KonMari: siivouksen elämänmullistava taika / Marie Kondo

Merkittyäni KonMarin luetuksi Goodreadissa, minulta kysyttiin aionko blogata kirjasta. Jouduin oikein miettimään vastausta, sillä tunnelmat lukemisen jälkeen olivat sanalla sanoen oudot. Sanottavaa kirjasta sinällään kyllä olisi, sen verran ... persoonallisia ... Marie Kondon ajatukset siivouksesta ovat mutta lytätäkään en haluaisi koska mukana oli muutama ihan hyväkin pointti ja kirjailija vaikutti jotenkin höpsöllä tavalla herttaiselta.

KonMari on siis japanilaisen Marie Kondon luoma järjestelyfilosofia, joka kaiketi on noussut jossain määrin ilmiöksikin, kondoilu ainakin tuntuu jakavan mielipiteitä. Siihen joko hurahdetaan innostuneena tai sitten ollaan hiukan hämmentyneitä. (Kuulun itse tuohon jälkimmäiseen ryhmään.) Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka ja miksi tavaroita karsitaaan ja jälkimmäisessa jäljelle jäänyt omaisuus järjestetään paikoilleen eri periaattein. Perusideologiana on se, että meidän tulisi elää tässä ja nyt (ei siis säästäen jokaista tarpeettomintakin muistoesinettä tai varautuen siihen että ehkä joskus tarvitsen tätäkin tavaraa). Tärkeää on myös se, että esineet ympärillämme tuottavat meille iloa ja tukevat sitä, millaisia ihmisiä haluamme olla.

Kondon perusperiaatteet ovat mielestäni suhteellisen järkeenkäypiä, tosin jos kaikkien kodin esineiden tulisi tuottaa minulle iloa, luulen että aloittaisin karsinnan siivouskomerosta... Hassuksi kirja muuttuu siinä vaiheessa kun Kondo alkaa kuvailemaan mm. esineiden kanssa käymiään keskusteluita, esimerkiksi käsilaukkua pitäisi päivän päätteeksi kiittää hyvin tehdystä työstä ja pois heitettävät esineet noin yleensäkin voi hyvästellä. Tarkoitus lie ehkä enemmänkin auttaa henkisesti luopumaan omaisuudesta mutta kylmä logiikko minussa haraa tässä kovasti vastaan.

Kokonaisuutena kirja on ihan herttainen ja höpsökin, toisaalta myös lempeä ja kannustavakin. Se pyrkii olemaan enemmän kuin pelkkä järjestelyopas, tavoitteena on elämäntavan muutos. Osa sen ajatuksista on fiksuja, tunnistan itsessäni mm. luopumisen vaikeuden ja voisin kuvitella että KonMarin ajatuksista on tässä suhteessa apua. Toisaalta kirjassa on myös hiukan maanisiakin piirteitä jotka koin uuvuttaviksi ja vähän liian oudoiksi minulle.

Jos kirja kiinnostaa, kurkkaa myös kondoilusta innostuneen Susan mietteitä.

Bazar, 2015
Sivuja: 214
Alkuteos:Jinsei ga tokimei katazuke no maho
Suomentanut Päivi Rekiaro
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja, jonka lukeminen nolottaa minua

Suloinen huijari (Heist Society #1) / Ally Carter

Suloinen huijari päätyi luettavakseni haahuillessani Helmetin Ellibs-kokoelmassa. Kirja sattui olemaan vapaana juuri kun elämässäni oli e-kirjan mentävä aukko eikä ajatus huijaritytöstäkään tuntunut pöhkömmältä. Suomeksi sanottuna: klikkasin kirjan luettavakseni ihan vaan hetken mielijohteesta. Koska se oli siinä.

Suloinen huijari on kirjan päähenkilö on 15-vuotias Katarina Bishop, tyttö joka jättää paikkansa rikosliigassa päästäkseen kouluun. Kovin kauaa Kat ei tosin ehdi opiskella sillä kotijoukot tarvitsevat apua. Rikollispomo nimittäin syyttää Katin isää varkaudesta jota ei tämä ei ole tehnyt ja jotta isukki saisi pitää henkensä, on Katin löydettävä taulut kahdessa viikossa. Melkoinen soppa!

Suloinen huijari oli oikein mukava uusi tuttavuus. Carterin teksti oli sujuvaa ja huijariporukan touhuja ja kansainvälistä jetset-eloa oli virkistävää seurata. Katin tiimi on mukavan värikäs, hahmot kutkuttavat sopivasti uteliaisuutta. Kyseessä on kirjasarjan ensimmäinen osa ja veikkaan että tuosta porukasta saadaan irti jatkossakin oivallisia käänteitä. Pieni kolmiodraaman poikanenkin taitaa olla kehitteillä... En tiedä ovatko huijariteinit täysin uskottavia aikuisen silmissä, mutta viihdyttäviä he ainakin ovat!

Kirjasarjan toinen osa onkin ilmestynyt jo englanniksi nimellä Perfect Scoundrels ja odotan mielenkiinnolla saako suomenkielinen sarja jatkoa.


Bazar, 2012
Sivuja: 303
Alkuteos: Heist Society
Suomentanut Tytti Träff

Hope Riverin kätilö / Patricia Harman

Taidan olla luonteeltani haahuileva lukija. Tämä tarkoittaa sitä, että menen usein kirjastoon ja poimin mukaani jotain ihan fiilispohjalta. Ihailen järjestelmällisiä lukijoita jotka tekevät lukulistoja JA seuraavat niitä, mutta minä en kuulu siihen porukkaan. Listan kanssa muutun suorittajaksi ja sitten katoaakin ilo ja rentous koko hommasta - samasta syystä olen myös huono lukumaratoonari. Jos annat minulle aikarajan, minähän painan menemään. Vaikka hampaat irvessä. Koska lukemisen pitää olla hauskaa, pysyttelen siis erossa listoista ja aikarajoista ja menen sinne minne virta vie.

Hope Riverin kätilö oli yksi haahuilu-kirjoistani. En tiennyt mitään kirjasta tai kirjailijasta - en kirjastossa edes lukenut takakantta, mutta oli sellainen fiilis että pieneen amerikkalaiskaupunkiin sijoittuvat kätilö-tarina voisi sopia juuri nyt. Omaan vainuun kannattaa luottaa sillä Hope Riverin kätilö osoittautui oivaksi lukukokemukseksi, sellaiseksi mitä jota mielellään ahmi myöhään yöhön.

Hope Riverin kätilö sijoituu Appalakien maisemiin, suuren laman alkukuukausiin. Tarinan kätilö on Patience Murphy, nainen jolla on menneisyys. Tarina liikkuukin kahdella aikatasolla, hetkittäin Patience palaa muistoihinsa, mutta nykyisyys äiteineen, lapsineen ja heikon talouden myötä ilmenevine ongelmineen on mennyttä voimakkaammin läsnä.

Patricia Harmanin kertojan ääni on kiinnostava tuttavuus, hän kuvaa kauniisti ja voimakkaasti karuja seutuja ja ihmiskohtaloita. Patience lyhyet päiväkirjamerkinnät synnytyksistä ovat yksinkertaisia mutta voimakkaita, joskus vähillä sanoilla voi sanoa niin paljon. Myös itse paikka, Hope River, jäi kiehtomaan mieltäni jo pelkästään nimiensä puolesta, ketäpä eivät esim. Wild Rose Road tai Rick kiinnostaisi?! Voin kuvitella metsää, vuoria, joen, jylhiä seutuja - ja näin se matkakuume taas alkaa nousta!

"Muistan hetken hiljaisuudella äitiä, joka menetti tämän keskoslapsen - naista, joka on jossain rinnat täynnä maitoa ja sydän niin raskaana, että hän vaipuisi Hope Riverin pohjaan, jos hyppäisi veteen."

