Kirjan tarina on melko yksinkertainen ja siksi vahva. Albyn jengiin kuuluvan miehen sisar raiskataan. Raiskaajat taas ovat erään toisen jengin suojeluksessa. Perheen kunnia vaatii kostoa ja ennen kuin huomaammekaan, on Tukholman lähiseuduilla käynnissä täysimittainen jengisota. Asiaa tutkii raiskauksen uhria haastatellut komisario Hägerström, joka on melko tyypillinen kirjoissa esiintyvä poliisi. Omistautunut, hyvä vaistoinen, synkkä ja eronnut.
Hengeltään Jengisota 145 toi mieleen Jarkko Sipilän kirjojen karut maisemat, joista Peter Bergtingin piirrokset siloittavat pahimmat rosot pois. Tyyliltään Bergtingin piirrokset muistuttavat esim. joidenkin Marvel-tekijöiden kädenjälkiä ja ajoittain huomaan miltei odottavani että Hägerström potkaisisi oven sisään supervoimillaan virkamerkin vilauttamisen sijaan. Kirjan vahvuutena on ehdottomasti teksti tarinoineen, jota kuvitus kyllä tukee. Kirjassa sivutaan muutamia vaikeita teemoja, mm. maahanmuuttajien rikollisuutta, joihin Lapidus kuitenkin puuttuu vain hyvin kevyellä kädellä. Jollain tavalla tuntuukin siltä että Lapiduksen olisi kenties kuitenkin pitänyt kirjoittaa tämä tarina kirjaksi, sillä nyt sarjakuvassa jää sanomatta ja käsittelemättä paljon. Esimerkiksi tarinan poliiseiden taustoja ei juurikaan rakenneta, kirjassa vilahtaa vain satunnaisia palasia heistä, jotka lukija yrittää liittää yhteen. Tämä ratkaisu synnytti ainakin minun päässäni joukon kysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan tarinassa saaneet vastauksia. Myös tarinan loppu tuntuu jäävän auki. Tästä huolimatta viihdyin Jengisodan parissa oikein hyvin ja lukisin tekijöiltä mielelläni lisääkin sarjakuvia.
Pienen naurunpyrskähdyksen muuten synkässä tarinassa aiheutti kirjan ainoa suomalainen - puliukko, jonka isä oli aikoinaan ollut Karjalassa sotimassa. Heja Finland...
Like, 2010
Sivuja: 168