haapio
Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja joka on julkaistu syntymävuonnasi

Kaikki taivaan linnut / Harper Lee

Kaikki taivaan linnut oli ehdottomasti yksi minun kirjavuoteni odotetuimpia tapauksia. Harper Leen klassikkoteos Kuin surmaisi satakielen on minulle - ja varmasti monelle muullekin - Tärkeä kirja ja tuntui hurjalta kuulla että yli 50 vuoden jälkeen kirjailijalta ilmestyisi uusi teos joka käsittelisi jälleen Finchin perhettä. Hurjan ihanaa ja samalla pelottavaakin, kun jokin on niin merkityksellinen saakin jatkoa. Murtuuko taika? Säilyykö Atticuksen ja Scoutin paikka sydämessäni jos opinkin heistä jotakin uutta?

Kaikki taivaan linnut -kirja sijoittuu Maycombiin, Alabamaan vuosia Satakielen tapahtumien jälkeen. Scout - Jean Louise - asuu New Yorkissa mutta palaa kotiseuduilleen sukuloimaan ja miettimään elämänsä suuntaa: lapsuus ja  elämä jumaloidun isän kanssa on tärkeä mutta aikuisuus tuo mukanaan myös ristiriitoja.

Tässäpä kinkkinen kirja blogattavaksi, Satakielen kaltaisen klassikkoteoksen tasolle kun on vaikea yltää. Kirjat muodostavat muutenkin hämmentävän kokonaisuuden, en oikein tiedä kuinka suhtautua vanhenneen Atticus Finchin mielipiteisiin ja Scoutin tavoin minäkin koin jonkinlaisen uskonkriisin. Käsittääkseni Kaikki taivaan linnut on kirjoitettu myös ennen Kuin surmaisi satakielen -kirjaa mikä tuo hiukan toivoa.

Kirja tuntuu ennen kaikkea Scoutin kasvutarinalta, nuoren naisen yrityksiltä löytää oma tiensä Maycombin pienessä ennalta-arvattavassa maailmassa. Kaikki taivaan linnut ei valitettavasti oikein jaksa yltää jatko-osansa tasolle ja jää enemmänkin miellyttäväksi mutta ei kovin syvälliseksi lukukokemukseksi. Siinä on hienoja ja oivaltavia kohtia, pikkukaupungin tunnelmaa ja se on myös aihepiiriltä valitettan ajankohtainen maailmassa jossa vieläkin kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeenkin keskustellaan yhä rasismista.

PS. Rakastan kirjan ulkoasua - se on kaunein pitkään aikaan näkemäni. Kannen on suunnitellut Jenni Noponen, hyvää työtä!!

"En halunnut että minun maailmaani kajotaan, mutta halusin kuitenkin murskata juuri sen miehen, joka yrittää säilyttää tämän maailman minua varten. Halusin talloa jalkoihin kaikki hänen kaltaisensa. Kaiketi se toim:toimii vähän niin kuin lentokone: he ovat jarru ja me olemme liike-energia, ja yhdessä me saamme koneen lentämään. Liikaa energiaa, ja nokka painuu, liikaa jarrua ja pyrstö painuu - kysymys on tasapainosta."

Gummerus, 2015
Alkuteos: Go set a watchman
Sivuja: 286
Suomentanut Kristiina Drews

Näkymätön vartija (Baskimaan murhat #1) / Dolores Redondo

Näkymätön vartija putkahti postilaatikkoomme pyytämättömänä arvostelukappaleena joka
otettiin ilolla ja mielenkiinnolla vastaan. Olin juuri palannut Barcelonasta ja espanjalaisdekkari tuntui ihan nappivalinnalta!

Baskimaan murhien ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan ylikonstaapeli Amaia Salazariin, joka palaa vanhoille kotiseuduilleen kun Navarran metsistä löytyy teinityttö oudosti murhattuna. Onko tyttöjä vaaniva peto edes ihminen vai onko alueen kansantaruista tuttua basajaun, metsän herran, saalistamassa? Myös Amaian omasta menneisyydestä on nousemassa esiin jotain synkkää....

Näkymätön vartija yhdistelee fantasiaa ja kansanperinteitä dekkariin. Baskimaan synkät varjot ja maagiset hahmot kieltämättä maustavat tarinaa aivan uudella tavalla ja tunnelma onkin asianmukaisen hyytävä. En lukiessani ihan heti hoksannut mistä kirjassa on kyse (välttelen usein takakansien lukemista spoilautumisen pelossa ja tämän siitä sitten saa!) ja muljauttelinkin alussa silmiäni kun poliisin tutkintaryhmä päätyy lähes kättelyssä "epäilemään" mystistä basajaunia...

Amaia on sinällään mielenkiintoinen sankaritar perhetaustansa takia ja veikkaan että kirjasarjassa näistä elementeistä ammennetaan lisääkin jännitystä. Alueena Baskimaa tuntuu sopivan eksoottiselta ja hyytävää menoa piisaa, joten suosittelenkin kirjaa niille dekkarinystäville, jotka kaipaavat hiukan synkkää taikaa elämäänsä.