Bazar, 2014
Sivuja: 447
Alkuteos: The Midwife of Hope River
Suomentanut Sari Karhulahti

Rakennus 31 (Antti Hautalehto #3)/ Christian Rönnbacka

Hurahdin alkuvuodesta Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjaan niin että sarjan uusin kirjan piti käydä ostamassa e-kirjana nopeasti. Lukemista kuitenkin säästelin niinkuin suklaarasian herkullisinta konvehtia - oikeaan hetkeen jolloin tarvitaan hyvän kirjan piristävää vaikutusta. (Kyllä, kunnon dekkariin uppoutuminen voi joskus pelastaa ankean päivän!)

Sarjan kolmannessa osassa Antti törmää tapaukseen joka saa lähes raamatulliset mittapuitteet. Porvoon lähiseuduilta alkaa nimittäin ilmestyä hautoja, tosin tyhjiä sellaisia. Poliisi alkaa tutkia tapauksia vaikkei varsinaista rikosta olekaan tapahtunut - vielä. Onneksi sentään ainakin Antin yksityiselämä alkaa näyttää valoisammalta!

Rakennus 31 oli taattua laatua ja sopi loistavasti syksyn synkeyteen, pelkästään ajatus hylätystä mielisairaalasta varjoineen on jo hyytävä. Rönnbackan juonenkehittely on mainiota, hyvin aidontuntuiseen poliisin arkeen on reippaasti lisätty mielikuvituksellisia elementtejä siten että kaikki kuitenkin pysyy uskottavuuden rajoissa. Ja kun tähän lisätään kiinnostavat henkilöt ja ripaus huumoria niin pakettihan on vallan oivallinen  - tätä lisää!

Kirjan luettuani jäin pohtimaan sitä milloin tämä dekkari siirtyisi valkokankaan puolelle - Hautalehto-kirjoissa nimittäin on ainakin ainesta siihen, sillä pelkästään jo päähenkilö on herkullinen tapaus. Anttia ei taida pysäyttää edes käsikranaattikaan: ominaisuus, joka monesti vetoaa niin nais- kuin mieslukijoihinkin! Kukahan sopisi pääosan esittäjäksi, löytyykö ideoita?

Bazar, 2014
Sivuja: 233

Paljasjalkainen kuningatar / Ildefonso Falcones

Olen lukijana tiiliskivityttöjä eli viihdyn vallan mainiosti paksumpien kirjojen parissa. Jos kyseessä on hyvä kirja niin mikäs sen parempaa kuin "elää" noissa kansissa mahdollisimma pitkään! Ildefonso Falconesin kirjojen pitkät historialliset kuvaukset ovat uponneet allekirjoittaneeseen mukavasti joten huomattuani Paljasjalkaisen kuningattaren ilmestyneen, pumpsahti tuo ihana paksukainen välittömästi lukulistalleni.

Kirja käsittelee Espanjan mustalaisten kovia kohtaloita 1700-luvulla ja tarinaa kuljetetaan kahden naisen kertomusten voimin eteenpäin. Kuubasta vapautettuna orjana maahan saapunut Caridad kokee aluksi kovia ennen kuin kohtaa Sevillassa mustalaisyhteisön ja erityisesti nuoren Milagrosin, villin kaunottaren joka sydämestä kumpuaa mustalaisten laulu. Kohtalo kohtelee naisia kovakouraisesti, lukijalle onkin luvassa niin rakkautta, petosta, taistelutahtoa kuin kärsimystä.

En juurikaan tunne Espanjan historiaa ja varsinkin mustalaisiin kohdistuva sorto oli minulle uutta ja jokseenkin surullista luettavaa. Paljasjalkainen on eheää ja uskottavaa luettavaa, vaikuttaa siltä että kirjailija on tehnyt vaikuttavan määrän taustatyötä. Kirjassa suuressa roolissa ovat myös mustalaislaulut ja flamenco joita oikeastaan olisi ollut mukava kuunnella lukiessa ja siten virittäytyä oikeaan, kaihoisaan ja väkevään tunnelmaan. En löydä kirjasta moitittavaa mutten myöskään täysin sydämin pystynyt samaistumaan kumpaakaan naisista joten lukukokemukseni jäi kuitenkin täydellisestä piirun verran vajaaksi. Kiinnostava kirja kuitenkin!

Bazar, 2014
Sivuja: 782
Alkuteos: La reina descalza
Suomenns Satu Ekman

Kirjabingo: Yli 500 sivua

Kuudes mies / John Boyne

Päädyin lainaamaan John Boynen Kuudennen miehen oikeastaan puhtaasti haastepisteiden toivossa. Vaikka olenkin pitänyt toistaiseksi kaikista lukemista John Boynen teoksista, olin arkaillut tähän kirjaan tarttumista sen sotaisen aiheen takia. Miesten ystävystyminen taisteluiden lomassa ja sotaan liittyvät moraaliset dilemmat toki ovat kiinnostavia mutta myös aika raskaan tuntuisia aiheita. Olisi kuitenkin pitänyt arvata että John Boyne osaa keittää näistäkin aineksista aika hyvän sopan...

Tarina alkaa syyskuusta 1919. Sota on päättynyt ja siitä hengissä selvinnyt Tristan matkaa Norwichiin palauttamaan menehtyneen aseveljensä Willin kirjeitä tämän sisarelle. Takaumien kautta seurataan Willin ja Tristanin ystävystymistä, kouluttautumista sotilaaksi sekä aikaa juoksuhaudoissa. Kovin paljon en kirjan juonesta voi sanoa paljastamatta muutamia tärkeimmistä käänteistä mutta ihan tyypillisimmästä sotatarinasta ei ole kyse. (Ja varoituksena kiinnostuneille, kirjan takaliepeen teksti sisältää ainakin allekirjoittaneen mielestä jo spoilereita. Mur.)

Kuudes mies osoittautui yllättävänkin vetäväksi luettavaksi, sen rankoista aiheista huolimatta. Kirjan tunnelma on alakuloinen, pinnan alla piilee paljon. Boyne tuo tehokkaasti esiin sodan ankean arjen: loiset, rotat, mudan, kauhuihin tottumisen. Tristanin persoona oli kiehtova ja taidolla luotu, hänen iholleen oli helppo päästä. Kirjan realistisuuden myötä tulin myös heittäytyneeksi mukaan sen moraalisten kysymysten pohdintaan. Mietin aseistakieltäytymistä ja Williä, sitä olisiko minulla rohkeutta todella seistä vakaumukseni - olipa se kuinka epäsuosittu tahansa - takana. Ehkä ei, ei tuossa tilanteessa. Mietin sitä kuinka nuoria monia sotilaista oli ollut ja kuinka he olivat lähteneet sotaan kuin retkelle, seikkailemaan. Mietin suruviestejä, selviytymisen tuskaa ja sitä, kuinka turha juttu sota oikeastaan on. Ehkä Will oli sittenkin oikeassa.

Jäin pohtimaan myös käännöksessä esiintyvää termiä taisteluhauta joka minun korviini kuulostaa kovin vieraalta - juoksuhauta on minulle tutumpi termi. En tunne sotatermistöä kovin hyvin joten en tiedä onko taistelu- ja juoksuhaudalla jokin ero, pienen googletuksen perusteella tulkitsin että kyse on kenties on samasta asiasta.

Hieno kirja. Hyvä että se tuli luettua.

"Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen. Henkeni ainakin viipyilee. Minä ajattelen että hengitän ja siinä kaikki. Ja hengittämisen ja elossa olemisen välillä on vissi ero."

Bazar, 2011
Sivuja: 334
Alkuteos: The Absolutist
Suomentanut Laura Beck

Operaatio Troijalainen, Julma / Christian Rönnbacka

Lomalukemisekseni latasin puhelimeeni nipun e-kirjoja, lukutoukan elämää nimittäin helpottaa huomattavasti se, että pieneen tekniseen laitteeseen voi surutta survoa kymmeniä kirjoa. Valikoimaa riittää taatusti joka fiilikseen ja matkalaukkuunkin jää enemmän tilaa. Kunnon jännärit ovat aina hyviä matkakavereita ja siksi päätin ottaa Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjan kirjat Operaatio Troijalainen ja Julma matkalukemisikseni.

