Hiljaiset: introverttien manifesti / Susan Cain

Hiljaiset on kirja, johon halusin ehdottomasti tarttua. Yllätyksekseni ja ihastuksekseni Susan Cain tarkasteleekin kirjassaan introverttiyttä monipuolisesti pohtien mm. miksi yhteiskuntamme ihailee ihmisiä, jotka saavat suunsa auki ja miksi vaikkapa kiltit ja tunnolliset nörtit (tai lukutoukat!) ovat edelleenkin monissa elokuvissa ja kirjoissa kuvattu jonkinlaisina koomisina hahmoina. Kirjaa lukiessani Stingin kappale Englishman in New York nousi useasti mieleeni (kts. lainaus alla).

Itselleni oli mielenkiintoisinta lukea Cainin ajatuksia erilaisista työpaikoista ja -pisteistä. Erityisesti silmääni pisti ohjelmoijilla tehty tutkimus, jossa huomattiin työpisteen yksityisyyden selvästi parantavan ohjelmoijan työsuoritusta. Tämä ei toki sinänsä ole mikään suuri yllätys varmastikaan kenellekään avotilassa työskentelevälle siksi hiukan ihmettelenkin yritysten hinkua rakentaa työskentelytiloja, jotka heikentevät työtehoa. Positiivisena esimerkkinä mainitaan mm. Microsoft, jonka työntekijöillä on työtilat liikuteltavin seinin ja ovin - jokainen voi siis valita tehtäviensä ja luonteensa mukaan haluaako olla rauhassa vai kenties viestiä enemmän työtovereidensa kanssa. Mielenkiintoista oli myös lukea yrityksistä, joissa vietetään esimerkiksi hiljaista torstaita tai joissa on erillisiä keskustelualueita spontaania ideointia varten. Innostuin asiasta niin että pohdiskelin tovin jos toisenkin sitä, millaiseksi minä työpisteeni suunnittelisin.

Introvertit oli minulle kirja jota luin hitaasti ja rauhassa, makustellen ja mietiskellen. Kirja nosti esiin hyviä kysymyksiä, joita luotasin läpi omien kokemusteni kautta. Kirjainten virrassa -blogin Hanna liippaisi hiukan samoja aiheita miettiessään lukemiseen liittyviä negatiivisia asioita. Miksi lukeminen, tunnollisuus tai hiljaisuus olisikaan paha asia? Kuten Susan Cainkin toteaa kirjassa osallistuttuaan introverttien viikonlopputilaisuuteen, meitä kaikkia tarvitaan maailmassa. Vaikka muiden introverttien kanssa onkin miellyttävää kommunikoida, tarvitaan porukkaan myös muutama meluisampi tapaus joka alkaa kaataa rommipaukkuja tai muuten vain elävöittää tilannetta. Eikös vaan?

Suomalaisena pidin mielenkiintoisena pientä viittausta, jonka mukaan kotimaani olisi introverttien luvattu maa. Vaikkapa Yhdysvaltoihin verrattuna uskon väitteen varmasti pitävän paikkaansa sillä me tosiaan elämämme kulttuurissa jossa ei puhuta jollei ole asiaa ja jossa hyvä naapuri on sellainen, joka pysyy omalla puolellaan aitaa. Mistähän suomalainen introverttikulttuuri oikein juontaa juurensa?! Hiljaisuutta ja opiskelemista arvostetaan myös monissa Aasian kulttuureissa ja Cain tutkiikin kirjassa mm.  amerikan-aasialaisia nuoria ja heidän elämäänsä kahden varsin erilaisen kulttuurin puristuksessa. Herää kysymys siitä, kuinka paljon ihminen voi ympäristön vaatimuksesta venyttää persoonaansa ja kuinka paljon se mahtaakaan kuormittaa henkisesti tai jopa fyysisesti?!

Tästä postaus taitaakin olla enemmänkin omaa tajunnanvirtaani. Summa summarum, kirja on oikein hyvä ja kuten huomaatte, saattaa herättää roppakaupalla ajatuksia...

"Modesty, propriety can lead to notoriety
You could end up as the only one
Gentleness, sobriety are rare in this society
At night a candle's brighter than the sun
...
If "manners maketh man" as someone said
Then he's the hero of the day
It takes a man to suffer ignorance and smile
Be yourself no matter what they say"

Sting / Englishman in New York

Avain, 2012
Sivuja: 388
Alkuteos: Quiet
So American: Osavaltio: New York

Vuoden mutsi / Satu Rämö, Katja Lahti

Mietin jonkin aikaa ymmärtäisinkö mitään Vuoden mutsista, en kenties ole lapsettomana ihan sitä oikeaa kohderyhmää. Silmäilemäni arviot -ja kirjan kansi - kuitenkin saivat uteliaan lukemaan. Hyvä niin, sillä Vuoden mutsi oli oikeasti kiinnostava kirja. Kirja luokitellaan tietokirjaksi, tosin tekijät luonnehtivat sitä enemmänkin mutu-kirjaksi.