Gummerus, 2015

Sivuja: 47

Alkuteos: El guardián invisible

Suomentanut Sari Selander

Saatu arvostelukappaleena

Pietarin kapellimestari (Mockba Noir #1) / Grebe ja Leander

Vuosittaisen Tukholman reissun aika tuli taas ja tällä kertaa valitsin lentokenttänotkumiseen kaverikseni Grebe & Leanderin synkän oloisen toimintatrillerin Pietarin kapellimestari. Kriteereinä tälläkin kertaa olivat lentokentän hälyyn ja oletettuun väsymykseen sopiva helppous ja vetävä juoni sekä tietysti sivumäärä, kunnon matkakirjahan ei saa loppua liian aikaisin!

Grebe & Leander vievät lukijansa 2003 Moskovaan, jossa neuvostomenneisyys tuntuu olevan takana markkinavoimien jyllätessä.  Tom Blixen, ruotsalainen moskovalaisessa investointipankissa työskentelevä juristi, valmistuu sanomaan hyvästejä yllättäen Lontooseen muuttavalle ystävälleen Fredrikille ja tämän perheelle, pikku-Ksenialle ja Olgalle. Muuttoa ennen Fredrikin on vain hoidettava eräät osakekaupat jotka osoittautuvat kohtalokkaiksi...

Matkakirjaksi Pietarin kapellimestari oli ehdottoman toimiva paketti. Sen sävyt ovat hyvin tummia, vauhtia ja väkivaltaa piisaa, juonittelusta ja petoksista nyt puhumattakaan. En suosittelisi kirjaa herkimille lukijoille sillä siinä määrin reippaalla tahdilla kirjailijat listivat hahmojaan. Tunnelma on kovin raadollinen, kaikki tuntuu olevan otettavissa jos vain valtaa riittää.

Mietin pitkään kuinka pisteyttäisin kirjan Goodreadsissa, sillä Pietarin kapellimestari toki hoiti tehtävänsä mallikkaasti ja se on hyytävän tehokkaasti kirjoitettu. Kirjan tunnelma oli kuitenkin minun makuuni ehkä hiukan liiankin verinen ja kyyninen, enkä viihtynyt täysin näissä maisemissa. En siis syyttäisi kirjaa, meidän kemiamme eivät vain osuneet yksiin.

Gummerus, 2015
Sivuja: 451
Alkuteos: Dirigenten från Sankt Petersburg
Suomentanut Pekka Marjamäki

Kerro minulle jotain hyvää / Jojo Moyes

Jojo Moyesin kirja putkahti tietoisuuteeni Facebookissa käydyn genre-keskustelun myötä. Kerro minulle jotain hyvää on nimittäin ulkoisilta elementeiltään viihdekirja (se on myös sellaiseksi luokiteltu ainakin minun kotikirjastossani) mutta kansien välistä löytyy vähän vakavampi tarina kuin mitä olettaisin. Myös kirjan kansi viittaa mielestäni kepeyteen ja iloisuuteen mikä johti minua hiukan harhaan - onneksi vain hyvään suuntaan.

Sankarittaremme Louisan arki englantilaisessa pikkukaupungissa on kuin kaurapuuroa, lämmintä ja kotoisaa mutta värien ja makujen kirjo puuttuu. Tämä muuttuu kun nainen menettää työpaikkansa ja ainoa mahdollinen työpaikka on onnettomuudessa vakavasti halvaantuneen Willin avustajana. Työ ei ole Louisan ominta alaa eikä kärttyisä potilaskaan ole siitä mukavimmasta päästä, mutta vähitellen runneltukin sydän alkaa antaa tilaa.

Ulkoasullisesta väärinkäsityksistä johtuen odotin heppoista ja hassua viihdettä enkä ollut hirmuisen innoissani kirjasta. Onneksi tuli kuitenkin aloitettua, koska kansien välissä olikin koskettava ja kiinnostava tarina joka antoi jopa hiukan ajattelemisen aihettakin. Moyesin kerronta (ja Heli Naskin käännös) tempaisivat mukaansa ja tunnustan ahmineeni kirjan muutamassa päivässä, tirautinpa muutaman kyyneleenkin oikeissa paikoissa. Oivaa luettavaa siis, varsinkin jos liikuttavat tarinat ovat miellyttävät.

Kirjassa on omat ennalta-arvattavat käänteensä mutta kokonaisuutena pidin sen lämmöstä ja etenkin neliraajahalvautuneen elämä pysähdytti ajattelemaan ja pohtimaan eutanasiaa. Kirjan takalieve mainostaa kepeyttä mutta kenties aihe osui minua liian lähelle, en osannut tarttua tässä niinkään iloon vaan enemmänkin kipuun mutta omien kokemusten kautta tässä luetaankin. Kirjasta on myös tekeillä elokuva, joka valmistunee ensi vuonna. Elokuvaa tähdittävät IMDB:n mukaan Emilia "Daenerys Targaryen" Clarke ja Sam Claflin. Täytynee ottaa nessupaketti mukaan leffateatteriinkin!

Gummerus, 2015
Sivuja: 476
Alkuteos: Me Before You
Suomentanut Heli Naski

Gourmet / Tuomas Vimma

Pongasin vuodenvaihteen kirja-aleista Tuomas Vimman Gourmetin ja ostin kirjan talteen omaan hyllyyn - Vimmoja on kuitenkin aina silloin tällöin kiva lueskella uudelleen. Sopiva hetki tuli kun kaikki lukukasassa tuntui tylsältä, vaikealta tai muuten vain tökkivältä - silloin tarvitaan huonon fiiliksen nollauskirjaksi sellainen jonka tunnelmista voi takuuvarmasti nauttia. Eli vaikkapa Gourmet.