Antti Hautalehto -sarjan aloittaa Operaatio Troijalainen, jossa Antti aloittaa työskentelyn Porvoon poliisin tekniikkapuolella. Miehen ensimmäiseksi jutuksi sattuu kauniin tanssinopettajan raiskaaja ja vainoaja, mutta pian päivät täyttyvät muustakin jännittävästä sillä poliisi saa myös vihiä isosta huumelähetyksestä. Niin, ja ampuuhan joku huligaani myös puutarhatonttujakin. Kiirettä piisaa, konnat ovat kovia ja niin ovat poliisitkin. Sarjan toinen osa, Julma, vie lukijan nimensä mukaisiin tunnelmiin kun joku alkaa ryöstää pieniä tyttöjä kodeistaan ja Antin päästä tarjotaan palkkio.

Olen iloinen siitä, että tulin ostaneeksi kirjat sillä ilokseni Antti Hautalehto -sarja oli juuri sellaista dekkarimeininkiä josta pidän. Poliiseiden touhut ovat ronskeja ja samaa luokkaa on myös miesten huumori, jolle tunnustan hörähdelleeni pariinkin otteeseen. Hurtti huumori maustaakin mukavasti tehokkaan koukuttavia ja jännittäviäkin kirjoja, yhdistelmä tuntui minusta oikein toimivalta. Ja kun mukaan soppaan on heitetty hippunen romanssiakin, alkaa kokonaisuus olla kasassa.

Minun suosikkini kirjakaksikosta taisi olla Julma, se tuntui kokonaisuutena napakammalta ja koukuttavammalta. Operaatio Troijalainen on toki hyvä aloitus sarjalle, mutta Julma sai ainakin minut innostumaan jo Rönnbackan tulevastakin tuotannosta. Netistä en ainakaan vielä löytänyt tietoa siitä onko uusia Hautalehto-kirjoja tulossa, mutta toivotaan niin!

"Ajatusten määrä joka pyöri Antin päässä, alkoi huvittaa. Silmien edessä ei vilissytkään eletty elämä, vaan tilanteen absurdius vei hänen huomionsa. Tosin nyt hän muisti että hänellä oli remontin takia Simon Korven iskuporakone lainassa. Kukahan senkin palauttaisi. Voi perseen viulut. Antti pakotti itsensä tähän hetkeen, vaikka se ei miellyttänyt häntä. Tässä hän seisoi nöyränä kuin lahdattava lammas, polkupyörä Manalan portinavaimena. Lautturina Kharonin tilalla joku vitun sliipattu hurripelle. "

Operaatio Troijalainen: Bazar 2012
Sivuja: 227

Julma: Bazar 2013
Sivuja: 275

Yksinäisten sydänten kerho / Lotte & Søren Hammer

Olin juuri eräässä kirjallisessa keskustelussa sanonut että 1960- ja 1970 -luvut kuuluvat kirjallisiin inhokkikausiini kun poimin käteeni Yksinäisten sydänten kerhon, joka siis liikuu nykyajan lisäksi voimakkaasti juuri noilla vuosikymmenillä. Tämän tajutessani muistin että elämällä on kieltämättä joskus aika mielenkiintoinen tapa muistuttaa ihmisen häilyväisyydestä, sillä kirja oli oikein kelpo dekkari, suorastaan koukuttava tapaus, tuosta ajanjaksosta huolimattakin.

Kolmas Hammerin sisarusten kirja jatkaa tuttuun tapaan Konrad Simonsenin ja hänen tutkijatiiminsä seuraamista. Koko poliisikunnan keskittyessä tutkimaan onnetonta kouluampumistapausta, saavat sydänkohtauksesta toipuva Konrad ja kovia kokenut Pauline hoidettavakseen yksinkertaisen läpihuutojutun. Heidän tulee vain todistaa että hiljakseen elänyt postikantaja putosi vahingossa portaista mutta sitten miehen asunnosta löytyykin huone, joka on kuin alttari nuorelle tytölle ja pian läpihuutojuttu onkin muuttunut 1960-luvulle sijoittuvan surman selvittämiseksi.

Yksinäisten sydänten kerho osoittautui imelästä nimestään huolimatta vallan oivalliseksi dekkariksi. Se rullasi eteenpäin varsin tehokkaalla tahdilla ja vaikka moni asia onkin lukijalle jo selvinnyt, on silti ihan pakko jännittää loppuun saakka. Pitkin hampain joudun myös myöntämään 1960-luvun puhdashenkisen kapinameiningin tuovan mukavasti sateenkaaren sävyjä rikosten selvittelyyn. Kirja osoittautui koukuttavaksi ja tuli ahmittua yhdessä päivässä. Luin aamupalalla, bussissa, ruokatauolla, bussissa...

Monesti hyvässa dekkarissa on kiinnostava päähenkilö, johon lukija sarjan edetessä kiintyy, tästä hyvä esimerkki lienee Henning Mankellin Wallander-sarja, jonka päähenkilölle ainakin allekirjoittaneen oli vaikea sanoa hyvästejä. Konrad Simonsen tiimeineen ei kyllä ainakaan vielä vie Wallanderin paikkaa sydämessäni mutta kieltämättä tuossa porukassa on muutama ihan mielenkiintoinen henkilö, joiden vaiheita kyllä seuraan ihan mielelläni.

"Ja tyttö. Kaikkialla tyttö. Huone oli tytön. Jokaisessa julisteessa tytön kauniit kasvot oli sulautettu saumattomasti taivaaseen, ja siellä hän saattoi leikkiä piilosta katsojan kanssa. Nyt hän hymyili näkyvissä, ja sekuntia myöhemmin, jos käänsi päätään vähänkin, hän katosi pilviin vain kurkistaakseen samaan aikaan lukuisistan peilikuvistaan."

Bazar, 2013
Sivuja: 448
Alkuteos Ensomme hjerters klub
Suomentanut Sanna Manninen

Jos saat tämän kirjeen / Sarah Blake

Odotukseni olivat jostain minulle jälkikäteen tuntemattomasta syystä korkealla kirjan Jos saat tämän kirjeen kohdalla. Tiesin etukäteen kyseessä olevan jonkinlaisen sotatarinan, jossa postineiti näyttelee kiinnostavaa roolia ja sepä osoittautui kiehtovaksi. Tärkeät viestit sotatantereelta, suuria tunteita - kiintoisa paketti!

Tarina sijoittuu sotavuosiin Atlantin molemmin puolin. Amerikan mantereella on suloisen kuuloinen pikkukaupunki, jossa kuhinaa aiheuttaa paikallisen lääkärin uusi, nuori ja ulkopaikkakuntalainen vaimo Emma. Jo melkein vanhaksipiiaksi leimattu postineiti, Iris James, taasen on iskenyt silmänsä erääseen herrasmieheen ja hankkii todistuksen koskemattomuudestaan, sillä jokaisesta miehestähän olisi mukavaa saada moinen todistus luettakseeen! Lontoossa taas radiotoimittaja Frankie ajaa into raportoida uutisia.

Kirjan alku oli mukavan kujeileva ja herätti lukunälän ja kuvittelinkin hyppysissäni olevan raikkaan rakkaustarinan, mutta Sarah Blake kuljettikin tarinaansa toiseen, vakavampaan suuntaan. Alussa huomaamani pilke silmäkulmassa nimittäin katoaa kun sota alkaa muuttua naisille todellisemmaksi. Ratkaisu on ymmärrettävä, sodan ja kuplivuuden yhdistäminen lienee vaikeaa.

Kirja tarjoaa melko tyypillisiä sotaromaanin käänteitä suurine tunteineen ja juoni oli hetkittäin melko ennalta-arvattava. Vaikka harmittelenkin mukavan pilkkeen katoamista, tarjosi kirjan vakavampi osuus kuitenkin koskettavia hetkiä ja mielenkiintoisia, jopa aika visuaalisiakin hetkiä. Varsinkin Frankien toimittamat radio-ohjelmat kutkuttelevat mielikuvitustani, saatoin kuvitella ihmiset rätisevien radioidensa ääressä, kuuntelemassa ja kuvittelemassa sodan kauhuja Atlantin toisella puolella.