Vuoden mutsi on eräänlainen opaskirja äitiyteen. Se käsittelee paljon henkistä puolta mutta tarjoaa myös käytännön vinkkejä. Sen ote on reilu, vähän pelottavankin rehellinen ja humoristinen. Iso plussa (no pun intended!) tulee kirjan kuvituksesta, kannen hurmaava teema jatkuu läpi koko kirjan ja sai ainakin tämän lukijan hirmuisen hyvälle mielelle!

Lapsettomalle lukijalle kirja tarjoaa kurkistuskulman vauvaperheen elämään ja uskoisin sen olevan perheellisille huumorintajuinen opaskirja tulevaan. Neuvojen pätevyydestä en toki osaa sanoa mitään vaikka toki kirjan vinkit ainakin kuulostivat ihan päteviltä. Pidin kirjan reippaasta lähestymistavasta, on lohdullista tietää että maailmassa on muitakin ihmisiä joiden mielestä masuasukki-sana kuulostaa - noh - ihan turhan söpöstelevältä.

Kirja sisältää myös hauskan äitiystestin, jonka vastaukset voi käydä kurkkimassa Vuoden mutsin -sivuilta. Kirjassa on myös useissa kohdissa tilaa lukijan omille muistiinpanoille ja vuodatuksille, "jotta ensimmäisestä vuodesta jäisi edes joku muistijälki".

Kirjan taustalla on kaksi mutsia. Satu Rämö on nykyisin Islannissa asuva kirjailija ja toimittaja, joka aloitti äitiyslomallaan Salamatkustaja-blogin. Katja Lahti taas on äitiyslomalla Uusi Musta -blogin tuottajan tehtävistä, hänen äitiysbloginsa on Projectmama. Vuoden mutsi syntyi naisten huomatessa olevansa hieman pulassa 3,5 kiloisen käärönsä kanssa eivätkä äitiysoppaatkaan aina auttaneet. He olivat vauvamaahanmuuttajia, ymmärtämättömiä uuden maailman kielen tai tapojen suhteen. Naiset siirtyivät virtuaalimaailmaan ja perustivat bloginsa. Vertaistuki auttoi, samoin kuin blogien (ja tämän kirjankin) positiivinen sanoma: aina ei mene putkeen, mutta viis siitä. Hyvä motto, joka itseasiassa sopii ihan elämään yleensäkin.

10 % kirjan tuosta lahjoitetaan Mannerheimin lastensuojeluliiton vanhempainpuhelimen toimintaan.

"Seuraa silmien pyörittelyä. Värjäätkö hiuksiasi raskaana? Syötkö listeriavaaraa uhmaten sushia?  Miten ajattelit synnyttää? Aiotko käyttää kivunlievitystä? Kantoliinailijat pitävät vaunukansaa kiintymyssuhdeongelmaisina separeina, kestoilijoiden mielestä kertiksillä tuhotaan maapallo, taaperoimettäjät pyörtyvät nähdessään tuttipullon ja kaikki muut nähdessään taaperoimettäjän, kotiäidin mielestä päivähoidossa kasvaa vain tulevia narkomaaneja kun taas päiväkodin ja työpaikan välillä suhaava äiti pitää kotiäitejä verkkareissa hilluvina työnvieroksujina. Rokotekriittiset pitävät tuhkarokkoa ihan normaalina lastentautina. Vääntää voi myös perhepedistä, kiinteiden aloitusiästä, lapsen lääkinnästä ja ihan mistä vaan. Teit miten tahansa, et voi voittaa. Mielipiteet kärjistyvät netissä: vauvapalstoilla on välillä aika tulehtunut ilmapiiri."

Avain, 2012
Sivuja: 303
Kirjasta lisää: Vuoden mutsi, Lumiomena, Inahdus, Amman lukuhetki, Sinisen linnan kirjasto, Villasukka kirjahyllyssä, Kujerruksia, Kirjojen keskellä
Saatu arvostelukappaleena

Tunisialainen tyttö: arabikevään bloggaaja / Lina Ben Mhenni

Bloggaajien viikot alkavat Tunisialaisella tytöllä. Lina Ben Mhenni pitää A Tunisian girl -blogia. Arabikevään aikana Mhenni nousi blogissaan vastustamaan Tunisian hallitusta  Väkivallattomat mielenosoitukset, Youtube-videot, blogitekstit ja sinnikäs protestointi johtivat lopulta presidentti Ben Alin virasta luopumiseen. Mielenkiintoista arabikevään kansannousuissa on tapa, jolla vastarinta organisoitiin - sosiaalisen median välineet, kuten Facebook, Twitter ja blogit, olivat ahkerassa käytössä.