Gourmetin päähenkilö on nimettömäksi jäävä ranskalaisen kulinaristisuvun musta lammas. Taitoja ja tietoja herralla piisaa, mutta asenne onkin sitten sen mukainen. Lopulta isä, joka työkseen myöntää Michelin-tähtiä, antaa kukonpojalleen ultimatumin - hänellä on vuosi aikaa ryhdistäytyä tai muuten perintö menee sivu suun.

Yksi syistä, joiden takia pidän Tuomas Vimman kirjoista on se, että ne ampuvat iloisen reippaasti yli. Se on ihan mahtavaa. Kirjailija kertoo usein henkilöistä, jotka ottavat oman erikoisalueensa todella vakavasti, tavalla joka antaa lukijalle luvan nauraa moiselle hifistelylle. Oma lukunsa on myös kirjan kieli joka on todella värikästä, mukana on monta ihan uutta (ainakin minulle) termiä jotka kyllä ovat ihan kuvaavia ja nokkelia. Vai mitä sanotte menkkailusta tai vinsenttimäisestä ruhosta?

Gourmet ei taatusti miellytä kaikkia lukijoitaan,  kirja sisältää mm. reilusti roisia seksiä jota luonnollisesti kuvataan ihan yhtä värikkäästi kuin ruokaakin ja tämä ei ehkä herkimpiä miellytä. Ei myöskään kannata arkailla, tätä kirjaa varten ei tarvitse tuntea ranskalaisen keittiön fiineimpiä saloja tai omata Master of Wine -tutkintoa - riittää kun omaa avoimen ja uteliaan mielen ja nauttii siitä, kirjailija pitää hauskaa kielen kanssa.

"Larousse Gastronomiquen sivuja lehteillessäni alkoi arsitologinen mielikuvitukseni laukata kuin Kari-Pekka Kyrön tuunaamat Diomedeen tammat. Hien valuessa noroina ohimoiltani juoksutin toquepäiden Tooran sivuja poimien toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja illan hypergeusisten hippojen päätähdiksi."

Gummerus, 2008
Sivuja:287

Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiehkurat ja Mutta minä rakastan sinua

Satuin sitten tarttumaan kahteen "rakkauskirjaan" samaan aikaan, kiitos kirjaston varauskeijun joka jakelee antimiaan silloin tällöin hiukan tällöin epätasaisesti. Kumpikaan kirjoista ei ollut ihan minun juttuni juuri tällä hetkellä, Amorin kiehkurat vaikutti hassuttelevassa viihteellisyydessään olevan vähän liiankin täynnä kaikenlaisia henkilöitä ja juonenkäänteitä ja vaikka Mutta minä rakastan sinua onkin yksinkertaisempi ja realistisempi, en oikein jaksanut innostua senkään vakavasta rakkaustarinasta.

Pienoisen blogiruuhkan takia päätin järjestää pienen Suomi-Ruotsi -ottelun romaanien välillä. Pisteitä jaan viidessä kategoriassa jotka ovat kirjailjat (aiemmat teokset), sankaritar, sankari, miljöö ja tietysti rakkaus.

Pisteistä taistelevat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus, 2014
Sivuja: 317
Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour
Suomentanut Vappu Vähälummukka

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava, 2015
Sivuja: 283

Kirjailijat

Molemmat kirjailijat ovat minlle entuudestaan tuttuja dekkarimaailmasta ja minua kiinnosti todeta kuinka loikka raakuuksista romantiikkaan oikein sujui. Romanttisesta luonteestaan huolimatta kirjat ovat melko erilaisia, Janssonin ote on selvästi hassutteleva ja viihteellisempi kun taas Nuotio -suomalaiselle luonteelle uskollisena - kirjoittaa vakavammin arkojen ihmisten hiljaisesta rakkaudesta.

Vaikka olenkin lukenutkin useamman kirjan Janssonin Gotlantiin sijoittuvasta Maria Wern -sarjasta mutta ihan rehellisesti sanottuna en muista kirjojen juonista juuri mitään. Sen sijaan Eppu Nuotion Pii Marin -sarja on jäänyt mieleeni ja varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat olivat mainioita - siispä ensimmäinen piste annetaan Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankaritar

Amorin kiehkuroissa päähenkilönä on 48-vuotias Angelika Lagermark, kampaaja suurella sydämellä. Leskeksi jäänyt iloinen nainen keskittyy nyt leikkimään Cupidoa asiakkaidensa keskuudessa muttei pidä rakastumista mahdottomana.

Mutta minä rakastan sinua -kirjan sankaritar on viisikymppinen Karin Kiurukorpi, avioerossa haavoittunut opettaja. Toisin kuin kilpasiskonsa lahden toisella puolella, Karin on arka ja varovainen sydämen asioissa.  Karin on naisista helpommin lähestyttävä ja vaikka hän vaikuttaakin hetkittäin turhankin tosikolta, on Angelika silti hieman muovisen oloinen sankaritar kaikessa hersyvyydessään joten Suomi nappaa toisen pisteensä.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankari

Kunnon sankari on tärkeä juttu romanttisessa tarinassa, sillä jos tarina toimii, rakastuu lukijakin mieheen. Amorin kiehkuroiden sankari on lajityypille uskollisesti tumma, komea ja salaperäinen mies, jossa on mukana hitunen vaaraakin. Salaperäinen komistus kantaa Angelikan mielessä nimeä Arséne, tunnetun herrasmiesvarkaan mukaan. Arséne jää kirjassa hiukan etäiseksi, mies ja rakkaus jäävät Janssonin tarinassa kakkossijalle kaiken muun seikkailun viedessä huomion.