"Äiti veti oven auki ja astui ulos. Poika jäi seisomaan keskelle vaunuosastoa. Käytävällä äiti kääntyi ja nosti sormen huulilleen kuin sanoakseen shh, heitti pojalleen lentosuukon ja oli poissa. Poika seisoi pitkään siinä mihin äiti oli hänet jättänyt, tuijotti osaston ovea, josta äiti oli kadonnut.
Tallentimen neula olii kaivertanut levyyn tämän sydämen hiljaisen särkymisen. Kukaan ei saisi tietää, kuinka kalliiksi äidille oli tullut tuo viimeinen hymy, tuo viimeinen lohtu, jotta poika selviytyisi eron hetkestä."

Bazar, 2013
Sivuja: 376
Alkuteos: The postmistress
Suomentanut Raija Rintamäki

Mehiläisten salaisuudet / Sue Monk Kidd

Sue Monk Kiddin kirja oli yksi niistä ihanista yllätyksistä joita silloin tällöin tulee vastaan kun yrittää haalia kasaan haastepisteistä. Jahtasin nimittäin Etelä-Carolinan osavaltiota ja pelkästään asiasanojen perusteella päädyin Mehiläisten salaisuuteen. Hyvä niin, sillä pidin kirjasta melkoisesti.

Kirjan päähenkilö on teini-ikäinen Lily, joka elää 1960-luvun Etelä-Carolinassa hirviömäisen isänsä T.Rayn kanssa. Perheen äiti on kuollut onnettomuudessa Lilyn oman käden kautta ja isä tuntuu lähinnä vihaavan tytärtään. Lilyllä on vain muutama muisto äidistään, näistä yksi on kuva mustasta madonnasta, jonka taakse on kirjoitettu erään pikkukaupungin nimi. Kun perheen afroamerikkalainen kotiapulainen, Rosalee, pidätetään ja piestään äänestyslipun takia, päättää Lily pelastaa Rosaleen ja itsensä ja lähteä matkalle äitinsä menneisyyteen.

Sue Monk Kiddin kirjassa oli jotakin sellaista, mihin ihastuin heti. Amerikan syvä etelä, pölyiset tiet, suuret persoonat ja yllättävät ystävyydet, ennakkoluulot... Tuosta asetelmasta on kirjoitettu monta kirjaa, joista olen pitänyt. Monella tapaa Lilykin on melko tyypillinen etelävaltioiden sankaritar, vähän joukosta poikkeava tyttö, joka näkee afroamerikkalaisissa muutakin ihonvärin. Rotusorto ei kuitenkaan ole minusta kirjan keskeisin teema, ainakin minulle voimakkaimmin nousi esiin Lilyn tarve löytää yhteys äitiinsä.

Olen vähän ötökkökammoinen, mutta tällä kertaa mehiläiset kyllä onnistuivat kiehtomaan. Mustan Madonnan hunajafarmia pyörittävissä naisissa oli melko mielenkiintoisia persoonia vaikka he ehkä jäivätkin hiukan kaksiulotteisiksi. Enkä ihan usko loppuratkaisuunkaan mutta siitäkin huolimatta kokonaisuus oli yllättävän miellyttävä. Ja hei, yksi uusi osavaltio taas napattuna!

"Hän sanoi että itse asiassa maailma oli kuin suuri mehiläistarha, ja samat säännöt pätivät molemmissa: älä pelkää, sillä kukaan elämää rakastava mehiläinen ei halua pistää sinua. Älä kuitenkaan ole tyhmä, vaan pukeudu pitkähihaisiin puseroihin ja pitkiin housuihin. Älä huido. Älä edes ajattele huitomista. Jos tunnet olosi vihaiseksi, vihellä. Viha ärsyttää, kun taas viheltely sulattaa mehiläisen temperamentin. Toimi niinkuin tietäisit mitä teet, vaikket tietäisikään. Lähetä ennen muuta mehiläisille rakkautta. Joka ainoa olento maailmassa haluaa olla rakastettu."

Bazar, 2005
Sivuja: 349
Alkuteos: The secret life of bees
So American: Etelä-Carolina

Mokka / Tatiana de Rosnay

Nelikymppisen Justinen perheen pariisilainen arki katkeaa painajaismaiseen puheluun. Teini-ikäinen Malcolm on jäänyt tietä ylittäessään auton alle ja makaa koomassa. Auton ajaja ei pysähtynyt auttamaan. Tuska, pelko ja viha vuorottelevat Justinen elämässä hänen valvoessaan koomaan vaipuneen poikaansa vuoteen rinnalla, miettien ruskeaa autoa ja toivoen poliisin löytävän tekijän.

Olin aluksi aika innostunut Mokasta, kirjan inhimillinen tragedia kiinnosti ja kosketti ja Justinen tavoin minäkin halusin löytää yliajajan. Lukiessani mielialani kuitenkin laski ja loppua kohden koin Justinen jopa ärsyttäväksikin. Tekijän löytäminen kun kasvaa tavallaan tärkeimmäksi asiaksi Justinelle ja kaikki muu, aviomies ja pieni tytärkin jäävät toiselle sijalle. Varsinkin loppuratkaisu tuntui teennäiseltä ja minä, joka usein helposti tempaudun tarinaan mukaan ja uskon melkein mitä vain, huomasin takkuavani epäuskottavien yksityiskohtien kanssa. En esimerkiksi usko ranskalaisen poliisin noin vain luovuttavan epäillyn osoitetietoja uhrin äidille, oli hän kuinka sympaattinen tahansa.

Toinen minua kummastuttanut teema oli ranskalaisten ja brittien vastakkainasettelu, joka sinällään oli toki ihan kiinnostavaa, mutta en oikein ymmärtänyt sitä miksi teema oli juuri tässä kirjassa nostettu esiin niin näkyvästi. Toki Justine on naimisissa britin kanssa, mutta pariskunnan kansallisuus ei tuntunut olevan varsinaisen juonen kannalta olennainen asia, joten olin hieman ... hämmentynyt.

Kokonaisuutena Mokka oli nopealukuinen kirja, jonka teemoihin ja tunnelmiin, varsinkin kirjan alkupuolella, on helppo samaistua. Pidin sinänsä de Rosnayn kirjoitustyylistä ja hänen tavastaan sekoittaa vaikkapa isovanhempien muistelua ja pop-kappaleiden ruodintaa Justinen todellisuuteen, siten ikäänkuin päästäen lukijan Justinen pään sisään.

"Vaikeinta oli kestää. Kestää. Sovittaa tavallinen arki kauheuksiin, joita meille tapahtui. Ja herääminen sitten. Kun aamulla avasi silmänsä, ei hetkeen muistanut mitään, tunsi itsensä kevyeksi tai ainakin luuli niin. Sitten kaikki palasi. Taakka, joka alkoi taas painaa tukahduttavasti. Mieleen muistui, että oma poika makasi koomaan vaipuneena sairaalassa. Ja että oli noustava jatkamaan. Elämään elämäänsä, kaikesta huolimatta."

Bazar, 2012
Sivuja: 278
Alkuteos: Moka

Stonehengen perintö / Sam Christer

Tartuin Stonehengen perintöön vastoin parempaa tietoani, kirja oli selvästi da Vinci koodi -tyyppinen actionpläjäys, mutta Stonehenge paikkana kiinnostaa minua kovasti ja haluaisin siellä joskus käydäkin. Joskus tämän tyyppiset kirjat sisältävät myös mukavasti taustatietoa ja sen varaan laitoinkin toivoni. Ja kun kirjan kannessa mainostettiin "fiksua, tyylikästä ja vaikuttavaa" kirjaa, taivuin.

