Syksy on ihmisen parasta aikaa

Syyskuu on lempikuukauteni, nautin sen raikkaudesta, ruskan väriloistosta ja auringonnousuista jotka on päivä päivältä helpompaa pongata. Syksy on kesän ihanan joutilaisuuden jälkeistä aktivoitumista ja uusia juttuja ja suunnitelmia, uudenlaista energiaa. Kaikenlaisia ideoita onkin putkahdellut päähän ja joitain ajatuksia ehdin jo kokeillakin, blogissa vilahtivat mm. kaksi videobloggausyritelmääni. Kolmannenkin klipin tein, keksin nimittäin kesken kävelylenkkini yrittää kertoa lukijoille Andy Weirin The Martian-kirjasta. Luomus jäi kuitenkin "leikkaamon lattialle", sillä kukaan tuskin haluaa katsella pomppivaa lenkkipolkua ja kuunnella huohotustani. Jatkan siis ideointia ja harjoittelua, katsotaan saanko aikaiseksi muuta kuin nolotusta...

• Videoviikonloppu: kurkistus Maltan kansalliskirjastoon
• Videoviikonloppu: Helsinki-Vantaan lentokentän uudessa kirjanvaihtopistessä

Syyskuun luetut

Syyskuun luettujen lista on hämäävän lyhyt, paljon jäi bloggaamatta - yritän parantaa tapani lokakuussa. Itselleni epätyypillisesti luin yllättävän paljon it-maailmaan sijoittuvaa tietokirjaillisuutta ja tasapainoksi sitten ahmittiin hattarankevyttä hömppää (The Selection-trilogia). Kuukauden kivoimpiin lukukokemuksiin kuuluivat uuden Denise Rudbergin dekkarituttavuuteni Yksi tappava syrjähyppy, Andy Weirin mainio The Martian ja vuosien odotuksen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjaan, The Kizuna Coast. Tsekkaa itse jollet usko!

• Kyberturvallisuus / Jarno Limnéll, Klaus Majewski, Mirva Salminen
• Mischief / Fay Weldon
• Hello Ruby / Linda Liukas
• The Martian / Andy Weir
• The opposite of loneliness: essays and stories / Marina Keegan
• Tuomitut (Arianna de Bellis #4) / Vera Vala
• The Innovators: How a Group of Hackers, Geniuses and Geeks created the digital revolution / Walter Isaacson
• The Kizuna Coast (Rei Shimura #11) / Sujata Massey
• Yksi tappava syrjähyppy (Marianne Jidhoff #1) / Denise Rudberg
• Varo minua (Studio #3) / Pekka Hiltunen
• The Selection-trilogia / Kiera Cass

Haasteiden tilanne

Kirjan vuoden lukuhaasteessa on alkamassa selvästi loppukiri, kolme lukupistettä pompsahti plakkariini. Jei!

Entäs ensi kuussa?

Lokakuussa on tämän kirjabloggaajan joulu eli Helsingin kirjamessut. Pian alan selailemaan katalogia ja tekemään tarkkaakin tarkempia luentosuunnitelmia vaikka lopulta luultavasti tulen kuluttamaan aikaa haahuillen ja kirjapöhinästä nauttien. Tekisi mieli kokeilla myös messuvbloggausta - kiinnostaisiko moinen ja millaisia videoita haluaisitte nähdä?

Olen lokakuussa myös mukana Naisten pankin kampanjassa tukemassa kehitysmaiden naisten toimeentuloa ja hyvinvointia.

Luetut, ei-blogatut

Kerry Fisher: Island Escape (Avon, 2015), 400s.

Kerry Fisherin Island Escape pomppasi puhelimeeni koska tunsin tarvitsevani annoksen chick-litiä. Kirja osoittautui melko mukavaksi luettavaksi, peukutan myös sitä että tämän chikkerin pääosissa ovat päälle nelikymppiset naiset, ihan mukavaa vaihtelua. Island Escapen pääosissa ovat ystävykset Octavia ja Roberta, jotka kitkuttelevat eteenpäin enemmän tai vähemmän epätyydyttävissä avioliitoissaan kunnes tietysti alkaa tapahtua. Tarina mukailee melko ennalta-arvattavasti peruschick-litin kaavaa mutta viihdytti.

Roope Lipasti: Linnan juhlat (Atena, 2015), 283s.

Olen yrittänyt kiltisti kirjoittaa aina jotain kotimaisista romaaneista, etenkin silloin kun olen niistä pitänyt mutta Linnan juhlien kohdalla kävi huono tuuri. Sain ison nipun varauksia kirjastosta samaan aikaan ja homma meni suorittamiseksi. Lukea ehdin, mutta blogata en. Päällimmäiseksi ajatukseksi kirjasta jäi se, että kuten aiemminkin pidän kovin Roope Lipastin lämpimästä huumorista ja pieni hupsuttelu tekee tänä synkkänä aikana vain hyvää.

Tess Gerritsen: Salametsästäjä (Otava, 2015), suomentanut Ilkka Rekiaro, 330s.

Salametsästäjä on Rizzoli & Isles -sarjan 11. kirja, mikä ei kylläkään tunnu hidastavan tämän kuolemansyyntutkijan ja rikosetsivän muodostaman parivaljakon vauhtia. Kirja oli tuttuun tapaan sujuvaa ja sanailu nokkelaa eivätkä Afrikkaan osin sijoittuvan tapauksen juonenkäänteetkään olleet kuluneimmasta päästä - viihdyin vallan mainiosti.

Kerry Greenwood: Murder in Montparnasse (Allen & Unwin, 2002), 300s.

Ensikosketukseni Greenwoodin Phryne Fisher -kirjoista kärsi jokseenkin samasta syystä kuin Linnan juhlatkin. Ensin ei mukamas ollut lukemista, sitten sitä oli yht'äkkiä liikaakin. Kiva kirja, kiinnostavat henkilöt ja toimiva rikosjuoni - tykkäsin ja haluan palata sarjan pariin myöhemmin ja paremmalla ajalla. Ja mielellään sarjan ensimmäisestä osasta alkaen, lainasin nimittäin epähuomiossa 12. kirjan mainion neiti Fisherin seikkailuista ja olin jokseenkin pihalla joistakin neidin yksityiselämään liittyvistä juonikuvioista. Milloinkohan opin lukemaan sarjat oikeassa järjestyksessä??!

Dustin Harbin: Diary Comics (Koyama Press, 2015), 236 s.

Dustin Harbinin Diary Comics -kirja sai alkunsa harjoituksesta jossa kirjailija päätti piirtää jokaisena vuoden päivänä sarjakuvaruudun ko. päivän tapahtumista. Kiinnostuin, koska olen toteuttanut samaisen harjoituksen valokuvien kautta. Lukiessani kävi ilmi etten ollutkaan yksin mietteideni kanssa, myös Dustin Harbin painiskeli samojen ongelmien kanssa - ihan tavallinen arki nimittäin ei ole erikoisen kiinnostavaa ja arjen tarkistelu - tapahtuipa se sarjakuvan tai kameran kautta - muuttaa arkea hiukan erilaiseksi. Vaikka Harbinin arki onkin värikkäämpää kuin omani, ei kirja tarjoa silti suuria kokemuksia vaan ennemminkin pieniä, tavallisia ja ehkä tärkeitäkin hetkiä yhden ihmisen elämästä. Mukava lukukokemus.

China Rich Girlfriend / Kevin Kwan

Kevin Kwanin aasialaisesta öky-chick litistä on näemmä tulossa kesäinen perinteeni, viime kesänä nimittäin herkuttelin sarjan ensimmäisellä osalla, Crazy Rich Asians -kirjalla. Tämä aikuisten saduksi tituleeraamani kirja jäi sen verran mukavasti mieleeni että seuraavakin osa, China Rich Girlfriend, piti laittaa varaukseen. Ihan  ensimmäiseksi ihastelin kirjan ulkoasua joka kaikessa kultauksessaan toimii vallan mainiosti.

China Rich Girlfriend vie lukijansa takaisin hullunrikkaiden kiinalaisten pariin. Tapaamme jälleen Rachel Chun, jonka taloustieteen professorina toimiva sulho, osoittautui edellisessä kirjassa erään aasialaisen mahtisuvun vesaksi - ja nyt Nick ja Rachel ovat menossa naimisiin, Nickin äidin mielipiteistä välittämättä. Toisaalla hämminkiä aiheuttaa myös oivalliset naimakaupat solminut saippuaoopperatähtönen, Kitty Pong, joka yrittää vimmasti ostaa tiensä sisäpiiriin.

