Sininen enkeli - Marlene Dietrich / Donald Spoto

Tartuin Siniseen enkeliin alunperin siksi, koska lokakuinen Berliinin reissu lähestyi ja halusin lukea jotakin tuohon kaupunkiin liittyvää. Eräs tuttavani kehoitti tutustumaan Dietrichin elämäkertaan, olihan hän berliinitär. Siitä se sitten lähti.  Donald Spoton teksti oli mukaansa tempaavaa ja varsinkin juuri minun tarkoitustani varten sopivaa, sillä hän kuvaili mukavan paljon myös itse kaupunkia ja elämää siellä. Varsinkin Berliinin ennen toista maailmansotaa on ollut mielenkiintoinen ja kaksijakoinen paikka. Kaupunki, jossa köyhyys ja kurjuus, moraalinen rappio ovat kulkeneet käsi kädessä taiteiden, kulttuurin ja iloisen riehakkuuden kanssa.

Hetkittäin kuitenkin ärsyynnyin Spoton tapaan kuvailla henkilöitä, joka toki oli värikäs mutta tuntui jotenkin väärän tyyliseltä. Vai mitä sanotte naisesta jota kuvaillaan "rintavaksi valkyriaksi" tai kohdasta jossa kerrotaan Dietrichin mekosta, joka "verhosi hänen noin yhdeksän liikakiloaan". Kun Cary Cooper on "lähes yliluonnollisen komea" ja Dietrichin kuuluisa katse "nautamainen", en oikein tiedä mitä ajatella... Kenties tuo Spoton on vain kirjoitustyyliä, mutta minun silmääni nämä töksähtivät.

Kuva: Pinterest.com

Dietrich itsessään on mielenkiintoinen tapaus. Minulle on hänen elokuvistaan (joita en tosin aikoihin ole katsonut) jäänyt hänestä hiukan kylmä kuva. Elokuvissaan hän on usein esittänyt naisia, jotka enemmin tai myöhemmin ajautuvat paheellisille poluille, viettelijättäriksi tai viihdetaiteilijoiksi. Nämä naiset ovat olleet usein selviytyjiä, naisia jotka ovat tehneet tiukkoja ratkaisuja elämässään koska on ollut pakko. He ovat olleet olosuhteiden uhreja jotka ovat kovettaneet kuorensa selvitäkseen - silti kaiken alla saattaa sykkiä hyvä sydän. Marlenen luotto-ohjaaja, Josef von Sternberg, sanoikin osuvasti: "Kaiken mitä haluan Marlene Dietrichistä sanoa, olen sanonut elokuvissani".

Kuva. Pinterest.com
Tämä kuva muistuttaa minua Madonnan
nuoruusvuosien tyylistä, liekö inspiraatio
saatu Marlenelta?

Naisena Marlene oli edellä aikaansa, Hollywoodin vuosia sävyttivät kuvaukset monista suhteista niin miehiin kuin naisiinkin ja luonnollisesti Marlenen tapaa pukeutua miesten pukuihin kauhisteltiin. Nyttemminhän tämä tuntuu olevan Hollywoodin arkipäivää - jäinkin hetkeksi miettimään olisiko Marlene viihtynyt paremmin nykypäivässä kuin omassa ajassaan, olisiko hän 2000-luvulla keksinyt jonkin uuden tavan shokeerata. Jotenkin luulen että suurimman osan aikaa Dietrich ei pyrkinyt shokeeraamaan, hän vain eli elämäänsä juuri sillä tavalla kuin halusi, muiden mielipiteistä välittämättä.

"Intiimisuhteissaan niin itsevarma ja hallitseva Marlene Dietrich oli samalla myös Hollywoodilaisen Narkissoksen ruumiillistuma. Katsellessaan omaa peilikuvaansa hän lumoutui näkemästään ja alkoi hellittämättä hioa ja huolitella sitä. Kuuluisan taruhahmon tavoin myös Dietrichin kiinnostus tai suoranainen uppoutuminen omaan itseensä johti vihdoin eristävään, rakkaudettomaan yksinäisyyteen. Kukaan toinen naistähti ei ehkä olekaan yhtä näkyvästi jäänyt oman kuvansa vangiksi."

Kirjasta lisää: Leena Lumi
Sivuja: 367

Tulkki / Inna Patrakova

Viime viikot olen kahlannut tunnelmiltaan raskasta kirjallisuutta - sotaa ja muuta kurjuutta ja onnettomuutta. Aihepiiri sopii tietysti hyvin pimenevään syksyyn, mutta päätin kuitenkin päättää syyskuun positiivisempiin tunnelmiin. Oli aika lukea jotain sellaista, jolla ihan varmasti tiesin olevan onnellisen lopun - chick-litiä.

Kirjastosta löytyi sopivasti Inna Patrakovan Tulkki. Kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta idea venäläissyntyisestä sinkkuäidistä Suomessa tuntui ihan toimivalta - kulttuurien välisistä eroista saa taatusti hersyteltyä muutamat naurut.

