WSOY
2016
ISBN 978-951-0-41617-4
195 s.
☆☆☆
Kirjasto
Tosi monet kotimaiset nuortenkirjat ovat olleet minulta tänä keväänä pannassa ihan vain jo siitä syystä, että niiden lukeminen muistuttaa liiaksi työstä, enkä tahdo enää toisintoa viimeisimmästä, ihan liian kauan kestäneestä lukujumista. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Lähteenmäeltä lukemistani kirjoista, joten olin siis ihan syystä innoissani, kun huomasin, että häneltä tulee jälleen uusi, nuorille suunnattu teos. Paitsi että kirjan kansi on todella hieno ja miellyttää ainakin tämän peikon värisilmää, kirjan aihekin on melko ajankohtainen.
Nutcase kertoo sisaruksista, Juhosta ja Saimista, jotka ovat kasvaneet maalla seuranaan lähinnä toisensa. Sisarukset ovat todella läheisiä, mutta nyt on tullut Juhon aika muuttaa kaupunkiin käymään lukiota. Saimi jää vielä vuodeksi jälkeen. Elämä tuntuu todella tyhjältä ilman Juhoa, ja Saimi saa pian huomata, että Juhon kaverit ovat Juhon kavereita, ja ettei Saimilla oikeastaan ole omia kavereita. Pienessä koulussa ei ole ketään, josta olisi Juhon korvaajaksi, joten Saimi uppoaa internetin ihmeelliseen maailmaan ja blogeihin. Erityisesti häntä kiehtoo Juhon koneelta löytynyt Leluni on pakattu -blogi, jossa Sumu purkaa tuntojaan maailmasta ja häntä kohdanneista vääryyksistä.
Lähteenmäen uutukainen puuttuu mielestäni todella hyvin siihen, kuinka nopeasti ihmiset tekevät oletuksia muista muutamien hyvin huterien yksityiskohtien perusteella. Menemättä Sumuun sen syvemmin, täytyy tunnustaa, että tulee sitä itsekin joskus vedettyä johtopäätöksiä muista ihmisistä esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he isoja alkukirjaimia kirjoittamissaan viesteissä, kiroilevatko he paljon tai käyttävätkö hymiöitä täydentääkseen muutoin tunteesta riisuttua formaattia. Nutcasessa käy hyvin ilmi, kuinka nopeasti oletuksista tulee ihmismielen pyörityksessä totuuksia, joiden varaan sitä rakentaa ties mitä mielikuvitusrakennelmia.
Vaikka kirja on ajankohtainen ja käsittelee aihettaan hyvin inhimillisellä tavalla, koin sen jollain tapaa hankalaksi. En oikein saanut otetta Saimista tai Juhosta, joten kiintyminen kirjan hahmoihin jäi hyvin alkeelliselle tasolle. Juhon muutos on hyvin äkkinäinen, ja vaikka yritin selitellä itselleni, että kyllähän nyt kaupunkiin muuttanut teini väkisinkin muuttuu, mutta Juhon täysi 180 asteen käännös oli liian äkillinen, ainakin minulle. Saimi oli ehkä vähän lähestyttävämpi hahmo jo siksikin, että toimii kirjan kertojana. Saimikin tosin oli vähän sellainen liukas luikero, jonka päämääristä ja oikeista mielipiteistä oli vähän turhan hankala ottaa selkoa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste WSOY. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste WSOY. Näytä kaikki tekstit
7. toukokuuta 2016
20. elokuuta 2015
Harmaata valoa - Ruta Sepetys
Between Shades of Gray
WSOY
Suom. Maria Lyytinen
2011
ISBN 978-951-0-37239-5
354 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Muistelisin, että kollegani Paula suositteli tätä kirjaa minulle jo aika heti tämän ilmestyttyä. Sittemmin tätä ovat kehuneet monet, mutta jotenkin olen aina lykännyt ja ajatellut, etteivät historialliset romaanit ole minua varten tai etten osaa niitä lukea. Pyöveli osoitti hyvin, että ole väärässä, ja Havasteen Tuulen vihat -sarja osoitti, että historiallinen romaani saattaa olla paras genre, mitä on ylipäätään olemassa. Niinpä vihdoinkin kaivoin tämän esiin lukupinkasta ja päätin nyt edes yrittää, vaikka vähän epäilin jaksamistani. Olihan tässä sentään monta sataa sivua ja kohtalaisen pieni teksti.