Pidän hirmuisesti tästä sarjasta, tarjolla on niin tuhkimotarinaa kuin rikkaiden elämään kurkisteluakin ja Kevin Kwan osaa myös pitää hauskaa Aasian miljonäärien (vai biljonäärien?!) kustannuksella. Kirjassa on mm. kohtaus jossa Nickin äiti tilaa helikopterin keskeyttämään poikansa häät ja kokonaisuus on mielestäni aivan hulvaton! Tässä vasta varsinainen tiikeriäiti! Lisää hauskuutta tuovat kirjan alaviitteet, joissa on mm. käännetty jokunen kiinan kielinen kirous, melkoisia daameja nuo pienet rouvat käsilaukkuineen!

Kirjassa vilisee henkilöitä, lähes koko Nickin lähisuku pääsee tavalla tai toisella ääneen - ratkaisu joka ihastuttaa tai vihastuttaa. Minusta Kwanin henkilögalleria on todella herkullinen, joku toinen kenties ahdistuisi henkilömäärästä. Todellisuudenpako onnistui ainakin minun kohdallani oivasti, jos kaipaat ylellisiin lomakohteisiin tai shamppanjalle hotellien marmorisiin auloihin minibudjetilla, on tässä kenties sinun kirjasi!

DoubleDay, 2015
Sivuja: 378

The Last Anniversary / Liane Moriarty

Kesän tohinassa aloin kaipaamaan jotain kevyttä luettavaa, sellaista jonka pariin on mukava hypätä silloinkin kun vähän väsyttää. Takuuvarmaa viihdyttäjää etsiessäni mieleen tuli mainio Liane Moriarty, jonka kirjoista mm. Little Lies on jäänyt mieleen mainiona kokemuksena. Moriartyn kaava tuntuu olevan vakavista asioista kertominen pilke silmäkulmassa, maustettuna pienellä mysteerillä ja kokonaisuushan toimii!

73 vuotta sitten sisarukset Connie ja Rose Doughty tekivät järkyttävän löydön kotisaarellaan Scribbly Gumissa. Jack ja Alice Munro olivat kadonneet jättäen vain pienen tyttövauvansa kehtoonsa. Sisarukset adoptoivat Enigmaksi nimetyn lapsosen ja muuttivat Munrojen katoamisen menestyväksi bisnekseksi. Mutta nyt Connie on kuollut ja hän on jättänyt talonsa Sophie Honeywellille, naiselle joka antoi rukkaset Enigman lapsenlapselle. Connien yllätys kuohuttaa sukua mutta Sophiellakin on haasteensa - jostain pitäisi löytää se Oikea.

Kuten juonenkuvauksesta käy ilmi, on Moriarty ladannut kirjaansa teeman jos toisenkin, on parisuhdepulmia, laihduttamista, ongelmia äiti-suhteessa, biologisen kellon tikitystä ja tietysti vielä vanha mysteeri. Ottaen kirjavan kokonaisuuden huomioon on kirja mukavan toimiva paketti vaikka ehkä pientä karsimistakin olisi voitu tehdä. Moriartyn teksti on kuitenkin sujuvaa ja kepeää ja hänen henkilöihinsä on helppo samaistua.

Takana on siis onnistunut lukukokemus, viihdyin mainiosti vaikkei The Last Anniversary ylittänytkään suosikkikirjaani Little Liesiä. Etenkin kirjan tapahtumapaikka, pieni Scribbly Gumin saari tuntui tapahtumapaikkana tuntui kiehtovalta ja jouduinkin taas googlettelemaan ja kehittämään uusia matkahaaveita. Scribbly Gum taitaa olla lähtöisin ihan kirjailijan mielikuvituksesta mutta löysin ihania kuvia noillakin hakusanoilla. Taidankin napata tällä kirjalla itselleni pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteessa: Kirja paikasta jossa olet aina halunnut käydä. Australia, mates!

Penguin Books, 2014
Sivuja: 402
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja paikasta jossa olet aina halunnut käydä

Rakkautta Pohjanlahden molemmin puolen: Amorin kiehkurat ja Mutta minä rakastan sinua

Satuin sitten tarttumaan kahteen "rakkauskirjaan" samaan aikaan, kiitos kirjaston varauskeijun joka jakelee antimiaan silloin tällöin hiukan tällöin epätasaisesti. Kumpikaan kirjoista ei ollut ihan minun juttuni juuri tällä hetkellä, Amorin kiehkurat vaikutti hassuttelevassa viihteellisyydessään olevan vähän liiankin täynnä kaikenlaisia henkilöitä ja juonenkäänteitä ja vaikka Mutta minä rakastan sinua onkin yksinkertaisempi ja realistisempi, en oikein jaksanut innostua senkään vakavasta rakkaustarinasta.

Pienoisen blogiruuhkan takia päätin järjestää pienen Suomi-Ruotsi -ottelun romaanien välillä. Pisteitä jaan viidessä kategoriassa jotka ovat kirjailjat (aiemmat teokset), sankaritar, sankari, miljöö ja tietysti rakkaus.

Pisteistä taistelevat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus, 2014
Sivuja: 317
Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour
Suomentanut Vappu Vähälummukka

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava, 2015
Sivuja: 283

Kirjailijat

Molemmat kirjailijat ovat minlle entuudestaan tuttuja dekkarimaailmasta ja minua kiinnosti todeta kuinka loikka raakuuksista romantiikkaan oikein sujui. Romanttisesta luonteestaan huolimatta kirjat ovat melko erilaisia, Janssonin ote on selvästi hassutteleva ja viihteellisempi kun taas Nuotio -suomalaiselle luonteelle uskollisena - kirjoittaa vakavammin arkojen ihmisten hiljaisesta rakkaudesta.

Vaikka olenkin lukenutkin useamman kirjan Janssonin Gotlantiin sijoittuvasta Maria Wern -sarjasta mutta ihan rehellisesti sanottuna en muista kirjojen juonista juuri mitään. Sen sijaan Eppu Nuotion Pii Marin -sarja on jäänyt mieleeni ja varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat olivat mainioita - siispä ensimmäinen piste annetaan Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankaritar

Amorin kiehkuroissa päähenkilönä on 48-vuotias Angelika Lagermark, kampaaja suurella sydämellä. Leskeksi jäänyt iloinen nainen keskittyy nyt leikkimään Cupidoa asiakkaidensa keskuudessa muttei pidä rakastumista mahdottomana.

Mutta minä rakastan sinua -kirjan sankaritar on viisikymppinen Karin Kiurukorpi, avioerossa haavoittunut opettaja. Toisin kuin kilpasiskonsa lahden toisella puolella, Karin on arka ja varovainen sydämen asioissa.  Karin on naisista helpommin lähestyttävä ja vaikka hän vaikuttaakin hetkittäin turhankin tosikolta, on Angelika silti hieman muovisen oloinen sankaritar kaikessa hersyvyydessään joten Suomi nappaa toisen pisteensä.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Sankari

Kunnon sankari on tärkeä juttu romanttisessa tarinassa, sillä jos tarina toimii, rakastuu lukijakin mieheen. Amorin kiehkuroiden sankari on lajityypille uskollisesti tumma, komea ja salaperäinen mies, jossa on mukana hitunen vaaraakin. Salaperäinen komistus kantaa Angelikan mielessä nimeä Arséne, tunnetun herrasmiesvarkaan mukaan. Arséne jää kirjassa hiukan etäiseksi, mies ja rakkaus jäävät Janssonin tarinassa kakkossijalle kaiken muun seikkailun viedessä huomion.

Eppu Nuotion sankari on Lauri Eriksson, ilmastointilaiteinsinööri. Lauri on oikeastaan minun suosikkihenkilöni kirjassa, sillä hänessä on jotakin hyvin sympaattista. Hyvän sankarin tapaan Lauri myös kärsivällisesti odottaa sankaritartaan antaen Karinille aikaa edetä pienin askelin. Toisin kuin Amorin kiehkuroissa, Lauri pääsee jopa kertomaan tarinaa omalla äänellään ja tulee lukijalle tutuksi. En ehkä menettänyt sydäntäni Laurille, mutta hän on kelpo mies. Piste Suomelle.