Eppu Nuotion sankari on Lauri Eriksson, ilmastointilaiteinsinööri. Lauri on oikeastaan minun suosikkihenkilöni kirjassa, sillä hänessä on jotakin hyvin sympaattista. Hyvän sankarin tapaan Lauri myös kärsivällisesti odottaa sankaritartaan antaen Karinille aikaa edetä pienin askelin. Toisin kuin Amorin kiehkuroissa, Lauri pääsee jopa kertomaan tarinaa omalla äänellään ja tulee lukijalle tutuksi. En ehkä menettänyt sydäntäni Laurille, mutta hän on kelpo mies. Piste Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Miljöö

Amorin kiehkuroissa rakastetaan Gotlannin keskiaikaisen kaupungin muurien suojissa ja tämä kieltämättä tarjoaakin oivalliset puitteet tarinalle. Eppu Nuotion kirjassa taas Amorin nuolet lentevät Turussa ja kirjassa onkin oivallista paikalliskuvausta. Tästä huolimatta Gotlanti kiehtoo mielikuvitustani enemmän - piste Ruotsille.

Voittaja: Amorin kiehkurat

Rakkaus ja esteet

Hyvään rakkaustarinaan kuuluvat esteet ja niiden ylittäminen. Amorin kiehkuroissa piisaa estettä jos jonkinmoista, tosin suurin osa niistä ei suoranaisesti liity Angelikan ja Arsénen rakkaustarinaan vaan on enemmänkin taustahenkilöiden luomaa kaaosta. Tarinan taustahenkilöissä on toki mielenkiintoisia hahmoja mutta minun makuuni heitä on liikaa sillä he tuntuvat vievän tilaa jo päähenkilöiltä. Lisäksi osa juonenkäänteistä tuntuu muualta lainatuilta.

Mutta minä rakastan sinua taas keskittyy miellyttävällä tavalla päähenkilöidensä elämään josta toki löytyy mutka jos toinenkin rakastavaisten tielle. Mutkista suurin on toinen nainen, Kaari joka haluaa Laurin. Myös Kaari pääsee ääneen kirjassa ja tuo osuvasti sen että rakkaus tosiaankin joskus mutkikasta.
Voittaja: Mutta minä rakastan sinua.

Voiton rakkausmaaottelussa vei tällä kertaa siis Eppu Nuotion edustamana Suomi pistein 4-1. Jei!

"Minä olen ollut siellä, tiedän miten naisten ja miesten väliset suhteet tapaavat kehittyä. Niiden kaari on niin yksinkertainen, kynällä nopeasti vedetty. Siinä tarinassa kaikki pyrkii vain yhteen suuntaan. Rakkaus tahtoo tulla lihaksi. Mutta minä tahtoisin olla tässä, kevättä enteilevässä maaliskuun illassa, haluaisin haistaa meren hänen kanssaan, tuntea tuulen poskilla ja hänen hiuksissaan. Haluaisin nähdä hänen siristelevän silmiään auringossa, siristellä hänen kanssaan." Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

PS. Nappaan Nuotion kirjalla myös pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteesta, kohdasta kirja joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Musta laatikko (Harry Bosch #18) / Michael Connelly

Dekkarinystävänä ovat Michael Connellyn kirjat olleet jo pitkään luottokamaa. En osaa päättää pidänkö enemmän Harry Boschista, joka on melko perinteinen poliisi (tiedättehän, eronnut ja naisasioissa ongelmia, kuuntelee mielellään jazzia ja jahtaa pahiksia intohimoisesti), Mickey Hallerista, joka on hiukan erikoislaatuinen juristi vaiko sydänvikaisesta FBI-agentti Terry McCalebista joka terveysongelmistaan huolimatta oli melkoisen kova luu. Kelpo luettavaa kuitenkin löytyy joka sarjasta, ilokseni Connelly on varsin tuottelias kirjailja.

Mustan laatikon nimi viittaa Boschin ajatelmaan siitä, että jokaiseen rikokseen liittyy oma musta laatikkonsa, jokin olennainen palapelin palanen joka lopulta auttaa tutkijoita selvittämään tapahtumien kulun. Tällä kertaa vanhoja, selvittämättömiä rikoksia tutkiva Bosch palaa vuoteen 1992 kun Los Angelesissa mellakoitiin. Tuolloin Bosch löysi eräältä sivukujalta nuoren, valkoisen naisen ruumiin, tapaus jäi kuitenkin mellakoiden jalkoihin ja nuori nainen, tanskalainen toimittaja, ei koskaan saanut oikeutta.

Musta laatikko on taattua Connellyä, vauhtia piisaa ja Harry Boschia ei pysäytä edes käsikranaattikaan vaikka eläkevuodet siintävätkin jo silmissä. Kirja sopi sen hetkiseen lukuvireeseeni mainiosti, sillä se on helppoa ja vauhdikasta viihdettä. Kotimaisista dekkaristeista vertaisin Connellyä ehkä Taavi Soininvaaraan tai Christian Rönnbackaan, sillä Ratamossa ja Hautalehdossa on kieltämättä hiukan samaa mentaliteettia kuin Harryssä. Musta laatikko tarjoaa siis ennen kaikkea viihdettä ja todellisuudenpakoa kaamoksen keskelle. Se ei ehkä ole kirjoittajansa kekseliäin teos mutta mielestäni kelpo dekkari jonka kanssa aika hujahti oikein mukvasti.

