Viisasteleva sydän / Jane Austen

Pinterest.com

Päätinpä kokeilla vaihteeksi jotain uuttakin - äänikirjaa! Pidän painetusta sanasta ja kirjan fyysisestä olemuksesta, siksi olen vierastanut äänikirjoja mutta ajatus lukemisesta esimerkiksi leipoessa tai lenkkeillessä kyllä kiinnostaa! Joten suuntasin kerran kirjaston äänikirjahyllylle ja löysin pienen tahkoamisen jälkeen itselleni Jane Austenin Viisastelevan sydämen.

Aluksi äänikirjan kuuntelu tuntui vähän vaikealta, olen niin tottunut seuraamaan tekstiä silmilläni ja tuntui että ajatuskin hairahtui välillä, unohtelin välillä mm. kummasta sisaruksista oltiinkaan kertomassa. Vähitellen uuteen tapaan lukea alkoi tottua ja huomasin ettei kuunteleminen ollutkaan yhtään hullumpaa! Voisin kuvitella lukevani lisääkin näin...

Tarina on varmaan kaikille monille jo tuttu, mutta kerrataan vielä... Viisastelevan sydämen sankaritar on Anne Elliott, turhamaisen aatelismiehen vanhapiikatytär (jo 27-vuotias!). Anne on älykäs, kiltti ja alistunut, perheensä ylenkatsoma nainen, jonka vuosia sitten oli ollut kihlautumassa Frederick Wentworthin kanssa, mutta läheistensä suositusten takia on purkanut kihlauksen. Tuolloin melko varatonta miestä kun ei pidetty Annen arvoisena. Nyt, vuosien jälkeen, merillä vaurastunut kapteeni Wentworth palaa Annen seurapiireihin. Austenin tyyliin luvassa on jos jokinmoista ihmissuhdesotkua, sopivalla annoksella ironiaa höystettynä.

Viisasteleva sydän on Austenin viimeinen teos, jota kirjoittaessaan hän oli jo vakavasti sairaana. Teos tuntuu vaikkapa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon verrattuna surumielisemmältä ja jollakin tapaa aikuisemmalta. En voinut olla miettimättä kuinka paljon kirjasta ja Anne Elliottista oli Austenia itseään, vanhenevan neidon pettymyksiä ja menetettyjen rakkauksien ja tilaisuuksien miettimistä. Vaikka Annea käykin sääliksi vaateliaiden sisarten ja välinpitämättömän ja turhamaisen isän keskellä, on tarina silti myös Austenin tapaan ironisen hauska ja haikean kaunis rakkaustarina, joka on aikuisempi kuin monet muut Austenin teoksista.

Lukijan, Erja Manton, ääni tuntui oikein miellyttävältä ja jollain tapaa oikein sopivakin ääni Austenin tekstiin. Pientä miinusta kuitenkin siitä että kirjastosta lainaamani äänikirjan levy 7/8 oli harmillisen naarmuinen eikä pyörinyt CD-asemassani lainkaan. Erityisen paljon tämä harmitti, koska juuri tuolloin meneillään oli aivan erityisen mielenkiintoisia paljastuksia. Onneksi juoni oli riittävän selkeässä vaiheessa, mutta kohta tosiaan oli mehevä...

WSOY, 2008
Alkuteos: Persuasion
Lukija: Erja Manto
Kirjasta lisää: Kirjan nurkkaan

Järki ja tunteet ja merihirviöt / Jane Austen, Ben H. Winters

Luin viime syksynä Ylpeys ja Ennakkoluulo, mukana myös Zombit -kirjan ja tykästyin siihen vähän niinkuin vahingossa. Zombit eivät erityisesti kiinnostaneet, mutta halusin nähdä  mistä oli kyse. Ja sitten huomasin kikattelevani zombeille. Jotenkin tuntui siltä kuin vanha, rakas klasikko olisi saanut uudet vaatteet. Siispä kun kirjaston uutuus-listalta löytyi Järki ja tunteet ja merihirviöt, nappasin sen tietysti mukaani.

En tiedä onko vika minussa, mutta mielestäni zombit olivat merihirviöitä nautittavampia. En tiedä onko syy siinä että Ylpeys ja ennakkoluulo on suosikkikirjani vai vaikuttiko kirjailijan ääni asiaan. Merihirviö-teema tuntui kuitenkin monimutkaisemmalta, monine hirviöineen uppoasemineen, muista meri-asioista puhumattakaan. Tästä bloggaaminen tuntuu hiukan vaikealta, koska alkuperäisteoshan on mainio, sen sijaan tämä uudempi versio on hämmentävä. Tuntui siltä että kirjassa oli mukana niin paljon kaikenlaisia elementtejä, että ne veivät voimaa alkuperäiseltä tarinalta, mikä taas mielestäni on sääli. Mutta jos on erityisen innostunut merihirviöistä, voi tämä olla täysosuma!

Järjen ja tunteen tarina on vanha tuttu. Dashwoodin naiset joutuvat herra Dashwoodin kuoltua vasarahain hampaissa. Perhe muuttaa pienelle luodolle, Rutonsyömän saarelle, aloittaakseen uuden, säästeliään elämän. Järkevä Elinor, joka harrastaa ajopuiden vuoleskelua, ihastuu Edward Ferrarsiin, hopeisten hummeripihtien valmistajaan. Intohimoisempaa Mariannea taas piirittävät herra Willoughby, aarteenetsijä ja majuri Brandon, jonka kasvot ovat merinoidan kirouksesta johtuvien, mustekalamaisten lonkeroiden peittämät. Kummiakin sattuu, Elinorin mielessä välähtelee outo merkki, Margaret toistelee outoa lausetta.

"Rouva Jennings astui heidän huoneeseensa ilme iloisena ja ojennetussa kädessä kirje. - Kas tässä, ystäväiseni, hän sanoi, tällainen tuominen tekee sinulle varmasti hyvää.
Enempää ei tarvittu, Marianne luki jo mielikuvituksessaan kirjettä Willoughbyltä, hellää ja katuvaista kirjettä, joka selittäisi kaiken tapahtuneen ja jonka perässä saapuisi Willoughby itse, syöksyisi huoneeseen kiihkeänä komeassa sukelluspuvussaan, räpylät jalassa, merivettä valuen niin kuin heidän ensimmäisen tapaamisensa päivänä. Yhdessä hetkessä rakentunut kuvitelma sortui seuraavassa. Äidin käsiala, nyt ensimmäistä kertaa pettymys, loisti kirjeen päällä. Kirjeen sisältö - sitten kun Marianne tyyntyi sen verran, että kykeni sen lukemaan - ei ollut sen lohdullisempi. Heti kirjeen alussa äiti kirjoitti epätavallisen vapisevin käsin Margaretin herättämästä huolesta."