Voittaja: Mutta minä rakastan sinua

Miljöö

Amorin kiehkuroissa rakastetaan Gotlannin keskiaikaisen kaupungin muurien suojissa ja tämä kieltämättä tarjoaakin oivalliset puitteet tarinalle. Eppu Nuotion kirjassa taas Amorin nuolet lentevät Turussa ja kirjassa onkin oivallista paikalliskuvausta. Tästä huolimatta Gotlanti kiehtoo mielikuvitustani enemmän - piste Ruotsille.

Voittaja: Amorin kiehkurat

Rakkaus ja esteet

Hyvään rakkaustarinaan kuuluvat esteet ja niiden ylittäminen. Amorin kiehkuroissa piisaa estettä jos jonkinmoista, tosin suurin osa niistä ei suoranaisesti liity Angelikan ja Arsénen rakkaustarinaan vaan on enemmänkin taustahenkilöiden luomaa kaaosta. Tarinan taustahenkilöissä on toki mielenkiintoisia hahmoja mutta minun makuuni heitä on liikaa sillä he tuntuvat vievän tilaa jo päähenkilöiltä. Lisäksi osa juonenkäänteistä tuntuu muualta lainatuilta.

Mutta minä rakastan sinua taas keskittyy miellyttävällä tavalla päähenkilöidensä elämään josta toki löytyy mutka jos toinenkin rakastavaisten tielle. Mutkista suurin on toinen nainen, Kaari joka haluaa Laurin. Myös Kaari pääsee ääneen kirjassa ja tuo osuvasti sen että rakkaus tosiaankin joskus mutkikasta.
Voittaja: Mutta minä rakastan sinua.

Voiton rakkausmaaottelussa vei tällä kertaa siis Eppu Nuotion edustamana Suomi pistein 4-1. Jei!

"Minä olen ollut siellä, tiedän miten naisten ja miesten väliset suhteet tapaavat kehittyä. Niiden kaari on niin yksinkertainen, kynällä nopeasti vedetty. Siinä tarinassa kaikki pyrkii vain yhteen suuntaan. Rakkaus tahtoo tulla lihaksi. Mutta minä tahtoisin olla tässä, kevättä enteilevässä maaliskuun illassa, haluaisin haistaa meren hänen kanssaan, tuntea tuulen poskilla ja hänen hiuksissaan. Haluaisin nähdä hänen siristelevän silmiään auringossa, siristellä hänen kanssaan." Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

PS. Nappaan Nuotion kirjalla myös pisteen Kirjan vuoden lukuhaasteesta, kohdasta kirja joka on ilmestynyt vuonna 2015.

Hääyöaie / Sophie Kinsella

Hääyöaikeen kanssa oli käydä nolosti. Pyörähdin kirjastossa kotimatkallani ja nappasin Sophie Kinsellan Hääyöaikeen Bestseller-hyllystä arvaten että kansien välistä löytyisi kepeä ja sujuva hupsuttelu piristämään pimenevää lokakuuta. Laitoin kirjan läppärilaukun sivutaskuun, painelin kohti kotia ja unohdin koko asian. Kokonaan. Kyllä, läppärilaukku tuntui vähän painavammalta ja uutta luettavaakin kaipailin. Muistini alkoi palailla vasta kun näin Goodreadsissa juttua Kinsellan uudesta Shopaholic-kirjasta. Paniikinomaisen puolituntisen jälkeen kirja löytyi ja lukuaikaakin oli vielä viikon verran jäljellä. Huh. Nyt lukemaan.

Hääyöaie on taattu Kinsellaa. Tarinan keskiössä ovat sisarukset Lottie ja Fliss, joista ensimmäinen haluaa kovasti naimisiin poikaystävänsä Richardin kanssa ja jälkimmäinen elää läpi avioeron jälkimaininkeja. Kun kosintaa ei kuulu, päättää Lottie laittaa suhteen katkolle. Herkässä tilassa oleva nainen törmää pian ensirakkauteensa joka haluaa korjata nuoruuden virheet avioitumalla heti suuren rakkautensa kanssa. Vahingosta viisastunut Lottie kuitenkin asettaa yhden ehdon -ei seksiä ennen hääyötä. Siskoaan suojeleva Fliss yrittää estää hääyön hinnalla millä hyvänsä jotta sisar saisi virheensä tajuttuaan mitätöityään liiton. Ja siitäpä tietysti seuraa sekoilua!

Dekkariputken jälkeen oli mukava tarttua vaihteeksi chick-litiin ja sukeltaa pastellisävyisen höttöiseen maailmaan jossa realismi ei ole niin vakava juttu eikä tietynlainen ennalta-arvattavuuskaan haittaa. Onnelliset loput ovat aika jees! Suuresta kirjallisuuden kulmakivestä ei ole kyse mutta kirja oli leppeä ja jokseenkin höperille päähenkilöille nauroi mielellään ja lempeästi. Mainio välipalakirja!

"Haluatko sinä mennä ikinä naimisiin?" Kysyminen tuntuu ahdistavalta. Luulin hetki sitten olevani kihloissa. Olin päässyt maratonin loppusuoralle, katkaissut maalnauhan kädet voitonriemuisesti ilmassa... Nyt olen palannut lähtöviivalle solmimaan kengännauhojaan ja ihmettelemään pidetäänkö koko kisoja edes.

WSOY, 2014
Sivuja: 389
Alkuteos: Wedding Night
Suomentanut Aila Herronen

Crazy Rich Asians / Kevin Kwan

Joskus sitä tekee mainioita löytöjä ihan vahingossa. Surffailin eräänä kauniina päivänä tekemässä ties kuinka
monetta kirjallisuusaiheista persoonallisuustestiä netissä. (Katsokaas, on ehdottoman tärkeää että tiedän esimerkiksi kuka Shakespearen henkilöistä olisin.) Sivun bannerissa mainostettiin tätä nimenomaista kirjaa ja kuten kirjan nimikin on, noh, ytimekäs joten lampsin virtuaalisesti Helmetiin tutkimaan löytyisikö kirjaa sieltä. Löytyi, ja vielä kätevästi e-muodossa. Ja eikun lukemaan.

Crazy Rich Asians kertoo nimensä mukaisesti hullun rikkaista aasialaisista. Tarinassa keskitytään erikoisesti muutamaan sukuun, joiden rahankäyttö saa hemmotellut tositv-kotirouvat näyttämään lähinnä kerjäläisiltä. Mitäpä siitä jos ostosreissulla palaakin milli? Tai jos hotellissa saa huonoa palvelua, voi sen aina ostaa näpäyttääkseen epäkohteliaita. Tarinan keskushenkilönä on Rachel Chu, nuori taloustieteen professori, joka lähtee poikaystävänsä Nicholaksen ystävän häihin lainkaan tuntematta tämän taustoja. Rachelille on luvassa yllätys poikineen, eivätkä ne kaikki suinkaan ole mukavia...

Crazy Rich Asians on aikuisten satu, jossa Kevin Kwan maalailee lukijan silmien eteen upeita juhlia ja uskomattomia rikkauksia. Tarina onkin eräänlainen versio Tuhkimo-tarinasta, tavallisesta hyväsydämisestä tytöstä joka sattumalta löytää todellisen prinssin. Kun oikea mielentila sattuu kohdalle, onkin mukavaa hetkeksi upota hattaraan ja Rachelin tavoin ihmetellä silmät pyöreinä rikkaiden hömpötyksiä. Kirja osoittautui myös ihan hauskaksi tapaukseksi ja varsinkin Aasiaa tunteville on tarjolla mukavia heittoja.

Oli oikein kiinnostavaa lukea vaihteeksi miehen kirjoittamaa chick-litiä, Kevin Kwan osoittautui nimeksi jonka painan jatkossakin mieleeni.

Atlantic Books, 2013
Sivuja: 403

Avioliitto Jane Austenin tapaan / Kim Izzo

Kim Izzon Avioliitto Jane Austenin tapaan osui hyppysiini kun kaivelin kirjaston hyllyjä chick-lit -nälässäni. Austen ja söpö kansi myivät kirjan minulle - tänne vaaleanpunaista unelmahattaraa, kiitos!