No, olin väärässä. Ahmin kirjaa siihen tahtiin, etten olisi millään malttanut esimerkiksi nousta sohvalta kauppaan ja sieniretkelle. Nousin sentään, mutta koska päivällä ei jäänyt aikaa lukemiseen, luin tätä viime yönä kahteen saakka, kunnes kirjan lopussa tuijottelivat kiitokset. Olisin ihan hyvin voinut lukea vielä toiset 354 sivua. Sepetyksen kirjoitustyyli (ja/tai suomennoksen tyyli) on mainio ja mietinkin, että hommaisin tämän omaksi, sillä tämän voisi hyvin lukea vielä joskus uudestaankin. Ajanjakso on melko vähän nuortenkirjallisuudessa tutkittu, aivan erityisesti, kun teoksen tapahtumat sijoittuvat osittain Liettuaan, joka on ainakin minulle hyvin vieras maa.
Harmaata valoa sijoittuu siis 1940-luvulle, aikaan, jolloin Neuvostoliitto kärräsi Stalinin käskystä tuhansittain ihmisiä pakkotyöleireille näiden ammattien ja yhteyksien vuoksi. Ketään ei säästelty, ja sen Sepetys tekee kirjassaan hyvin selväksi. 15-vuotias Lina, hänen äitinsä sekä hänen pikkuveljensä viedään yön pimeydessä kotoaan. Heille ei kerrota mihin heitä ollaan viemässä tai miksi, neuvostoliittolaiset sotilaat vain käskevät liikkumaan nopeammin lastatessaan liettualaisia kuorma-autojen lavoille. Kyytiin nakataan myös aivan hetki sitten synnyttänyt nainen vauvoineen. Tämä on vasta ensimmäinen lukuisista julmuuksista ja raakuuksista, joita Lina ja kumppanit joutuvat neuvostoliittolaisten taholta kohtaamaan.
Suomalaisena on helppo unohtaa muiden maiden tuohon aikaan läpikäymät kärsimykset, onhan meillä oma siivumme historiaa Venäjän ja Neuvostoliiton kanssa. Usein ihminen on muutenkin siinä määrin itsekäs, että keskittyy vain oman kansansa historiaan ja kärsimyksiin, mieluusti unohtaen muut. Eikä siinä sinällään mitään, onhan sitä kärsimystä muisteltavaksi jo siinäkin, mutta sitten sitä lukee tällaisen kirjan ja tulee ajatelleeksi, etteivät asiat ehkä kenties sittenkään olleet meillä ihan niin hirvittävän huonosti. Toki Lina kohtaa suomalaisiakin neuvostoliittolaisilla vankileireillä. Jotenkin oli virkistävää (joskin paikoin hyvin raskasta) lukea sellaisista tapahtumista, joihin ei ole juuri koskettu edes koulun historiantunneilla. Täytyy silti tunnustaa, että liikutuin hiukan, kun kirjassa tohtori Seltzer vastaa Linan äidin kysymykseen "Ryhtyvätkö suomalaiset neuvotteluihin?" sanomalla "Suomalaiset ovat vahvaa kansaa. He taistelevat." Vahvoja ovat kyllä teoksen liettualaisetkin.
Historiallisesti sivistävän antinsa lisäksi Harmaassa valossa on myös aika hienosti kirjoitettu rakkauskuvio, joka kehittyy hyvin hitaasti, mutta sitäkin kutkuttavammin. Lina on revitty ulos arjestaan ja pakotettu tekemään nälkää kärsivänä ruumiillista työtä sillä välin, kun neuvostoliittolaiset sotilaat seisoskelevat tyhjän pantteina vieressä ja polttelevat tupakkaa. Leirin toiselta laidalta kuitenkin usein katselee hurjan komea Andrius, jota kohtaan Linalla on varsin ristiriitaisia tunteita. Pidin romanssin hitaasta ja maltillisesta kehityksestä en ainoastaan siksi, että se tuntui aidommalta, vaan myös siksi, että Lina tuntui todella tarvitsevan aikaa. Sepetys on kirjoittanut tämän kuvion kovin huolella ja hahmojaan ajatellen.