Kirjan perusasetelma on monista muista saman tyyppisistä kirjoista tuttu: on isä, joka tarinan alussa tekee itsemurhan ja jättää  jäähyväisiksi pojalleen Gideonille salaperäisen viestin. Miesten välit ovat äidin kuoleman muuttuneet etäisiksi johtuen isän alkaneesta kiinnostuksesta mystiseen kulttiin joka palvoo Stonehengen kiviä.  Gideon törmää pian kultin edustajiin heidän yrittäessään estää muinaisia salaisuuksia tulemasta julki. Kaavahan on siis melko samanlainen kuin da Vinci -koodissa ja esimerkiksi Libri di Lucan arvoituksessa. Ymmärrän että asetelma on dramaattinen ja tarjoaa monia mahdollisuuksia kirjailijalle, mutta alan silti kyllästyä sen ahkeraan kierrätykseen. Jos ensi kerralla keksittäisiin jotain vähän erilaista?

Sam Christerillä on perussujuva kirjoitustyyli, mutta varsinkin alussa törmäsin outoihin kielikuviin, jotka töksäyttivät lukukokemustani. Christer mm. kuvailee naispoliisi Meganin pukeutumista sanoin "tyyli käs asu - ruskea trikoopaita ja mustat leveälahkeiset housut." En tiedä miksi, mutta jotenkin minulle ei välity sanoista ruskea trikoopaita ensimmäiseksi se tyylikkyys.

Tarinan keskushenkilöinä olivat arkeologi Gideon, naispoliisi Megan ja uhriksi aiottu Caitlyn, joka osoittautui minun suosikkihenkilökseni sitkeytensä ja suorasukaisuutensa takia. Vähän kliseitä on toki luvassa Caitlyninkin kohdalla, hän kun on -tietysti- Yhdysvaltain varapresidentin tytär. Kylläpä kaapuveijarit onnistuivatkin hyvin uhrinsa valitsemaan...

Kirjana Stonehengen perintö ei tarjonnut mitään uutta, mutta harmikseni kirjassa ei pahemmin perehdytty Stonehengen taustoihin vaan päristeltiin menemään kaapujengin ja uhrimenojen hengessä. Varsinkin loppua kohden vauhti kiihtyi hurjaksi ja Norkku kyllästyi lopullisesti mäiskinnän määrään. Anteeksi, mutta ei napannut.

"Mestari hymyilee lähtiessään. Huomenna hän palaa aloittamaan pyhiinvaelluksensa. Hän polvistuu jumalten edessä ja ottaa vastaan heidän henkensä. Hänestä tulee heidän astiansa, portti josta he kulkevat muinaiseen temppeliinsä halki mustan maan."

Bazar, 2012
Sivuja: 412
Alkuteos: The Stonehenge legacy

Saastat / Lotte & Søren Hammer

Tulin vähän aikaa sitten aloittaneeksi taas yhden kirjasarjan lukemisen väärästä päästä, tällä kertaa vuorossa oli komisario Konrad Simonsenisa kertova Kaikella on hintansa. Pidin kirjasta, mutta tuntui siltä etten päässyt ihan kaikkiin päähenkilöistä kerrottuihin juttuihin sisään oman näppäryyteni takia. Joten piti lainata sarjan ensimmäinenkin osa, Saastat.

Saastat esittää oikeastaan moraalisen kysymyksen: onko oikein tappaa pedofiili? Saako kansalainen ottaa oikeuden omiin käsiinsä jos niin tekemällä voidaan ehkä suojella viattomia pahuudelta. Saastoissa murhaaja tekee tämän valinnan ja joukko pedofiilejä kohtaa loppunsa ikävällä tavalla. Tapausta tutkiessaan Simonsen tiimeineen huomaa olevansa hankalassa tilanteessa, sillä tekijät ovat aloittaneet myös taitavan mediakampanjan ja yleisön mielipide tuntuukin olevan murhaajan puolella.

Kirjan rikos ja sen varsinainen selvittely jäi minulta kahden muun, mielenkiintoisemman asian varjoon, nimittäin kirjassa esiintyvä nettikampanjointi ja moraalisten ongelmien pohdiskelu vei mukanaan poliisin työtä vahvemmin. Saastojen voimakkain valtti onkin pohdiskelussa, jossa lukijakin joutuu miettimään omia arvotuksiaan. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta on vain vaikeaa valita, tappaminen on väärin mutta niin on pedofiliakin. Tässä kohdin Saastat yllättikin iloisesti, siinä on dekkariksi hyvin syvempää ajateltavaa.

Kirjan toinen kiinnostava aspekti on murhaajan aloittama laaja-alainen mediakampanja, jonka tavoitteena on yleisen mielipiteen kääntäminen murhaajalle suotuisaan suuntaan. Luin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen artikkelin nettimarkkinoinnista ja sen valossa kirjan kampanja näyttäytyi aika uskottavassa muodossa. Oli oikeasti pelottavaa miettiä, voiko tämä todella olla totta? Kuinka helposti vietäviä me nykyajan ihmiset oikeasti olemme?!

Kerrankin jopa allekirjoittanut pääsee kommentoimaan käännöstä! Tiedän että tämä on nipottamista, mutta... Tekstissä on kohta jossa hakkeri neuvoo kuinka henkilö pääsee urkkimaan toisen salasanaa ja tässä yhteydessä laitetaan koneeseen disketti. Tässä lienee alkuperäinen sana ollut tanskalainen versio sanalle disk (en tosin osaa tanskaa joten veikkailen vain ruotsin pohjalta), jonka kuitenkin kääntäisin vaikkapa levyksi (esim. DVD). Diskettejä kun ei ole tainnut käytössä olla enää noin vuosikymmeneen...

Kokonaisuutena Saastat oli napakka ja tehokas trilleri, joka antoi myös ajattelun aihetta. Pientä miinusta antaisin ehkä henkilöistä joiden taustat tuntuivat hetkittäin vähän sekavilta.

"Poika oli pieni, aivan liian pieni, ei kai kukaan voinut olla noin paha. Hän huusi sen huoneeseen, hän halusi sammuttaa mutta ei voinut ja näki helvetin. Hän itki. Ensin hiljaa, sitten ääneen parkuen. Hän pamautti ruudun alas jalallaan ja piti käsiä silmien edessä, mutta kuvat jatkoivat elämäänsä hänen päässään, ja hän keinui edestakaisin kuin idiootti."

Bazar, 2011
Sivuja: 445
Alkuteos: Svinehunde
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea, Kirjainten virrassa, Aamuvirkku yksisarvinen

Happy family / David Safier

Helppoa lukemista lukujumiin. Riittävän hauskaa ja omassa kohellusfiiliksessään sopivan rentoa. Vakavalla ja kovin kriittisellä mielellä tätä ei kannata lukea, mutta huonoon tuuleeni ja sateiseen päivään tämä sopi kuin nyrkki silmään. Pidin David Safierin edellistä kirjaa, Huonoa karmaa, leppoisana ja helppona välipalakirjana ja siksi päätinkin tarttua Happy familyyn.

EmmaWünschmannin pyörittää pientä kirjakauppaa tappiollisesti ja ajattelee kaiholla kustannustoimittajan uraa, josta hän luopui perustaakseen perheensä. Perheen, joka nyt vaikuttaa niin kovin epätyydyttävältä. Aviomies-Frank on työnarkomaani, joka kaikessa väsymyksessään on muuttunut tunteettomaksi ja tylsäksi, teini-ikäinen Fee vain tappelee äitinsä kanssa ja tekstailee pojille. Perheen nuorin, Max, on älykäs ja pelokas, koulukiusattu poika, joka äitinsä harmiksi eristäytyy muista ihmisistä. Perhe on hitaasti ajautumassa erilleen kunnes eräänä kohtalokkaan iltana Wünschmanneilla käy todella onni. Emma suututtaa noidan, joka muuttaa naamiaispuvuissaan olevan perheen oikeiksi hirviöksi. Kuinka Frankensteinin hirviön, vampyyrin, muumion ja ihmissuden elämä alkaa luistaa ja muuttuuko perhe koskaan entiselleen?