Kohtaamme päähenkilö Katen hänen elämänsä aallonpohjassa - takana on ikävästi päättynyt suhde ja varmalta vaikuttava työpaikkakin menee sivu suun. Viimeisenä oljenkortena tämä nelikymppinen sankaritar päättää selviytyä rahahuolistaan naimalla rahaa. Alkaa naistenlehden sponsoroima sulhon metsästys - Jane Austenin hengessä, totta kai!

Sanotaanpa ihan suoraan: minusta Avioliitto Jane Austenin mukaan oli pannukakku sen toivomani hattaran sijaan. Sinällään kaikki kunnon chick-lit-kirjaan tarvittavat elementit ovat läsnä mutta se tärkein - mainio ja samaistuttava päähenkilö - puuttuu. Kate nimittäin vaikuttaa lähinnä epätoivoiselta, laskelmoivalta ja ahneelta naiselta joka on valmis menemään varsin pitkälle saadakseen designer-vaatteita. Epäuskottavalta tuntuu myös kirjan sankari, kukkakeppimäisen pitkä ja laiha mies jonka iho on norsunluun valkea ja silmät siniset kuin "jäänestonestettä olisi kaadettu jään päälle". Myös mukaellut kohtaukset Austenin kirjoista tuntuivat jokseenkin laskelmoivalta tavalta kosiskella lukijoita.

En halua lytätä Kim Izzon kirjaa aivan kokonaan vaikka itse harmistuinkin Jane Austenin puolesta. Kyse on aikuisille kirjoitetusta sadussa joka voisi toimiakin jos vain tarinan päähenkilö ei olisi närästänyt minua niin paljon. Taisi osua väärä kirja väärän lukijan käteen..

"On yleisesti tunnustettu tosiseikka, että kolmekymmentäyhdeksänvuotias naimaton, hyvähipiäinen nainen haluaa ehdottomasti aviomiehen. Ja lapsen. Siis kaikki muut paitsi minä."

Schildts & Söderströms, 2014
Sivuja: 326
Alkuteos: The Jane Austen Marriage Manual
Suomentanut Sari Luhtanen

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä / Jojo Moyes

Jojo Moyesin on jonkin aikaa häilynyt tajuntani rajamailla, nimen olen kaiketi napannut korvani taakse jostakin blogikirjoituksesta joka on uteliaisuuteni herättänyt. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osui silmiini Elisa kirjan alessa ja tuumin että hyvään viihdekirjaan kannattanee sijoittaaa muutama euro. Harmaan päivän sattuessa on nimittäin hyvä jos puhelimesta löytyy mahdollisuus todellisuudenpakoon.

Moyesin kirjalla on kaksi sankaritarta ja kaksi rakkaustarinaa. Se kiehtovampi sijoittuu 1960-luvulle, jossa kaunis, rikas ja naimisissa oleva Jennifer Stirling herää muistamattomana auto-onnettomuuden jälkeen. Elämänsä palasia jäljittäessään Jennifer löytää hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka on lähettänut  - on pakko selvittää kuka salarakas on ja vieläkö hänen tunteensa ovat ennallaan. Nykyhetkessä taas räytyy rakkaudesta varattuun mieheen. Arkistossa käydessään Ellie saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen 1960-luvulta...

Hankalan suomenkielisen nimen omaava Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osoittautui näppäräksi viihderomaaniksi. Aika kului sen parissa mainiosti, teksti oli sujuvaa, 1960-luvun Lontoon miljöö viehättävä ja muutaman kivan koukunkin oli kirjailija tarinaansa kehittänyt - ei siis mitään valittamista. Elämää suurempien rakkaustarinoiden kastiin tarina ei toki putoa, mutta hintansa arvoinen se kyllä oli. Pientä ennalta-arvattavuutta tarinassa toki oli, mutta se taitaa kuulua genreen.

Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat lukujen väliin sijoitetut katkelmat rakkauskirjeistä, jotka, yhtä Jenniferille kirjoitettua lukuunottamatta, olivat käsittääkseni aitoja. Suuret tunteet ja tarinat niiden takana jäivät kiinnostamaan ja vähän haikailemaan menneitä aikoja. Rakkaustekstiviesteissä ei taida olla ihan samanlaista paloa - vai olisiko sittenkin? Ehkä ihmiset ja viestivälineet muuttuvat mutta tunteet pysyvät?

(Miehen kirjeestä naiselle)
"Minulle ainoa selviytymiskeino on olla paikassa, jossa en näe sinua koskaan, jossa minun ei tarvitse koskaan pelätä näkeväni sinua hänen kanssaan. Minun täytyy olla jossain, missä saan sinut väistämättä häädettyä ajatuksistani minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Se ei onnistu täällä.
Aion ottaa sen työn vastaan. Olen Paddingtonin laiturilla 4 perjantai-iltana kello 19.15, eikä mikään maailmassa tekisi minua onnellisemmaksi kuin se, että rohkenisit lähteä mukaani."

Gummerus, 2014
Sivuja: 388
Alkuteos: The Last Letter From Your Lover
Suomentanut Heli Naski

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän / Riikka Pulkkinen

Osallistuin Blogatin ja Elisa Kirjan kampanjaan jossa sain valita mieleiseni äänikirjan kuunneltavakseni. Totta puhuen kärsin ensin hiukan valinnanvaikeudesta, mutta lopulta klikkasin koriini Riikka Pulkkisen uutuuden, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ihan jo kirjan mahtavan nimen takia. Olen lukenut Pulkkisen kirjoista aiemmin Totan, josta muistan tykänneeni vastoin tahtoani. Viimeistään Iiris kuitenkin teki minusta Pulkkis-fanin, tätä tahtoisin lisää!

"Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi."

Iiris Lempivaara voisi olla eräänlainen versio Sinkkuelämän Carriesta. Tai ehkä hän on sitten Charlotte. Hän on suloinen psykologi, jonka elämä oli mallillaan Aleksin kanssa. Hän on kuvitellut jo nimetkin lapsille, vain Aleksin kosinta puuttuu. Mutta sormuksen sijaan Iiris saakin eron ja tapahtuu eräänlainen jälleensyntymä kun Iiris aloittelee uutta elämänvaihetta ja opettelee sanomaan kyllä ja ei.

Lukuhetkeni Iiriksen kanssa olivat mitä mainiompia, hän osoittautui mainioksi yhdistelmäksi hauskoja ja pikkuisen syvällisiäkin juttuja joihin on helppo samaistua, olenhan joskus itsekin ollut suklaa- ja korkokenkäterapian tarpeessa. Olin ladannut Iiriksen puhelimeeni ja varsin vaivatonta viihtyä hänen seurassaan ulkolenkillä, ruokaa laittaessa tai aamuisen ruuhkabussin ankeudessa. Ja kyllä, saavuin iloisempana töihin - kumma juttu kuinka paljon nauraminen oikealla hetkellä voikaan muuttaa päivän kulkua!

Kirjan tunnelma on viehättävä, lukijana toimiva Leena Pöysti tekee oivaa työtä ja onnistuu välittämään jopa hymynsä kuuntelijalle saakka. Hän tuntuu juuri oikeanlaiselta Iiriksen lukijaksi. Kiitosta haluaisin antaa myös kirjan viehättävän nostalgiselle kannelle, jonka tekijän nimeä en valitettavasti onnistunut löytämään.

Kappaleen äänikirjaa voi kuunnella vaikka täältä.

Otava, 2013
Kesto: 4h 45min
Lukija Leena Pöysti
Saatu arvostelukappaleena

Meidän kotona / Martina Haag

Joulun pyhinä minuun iski chick-lit -kuume (syytän tästä sinua, Bridget Jones). Halusin lukea jotain iloista ja kuplivaa, lämminhenkistä ja riittävän helppoa jottei suklaansyöntini keskeytyisi. Omasta hyllystäni löytyi luettavaksi Martina Haagin Meidän kotona -opus, jonka olen joskus muinoin jostakin alesta kotiin kantanut koska Haagin Ihana ja rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) oli hulvatonta luettavaa. (Hmm... Pitäisikin lukea lisää Haagia, koska siitä tulee hyvä mieli!) 

Martina Haag on ruotsalainen näyttelijä ja kirjailija, joka asuu Tukholmassa kolmen lapsensa ja kahden kissansa kanssa. Kirja pohjautuu vahvasti Haagin omaan elämään, se sisältää pieniä hetkiä raskaudesta ja perhe-elämän kaaoksesta. Välillä Martina sentään ehtii koe-esiintymään sellaisia huippurooleja kuin esimerkiksi punaisen servetin osa varten.