Minun harmikseni Lina Ben Mhennin kirja on lyhyt, sillä olisin halunnut tietää enemmänkin reippaasta bloggaajasta ja siitä, millaista on blogata henkestä edestä ja yrittää muuttaa maailmaa tekstin kautta. Kirjassa toki sivutaan näitäkin aiheita, mutta pääpaino tuntuu silti olevan vallankumouksella ja sen tapahtumilla. Mhennin teksti on intohimoista ja tulista, hänen taistelutahtonsa tuntuu vahvasti tekstissäkin.

"Todellinen nettiaktivisti ei tyydy tuijottamaan ruutua vaan lähtee kentälle, ottaa valokuvia, kuvaa videoita, kerää todistajien lausuntoja ja palaa sitten koneen ääreen lataamaan ne verkkoon muiden nähtäväksi. Silloin saavat hirmuhallitsijan tai sortovallan voimat tuta, ja demokratia voi nousta omin siivin lentoon."

Luettuani jäin miettimään omaa sosiaalisen median käyttöäni (mm. kitinää Facebookissa hyttysistä tai pakkasesta) ja sitä, miltä tuntuisi jos näitä medioita käyttäisikin johonkin suurempaan tarkoitukseen. Onnekseni asun kuitenkin maassa jossa elämä on (pakkasesta ja hyttysistä huolimatta) melko hyvää ja suurta tarvetta tulisieluiselle taistelulle ei ole. Jäin hetkeksi miettimään sitä millaista olisi blogata ns. henkensä pitimiksi, uskaltaisinko esimerkiksi minä riskeerata oman turvallisuuteni yhteisen hyvän puolesta. Ajatus on hurja ja olen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse tehdä tuota valintaa.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö arabikeväässä on sosiaalisen median ahkera ja uudenlainen käyttö. Vaikka taistelutahto ja rohkeus ovatkin yhtä vahvat kuin ennenkin, tuo sosiaalinen media jotain uutta kokonaisuuteen. Minusta Tunisialaisen tytön teksteistä nousi vahvasti esiin ainakin se, kuinka paljon tiedonkulun nopeus edisti heidän asiaansa. Videot ja Twitter levittivät hetkessä uutiset ympäri maailmaa ja me täällä länsimaissakin näimme omin silmin mitä tapahtui. Osasikohan Mark Zuckerberg arvatakaan kehitellessään ensimmäistä Facebook-versiotaan että hänen sovelluksensa olisi joskus osallisena jopa hallitusten kaatamisessa?!

Tunisialainen tyttö lienee hyvä esimerkki blogista, josta tuli paljon jotain suurempaa kuin pelkkä kokoelma tekstejä. Sen avulla muutettiin konkreettisesti maailmaa, toivottavasti paremmaksi paikaksi. Mhenni oli myös ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2011 ja sai useita muita humanitäärisiä palkintoja. Vaikka kirja onkin ohuenlainen, se on silti mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä raportti vapaustaistelijoista ja heidän uusista aseistaan.

"Pitää mennä takaisin koneen ääreen. Sanon tämän vielä kerran: bloggaajan työ ei lopu koskaan."

Avain, 2012
Sivuja: 63
Kirjasta lisää: A Tunisian girl, Mari A:n kirjablogi, Amman lukuhetki
Kirjallinen maailmanvalloitus: Tunisia
Saatu arvostelukappaleena.

Aleksanterin opettaja / Annabel Lyon

Olin etukäteen pikkuisen innoissani Aleksanterin opettajasta. Historialliset romaanit ovat minun juttuni ja Aleksanteri taas melkoisen kiinnostava tapaus historiassa. Opettajan näkökulma tuntui kiinnostavalta ja tuoreeltakin ja kirjan kansikin oli kaunis. Odotukset olivat korkealla. Mutta ensimmäisen luvun jälkeen mielialani laski. Ei se ollutkaan minun juttuni. Erityisesti minua häiritsi kiroilu kirjassa. En minä kirosanoja pelkää, mutta tässä yhteydessä ne tuntuivat jotenkin vääriltä, liian moderneilta ympäristöönsä. Ymmärrän toki, mitä kirosanoilla haettiin. Tavallani pidän siitä että historian suurista hahmoista yritetään tehdä ihmisiä, jotka elävät ihan tavallistakin elämää ja puhuvat tavallista kieltä.

Onneksi kävi niin kuin minulle usein käy. Ensimmäisen kappaleen jälkeen aloin sulaa. Kirjailija esitteli Aristoteleen lapsena ja kuvasi tuon ajan arkista elämää, lääkärin työtäkin ja minä kiinnostuin. En oikein osaa sanoa mitä mieltä olin Aleksanterin opettajasta, muuta kuin että minulle se oli haastava kirja. Siinä oli asioita joista pidin - Lyonin kieli maalaa hetkittäin kauniita kuvia ja tarjoaa nokkelia ajatusleikkejä, se tarjoaa kurkistuksen elävän Aristoteleen mieleen.

