Oscar Wilde and the Nest of Vipers / Gyles Brandreth

Nappasin kirjastosta mukaani automatkaa varten Oscar Wilde-dekkarisarjan 4. osan, Oscar Wilde and the Nest of Vipersin. Vaikka edellinen sarjan osa, The Dead Man's Smile, ei ollutkaan ihan sitä mitä odotin, vaikutti "Käärmeiden pesä" kiinnostavalta. Niille, joille sarja ei ole tullut tutuksi, kerrottakoon että kirjan pääosassa seikkailee kirjailija Oscar Wilde, muiden aikalaistensa kanssa. Tällä kertaa selvitellään kauniin herttuattaren omituista kuolemaa. Herttuattaren kaulasta kun löytyy mm. kaksi pientä reikää, mutta oliko kyseessä sittenkin sydänkohtaus? Ja miten Walesin prinssi poikineen liittyy kaikkeen tähän?

The Nest of Vipersisissä tarinaa kuljetetaan eteenpäin osittain kirjeiden, lehtileikkeiden ja sähkeiden avulla.  Tarina kulkee eteenpäin Oscarin tekemisiä seuraillen, mutta milloin hänen Arthur Conan Doylen, Bram Stokerin tai Robert Sherardin silmien kautta. Tällä kertaa elämme vuotta 1890, aikaa jolloin Wilde oli avioitunut Constancensa kanssa ja heidän poikansa olivat syntyneet. Vaikka elämä vielä onkin kohdillaan, mutta pieniä viitteitä tulevista vaikeuksista näkyy jo horisontissa. Viisi vuotta myöhemmin Oscar onkin jo tuomittu siveettömästä käytöksestä vankilaan ja elämä arvostettuna kirjailija oli takana.

Minulle nämä pienet vihjeet olivat mielenkiintoisin osa kirjasta. Luin Constancen pahaa-aavistamattomia kirjeitä ja seurasin kulmiani kurtistellen Oscarin ihastusta miespuoliseen "vampyyriin", Rex LaSalleen. Oscarin elämän naiset ja miehet vaikuttavat mielenkiintoisilta, kunnollisen oloinen Arthur Conan Doyle, joka kauhistelee maailman - ja Oscarin - menoa, vampyyreistä kiinnostunut Bram Stoker, joka palvoo vaimoaan (joka muuten oli Oscarin ensi-ihastus), pahaa-aavistamaton Constance... Tästä porukasta olisi ainesta muuhunkin kuin vampyyritarinaan...

(Oscar ja Arthur keskustelevat elämänsä naisista.)- You and I have been blessed in our mothers, Arthur. They have never betrayed us, never let us down. They have loved us from the start - and will love at the finish.
I agreed. - Mothers are everything, I said.
- With good mothering, a man won't turn to murder, he added. - It's well known. It's why, in the long annals of crime, there have been so few Jewish murderers.
- We are indeed blessed, I said. -We have good mothers - and good wives.
- Oh Arthur, he exclaimed. - Leave wives out of this. It's the wives that drive most men to murder. It's a good mother that counts. You only get one mother. You can always get another wife.
I laughed. - I will never get another wife.
He put his hand on my shoulder and laughed, too. -You will Arthur, you will. Or, if not another wife, at least "a friend". It's that bewitching moustache of yours. In due course, some young filly will come along and seduce you from the path of righteousness.
- No, I protested. - I'm a happily married man. I will be good. Always.
- When we are happy we are always good, he replied. - But when we are good we are not always happy.