Meidän kotona oli nopealukuinen ja ilahduttava lukukokemus, Haag kirjoittaa elämästään mukavan ironisella otteella mutta kuitenkin lämmöllä. Osa tekstistä toki lainaa mm. Bridget Jonesilta, mutta mukana on hyviä oivalluksia, kuten Jumalalta saatu mahdollisuus lähettää viesti 15-vuotiaalle Martinalle. Meidän kotona ei ole syväluotaava ja tajuntaaräjäyttävä lukukokemus, mutta sen parissa saa hyvin ajan kulumaan ja mielikin paranee. Nauru pidentää ikää, tiedättekös!

"PAKKOPAKKOPAKKO muistaa kun vauva on syntynyt:

• Jos otamme vauvasta 1000 valokuvaa ensimmäisellä viikolla. Näytetään ihmisille ehkä vain kymmenen.

• Älä ikinä vastaa: - Me ollaan syöty tänään aprikoosisosetta, kun kysytään mitä sinulle kuuluu tänään.

• Älä puhu vauvan vatsan toiminnasta kun kaverisi syö. Huom! Älä puhu ikinä vatsan toiminnasta!"

Schildts, 2006
Sivuja: 180
Alkuteos: Hemma hos Martina
Suomentanut: Kaisa Haatanen

Bridget Jones - Mad about the boy / Helen Fielding

Se, että Bridget Jonesin päiväkirja, on yksi hyvänolon kirjoistani, ei liene salaisuus. Olen lukenut kirjan monta kertaa ja aina Bridget on onnistunut nostamaan mielialaani, vähän naurattamaankin. Hän on kuin vanha ystävä, sellainen jonka kanssa olet jakanut noloimmat ja kipeimmätkin sotkusi ja joka on kokenut ihan saman. Tyttökaveri, jonka kanssa voidaan kirota liian kireitä farkkuja samalla kun syödään vielä pari suklaakonvehtia. Olin aluksi innoissani kuullessani sarjan saavan jatkoa, kauhuissani kun kuulin mitä Fielding oli ihanalle Markille tehnyt. Ja kun kirja putkahti esiin joulupaketistani, en olisi malttanut odottaa lukemisen aloittamista. Oli aika tavata uudelleen vanha ystävä, pitkän ajan jälkeen.

Kuluneiden vuosien aikana elämä on heitellyt Bridgetiä voimakkaasti. Nyt hän on leski ja kahden pienen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka yrittää palata takaisin elämään. Hän palaa jo kypsemmällä iällä deittailemaan ja avaa jopa Twitter-tilin.

Ihan ensimmäiseksi törmään isoon, joskin ehkä epäloogiseen ongelmaan. Aikoinaan olimme samanikäisiä, samassa elämäntilanteessa, nyt Bridget on 51-vuotias. Minä en. (Tarkistin passista!) Hän ei tunnu ikääntyneen, puuma-Bridget muistuttaa hämmästyttävästi vuosien takaista sinkkutyttöä, siinäkin määrin että vähän kurtistelin kulmiani Bridgetin huolettomuudelle mm. työasioiden suhteen. Olisi saattanut herkullista nähdä Bridget vähän tiiviimminkin työelämässä - vaikkapa esimiehenä?

Mark Darcyn kohtalo on toinen este, joka kirjassa on ylitettävä. Minusta, enkä taida olla ihan yksin mielipiteideni kanssa, Mark on ihana; mahtava, suoraselkäinen sankari ja todiste siitä, että hupsu ja mummopöksyjäkin käyttävä tyttö voi saada unelmiensa miehen. Silti jotain piti muuttua ja mielestäni Fielding ratkaisee tilanteen tyylikkäästi, jopa koskettavastikin.

Älkää käsittäkö väärin, minulla oli hirveän hauskaa Bridgetin kanssa. Vanha kirjakaveri, joulu, suklaat - nautin todella. Mutta sitten vähän analyyttisempänä hetkenä sanoisin lukukokemuksen olevan hivenen epätasainen, kirja alkaa mielenkiintoisesti, mutta alkaa sitten toistaa tuttuja kuvioita parantuen kuitenkin hurjasti loppua kohden. Kirjan mehevimpiä kohtia ovat ehdottomasti ne, joissa Bridget on ikäisensä, parhaat nauruni taisin saada rouvan Twitter-sekoiluista. Been there, done that!

Maanantai 23. huhtikuuta 2012
80 kg (voi luoja), seuraajia Twitterissä 0
Kello 21:15 En keksi, miten saisin sivulle kuvan. sen kohdalla on vain tyhjä munanmuoto. Mutta olkoon! Esittäköön se minua ennen varsinaista siittämistä.
Kello 21.45 Okei. Nyt vain odotan seuraajia.
Kello 21.47 Ei seuraajia
Kello 21.50 Tarkemmin ajatellen en jää odottamaan seuraajia, eihän vesikään kiehu jos sitä tuijottaa.
Kello 22.00 Onkohan minulle nyt tullut seuraajia?
Kello 22.02 Ei seuraajia.
Kello 22.12 Ei vieläkäkään seuraajia... Höh. Koko Twitterissähän on kyse juttelusta ihmisille, mutta siellä ei ole ketään jolle juttelisin.

Otava, 2013
Sivuja: 441
Alkuteos: Bridget Jones - Mad about the boy
Suomentanut Annika Eräpuro

The Rosie Project (Vaimotesti) / Graeme Simsion

Olen BBC:n Uusi Sherlock -sarjan harras fani ja kuunneltuani ensimmäisen luvun The Rosien Projectista
hykertelin tyytyväisenä päätökselleni napata Audiblesta juuri tämä kirja. Simsioninin kirjan sankari, Don, voisi nimittäin olla Sherlockin geeniteknologiasta kiinnostunut veli. Loistavaa!

Päähenkilömme, Don, on geeniteknologian professori ja varsin persoonallinen tyyppi. (Kirjassa vihjaillaan Donin olevan Asperger-henkilö, mutta jääköön lokeroiminen asiasta enemmän tietävien vastuulle.) Hän näyttää Gregory Peckiltä, kuntoilee säännöllisesti ja omaa hyvän työpaikan - jostain syystä vain sopivan puolison löytäminen on osoittautunut vaikeaksi ja siksi Don aloittaa Vaimo-projektin jonka tarkoitus on kyselylomakkeen ja haastattelujen (treffien) avulla löytää sopiva kanditaatti elämänkumppaniksi ja suvun jatkamistarkoituksiin. Homma vaikuttaa melko suoraviivaiselta, joskin haastavalta kunnes vastaan tulee Rosie, joka on aivan vääränlainen...

The Rosie Project oli kaamosajan iltalenkkieni ilo, sillä Dan O'Gradyn luentaa oli ilo kuunnella ja heittäydyin täysin Donin vaimon etsintäprojektiin mukaan. Sitä paitsi leppoisan romanttisen komedian kanssa uskaltaa vaikka pimeään metsäänkin, mutta esimerkiksi Jo Nesbøn kanssa on minun mielikuvituksellani varustetun henkilön parempi liikuskella vain valoisalla kelillä.

Pidin Donista ja Rosiesta, kikattelin huumorille ja nautin lukijan aksentista. Se on tunnelmaltaan lämmin ja iloinen ja lempeästi iloittelee ihmisten erilaisuudella. Tarina on toki suhteellisen ennalta-arvattava mutta kuten eräs viisas ystäväni aina jaksaa muistuttaa: tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Minulle tämä kirja olikin juuri oikea tähän hetkeen, tuntui hyvältä voida rentoutua ja nauraa sen parissa ja lievittää siten omaa stressaantunutta oloani.

Kirja ilmestyy ihan hetikohta (tammikuussa 2014) suomennettuna nimellä Vaimotesti, kustajana on Otava.