Parasta oli kuitenkin tuon ajan makedonialaisen arkielämän kuvaus, niin kuivalta kuin se kuulostaakin. Suurten kohtaloiden ohella minua on aina kiinnostanut ihmisten tavallinen elämä, ne kulissit joissa näytelmät esitetään. Museoissa saatan kuljeskella miettimässä kuinka talon rouva on katsellut aamuisin puutarhaansa tai kuinka monta palvelijaa on hyörinyt keittiössä. Millaisia iloja, suruja tai rakkauksia seinät ovat nähneet.  Se minua kiehtoi tässäkin kirjassa - orjamarkkinat, lumentulo, teatteri, juhlat, sotilaslääkärin työ, muoti. Nämä asiat Lyon tarjoili kiehtovassa paketissa ja niistä minä nautin.
 
Kirjamessujen aikana sain tilaisuuden kuulla Annabel Lyonin puhuvan kirjassaan Avaimen järjestämässä tilaisuudessa. Kävi niinkuin arvelinkin, kirjailijan tapaaminen avasi uusia tapoja ajatella tätä kirjaa. Lyon kertoi opiskelleensa filosofiaa ja kirjoittaneensa tämän kirjan rakkaudesta Aristoteleeseen, jotta tämä suuri filosofi ei oppeineen unohtuisi nykyajan ihmisiltä. Samalla hän pyrki käyttämään modernia kieltä - niitä jo edellä mainitsemiani kirosanoja - tehdäkseen Aristoteleen eläväksi lukijoilleen. Mielestäni tässä Lyon onnistuikin, ainakin minun kohdallani antiikin arki heräsi eloon ja alkoi kiehtoa, jopa enemmän kuin suuri filosofi ja suuri kuningas. Ilahduinkin hirveästi kuullessani että parhaillaan Lyon työstää jatko-osaa Aleksanterin opettajasta - kirjaa, joka kertoo Pikku-Pythiaasta ja siitä millaista älykkään naisen elämä oli noihin aikoihin. SEN kirjan minä todella haluaisin lukea!

"Hän haluaa kuulla tarinan siitä, miten Apollon joskus teki nymfille sitä tai tätä, ja siitä syntyi lumi. Sellaista minulla ei ole tarjota. Minulle jumaluus on lintujen höyhenpuvussa, tähtien kuvioissa ja vuodenaikojen kierrossa. Rakastan niitä ja itken ilosta niiden vuoksi. Ja esimerkiksi, jälleen kerran, numeroiden todellisuuden vuoksi; saatan itkeä, jos ajattelen liian pitkään numeroita, niiden suurenmoista arkkitehtuuria. Haluan itkeä juuri nyt pihalleni lankeavan taivaallisen kauneuden vuoksi, poskiamme polttavan kylmän lämmön vuoksi, sen nautinnon vuoksi, joka on syrjäyttänyt pelon orjieni silmissä."

Sivuja: 301
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Kirjamielellä
Kirjallinen maailmanvalloitus: Makedonia
Saatu arvostelukappaleeksi.
Sadun luettujen kustantamohaaste: Avain

Päivää, isä / Michael Nyqvist

Michael Nyqvist on minulle valkokankaalta tuttu, hän esitti Millennium-trilogiassa neuvokasta Mikael Blomkvistia ja se saikin minut ensimmäiseksi tarttumaan tähän kirjaan. Päivää, isä kertoo Nyqvistin omista kokemuksista, hän sai lapsena kuulla olevansa adoptoitu ja saatuaan omia lapsia hän päätti etsiä biologiset vanhempansa.

Kirja painottuu, nimensä mukaisesti, isän etsimiseen. Kenties Michaelin suhde adoptioäitiin on ollut läheisempi kuin isään, kenties adoptiovanhempien avioero on aiheuttanut sen. Tai ehkä pojalla on isäksi tultuaan suurempi tarve löytää yhteys isään.

Nyqvistin kirja on aiheestaan huolimatta kevyt, se kulkee nopeasti eteenpäin. Silti se on jollakin tapaa vahva, elävän elämän oloinen.  Pidin kovasti jostakin syystä siitä, että tarina jää tavallaan kesken. Kaikkiin asioihin ei löydy täydellisiä ratkaisuja, mutta sellaistahan elämä on.

"Minulla on taskussani isäni nimi, tiedän miten päädyin lastenkotiin ja olen nähnyt äitini. En kadehdi hänen elämäänsä. Kun saavun kotiin, tyttäreni juoksee minua vastaan ja kertoo taputtaneensa isoa koiraa, joka nuolaisi hänen kättään."