Gummerus, 2014
Sivuja: 386
Alkuteos: The Black Box
Suomentanut Jukka Jääskeläinen

Firman mies (Raksa #3) / Tuomas Vimma

Olen odottanut Raksa-sarjan viimeistä osaa hartaasti. Muutaman päivän odottelin sopivaa fiilistä, viretilaa jossa varmasti ymmärtäisin Tuomas Vimman nokkeluuksien päälle. Olen huomannut suhtautuvani kirjasarjojen viimeisiin osiin sentimentaalisesti, on samanaikaisesti ihanaa ja haikeaa päästä vielä kerran tuttujen henkilöiden seuraan, toivoen että kirjailija on luonut heille ihan oikeanlaisen lopun.

Hyperboreassa ollaan varsin ajankohtaisissa tunnelmissa sillä rautainen Danika päättää aloittaa yt-neuvottelut firman tuloksen parantamiseksi. Viis siitä, että tulosta tulee mukavasti ja pääkonttorikin on juuri remontoitu varsin hulppeasti.

Eräs hieno piirre Vimman Raksa-trilogiassa on se, että jokainen sarjan kirjoista on paitsi itsenäinen teos, myös teemoiltaan hiukan erilainen. Siinä missä Raksa kurkisti remonttibisneksen perustuksiin ja Ruutukymppi television sisustusohjelmien lavasteisiin, keskittyy Firman mies enemmänkin yritysmaailman talouspuoleen: yt-neuvotteluihin ja yritysostoihin. Taas ollaan ajan hermolla ja aiheissa, joista varmasti löytää kirjoitettavaa.

Teksti on tuttuun ronskia ja värikästä, tosin Firman miehessä on ehkä hiukan aiempaa vähemmän Vimman verbaaliakrobaatiaa, josta kovasti pidän. Kirjailija saa teemoista mukavasti velmuilua irti, en epäile hetkeäkään etteikö tästäkin kirjasta joku mieltään pahoittaisi. On silti hyvä muistaa että tulkinta on lukijan, kirjailija vain kertoo tarinan.

Itse peukutan hulvattoman tekstin ohella sitä, että kirjaan on kirjoitettu vahva, lähes psykopaattia muistuttava naisrooli. Danika on kaikessa on äärimmilleen viety, silti vielä uskottava, kaikessa kieroudessaan ja rehvakkuudessaan aivan mahtava mimmi, joskin olen iloinen että oma pomoni on vähän pehmeämpää sorttia.

"Kyllä mulla on kaikki rahat tässä hevosessa kiinni. Duunarit ei ole panneet tähän mitään muuta kiinni kuin omaa aikaansa, joka ei tietenkään ole mulle minkään arvoista. Jos firma kannuttaa, ne voi hakea puuttuvat liksansa palkkaturvasta. Multa taas menee kaikki. Eli suomeksi sanotuna, niiden riski on nolla. Mä olen all in."

Gummerus, 2014
Sivuja: 244
Saatu arvostelukappaleena

Kaikkien aikojen tarina / Jussi Siirilä

Tutustuin Jussi Siirilän tuotantoon mainion Juoksijan myötä mutta Historia on minut vapauttava oli se kirja joka teki minusta fanin. Olen odottanut uutta Siirilän kirjaa hartaasti, etenkin kun kuulin sen nimen olevan Kaikkien aikojen tarina. Pakko lukea, onhan se sentään kaikkien aikojen tarina!

Kirjan kertoja on kirjailija Hannu Mäkäräinen jonka ura on aallonpohjassa. Keskeytettyään dokumentin thaimaalaisista marjanpoimijoista, lähtee masentunut Mäkäräinen pohjoiseen hiihtämään pahan mielensä pois. Siellä kohtalo puuttuu peliin ja lähikuppilassa juttusille osuu kovia kokenut mainosmies Thomas Fors jolla on melkoinen tarina kerrottavanaan...

Kirjassa vuorottelevat kolme eri aikatason tarinaa, joista aikaisin vie lukijansa 1930-luvun dekadenttiin Berliiniinkin. Tässä kohdin joudun kuitenkin tunnustamaan että juuri tämä aikataso tuntui minun makuuni irralliselta ja hivenen pitkäveteiseltä - huomasin kaipaavani nerokasta Mäkäräistä ja masentunutta Forsia. Minulle kirjan parasta antia olikin juuri Mäkäräisen kautta kuvattu kirjailijan arki kustannustoimittajan metkuilla höystettynä.

Pohjoinen taitaa olla kuuminta hottia kirjallisuudessa, olenhan syyskuun aikana lukenut jo kaksi sinne sijoittuvaa syksyn uutuuskirjaa. Mutta valitettavasti tässä vertailussa, Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää vie voiton Kaikkien aikojen tarinalta, jossa oli ainakin tällaisen etelän elätin silmin paljon enemmän aitoa tunnelmaa ja hulvatonta huumoria.