Penguin Books Limited, 2013
Kesto: 7h 30 min
Lukija Dan O'Grady

Avioliittosimulaattori / Veera Nieminen

Vaikka itsenäisyyspäivä onkin arvokas juhla, ajattelin tällä kertaa juhlistaa sitä täällä blogin puolella vähän iloisemmissa, vaikkakin reilusti kotimaisissa merkeissä. Avioliittosimulaattori on nimittäin hilpeä chick-lit -kirja, joka iloittelee länsi- ja itä-suomalaisten eroilla. Vallan passelia luettavaa päivään jolloin juhlitaan suomalaisuutta kaikissa muodoissaan, niin jurottavia lännen asukkeja kuin pulisevia idän ihmisiäkin. Kuulin ensimmäisen kerran Avioliittosimulaattorista tilaisuudessa, jossa Tammen esiteltiin syksyn satoa. Ja hyvä että esiteltiin, sillä Veera Nieminen onnistui kertomaan kirjastaan niin mainiosti että Avioliittosimulaattori alkoi kiinnostaa! (Saattaa siis olla että olen mainonnan uhri, mutta onnellinen sellainen, sillä kirjahan kolahti!)

Avioliittosimulaattori on perinteinen rakkaustarina. Siinä reipas karjalaistyttö Aino, tapaa pojan, varsinaissuomalaisen Joen Jussin, ja rakkaus leimahtaa. Haaveissa pilkottaa jo yhteinen sarka Jussin kotitilalla ja ehkä ponitallikin, mutta matkassa on mutka, tai parikin. Nimittäin Jussin perhe.

Niin siinä kävi että tämä etelän flikka hurahti Avioliittosimulaattoriin vaikken ole oikein sieltä enkä täältä kotoisin. Ihastuin Niemisen tekstiin, joka oli mukavalla tavalla värikästä ja elävää ja taisin vähän ihastua Ainoon, Jussiin ja oikeastaan koko poppooseen, niihin mörköihinkin. Luonnollisestikin pidin reippaasta Ainosta eniten, mutta kyllä Unto, Jussin isä, kaikessa hiljaisessa murheessaan oli aika symppis. Sniff.

Kirja nauraa, lempeästi, kulttuurieroille ja ihmisten sisäisille solmuille kuitenkaan asettamatta ihmisiä kuitenkaan asettamatta ketään paremmuusjärjestykseen. Oikeastaan se pyrkii sanomaan että maltilla ja hyvällä tahdolla päästään elämässä ja solmujen avaamisessa aika pitkälle.

"Sitten se tarttuu toisella kädellään hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi helvetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulointiongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa ja -kulttuuriongelma. Lisäksi meillä on nyt se ongelma, että me emme tiedä, onko tämä Jussin isä vai setä vai kenties joku satunnainen ohikulkija tai linnanvouti."

Tammi, 2013
Sivuja: 267

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Revenge wears Prada / Lauren Weisberger

Lauren Weisbergin Paholainen pukeutuu Pradaan oli aikoinaan minusta vallan mainio. Muoti ja bisnesmaailma kiinnostivat, harjoittelija-Andy oli samaistuttava ja Miranda Priestly suorastaan herkullisen helvetillinen pomo, oivan lisämausteen antoi tieto siitä että Weisberger oli aikoinaan ollut Voguen päätoimittajan, Anna Wintourin, alaisena. Kirjan päätyttyä muistan miettineeni sitä kuinka Andyn ura jatkuisi kun sillat mahtavaan pomoon oli poltettu. Uteliaana siis ostin reissukaverikseni Revenge wears Prada -pokkarin, innokkaana kurkistamaan Andyn myöhempiin vaiheisiin.

Revenge wears Pradan tapahtumat sijoittuvat kymmenen vuoden päähän edellisen kirjan tapahtumista. Andy ei kirjoita kansainvälisiä huippureportaaseja vaan toimittaa pientä, mutta virkistävän erilaista häälehteä. Lehtityön parista on löytynyt myös siippa, Max, joka on - luonnollisesti - paitsi komea, viehättävä, menestyvä ja rikas. Voisi kuvitella Andyn elävän suorastaan lumottua elämää, mutta onko kaikki sittenkään täydellistä? Ja mitä kuuluu paholaismaiselle Miranda Priestlylle?

Kirjan alkuasetelma on vallan lupaava, saatoin kuvitella Mirandan pystyävän melkoisiin koiruuksiin. Valitettavasti intoni laski kuitenkin nopeasti sillä valitettavasti Revenge wears Prada oli tuskallisen tylsä ja sinänsä lupaava nimi, Revenge wears Prada, oli minusta lähes harhaanjohtava. Pirullinen Miranda nimittäin vain vilahtaa muutamissa kirjan kohtauksissa enkä ole ihan satavarma siitä kostostakaan. Näiden minusta herkullisten elementtien sijaan Weisberger keskittyy kuvaamaan Andyn elämää ja henkilökohtaista skitsoilua, joka allekirjoittaneen näkökulmasta tuntui liioitellulta ja turhalta. Turhautuneena jäin miettimään kirjan perimmäistä tarkoitusta, haluttiinko lukijalle todella tarjota kurkistus Andyn elämään vai olisiko taustalla sitten esimerkiksi kirjailijan pankkitilin elvytys?

"Thankfully, miraculously, she did not look them up and down. She didn't greet them, or in any way acknowledge their existence. Andy had to fight the urge to report some sort of progress or accomplishment, let Miranda know that her lunch had been properly scheduled or the tutor successfully wrangled. She could feel the tension emanating fron Emily, too. Unsure of what to do or say, they just stood there."

Harper Colling, 2013
Sivuja: 420

Äidit ja tyttäret: kirjeenvaihtoa / Maise Njor & Camilla Stockmann

Äidit ja tyttäret osui hyppysiini kirjaston palautushyllystä, mieleni teki vaihteeksi lukea jotakin kepeämpää, joka ehkä naurattaisikin - kenties chick-litiä?! Äidit ja tyttäret perustuu kahden tanskalaistoimittajan toisilleen vuoden aikana lähettämiin meileihin. Maise on juuri jäämässä äitiyslomalle kolmannen lapsensa kanssa, Camilla on taas hiljalleen vakavoituvassa parisuhteessa ja uraputkessa. Naiset eivät tunne toisiaan ja kuluneen vuoden aikana he tapaavat vain kerran, sattumalta. Silti meileissä jaetaan varsin syvällisiäkin kokemuksia, vailla turhaa kainostelua.

Äidit ja tyttäret osoittautui aika hämmentäväksi lukukokemukseksi. En tiedä ovatko tanskalaisnaiset reilusti suomalaisia rennompia tyyppejä (vai onko kirjoittamisvaiheessa räväkästi liioiteltu), mutta kirjan sähköposteissa tosiaan jaetaan asioita aika avoimesti, ihan eritteistä ja lirautteluista alkaen. Minusta nimittäin alkuperäinen idea kahden tuntemattoman naisen kirjeenvaihdosta oli mielenkiintoinen enkä oikein jaksa lämmetä feikki-paljasteluille.

Naiset vyöryttävät lukijan eteen hurjan määrän kokemuksia elämän eri alueilta, iloista suruihin, noloista vakaviin mietteisiin. Välillä ruoditaan kruununprinssin häitä, sitten perhe-elämää ja asuntolainaa. Kirjan runsaus tuntui välillä vähän lamaannuttavalta ja osa tanskalaisjulkkiksia ruotivista osuuksista meni minulta pitkälti ohi koska en ole koskaan kuullutkaan kyseistä henkilöistä. Silloin tällöin oli tylsää ja teki mieli alkaa selaamaan kirjaa eteenpäin.

Mutta. Äidit ja tyttäret -kirjalla oli myös omat selkeät hyvät hetkensä, minä pidin eniten niistä joissa Maise ja Camilla vakavoituivat. Sillä jossain siellä läpänheiton alla oli ihan oikeita, kipeitäkin ajatuksia jotka oli uskallettu jakaa. Parhaiten mieleeni on tainnut jäädä se tapa, jolla Maise pelkää tytärtensä puolesta ja paljastaa toivovansa nykyisin että hänen miehensä kuolisi ennen hänen tyttöjään. Ajatus on outo mutta samalla ymmärrettävä, sillä ennen kaikkea hän haluaa tytärtensä kasvavan ja elävän vanhoiksi.

Kirja ei siis ollut ihan niin herttaisen höttöinen tai hauska kuin olin kuvitellut mutta vietin sen kanssa hyviäkin hetkiä, jopa naurahdin joskus. En ehkä lukisi tekijöiltä toista teosta mutta en sentään jättänyt keskenkään. Ehkä oikeassa paikassa oikeaan aikaan tämä on ihan ok kirja.