Oscar Wilde and the Dead Man's Smile / Gyles Brandreth

Tämän kirjan löytämisestä voin kiittää Totally British -haastetta. Sen takia löysin itseni eräänä iltana kirjaston sivuilta hakemassa listausta Oscar Wilden lainattavista teoksista. Uteliaisuuteni heräsi kun hakutuloksissa näkyi myös kirjasarja nimeltä Oscar Wilde Murder Mysteries. Pienen tutkimisen jälkeen tiesin jo että kyseessä oli sarja viktoriaanisia murhamysteereitä, joiden pääosassa seikkaili juuri SE Oscar Wilde. Eikä minua tarvinnut sen kummemmin vakuutella, vanhan ajan murhamysteerit kiinnostavat aina ja tuosta teräväkielisestä ja nokkelasta dandystä saattaisi hyvinkin saada mainiota materiaalia kirjaan.

Kuolleen miehen hymy alkaa Oscar Wilden Amerikan matkasta vuonna 1881. Ilahduin siitä, että vaikka kyseessä onkin fiktio, on kirjailija ottanut pohjaksi todellisia tapahtumia Wilden elämästä ja tietysti niitä kuuluisia lausahduksia, kuten "I have nothing to declare except my genius". Tämä luo vaikutelman siitä kuin seikkailemassa olisi todella aito Oscar Wilde. Matkallaan Oscar tutustuu ranskalaiseen teatteriseurueeseen, jonka ympärillä tämän kertainen mysteeri pyörii. Seurue, kuten Oscarkin, palaa Pariisiin ja alkaa valmistelemaan uutta produktiota Hamletista, samoihin aikoihin alkaa tapahtua outoa ja vaarallisia asioita. Ensin vanhan rouvan koira kuolee, sitten miespalvelija menehtyy ja näyttääpä vainoaja vaanivan Oscariakin...

Sarah Bernhardt. Kuva:  http:garboforever.com/Unrealized-06.htm 

Oikean Wilden nokkeluudet ovatkin mielestäni kirjan parasta antia, tunsin intoni laskevan lukemisen edetessä.  Tilanteita ja tunnelmia, iloista Pariisia ja sen teatterimaailmaa kuvattiin paljon, mutta itse mysteeri tuntui hetkittäin olevan melkein taka-alalla. Aivan kuin vaikkapa kuollut miespalvelija ei juurikaan kiinnostaisi ketään. Hetkittäin sanailu tuntui kyllä nokkelalta, mutta kirjan edetessä aloin väsyä siihen. Kirja eteni mielestäni melko epätasaisesti, kiinnostavan alun jälkeen tarina pyöri ehkä liikaakin sivujuonteiden, teatterin ja juhlien ympärillä, loppua kohden vauhti tosin kiihtyi mutta se oikein riittänyt pelastamaan nuupahtanutta kiinnostustani. Tavallaan minua hiukan harmittaa se, etten hirveästi pitänyt tästä kirjasta, koska olisin halunnut pitää siitä. Tässä on paljon minun kannaltani oikeita aineisosia, mutta kokonaisuus ei silti toiminut. Tuntui kuin kaikkea olisi ollut kirjassa liikaakin ja ehkä siksi juoni ja henkilöt eivät päässeet puhkeamaan kukkaan tuon kaiken alta.

Uskoisin kirjan miellyttävän niitä, joita kiinnostaa 1800-luvun elämä, teatteri ja Pariisi ja synkkä murhamysteeri. Pienenä kuriositeettinä mainittakoon vielä se, että Oscarin ohella kirjassa seikkailee myös muitakin oikeita historian henkilöitä, kuten Arthur Conan Doyle, Robert Sherard ja Sarah Bernhardt.

(Oscar matkustaa lähtee valloittamaan Amerikkaa.)"He gave the impression of arrogance.
And he compounded that impression on the moning after his ship-board press conference. Disembarking from the SS Arizona and passing through customs, he responded to the customs officer's predictable enquiry, 'Have you anything to declare, Mr Wilde?', with a well-prepared reply: ' I have nothing to declare except my genius.'
Some thought this vastly amusing. Others thought that young Mr Wilde was riding for a fall. And, to an extent, he was. His first few lectures were not a success. He said too much, too quickly, and in too soft a voice. He failed to hold the attention of the crowd. His audiences were disappointed; the critics were unkind."