(Mäkäräinen saa palautetta kustannustoimittajaltaan.)"Nainen arveli kohderyhmän löytyvän hyvin kapeasta lukijakakun viipaleesta, johon osui lähinnä huonosti pukeutuvia ja kumararyhtisiä, tuberkuloottisen oloisia akateemisia miehiä, joilla oli sisäänpäin kääntynyt luonne ja tavallisesta poikkeava huumorintaju. Kaiken lisäksi he eivät ostaneet kirjaa vaan lainasivat sen kirjastosta tai kaveriltaan."

Gummerus, 2014
Sivuja: 402

Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus/ Tarquin Hall

Tarquin Hallin Vish Puri -sarja on päässyt jo kolmanteen suomennettuun osaansa ja alan vähitellen kiintyä tähän komeaviiksiseen pullukkaan joten luonnollisestikin nappasin myös Kohtalokkaan Voikanan tapauksen luettavakseni Bestseller-hyllystä. Kanneltaan varsin näyttävä teos oli mukava matkakumppani kesäisellä automatkalla, vauhdissa pysyi tauoistakin huolimatta ja väsynyttä matkaajaa jaksoi välillä ihan naurattaakin.

Vish Puri, tuo Intian lahja maailman selvittämättömille arvoituksille, saa tällä kertaa vastaansa kaksi varsin kimuranttia tapausta, nimittäin varastettujen viiksien mysteerin sekä krokettipelissä tapahtuneen murhan, jossa voikana-annos osoittautuu kohtalokkaaksi. Jälkimmäinen rikos herättää muistoja myös Purin tomerassa äidissä ja pian sekä äiti että poika jahtaavat murhaajaa Pakistanissa.

Vanhusseikkailut tuntuvat olevan kovin in nykyisin, siitä loistavana esimerkkinä on mm. Minna Lindgrenin mainio Ehtoolehto-sarja. Trendissä mukana on myös Vish Puri, sillä tämän kirjan ehdoton sankaritar on Vish Purin äiti-ji, hahmo joka on ilahduttanut minun mieltäni jo sarjan ensimmäisestä osasta saakka, siinä määrin nokkela ja sitkeä tämä vanharouva on. Sanoisinpa melkein että sarjan naishahmot luovatkin mukavan kontrastin miehen täydelliseen hahmoon.

Kokonaisuutena Vish Puri -kirjat tarjoavat sinällään ihan kiintoisan ja humoristisen kurkistuksen nykyajan Intiaan, jonka nykyaikaiset call centerit, uusrikkaat ja köyhät ovat ihan yhtä paljon läsnä kuin menneisyyskin. Vannon edelleen Mma Ramotswen nimeen näissä leppoisissa dekkareissa mutta ihan mukavaa on käväistä välillä Intiassakin.

PS. Voikana on muuten suosikkini intialaisista ruoista, toki itse nautin siitä mieluiten ilman myrkkyä... Kirjan lopusta löytyy ilokseni parin muun reseptin ohella voikana-ohje jota pitää kyllä jossain vaiheessa testata!

Mitä sitä paitsi etsiväntyöhön tuli, suuri Vishwas Puri ei koskaan kuunnellut äiti-jitä. Mitä Vish olikaan sanonut hänelle, kun oli saanut tietää, että hän harrasteli pientä harmitonta avioliittotutkimusta muutaman naapurin nimiin? "Yksityisetsivät eivät ole äitejä"! Hah!

Gummerus, 2014
Sivuja: 377
Alkuteos: The Case of the Deadly Butter Chicken
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Villa Sibyllan kirous / Vera Vala

Koska Suomen kesä näyttää vuonna harvinaisen vilpoisalta ja harmaalta, tekee minun mieli nojatuolimatkailla ja siihen tarkoitukseen Vera Valan Arianna de Bellis -sarja on yleensä ollut mitä mainioin apu. Kirjailija nimittäin kuvaa Italiaa niin herkullisesti että melkein voin jo maistaa pastan suussani!

Yksityisetsivänä työskentelevä Arianna de Bellis saa tällä kertaa toimeksiannon rikkaalta Katia Levriniltä joka pelkää rakkaidensa puolesta. Perheen kotiin on murtauduttu, lisäksi Katia on saanut häijyjä nimettömiä kirjeitä. Pian Arianna huomaa sotkeutuneensa vaarallisten salaisuuksien verkkoon niin Villa Sibyllassa kuin sen ulkopuolellakin...

Nojatuolimatkailun ohella olen nauttinut myös sisukkaan kreivittären persoonasta ja elänyt mukana kun pelottoman oloinen nainen on pistänyt hanttiin korstoille. Tällä kertaa Arianna kuitenkin tuntui huomattavan vaisulta ja aiemmissa kirjoissa tuttu suloinen, hieman chick-litiä muistuttava keveys onkin poissa ja vaikka dekkarityttöjä olenkin, jäin kaipaamaan la dolce vitaa.

Villa Sibyllan kirous on varsin runsas kirja monine juonineen, lukijalle esitellään myös nippu uusia henkilöitä sillä kirjassa esitellään ensikertaa Ariannan perhe, joka kieltämättä on mielenkiintoinen tuttavuus, joskin menneisyyden traumoja ja salaisuuksia tuntuu nyt jo olevan aika monella. Veikkaan että kirjailija haluaa pohjustaa tulevia juonikuvioita mutta silti kokonaisuus tuntui minusta melko raskaasti sulateltava. Tällä kertaa todellisuudenpakoni ei siis täysin onnistunut mutta uskollisesti silti odottelen Ariannan seikkailuille jatkoa, ehkä ensi kesänä meille molemmille paistaa taas aurinko!

