Kuudes mies / John Boyne

Päädyin lainaamaan John Boynen Kuudennen miehen oikeastaan puhtaasti haastepisteiden toivossa. Vaikka olenkin pitänyt toistaiseksi kaikista lukemista John Boynen teoksista, olin arkaillut tähän kirjaan tarttumista sen sotaisen aiheen takia. Miesten ystävystyminen taisteluiden lomassa ja sotaan liittyvät moraaliset dilemmat toki ovat kiinnostavia mutta myös aika raskaan tuntuisia aiheita. Olisi kuitenkin pitänyt arvata että John Boyne osaa keittää näistäkin aineksista aika hyvän sopan...

Tarina alkaa syyskuusta 1919. Sota on päättynyt ja siitä hengissä selvinnyt Tristan matkaa Norwichiin palauttamaan menehtyneen aseveljensä Willin kirjeitä tämän sisarelle. Takaumien kautta seurataan Willin ja Tristanin ystävystymistä, kouluttautumista sotilaaksi sekä aikaa juoksuhaudoissa. Kovin paljon en kirjan juonesta voi sanoa paljastamatta muutamia tärkeimmistä käänteistä mutta ihan tyypillisimmästä sotatarinasta ei ole kyse. (Ja varoituksena kiinnostuneille, kirjan takaliepeen teksti sisältää ainakin allekirjoittaneen mielestä jo spoilereita. Mur.)

Kuudes mies osoittautui yllättävänkin vetäväksi luettavaksi, sen rankoista aiheista huolimatta. Kirjan tunnelma on alakuloinen, pinnan alla piilee paljon. Boyne tuo tehokkaasti esiin sodan ankean arjen: loiset, rotat, mudan, kauhuihin tottumisen. Tristanin persoona oli kiehtova ja taidolla luotu, hänen iholleen oli helppo päästä. Kirjan realistisuuden myötä tulin myös heittäytyneeksi mukaan sen moraalisten kysymysten pohdintaan. Mietin aseistakieltäytymistä ja Williä, sitä olisiko minulla rohkeutta todella seistä vakaumukseni - olipa se kuinka epäsuosittu tahansa - takana. Ehkä ei, ei tuossa tilanteessa. Mietin sitä kuinka nuoria monia sotilaista oli ollut ja kuinka he olivat lähteneet sotaan kuin retkelle, seikkailemaan. Mietin suruviestejä, selviytymisen tuskaa ja sitä, kuinka turha juttu sota oikeastaan on. Ehkä Will oli sittenkin oikeassa.

Jäin pohtimaan myös käännöksessä esiintyvää termiä taisteluhauta joka minun korviini kuulostaa kovin vieraalta - juoksuhauta on minulle tutumpi termi. En tunne sotatermistöä kovin hyvin joten en tiedä onko taistelu- ja juoksuhaudalla jokin ero, pienen googletuksen perusteella tulkitsin että kyse on kenties on samasta asiasta.

Hieno kirja. Hyvä että se tuli luettua.

"Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen. Henkeni ainakin viipyilee. Minä ajattelen että hengitän ja siinä kaikki. Ja hengittämisen ja elossa olemisen välillä on vissi ero."

Bazar, 2011
Sivuja: 334
Alkuteos: The Absolutist
Suomentanut Laura Beck

Crippen / John Boyne

Crippen on tositarinaan, ehtaan vanhaan murhaan, perustuva jännitystarina, jolle John Boyne antaa jälleen kerran oman silauksensa. Olen lukenut Boynelta aiemmin vain Tarkoin vartioidun talon ja Pojan raidallisessa pyjamassa ja jotain samaa näissä kaikissa on. Boynen tyyliä tuntuu olevan historian ja fiktion yhdistäminen sopivassa suhteessa ja tietynlainen lempeys sekä pieni pilke silmäkulmassa.

En tiennyt etukäteen Crippenin perustuvan tositarinaan, nappasinpahan sen vain mukaani "uutena John Boynena". Kirjassa nimittäin seikkaillaan taas kahdella eri tasolla. Toisaalla seuraillaan herrasväkeä joka matkaa kohti Kanadaa MSS Montrosella ja toisaalla taas Dr. Hawley Crippenin elämäntarinaa. Aluksi tilanne tuntuikin melko sekavalta, en ymmärtänyt mitä tekemistä näillä kahdella oli keskenään. Onneksi Boyne kuitenkin armahtaa lukijaan melko pian ja antaa vinkkejä siitä, miten Dr. Crippen liittyy matkalaisiin.

Crippen on jälleen kerran yksi sellainen kirja, josta ei oikein löydy yhtäkään oikeasti mukavaa ihmistä. Boyne on taitava tarinankertoja ja hiukan hämmentyneen alun jälkeen Crippenin tarina pyörähtää todella käyntiin, varsinkin loppua kohden en ollut malttaa päästää kirjaa käsistäni.   Hän myös pilailee yläluokkaisten ladyjen kustannuksella, välillä oikeastaan aika hersyvästikin.