Happy family on melko samanlainen kuin Huono karmakin, joskin nautin ehkä enemmän Huonon karman nokkelasta perusasetelmasta, jossa nainen yrittää jälleensyntymän keinoin löytää tiensä takaisin perheensä luokse. Ja perheestä on kyse tälläkin kertaa. Vaikka kirjan viesti onkin kaunis, se jää kaiken hirviörymistelyn alle. Safier päästää koko perheen vuoronperään ääneen, mikä jonkin verran elävöittää tarinaa vaikka kertojanäänet eivät eroakaan toisistaan kovin paljon, lukuunottamatta Frankia, joka uudessa olomuodossaan kommunikoi vain muutamien äänteiden ja piirrosten kautta.

Kokonaisuutena kirja oli, jälleen kerran, leppoisa ja ihan rentokin kirja. Kirjan perusidea, perheen muuttaminen hirviöiksi, tosin ei ihan iskenut minuun, olisin kaivannut sittenkin ehkä jotain todellisempaa tai uskottavampaa. Kirja saattaisi ehkä sopia paremminkin nuorten luettavaksi vaikka siinä hiukan pimpelipompelista ja marin poltosta puhutaankin.

"Ja hänellä on valtava pimpelipompeli", Cheyenne jatkoi, "kuin jokin syvänmeren olio."
"Syvänmeren olio?"
"Sellainen kuin Jules Vernen kirjoissa."
"Brr", oli ensireaktioni moiseen vertaukseen.
"Ei, ei mikään brr", hän virnuili, "vaan jippii!"
"Jippii?" kysyin.
"Tai jabadabaduu."
"Sitten mielummin jippii."
"Niin Draculakin sanoi."
Karkoittaakseni alastoman Draculan ja hänen syvänmerenolionsa mielikuvitusvuoteestani katsahdin olkani yli Frankiin. Hän kuorsasi ja oli valitettavasti vähemmän viettelevä näky.

Bazar, 2012
Sivuja: 314
Alkuteos: Happy Family
Saatu arvostelukappaleena.

Kaikella on hintansa / Lotte ja Søren Hammer

Joskus lukuhaasteet vievät lukijan ihan uusiin paikkoihin ja tarjoavat yllättäviäkin löytöjä. Niin kävi tällä kertaa. Tuskailin jo paksun kirjastokasani kanssa kun silmiini osui vielä Lotte  Søren Hammerin kirjoittama jännäri Kaikella on hintansa. Normaalisti olisi jättänyt kirjan ehkä hyllyyn, koska muutakin luettavaa oli jo enemmän kuin tarpeeksi mutta viittaus Grönlantiin sai minut kääntämään pääni, sillä tuolle saarelle en ole vielä ehtinyt Kaunokirjallisen maailmanvalloituksen lippua pystyttämään. Odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla tämän kansikuvan perusteella valitun kirjan suhteen, mutta joskus sitä vain yllättyy iloisesti. Kansien välistä löytyi nimittäin tehokas ja ihan vetäväkin juonipainotteinen jännäri!

Kun Tanskan ympäristöministeri, Saksan kansleri ja joukko toimittajia ja tiedemiehiä lentää helikopterilla Grönlannin jäätikköjen yllä ihmettelemässä ympäristön lämpenemisen aiheuttamia tuhoja, kun he törmäävät järkyttävään näkyyn. Jäätiköltä, keskeltä ei mitään, löytyy naisen ruumis. Rikosylikomisario Konrad Simonsen saa pian kutsun tälle epätavalliselle rikospaikalle ja tiimi alkaa selvittää kaksikymmentä vuotta vanhaa murhaa. Arkistojen kätköistä alkaa löytyä tapauksia, joissa yhdistävänä tekijänä on mm. uhrien ulkonäkö - kuka tappaa kauniita tummahiuksisia naisia?

Luin kirjan loppuhuipennusta yksin kotona, myrskyisenä iltana (erittäin sopiva hetki dekkarille!) ja tempauduin jännitykseen mukaan niin, että taisin hypätä sohvalta ylös puhelimen yllättäen soidessa. Joskus on lohdullista blondi... Kirja on toimiva jännäri ja vaikka sen juoni onkin melko perinteistä sarjamurhaajahuttua, se toimii oikein mukavasti. Kaikella on hintansa on kirjasarjan toinen osa ja tämä mielestäni näkyi hiukan häiritsevästi myös tekstissä, sillä välillä tuntui siltä kuin kirjailijat olisivat olettaneet Simonsenin tiimin ja heidän henkilöhistoriansa olevan jo lukijalle tuttuja.

Kaikella on hintansa oli kaikin puolin kelpo dekkari ja uteliaisuuteni heräsi myös aikaisempien kirjojen suhteen, joten laitoinkin jo Saastoista tilauksen kirjastoon. Uuden hyvän kirjan löytäminen on aina iloinen asia ja kun saa vainun hyvästä kirjasarjasta, sitä kannattaa seurata kuin vihikoira konsanaan! Vaikka kirjailijat ovatkin tanskalaisia, on Grönlanti yksi kirjan tärkeistä tapahtumapaikoista ja siksi annankin itselleni luvan napata uuden maan Kirjallisessa maailmanvalloituksessa. Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa hyödynnänkin kuitenkin kierosti kirjailijoiden tanskalaisuutta ja kirjaan itselleni pisteen sieltäkin.

Suomalaisetkin ovat edustettuina tässä dekkarissa!
"Mies mietti epäluuloisen näköisenä.Viimein hän sanoi: -Hän oli suomalainen ja hän matkusti edestakaisin Tanskan ja Ruotsin väliä. Hän ei ollut tärkeimpiä alaisiani.
- Kuriiriko?
Mies nyökkäsi.
- Miksi hän sitten kävi sinun luonasi?
Mies vastasi maireasti:
- Hän oli kaunis. Mikä hänen oikea nimensä oli?
- En muista. Suomalaisilla ei ole nimiä, vain kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä."

Bazar, 2012
Sivuja: 475
Alkuteos: Alting har sin pris
Kirjasta lisää: Kirjainten virrassa
Kirjallinen maailmanvalloitus: Grönlanti

Kun suljen silmäni / S.J. Watson

Varoitus: nyt seuraa hehkutusta! S.J. Watsonin Kun suljen silmäni oli nimittäin huikea "page turner". (Mikähän muuten olisi sopiva suomenkielinen termi?) Olin vuosia sitten nähnyt elokuvan jossa Keanu Reever (muistaakseni) kärsi saman tyyppisestä sairaudesta ja pitänyt sitä lähinnä sekavana, joten suhtauduin kirjan aiheeseen hiukan skeptisesti. Mutta lukiessa kannattaa pitää mieli avoimena, sillä voi käydä niinkuin minulle nyt, voi yllättyä oikein iloisesti! Christinen tarina kaikessa toistavuudessaan olikin nimittäin todella kiinnostava ja mukaansatempaava ja sisälsi vähäeleistä ja tyylikästä jännitystä.

Christine on nainen, joka vuosia sitten sattuneen trauman takia aloittaa aina päivänsä ns. tyhjänä tauluna. Hän on kadottanut vuosia muistoistaan ja nukkuminen tyhjentää muistin edellisen päivän kokemuksista. Hän ei aamulla tiedä missä on tai kuka hänen vieressään nukkuva outo mies on. Aviomies Ben vaikuttaa hellän huolehtivaiselta, mutta miksi Christinen päiväkirjan ensimmäisellä sivulla lukee "Älä luota Beniin"?

Suuri osa kirjasta koostuu Christinen päiväkirjamerkinnöistä. Vaikka tarina osittain toistaakin itseään - Christinehän joutuu löytämään itsensä ja päiväkirjansa joka aamu uudelleen - se ei haittaa lukukokemusta vaan pikemminkin toimii tyylikeinona korostaakseen hänen elämänsä kaoottisuutta. Watson on saanut luotua hienosti kirjaansa tempon, joka kiihtyy Christinen saadessa enemmän ja enemmän selville asioita elämästään, tämä piti ainakin allekirjoittaneen lähes liimautuneena kiinni kirjaansa. Yritä siinä sitten selittää herra Norkulle miksi tiskikoneen täyttäminen viivästyy siihen asti kunnes Christine on saatu turvaan...