"Niiden olisi pitänyt olla pelkkiä kirjaimia. Mutta kirjaimista muodostui sanoja, sanoista syntyi lauseita ja lauseet kertoivat vihasta. Valkoisella paperilla mustat kirjaimet ja niiden sysipimeä sanoma. Kuolema."

Gummerus, 2014
Sivuja: 426
Saatu arvostelukappaleena Gummerukselta.
Kirjabingo: Kuuluu kirjasarjaan

Tuulisen saaren kirjakauppias / Gabrielle Zevin

Joskus posti tuo mukanaan kivoja yllätyksiä juuri silloin kun niitä tarvitsee. Tällä kertaa jumitin kahden pitkän ja vaativan kirjan kanssa kun luukusta yllättäen ja pyytämättä ennakkokappale Tuulisen saaren kirjakauppiaasta. Kirja vihjaili olevansa leppoisa ja kepeä ja minä tartuin koukkuun - ei kai kukaan lukemista rakastava voi oikeastaan vastustaa kirjaa lukemista rakastavista ihmisistä?

Tuulisen saaren kirjakauppa sijaitsee Alice Islandilla ja sen pitäjä, A.J. Fikry, on keskittynyt vaimonsa kuoleman jälkeen juomaan itseään hengiltä. Sitten tapahtuu jotain epäonnista joka johtaa onneen - A.J. omistama arvokas käsikirjoitus varastetaan hänen kotoaan, sitten kauppaan jätetään pieni tyttö ja elämänkokoinen rakkaustarina alkaa.

Tuulisen saaren kirjakauppias osuu mainiosti sarjaan Kepeät kesäkirjat. Tarinassa toki on omat ennalta-arvattavat kohtansa mutta tämän genren kirjassa ne eivät haittaa. Jokseenkin epäyllättävästi minä ihastuin kirjakauppiaaseen ja mm. hänen laatimiinsa lukulistoihin ja pongailin ilolla tuttuja kirjoja rivien väleistä. Valitettavasti minun ja A.J:n kirjamaku ei osu aivan yksiin, olen mm. paksujen kirjojen ystävä ja maaginen realismikin osuu usein maaliinsa. Kirjan ystävälle Zevinin teos onkin varmasti mukavaa kesäherkkua, jossa kirjan kanssa voi ikäänkuin käydä keskustelua kirjallisuudesta.

Se, mihin en aivan kirjassa rakastunut, oli kirjan lyhyys ja nopeus. Pidän usein kirjoista joissa saa syventyä tapahtumiin, ikäänkuin elää henkilöiden mukana. Tässä tapauksessa lukujen välillä saattoi helposti vierähtää useitakin vuosia, ratkaisu jonka ymmärrän mutta josta en ihan varauksetta pidä, sillä siitä tulee minulle helposti kiirehtimisen tuntu. Makuuni myös alle 239 sivuinen kirja on vähän kevyen puoleinen ja ihmettelenkin hiukan sitä miksei kirjailija halunnut pureutua henkilöidensä kokemukseen yhtään enempää.

" -Haluan vain varoittaa sinua. Saatan olla huono kirja, jossa on hyvät kannet."
Lambiase voihkaisee. "Olen törmännyt muutaman."
"Esimerkiksi?"
"Ensimmäinen avioliittoni. Vaimoni oli nätti mutta ilkeä."
"Ajattelit siis tehdä saman virheen kahdesti?"
"Ehei, olen nähnyt sinut hyllyllä jo vuosien ajan. Olen lukenut takakannesta tiivistelmän ja kehut."

Gummerus, 2014
Sivuja: 239
Alkuteos: The Storied Life of A.J. Fikry
Suomentanut Tero Valkonen
Saatu arvostelukappaleena.

PS. Kirjabingosta nappaan tällä pisteen Tänä vuonna julkaistu.

Pahan varjot / Anne Holt

Nappasin kirjastosta pahimpaan dekkarinälkääni uuden Anne Holt -niteen Pahan varjot. Jykevä kirja piti sisällään kaksi Hanne Wilhelmsen -dekkaria, mistä iloitsin sillä Hannehan on suosikkini Holtin hahmojen keskuudessa. Kansien välistä löytyvät teokset Paholaisen kuolema ja Kuollut jokeri.

Paholaisen kuolema vie lukijan aikaan jolloin Hanne aloittelee uraansa apulaispoliisipäällikkönä. Poliisit kutsutaan paikalle kun lastenkodin johtajatar löytyy työpaikaltaan surmattuna, samalla huomataan että yksi lapsista, 12-vuotias Olav, on kadonnut.

Kärsin Paholaisen kuoleman kohdalla pahoista käynnistysvaikeuksista. Jostakin syystä tämä nimenomainen tarina ei oikein kiinnostanut, näin jälkeenpäin mietin miksi ylipäätään väkisin kahlasin sen läpi. Ehkä päästäkseni seuraavaan tarinaan? Olavin kohtalo toki kiinnosti mutta ajatukseni olivat ristiriitaiset. Olaviin viitataan kirjassa usein poikana, jossa kaikki on pahasti vialla, tämä välittyy selvästi myös Olavin äidin kirjoittamista katkelmista. Syyksi Olavin vaikealle käytökselle tarjotaan MBD-häiriötä. Ymmärrän mainiosti että maailmassa on varmasti lapsia, jotka ovat todella vaikeita, silti minun oli vaikeaa hyväksyä se, miten kylmästi kirjassa suhtauduttiin Olaviin. Ymmärtääkseni myöskään MDB ei tee lapsista pieniä hirviöitä joita heidän äitinsäkin pelkäävät. Tämä näkökulma siis ärsytti ja varmasti vaikutti myös lukukokemukseeni eikä mielenkiintoni tainnut enää riittää murhan selvittämiseen.