Dr. Hawley Crippen
Lähde: Pbs.org

En oikein osaa luokitella tätä kirjaa, aiheesta huolimatta minusta kyseessä ei ole varsinainen dekkari, enemmänkin se on erään murhan tarina, kertomus siitä kuinka ihmisen voi ajaa tappamaan. Koska en halua pilata muilta yllätystä, kerrottakoon vain että Crippenin tapaus oli yksi oman aikansa seuratuista rikoksista. Tapaus on edelleenkin mietityttänyt tutkijoiden mieliä ja uusia, aikaisemmat johtopäätökset kiistäviä todisteita on ilmaantunut. Vuonna 2009 Criminal Cases Review Comission kuitenkin päätti olla armahtamatta Crippeniä postuumisti.

(Tämä oli minusta yksi kirjan kammottavimpia kohtauksia, dr. Crippen hammaslääkärin työssään. Olen todella kiitollinen siitä, että elämme puudutusaineiden aikakaudella...)"A cry of pain issued from the boys mouth as throbbing and pressure combined to send jolts pain through his body. His ears came more alert to the sound of the pliers wrestling the creaking tooth back and forth and, had Hawley not been standing over him with a knee on his chest as he pulled, he might have jumped up and run from the surgery in fright. A sharp crack send Hawley tripping slightly backwards, pliers in hand, part of the tooth in its crasp as blood poured out of Milbourn's mouth. He gave a yell of suprise and jolted forward in the seat, but the sudden pain of the tooth's removal was nothing compared to his relief when he saw the operation was over. He lay back, suprised that his mouth was still aching, and swore to himself that he would never wait so long again before going to the dentist.

Black Swan, 2011
Sivuja: 505
Aiheesta lisää: Hawley Harvey Crippen Wikipediassa

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Tarkoin vartioitu talo oli poltellut mieltäni siitä saakka kun Saran blogista kirjasta luin. Romanovit ovat aina kiinnostaneet minua enkä taida olla ainoa jota kauniin perheen traaginen kohtalo liikuttaa. On minulla on omakin Romanov-tarina, tosin pieni vain. Mummini äiti oli nimittäin aikoinaan Talvipalatsissa piikana, pyykkiä hoitamassa mikäli oikein olen ymmärtänyt. Kun luin tätä mietin sitä nuorta tyttöä lakanavuorten keskellä, pääsiköhän hän näkemään palatsin loistoa tai keisariperhettä koskaan?

John Boynen kirja vie meidät siis palatsien loistoon, viimeisten Romanovien keskelle. Tarina kulkee Gregorin, nuoren maalaispojan mukana, ensin Pietariin, sitten synkkään Jekaterinburgiin ja lopulta maailmalle. Kirjassa liikutaan useammalla ajallisella tasolla, toisaalta seurataan aikaa Romanovien hovissa, toisaalla taas jo iäkäs Gregori seuraa vaimonsa Zojan taistelua syövän kourissa. Kirjassa nuo tasot tukevat mukavasti toisiaan, mitä pidemmälle menneisyyden tarina etenee, sitä enemmän Boyne sallii henkilöidensä sanoa myös nykyajassa. Koskettavinta kaikessa minulle oli vanhan Gregorin suru vaimonsa sairaudesta, hätä toisen puolesta, tarrautuminen toivoon vaikkei sitä olisikaan ja muistoihin vaipuminen.

Tarina juoni ei sinänsä tarjoa mitään uutta, sama ajatus taitaa olla jo moneenkin kertaan käytetty, mutta kokonaisuus oli tässä silti kiehtova. Vaikka Gregorin rakkaustarina tuntui kyynikon mielestä hivenen epäuskottavalta, mutta romantikko minussa taas halusi uskoa, maailmahan tarvitsee kauniita, mahdottoman tuntuisia rakkauksia. Samalla tavalla ihmettelen hiukan sitä, kuinka helposti Gregori pääseekään juttusille itsensä tsaarin kanssa, joka sentään oli Jumalan edustaja Venäjällä ja kuinka sivistynyt poika Gregori oli ollakseen musikka...

Edellämainituista syistä huolimatta pidin kyllä Tarkoin vartioidusta talosta vaikkei se suuri rakkauteni ollutkaan, mutta mukavaa viihdettä kylläkin. Romanovien maailma on varmasti tarinankertojalle antoisa, lukisin tästä mielelläni lisääkin. Yllättäen, tästä kirjasta oli vaikea kirjoittaa, sillä ne asiat, joista haluaisin eniten puhua, ikävästi paljastavat juonta. Pidän siis mölyt mahassani...

"Hän ehkä vaistosi tuloni, sillä hän nosti leukaansa, suoristi selkäänsä ja käänsi sitten varovasti päätään vasemmalle, niin että näin hänen profiilinsa. Punaiset läikät kukkivat hänen poskillaan, huulet olivat raollaan ja kädet irtosivat suihkulähteen reunasta niin kuin olisivat halunneet kiihkeästi puuhata jotakin mutta rauhoittuivat sitten. Pystyin näkemään hänen täydellisten silmäripsiensä värähtelyn kylmässä ilmassa, tunsin hänen ruumiinsa joka liikahduksen.
Ja kuiskasin hänen nimensä aivan hiljaa.
Anastasia."

Sivuja: 446
Kirjasta lisää:  Leena Lumi, P.S Rakastan kirjoja,
Sadun luettujen kustantamohaaste: Bazar