En tiedä onko tällainen muistihäiriö oikeasti mahdollinen, mutta tarina ainakin vaikuttaa uskottavalta. Kirja sai minut miettimään muistisairaita, kuten vaikkapa dementia-potilaita. Kuinka kauheaa olisi menettää muistonsa ja kuinka ahdistavaa olisi olla tietämättä missä on, kuka on. Kuinka surullista olisi katsoa kuvaa tietäen että tämän ihmisen täytyy olla minulle tärkeä, saamatta minkäänlaista muistoa tai tunnetta esiin.

" Mutta se on nyt ohitse. Minä tiedän totuuden. Oman totuuteni, jota ei ole kerrottu minulle vaan jonka olen itse muistanut. Ja nyt se on kirjoitettu muistiin, ikuistettu joka tapauksessa pysyvästi tähän päiväkirjaan vaikkakaan ei aivoihini.
Tiedän että kirja jota nyt kirjoitan - toinen kirjani, ajattelen ylpeänä - voi olla vaarallinen siinä kuin tarpeellinenkin. Se ehkä paljastaa asioita, jotka olisi paras jättää pimentoon. Salaisuuksia, joiden ei ehkä pitäisi päästä päivänvaloon.
Mutta silti kynäni liukuu sivun poikki."

Kirjasta on tekeillä elokuva, jonka pääosassa huhutaan olevan Nicole Kidman. Kirjan UK:n markkinoita varten on tehty myös oma trailer, joka mielestäni on aika tyylikäs.

Bazar, 2012
Sivuja: 389
Alkuteos: Before I go to sleep
Kirjasta lisää: Luettua, Kirjava kammari, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Mainoskatko

Tulppaanimurhat / Daniëlle Hermans

Tulppaanimurhat oli kirja, josta halusin pitää. Ihastuin muutama kuukausi sitten Alexandre Dumasin samoihin aikoihin sijoittuvaan kirjaan Musta tulppaani ja odotin Hermansin kirjan olevan jotain yhtä upeaa -voisiko kirja jossa oli jo noin upea kansi olla mitään muuta kuin mahtava?! Vaikka Tulppaanimurhissa teknisesti olikin kaikki oikeat ainekset, oli mielenkiintoinen ajanjakso vaihteeksi uudenlaisissa ympyröissä, historiaa, murhia, lempikukkiani tulppaaneita - silti jotain jäi puuttumaan.

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla, eletään sekä Hollannin tulppaanimanian vuosia että nykypäivää. Vuonna 1636 vauras tulppaanikauppias Wouter Winckel murhataan ja hänen harvinainen tulppaanikokoelmansa päätetään huutokaupata. Tästä huutokaupasta muodostuu tulppaanimanian käännekohta, sipulit myydään kalliimmalla hinnalla kuin koskaan ennen ja pian tulppaanien hinta romahtaakin. Nykyisyydessä taas menestyneen taitelijan, Alec Schoellerin Frank-setä murhataan raa'asti. Viimeisenä tekonaan kuoleva Frank osoittaa Alecille vuodelta 1636 kirjaa tulppaaneista...

Kirjan mielenkiintoisinta antia on ehdottomasti historia - Hollannin tulppaanimania vaikuttaa historian valossa hiukan hölmöltä mutta kun asiaa tarkemmin tarkastelee, on tulppaanikaupalla ja nykypäivien osakekaupalla paljon yhteistä, mukaan luettuna markkinoiden tapa liikkua, suorastaan huumaantua. Ahneus ja unelmat paremmasta elämästä saavat ihmiset ottamaan riskejä ja unohtamaan riskin, romahduksen. Aihe on siis hyvinkin mielenkiintoinen ja monipuolinen, uskoisin että tästä olisi voinut saada vielä enemmän irti. Ainakin omalla kohdallani juuri kirjan 1600-luvulla tapahtuvat osiot voittivat nykyisyyden tapahtumat kiinnostavuudessa selkeästi, oikeastaan olisikin ollut herkullista jos kirja olisi sijoittunut kokonaan noihin aikoihin ja keskittynyt vaikkapa Wouter Winckelin murhan selvittämiseen.

Kirja osoittautui enemminkin da Vinci -koodi -tyyppiseksi kuin kunnon murhamysteeriksi, mikä oli minulle pieni pettymys. En halua paljastaa juonesta liikaa mutta olisin toivonut ehkä sittenkin vähän realistisempia ratkaisuja. Kokonaisuus oli kuitenkin ihan mukava ja iltapäivällä huomasin taas tuijottelevani minun pikku aarteitani, pienia maasta puskevia tulppaanin taimiani. Ne eivät taida olla ihan samanlaisia kaunottaria kuin kannessa komeileva Semper Augustus, mutta suloisia kuitenkin...

"Kova, jäätävä tuuli hakkasi Alkmaarin kaupunginporttia ja lakaisi matkalaiset sisään. Heitä tuli kaikista ilmansuunnista, jopa kaukaa tasavallan rajojen ulkopuolelta. Matkanteko ei ollut helppoa, sillä Alkmaariin johtavat tiet olivat peilijäässä. Mutta sitä he tuskin edes huomasivat, sillä he kulkivat kuin huumattuina ja olivat siksi uhkarohkealla mielellä.
Katse heidän silmissään oli kova ja määrätietoinen. Kävi miten kävi, kaupunkiin oli päästävä ajoissa. Siellä heitä odottaisi seuraavana aamuna rikkaus ja menestys. Alkmaarissa huutokaupattaisiin maailman arvokkaimmat tulppaanit, ja heidän oli pakko olla silloin paikalla, sen eteen he olivat valmiit antamaan kaikkensa."

Bazar, 2012
Sivuja: 332
Alkuteos: Het tulpenvirus
Kirjasta lisää: Leena Lumi
Ikkunat auki Eurooppaan: Alankomaat

Noitavasara / Ann Rosman

Olin säästänyt Ann Rosmanin Noitavasaran pääsiäisherkkupalakseni, mutta ikävän päänsäryn takia lukunautinto lykkääntyikin muutamalla päivällä. Lopulta pääsin korkkaamaan Noitavasaran kanssa vuoden ensimmäisen terassilukutuokioni, vaikkakin vain villahuovan sisällä. Mutta silti, tulkoon kesä!

Majakkamestarin tyttärestä tuttu komisario Karin Adler on juuri lopettelemassa lomaansa kun hänet kutsutaan selvittämään hyytävää tapausta. Vanhalta uhrikiveltä on löytynyt päätön nainen keskiaikaisissa vaatteissa. Tapauksen selvittely viekin Karinin kauas Marstrandin historiaan, aina noitavainon aikoihin.

Ann Rosmanilla näyttää olevan jännityskirjoittamisen taito hyppysissään. Paitsi hyytävien murhien lisäksi Noitavasara tarjoilee myös kiehtovia maisemia (tekisipä mieleni käydä joskus Marstradissa!), noitavainojen historiaa länsinaapurissamme ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Vaikka tarinan keskiössä onkin tietysti murha, käy Rosman samalla läpi muitakin ajankohtaisia ja tärkeitä teemoja, kuten lasten pahoinpitelyä ja työssä uupumista.

Koska luen kohtuullisen paljon jännityskirjallisuutta, osaan arvostaa sitä että kirjailija pitää minut arvailemassa loppuratkaisuun saakka. Noitavasara osoittautuikin niin mielenkiintoiseksi että luin sitä yömyöhään saakka, en vain malttanut laskea kirjaa käsistäni ennenkuin saisin selvyyden. Rosman punoo tarinan hienosti kokoon, hämmentäen lukijaa pienillä vihjeillään.

Eräs mielenkiintoinen elementti kirjassa on työuupumuksesta toipuva sivuhenkilö Sara von Langer. Tässä kirjassa Sara osallistuu vain välillisesti tapauksen selvittelyyn, mutta pidän siitä että Rosman on halunnut kuvata hänen elämäänsä ja työuupumustaan silti tarkemmin. Aihe on tärkeä ja nykyisin ajankohtainenkin, tuntui mukavalta huomata että kirjailija halusi jännitystarinan ohella tuoda esiin tämänkin tyyppisiä aiheita, mielestäni melko uskottavankin oloisesti.