Kuollut jokeri alkaa hyytävistä tunnelmista. Nainen, valtionsyyttäjän vaimo, löytyy kotoaan samuraimiekalla mestattuna ja epäillyksi luonnollisesti nousee aviomies. Sitten toinenkin mestattu ruumis löytyy. Samaan aikaan Hanne Wilhelmsen saa kuulla huonoja uutisia myös yksityiselämänsä saralta.

Kuollut jokeri oli enemmän minun makuuni oleva dekkari. Tarina nappasi otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta ja varsinkin Hannen yksityiselämän kuohut kiinnostivat ja paljastivat naisesta haavoittuvaisemman puolensa. Hannessa ehkä pidänkin eniten juuri hänen ristiriitaisuudestaan, hän on työssään nerokas, mutta sama ymmärrys ei yllä ihmissuhteisiin saakka. Hanne on kova luu mutta tässä kirjassa hänestä näytetään myös toinenkin puoli ja tästä pidin. Huomasin muuten tätä juttua kirjoittaessani että olen kenties keskittynyt ihan vääriin asioihin dekkarin kannalta, ajatuksissani murhaajien jahtaaminen näemmä jäi taka-alalle pohtiessani rikosta kiinnostavampia ihmissuhdekuvioita. Pitäisiköhän minun ihan suosiolla lukea seuraavaksi chick-litiä?

(Olav syntyy.)
"Hän oli todella isokokoinen. Ja minä tiesin, että jotain oli vialla. Ne laskivat hänet käsivarsilleni, enkä minä tuntenut iloa, en surua. Pelkkää voimattomuutta vain. Valtavaa, ahdistavaa voimattomuutta, ihan kuin minulle olisi annettu taakka, jonka kaikki tiesivät olevan minulle ylivoimainen. Ne lohduttivat minua. Kaikki oli aivan normaalia. Poika oli vain isokokoinen."

Gummerus, 2014
Sivuja: 696
Alkuteokset Demonens død & Død joker
Suomentanut Katriina Savolainen

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä / Jojo Moyes

Jojo Moyesin on jonkin aikaa häilynyt tajuntani rajamailla, nimen olen kaiketi napannut korvani taakse jostakin blogikirjoituksesta joka on uteliaisuuteni herättänyt. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osui silmiini Elisa kirjan alessa ja tuumin että hyvään viihdekirjaan kannattanee sijoittaaa muutama euro. Harmaan päivän sattuessa on nimittäin hyvä jos puhelimesta löytyy mahdollisuus todellisuudenpakoon.

Moyesin kirjalla on kaksi sankaritarta ja kaksi rakkaustarinaa. Se kiehtovampi sijoittuu 1960-luvulle, jossa kaunis, rikas ja naimisissa oleva Jennifer Stirling herää muistamattomana auto-onnettomuuden jälkeen. Elämänsä palasia jäljittäessään Jennifer löytää hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka on lähettänut  - on pakko selvittää kuka salarakas on ja vieläkö hänen tunteensa ovat ennallaan. Nykyhetkessä taas räytyy rakkaudesta varattuun mieheen. Arkistossa käydessään Ellie saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen 1960-luvulta...

Hankalan suomenkielisen nimen omaava Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osoittautui näppäräksi viihderomaaniksi. Aika kului sen parissa mainiosti, teksti oli sujuvaa, 1960-luvun Lontoon miljöö viehättävä ja muutaman kivan koukunkin oli kirjailija tarinaansa kehittänyt - ei siis mitään valittamista. Elämää suurempien rakkaustarinoiden kastiin tarina ei toki putoa, mutta hintansa arvoinen se kyllä oli. Pientä ennalta-arvattavuutta tarinassa toki oli, mutta se taitaa kuulua genreen.

Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat lukujen väliin sijoitetut katkelmat rakkauskirjeistä, jotka, yhtä Jenniferille kirjoitettua lukuunottamatta, olivat käsittääkseni aitoja. Suuret tunteet ja tarinat niiden takana jäivät kiinnostamaan ja vähän haikailemaan menneitä aikoja. Rakkaustekstiviesteissä ei taida olla ihan samanlaista paloa - vai olisiko sittenkin? Ehkä ihmiset ja viestivälineet muuttuvat mutta tunteet pysyvät?

(Miehen kirjeestä naiselle)
"Minulle ainoa selviytymiskeino on olla paikassa, jossa en näe sinua koskaan, jossa minun ei tarvitse koskaan pelätä näkeväni sinua hänen kanssaan. Minun täytyy olla jossain, missä saan sinut väistämättä häädettyä ajatuksistani minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Se ei onnistu täällä.
Aion ottaa sen työn vastaan. Olen Paddingtonin laiturilla 4 perjantai-iltana kello 19.15, eikä mikään maailmassa tekisi minua onnellisemmaksi kuin se, että rohkenisit lähteä mukaani."

Gummerus, 2014
Sivuja: 388
Alkuteos: The Last Letter From Your Lover
Suomentanut Heli Naski