Olgan elämässä kyllä sattuu ja tapahtuukin - on golf-kerhoa ja purjehdusta, olohuoneeseenkin ilmestyy poni. Ja chick-lit -sankarittarille ominaisella tyylillä, Olga jotenkin selviää elämänsä haasteista. Kirja on melko tyypillinen lajityyppinsä edustaja, tosin maahanmuuttaja-idea on tuore ja ihan mielenkiintoista seurattavaa. Miehet Olgan elämässä taas ovat vähemmän mielenkiintoisia, he jäävät melko yksiulotteisiksi henkilöiksi jotka tulevat ja menevät Olgan elämässä aiheuttamatta sen suurempia tunnereaktioita.

(Tätä herkkua on taas luvassa jokusen kuukauden verran, huoh...)
"Talvisinhan Helsinki muistutti aavekaupunkia, aivan kuin jotain levotonta ja kauheaa Stephen Kingin luomusta: oli pimeää, ja kova läpitunkeva tuuli pakotti jalankulkijat kumartamaan edessään. Taivaalta satoi milloin vettä, milloin lunta, milloin sieltä vain putosi jotain likapalloja. Normaaleja kenkiä ei voinut  käyttää; ohuet italialaiset saappaat olivat läpimärät muutamassa minuutissa kotoa lähdön jälkeen, ja tasapainon säilyttäminen millä tahansa koroilla oli aivan mahdoton tehtävä, joten oli nöyrryttävä pakon edessä ja ostettava venäläiseen eleganssiin sopimattomat kalossit Pertti Palmrothilta. Paras keino talviajasta selviytymiseen oli liikkuminen lyhyin juoksupyrähdyksin kaupasta toiseen."

Kirjasta lisää: HS, Susan kirjasto (vanha),
Sivuja: 300

Orjamarkkinat / Jouko Halmekoski

Tartuin Jouko Halmekosken kirjaan huutolaisista lukemani lehtiartikkelin innoittamana. Olin kyllä kuullut termin aiemminkin, etäisesti ehkä tiesin mitä se tarkoittikin, mutta artikkeli ja Orjamarkkinat avasivat silmäni.  Huutolaisuuden lähtökohta lienee ollut hyvä, on haluttu huolehtia siitä, että jokainen lapsi, köyhä tai orpo, saisi jonkinlaisen paikan jossa olla. Käytännössä tämä kuitenkin toteutui niin, että lapset myytiin huutokaupalla vuodeksi siihen taloon, joka teki hoidosta alimman tarjouksen.

Oli hyviä ja kunnollisia taloja ja niitä, joissa lapsi käytännössä asetettiin orjan asemaan. Oli ryysyissä kulkemista, huonoa ja vähäistä ruokaa, henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä ja häpeän ja alemmuuden tunnetta. Hellyyden puutetta. Ihmisen, lapsen, arvo tuntui olevan mitätön.

Itse huutokauppatilaisuuskin on nykyihmisen silmin järkyttävä, varsinkin kun pienimmät myytävät ovat saattaneet olla pikkulapsia.  

"Myytäviä saattoi olla hyvinkin runsaasti. Oli uusia ja edellisenä vuonna huudettuja. Heidät piti tuoda nähtäväksi, koska hoitosopimus tehtiin vuodeksi kerrallaan. Myytävät koostuivat lapsista, vanhuksista, vammaisista sekä mieli- ja pitkäaikaissairaista.
Huutokauppoja pidettiin kunnantaloilla, kouluissa ja ulkosalla. Meklarina toiminut kunnan edustaja koetti saada huudettavan vuotuisen hoitomaksun mahdollisimman pieneksi.
Myytävistä lapsista pienimmät nostettiin pöydälle tai muulle korokkeelle seisomaan. Meklari piti vasemmalla kädellä tukasta tai olkapäästä kiinni ja heilutti oikealla vasaraa.Sujuvasanaisimma mainostivat myytäväänsä: "Lapsi on perin kiltti, vähään tyytyväinen eikä itke paljon. Mitä vaaditaan? Mitä vaaditaan?"

Jouko Halmekoski on koonnut kirjaansa 25 huutolaislasten tarinaa. Mielenkiintoista on lukea myös lasten aikuisesta elämästä, moni Halmekosken kirjan henkilöistä oli vaikeasta lapsuudesta huolimatta onnistunut aikuisena luomaan hyvän elämän, olkoonkin että monia myös lapsuuden koettelemukset ja häpeän tunne edelleen vaivasivat. Silti, en voi olla miettimättä kuinka moni lapsista kuoli "hoitopaikkoihinsa" tai ajautui kokemustensa takia itsetuhoisille poluille. Kirja olkoon siis jonkinlainen anteeksipyyntö heille.

Voin vain kuvitella millaista kohtelua 10-vuotias Maija oli kestänyt vuosien ajan ennenkuin erään pieksämisen jälkeen uskaltautui sanomaan näin:

"Olin taas saanut selkääni kun huomasin hellan reunalla pienen kirveen. Iskin sen varren Tertun käteen ja sanoin: - Lyö tuolla niin ei enää tartte sen jälkeen hakata."

Orjamarkkinat ei ole mikään kirjallinen helmi, mutta koin sen kiinnostavana ja surullisena osana Suomen historiaa. Se avaa myös uuden näkökulman hyvinvointivaltio-Suomeen ja siihen, kuinka hyvin meillä asiat ovatkaan nykyisin ja mikä on onni, kun on ollutkaan se, jos lapsena on ollut joku joka pitää huolta ja rakastaa.

Kirjasta lisää: Kaiken voi lukea
Sivuja: 223