Kirjan loppusanat ovat muuten harvinaisen kiinnostavaa luettavaa, niissä Rosman kertoo hiukan kirjansa tutkimusvaiheista ja tapahtumapaikoista, joista ainakin yhdessä kerrotaan oikeastikin kummittelevan... Huu!

"-Sekin, mutta tarkoitin kyllä itse hahmoa. Kasvot ovat rikki.
-Ne ovat rikki ihan tarkoituksella. Linnassa oli joskus vieraillut Tanskan kuningas, joka oli nukkunut tässä sängyssä. Sängyssä oli muuten alun perin ollut neljä tällaista veistettyä jalkaa vuodekatosta varten. Kun kuningas lähti, linnan väki pelkäsi, että kuninkaan henki olisi jäänyt vakoilemaan heitä. Siksi he iskivät jokaisesta puukasvosta nenän irti.
- Mitä? Miksi?
- Siihen aikaan uskottiin että sielu oli nenässä.
Karin kääntyi ja katsoi Johania tiukasti.
- Mitä sanoit? Sielu nenässä?
- Niin.
- Jos nenän leikkasi irti, sai siis mukaansa sielun.
- Niin, niin siihen aikaan uskottiin. Keskiajalla, Johan lisäsi.
Sieluja, Karin miettii hiljaa. Murhaaja kerää sieluja."

Bazar, 2012

Sivuja: 437

Alkuteos: Själakistan

Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Kirjainten virrassa

Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi

Kaunis sydän / Cecilia Samartin

En ollut lukenut aiemmin Cecilia Samartinin kirjoja mutta olin melko toiveikas Kauniin sydämen suhteen. Talven harmaudessa kansi väreineen jo tuntui etelämaalaisen lämpimältä ja toivoin kirjan sisältä löytyvän jotakin vastaavaa. Ja pikkuisen petyin, sillä kannesta aistivani väri-ilon sijaan lopputulos olikin... haalea.

Kaunis sydän kertoo El Salvadorista kotoisin olevan Anan tarinan. Kirjan alussa Ana valvoo syöpää sairastavan rakkaansa vuoteen vierellä ja palaa hetkittäin menneeseen. Hän on varttunut väkivallan keskellä ja päätyy lopulta pakemaan Yhdysvaltoihin suuresti ihailemansa sisar Josephan kanssa. Nuori Ana päättää itsekin ryhtyä nunnaksi mutta toisin käy, luostarin sisaret päättävät että tytön tulee kokea myös maallista elämää ennen lopullisen päätöksen tekemistä ja lähettävät Anan lastenhoitajaksi varakkaaseen Trellisin perheeseen.

Ehdin ensimmäisten lukujen aikana jo innostua kirjasta, El Salvadorin tapahtumista ja Anan elämästä siellä. Siksi Anan pikainen muutto Yhdysvaltoihin ja Trelliseille aiheuttikin pienen pettymyksen, olisin ehdottomasti mielummin lukenut enemmän noista varhaisista tapahtumista kuin erään amerikkalaisen perheen melko ennalta-arvattavista ihmissuhdekiemuroista. Been there, done that. Jäinkin ihmettelemään miksi Anan lapsuuskokemukset sivuutettiin niin nopeasti, tuntuisi uskottavammalta että henkilö työstäisi näitä asioita enemmän ainakin ajatuksissaan.

Kirjan teksti on sujuvaa ja se on lukukokemuksena miellyttävä, mutta ehkä hivenen turhankin pehmoinen minun makuuni. Olisin kaivannut kirjaan jonkinlaista terävyyttä, varsinkin kun ottaa huomioon ne rankat aiheet, joita kirja sivuaa. Ana päähenkilönä oli ehkä turhankin pyhimysmäinen minun makuuni, en oikein osannut samaistua häneen. Lukukokemuksena kirja oli kuitenkin melko miellyttävä ja viihdyttävä. Minun pisteitäni ehkä verottivat ne suuret odotukset ja kovat vertailukohteet (luin samaan aikaan Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani).

"Sinä yönä rakkaani ja minä kuljimme käsi kädessä kotikyläni kaduilla. Oli juuri satanut ja ilma oli sen jäljiltä raikas. Jalkamme upposivat kosteaan maahan. Myrskystä huolimatta taivas oli häikäisevän sininen ja maa, mökit ja puut hehkuivat kultaista valoa niin, että aivan tavalliset kivetkin näyttivät kiillotetuilta jalokiviltä. Etäämpänä näkyi joki, joka oli aina ollut mutainen ja samea. Nyt sen vesi virtasi puhtaana ja kirkkaana. Koskaan aiemmin ei kotikyläni ollut näyttänyt niin turmeltumattomalta ja kauniilta."

Bazar, 2012
Sivuja: 364
Alkuteos: Vigil
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä, Lukutuulia, Leena Lumi, Mari A:n kirjablog, Jossun lukupäiväkirja, Luettua
Kirjallinen maailmanvalloitus: El Salvador
So American: Immigrant background & Modern woman writers

Ikuisen rakkauden saari / Daína Chaviano

Ikuisen rakkauden saaren nimi ei ole ihan siitä parhaimmasta päästä, se herättää päässäni pahoja hömppä-mielleyhtymiä mutta onneksi kansi on siinä määrin mielenkiintoinen ja kaunis että rohkaistuin kuitenkin lukemaan. Takaliepeen tarkempi tutkimus paljastikin minulle että Chaviano on Kuuban tunnetuimpia nykykirjailijoita ja hänen tyyliään on verrattuna mm. Isabel Allendeen - odotukset alkoivat nousta!

Vaikkei Chavianon kirja minusta ihan Allenden Henkien talon tasolle yltänytkään, on siinä toki jotakin samaa, ainakin Latinalaisen Amerikan tunnelma ja mystiikka. Mutta kun Henkien talossa mystiikka onnistuttiin tekemään luonnolliseksi osaksi arkipäivää, ei Ikuisen rakkauden saari onnistu siinä. Paikka vaihtavat talot ja sukukirouksena mukana kulkevat tontut tuntuvat oudoilta ja vähän turhan lapsekkailtakin ja saivat minut hetkittäin miettimään kannattaako lukemista ylipäätään jatkaa.

Pidän kyllä mystiikasta mutta huomasin ärsyyntyväni juonen pienistä epäloogisuuksista ja juonessa vilistävien henkilöiden muistaminen oli hetkittäin työlästä, sillä sukujen tarinoita seurataan useiden sukupolvien ajan hypellen perheestä toiseen. Välillä siis luin Miamissa asuvasta, nykyajassa elävästä Ceceliasta, välillä taas Kuubaan joko Afrikasta tuotujen orjien tai kiinalaisten maahanmuuttajien tai espanjalaisen perheen kertomusta.

En tiedä olisiko Chavianon kirja tuntunut paremmalta ellei Allenden Henkien talo olisi ollut niin tuoreesti muistissani, nyt huomasin vertaavani Ikuisen rakkauden saarta siihen usein. Minulle tämä oli kirja, josta olisin halunnut pitää, mutta en kuitenkaan täysin sydämin siihen pystynyt. Ehkä olen vain Allende-tyttöjä...

"Cecilia hätkähti rouvan vastausta hänen unelmointiinsa, mutta yritti hillitä ihmetyksensä, kun nainen alkoi kertoa tarinaa, jonka kaltaista hän ei ollut mistään lukenut eikä kuullut. Se oli kertomus polttavan kuumista maista ja käsittämätöntä murretta puhuvista ihmisistä, toisenlaisista uskomuksista ja huterista laivoista jotka seilasivat kohti tuntematonta. Jollakin tavoin hän tajusi soiton ja tanssin jatkuvan taukomatta, ikään kuin muusikoiden, tanssijoiden ja vanhan rouvan välillä olisi vallinnut sopimus, jonka nojalla he saivat keskustella rauhassa."

Bazar, 2008
Alkuteos: La isla de los amores infinito
Sivuja: 390
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kuuba