"Ongelma on myös siinä miten ymmärtää vanhempia sukupolvia. Miten voisin koskaan pystyä eläytymään isoäitini tilanteeseen? Hän sanoi eräänä päivänä että kun hän tuli kylpyhuoneesta, hän tunsi itsensä 28-vuotiaaksi, mutta kun hän katsoi itseään peilistä, hän säikähti pahan kerran. Sen 28-vuotiaan peittona oli 91-vuotias."

Johnny Kniga, 2007
Sivuja: 275
Alkuteos: Michael Laudrups tænder
Suomentanut Katriina Savolainen

Where'd you go, Bernadette / Maria Semple

Where'd you go, Bernadette vaikutti jo kantensa puolesta sen verran hauskalta tapaukselta, että kirja oli pakko laittaa tilaukseen. Ja se, että kirjoittaja, Maria Semple, on mm. ollut käsikirjoittamassa rakastamaani Arrested development -sarjaa, ei todellakaan ole miinus! Bernadettessa olikin ilokseni paljon samaa kuin kyseisessä sarjassa, jossa asiat menivät juuri sopivasti överiksi ja hulvattomia käänteitä riitti.

Kirjan päähenkillö on Bernadette Fox, aikoinaan lähes kulttimaiseen kohonnut arkkitehti, joka erään katatrofaalisen tapahtuman jälkeen on kadonnut lähes täysin median tutkalta. Nykyisin Bernadette asuu entisessä tyttökoulussa, joka rähjäisyydellään harmistuttaa muuten niin täydellisen lähiön naapureita ja keskittyy olemaan hyvä äiti tyttärelleen Beelle. Koska Elgie-siippa on saavuttanut puolijumalallisen aseman Microsoftilla, on talouskin turvattu. Mutta sitten Been toivomus matkasta Antarktikselle käynnistää lähes katastrofaalisen tapahtumaketjun.

Where'd you go, Bernadette on hulvaton kirja chick-litin hengessä. (Voinko kutsua chicl-litiksi kirjaa, jonka päähenkilö on viisikymppinen nainen? En ainakaan usko lajityyppiin liittyvän ikärajaa?) Se koostuu pitkälti tarinan henkilöiden toisilleen lähettämistä sähköpostiviesteistä, joita Been kerronta rytmittää. Viestejä lähettelevät mm. lähiön rouvat, joiden inhoaminen olikin minulle melkeinpä yksi kirjan parhaita osia, sillä nämä rouvat ovat kiusaajia! Huomasinkin kiristeleväni hampaitani paljon kirjan alkupuolella, sillä sympatiani olivat Bernadetten puolella.

Kokonaisuutena Where'd you go, Bernadette oli hauska ja rento lukeminen joka luultavasti olisi oikein mukavaa seuraa vaikkapa matkalla tai rannalla. Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista ja kirjoittaja pitää tarinan mukavasti liikkeessä. Odotukseni olivat kuitenkin ehkä liiankin korkealla sillä Bernadette ei hyvistä yrityksistään huolimatta onnistunut kutittelemaan naurunystyröitäni yhtä tehokkaasti kuin edellä mainitsemani televisiosarja ja olisin kaivannut ehkä hiukan lisää yllätyksellisyyttä tekstiin.

Kirja ilmestyy suomeksi heinäkuussa 2013 Gummerukselta nimellä Missä olet, Bernadette?

"None of the other mothers like you, Bernadette. Do you realize we had an eight-grade moms-and-daughters Thanksgiving on Whidbey Island, but we didn't invite you and Bee? But I hear you had a wonderful holiday at Daniel's Broiler!"
My breath kind of stopped then. I was standing there, but was like Audrey Griffin had knocked the wind out of me. I reached for the car to steady myself.
"That's it, Audrey." Mom took about five steps towards her. "Fuck you."

Weidenfeld & Nicolson, 2012
Sivuja: 325

Swim / Jennifer Weiner

Onnettomuudessa kasvonsa loukanneella Ruthilla on kaksi suurta rakkautta - kirjoittaminen ja uiminen. Hän työskentelee päivät laatien vauraiden perheiden lapsille hakemuksia yliopistoon ja ui illat. Isoäiti toivoo ettei Ruth viettäisi koko elämäänsä veden alla piileskellen, mutta sydämen arvet ovat syviä. Kunnes eräänä päivänä Ruth saa hiukan erilaisen hakemuksen kirjoitettavakseen kun mies nimimerkillä Lonelyguy pyytää häntä auttamaan online deitti-ilmoituksensa kanssa...

Täällä koboilu senkun jatkuu vaan, tällä kertaa löysin valikoimista vähän uudempaa luettavaa, nimittäin Jennifer Weinerin kertomuksen nimeltä Swim. Swim pohjustaa Jenniferin uutta romaania The Next Best Thing, jossa tapaamme Swimistä tutun Ruthin kuusi vuotta novellin tapahtumien jälkeen. Kirjan markkinoinista on siis selkeästi kyse, mutta ainakin tässä tapauksessa juttu toimi. Kynnys tutustua kirjailijan tuotantoon varmasti on alhaisempi jos kyseessä on ilmainen ja uusi lukukappale suhteellisen tunnetulta tekijältä. Minä tiesin Weinerin kirjoittavan chick-litiä ja olin positiivisesti yllättänyt hänen tekstistään, joka vaikutti miellyttävän sarkastiselta ja hauskalta. Myös päähenkilön vaihteet alkoivat kiinnostaa siinä määrin, että saatanpa vaikka lukeakin The Best Thingin jos se tielleni osuu.

Tarina on melko lyhyt, joten hirmuisen syvälle Ruthin elämään ei päästä uppoutumaan, tämä oli ymmärrettävää mutta silti hiukan harmittamaan. Kertomuksen kieli on helppoa, joten Swim sopinee hyvin luettavaksi vaikkapa sellaiselle joka haluaa harjoitella kieltä.

His reply arrived in my in-box five minutes later. "Can juggle a little. Can bake cookies. Have read every book Raymond Carver and Russell Banks have ever written. No pets, though. Should I get one?"

Christ. I typed, "I think getting a pet so you can pick up girls online is tantamount to animal abuse. PS. Please add reading stuff to profile. Chicks dig books."

Atria Books, 2012
So American: Jewish-American experience

Soitellaan, soitellaan! / Sophie Kinsella

Poppyn elämän pitäisi olla kunnossa. On komea ja älykäs sulhanen ja häät tulossa. Mutta kun tapaamme Poppyn, nainen on lähes hermoromahduksen partaalla - smaragdikihlasormus, joka on sulhasen suvussa kulkenut arvokas perintökalu, on kadonnut samoin kuin Poppyn puhelin. Poppy kuitenkin löytää roskiksesta puhelimen jolla alkaa hoitaa sormuksen etsintöjä. Puhelin kuuluu Sam Roxtonin sihteerille, joka on lopettanut tehtävänsä yllättäen jättäen Samin pulaan. Saadakseen pitää puhelimen ja numeron, Poppy lupaa hoitaa sihteerin tehtäviä muutaman päivän kunnes sormus löytyy. Ja koska Sophie Kinsellan kirjoista on kyse, mukaan mahtuu kommellus... tai parikin.

Kirjan juoni ei suorastaan huimaa uskottavuudellaan, mutta ehkei uskottavuus ole ihan se tärkein juttu tämän tyyppisissä kirjoissa. Vaikka hetkittäin huomasinkin ihmetteleväni miksei Poppy vain marssi kauppaan hankkimaan uuden puhelimen, mutta toisaalta Kinsella osaa kirjoittaa tarinansa niin että huomasin uppoavani mukavasti kirjan vaaleanpunaiseen höttöön.

Kuten muutkin Kinsellan sankarittaret, on Poppykin sievä, älykäs ja maanläheisellä tavalla nokkela nainen, joka kuitenkin tuntuu kärsivän kummallisesta alemmuudentunteesta. Poikaystävä on lähes liian hyvä ollakseen totta, poikaystävän vanhemmat ovat aivan liian sivistyneitä... Siinä vaiheessa kun Poppy päättää opetella uusia sanoja pärjätäkseen Scrabble-pelissä, alan jo vähän harmistuakin hänen puolestaan.

Kirjassa on tietysti kaunis opetus, pitää olla oma itsensä ja uskoa että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Tämä on tietysti oikein ja herttaista, mutta skeptikko minussa pohtii sitä, että noinkohan Poppy oikeasti sisäisti kaiken tämän vai oliko kaiken takana sittenkin mies. Hirmuisesti en kuitenkaan halua Poppya ja Sophie Kinsellaa suomia, sillä Soitellaan, soitellaan! oli oikeasti ihan viihdyttävä ja hauska kirja, sellaisella vaaleanpunaisella hattaramaisella tavalla, jota ei saisikaan ottaa turhan vakavasti.

"Olen hukannut sen. Ainoan asian maailmassa, jota en olisi saanut hukata. Kihlasormukseni.
Olisi vähättelyä sanoa, että sormus on uniikkikappale. Se on ollut Tavishien perheessä sukupolvien ajan. Huikea smaragdisormus, jossa on kaksi timanttia, ja Magnus joutui hakemaan sen pankin kassaholvista, ennen kuin kosi. Olen pitänyt sitä kunnialla sormessani joka päivä jo kolme kuukautta, laskenut sen illalla omalle posliinialustalleen hartaasti kuin uhrilahjan, tunnustellut sitä sormessani aina puolen minuutin välein... mutta nyt, juuri tänään, kun hänen vanhempiensa on määrä palata Valloista, minä olen hukannut sen. Juuri samana päivänä."

WSOY, 2012
Sivuja: 372
Alkuteos: I´ve got your number
Kirjasta lisää: Luettuja maailmoja, Jos vaikka lukisi, Kirjaseuranta

Jouluihminen / Regina Rask

Aloitin jonottelemaan Regina Raskin Jouluihmistä joskus joulun aikoihin. Jono oli melkoinen, en yhtään arvannutkaan Raskin olevan näin suosittu. En tosin ollutkaan aikaisemmin tutustunut hänen tuotantoonsa, kunhan vain ajattelin napata jouluksi hauskan kirjan. Koska sain kirjan haltuuni näin maaliskuussa, oli ihan kiva huomata että kirjassa käsitellään paljon muutakin kuin joulun aikaa...

Kirja on aika perinteistä chick-lit -tyyliä, kepeä ja sujuvasti kirjoitettu, mutta sivuaa samalla vähän syvempääkin teemaa, nimittäin sitä suorittamisen ja stressin määrää jolle itse itsemme alistamme. Kirjan sankaritar on jouluaattona syntynyt Eeva, joka kokee olevansa jouluihminen - kuinkas muuten? Eeva on ihminen, joka tekee ensimmäiset jouluostoksensa 27. joulukuuta ja jatkaa tästä joulun valmistelua kiihtyvällä tahdilla. Joulu ei ole joulu jollei tarjolla ole sitä oikeanlaista itsetehtyä sinappia ja ruusun muotoon taiteiltua graavilohta...

Kirja on nopealukuinen ja osa Raskin havainnoista on hauskoja ja vähän oivaltaviakin. Liikoja tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta aikaisemmin lukemien raskaiden sotakirjojen jälkeen oli rentouttavaa vaihteeksi upota Eevan joulunpunaiseen arkeen jossa melkein kukaan ei kuole ja suurin draama syntyy siitä kuka saa suunnitella tavaratalon jouluikkunan.

Minä en ole jouluihminen, varsinkaan samassa mittakaavassa kuin kirjan Eeva, mutta ymmärrän hyvin kirjan viestin. Ymmärrän hyvin paineet, joita vaikkapa naistenlehdistä saa joulun alla - "300 vinkkiä täydelliseen jouluun!" yms. Sama toistuu vähän laajemmassa mittakaavassa muulloinkin vaikka eihän se onnellinen koti synny täydellisestä sisustuksesta tai unelmien lomamatka tiukkaakin tiukemmasta ohjelmasta. Onni on omasta korvien välistä tai asenteesta kiinni!

"Miltähän joulupukinmuorista tuntui ikuinen asema jossain taustalla? Kuinka tämä ollenkaan saattoi hyväksyä sen, että joulupukki keräsi kaiken gloorian ja huomion ilman että oikeastaan teki mitään? Kulki vain hohotellen ympäriinsä, taputteli tonttuja päähän, istui paksulla  takapuolellaan porotokan kyydissä tai tavaratalon nojatuolissa puhuen pehmeitä, lupasi autoradat ja pissaavat nuket. Joulupukki oli pelkkä keulakuva, syvän pohjoisen orjatilallinen. Tontut tuottivat tavarataivasta ja joulupukinmuori syötti, juotti,  siivosi ja huolsi."

Otava, 2011
Sivuja: 222
Kirjasta lisää: Susan kirjasto

Naapurit / Inna Patrakova

Inna Patrakovan kirja ihan hyppäsi tässä taannoin kirjaston hyllystä syliini ja pakkohan se oli kotiin viedä, niin söötti possukin kannessa. (Kaunokirjalliset kirjanvalintaperusteeni ovat joskus aika heppoisia... Kröhöm..) Patrakova aiempi kirja, Tulkki, oli entuudestaan tuttu - se oli jäänyt mieleeni helppona hömppänä. Siispä Naapurit vietiin kotiin välipalaksi. Välipalan nauttiminen taas alkoi pian Murakami-ähkyn jälkeen - tuntui että oli pakko saada jotain ihan erilaista luettavaa, jotain kevyttä, lyhyttä, suomenkielistä ja hauskaa... Patrakovan teos osoittautui siis oivaksi vastapainoksi 1Q84:lle. Se oli makoisa, siinä oli sopivasti erilaisia makuja eikä se ollut liian raskas. Vähän kuplivakin.

Kaikki alkaa siitä, kun suomalainen järkevä ja kierrättävä, vähän tylsäkin pariskunta saa uudet mökkinaapurit. Venäläisiä. Nyt on mökin rauha pilattu ja elämä pilalla, ranta sotkussa ja biojätteetkin miten lie. Ja kun mokomat eivät ymmärrä edes englantia niin millä ohjaat oikealle tielle!! Aidan toisella puolella asustavat Lena ja Kolja, varakas ja rempseä venäläinen pariskunta, jonka lapsen virkaa Boris-possu toimittaa. Hyvistä yrityksistään huolimatta pariskunta ei oikein löydä yhteyttä naapuriin, missä lie syy...

Patrakovan kirja osoittaa hyväntahtoisesti kuinka asiat ja ihmissuhteet voivatkaan mennä pieleen. Kun ei osata kommunikoida ja ymmärretään väärin, joskus ehkä tahallisestikin. Halutaan niin kovin puolustaa omia tapoja tehdä asioita, omaa tonttia että kohtuus saattaa kadota.

Kirjassa pelataan hauskasti stereotypioilla. Minun lähipiirissäni ei ole venäläisiä, joten en osaa sanoa Koljan ja Lenan osalta hahmojen realistisuudesta. Suomalaisista sen sijaan kyllä tunnistan kuvatut tyypit ja jos oikein rehelliseksi heittäydytään löydän ehkä pienen ripauksen Leenaa joskus itsestänikin. Ehkä sitä nutturaa voi joskus löysätäkin...  Kovin syvällisiin asioihin ei kirjassa päästä, kansojen luonteiden vertailu vaan raapaisee pintaa, mutta tässä lajityypissä ei oikeastaan häiritse minua. Pieni miinus on annettava kirjan pituudesta, kyseessä on minusta vähän turhankin ohut kirja. Sopivia tilanteita olisi varmasti löytynyt muutaman lisäluvun verran.

Suosittelen hyväntuuliseksi välipalakirjaksi, mökkilukemiseksi ja ihan muuten vaan piristykseksi sellaisiin päiviin kun pinna on kireällä eikä mikään oikein suju.

"Loppujen lopuksi Leena ei koskaan kyennyt näkemään koko mittakaavassa katastrofia, joka venäläistä naista kohtaa, kun häneltä murtuu KYNSI.
Hän ei tiennyt, että se voi olla Venäjällä syynä liikeneuvottelujen, tapaamisen tai loman peruuttamiseen, ja kaiken lisäksi se voi askarruttaa kärsimään joutunutta vähintään yhtä paljon kuin jätesäiliö Leenaa, ja sitä jatkuu siihen asti, kunnes kynsi on kasvanut, viilattu, hiottu, lakattu, kiillotettu ja koristeltu runsaasti strasseilla."

Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Aamuvirkku yksisarvinen, Luettua, Oota, mä luen eka tän loppuun