Teos on muutenkin jotenkin kovin soljuvasti kirjoitettu ja "helppolukuinen", eli joutuisasti etenevä. Tämän kahmii suunnilleen yhdeltä istumalta, mikäli sodan raakuudet eivät pakota pitämään taukoa. Jos historiallinen romaani kiinnostaa, muttet tiedä mistä aloittaisit, suosittelen kokeilemaan tätä! Tässä on sitä kaikkea. <3
WSOY
Suom. Maria Lyytinen
2011
ISBN 978-951-0-37239-5
354 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Muistelisin, että kollegani Paula suositteli tätä kirjaa minulle jo aika heti tämän ilmestyttyä. Sittemmin tätä ovat kehuneet monet, mutta jotenkin olen aina lykännyt ja ajatellut, etteivät historialliset romaanit ole minua varten tai etten osaa niitä lukea. Pyöveli osoitti hyvin, että ole väärässä, ja Havasteen Tuulen vihat -sarja osoitti, että historiallinen romaani saattaa olla paras genre, mitä on ylipäätään olemassa. Niinpä vihdoinkin kaivoin tämän esiin lukupinkasta ja päätin nyt edes yrittää, vaikka vähän epäilin jaksamistani. Olihan tässä sentään monta sataa sivua ja kohtalaisen pieni teksti.
No, olin väärässä. Ahmin kirjaa siihen tahtiin, etten olisi millään malttanut esimerkiksi nousta sohvalta kauppaan ja sieniretkelle. Nousin sentään, mutta koska päivällä ei jäänyt aikaa lukemiseen, luin tätä viime yönä kahteen saakka, kunnes kirjan lopussa tuijottelivat kiitokset. Olisin ihan hyvin voinut lukea vielä toiset 354 sivua. Sepetyksen kirjoitustyyli (ja/tai suomennoksen tyyli) on mainio ja mietinkin, että hommaisin tämän omaksi, sillä tämän voisi hyvin lukea vielä joskus uudestaankin. Ajanjakso on melko vähän nuortenkirjallisuudessa tutkittu, aivan erityisesti, kun teoksen tapahtumat sijoittuvat osittain Liettuaan, joka on ainakin minulle hyvin vieras maa.
Harmaata valoa sijoittuu siis 1940-luvulle, aikaan, jolloin Neuvostoliitto kärräsi Stalinin käskystä tuhansittain ihmisiä pakkotyöleireille näiden ammattien ja yhteyksien vuoksi. Ketään ei säästelty, ja sen Sepetys tekee kirjassaan hyvin selväksi. 15-vuotias Lina, hänen äitinsä sekä hänen pikkuveljensä viedään yön pimeydessä kotoaan. Heille ei kerrota mihin heitä ollaan viemässä tai miksi, neuvostoliittolaiset sotilaat vain käskevät liikkumaan nopeammin lastatessaan liettualaisia kuorma-autojen lavoille. Kyytiin nakataan myös aivan hetki sitten synnyttänyt nainen vauvoineen. Tämä on vasta ensimmäinen lukuisista julmuuksista ja raakuuksista, joita Lina ja kumppanit joutuvat neuvostoliittolaisten taholta kohtaamaan.
Suomalaisena on helppo unohtaa muiden maiden tuohon aikaan läpikäymät kärsimykset, onhan meillä oma siivumme historiaa Venäjän ja Neuvostoliiton kanssa. Usein ihminen on muutenkin siinä määrin itsekäs, että keskittyy vain oman kansansa historiaan ja kärsimyksiin, mieluusti unohtaen muut. Eikä siinä sinällään mitään, onhan sitä kärsimystä muisteltavaksi jo siinäkin, mutta sitten sitä lukee tällaisen kirjan ja tulee ajatelleeksi, etteivät asiat ehkä kenties sittenkään olleet meillä ihan niin hirvittävän huonosti. Toki Lina kohtaa suomalaisiakin neuvostoliittolaisilla vankileireillä. Jotenkin oli virkistävää (joskin paikoin hyvin raskasta) lukea sellaisista tapahtumista, joihin ei ole juuri koskettu edes koulun historiantunneilla. Täytyy silti tunnustaa, että liikutuin hiukan, kun kirjassa tohtori Seltzer vastaa Linan äidin kysymykseen "Ryhtyvätkö suomalaiset neuvotteluihin?" sanomalla "Suomalaiset ovat vahvaa kansaa. He taistelevat." Vahvoja ovat kyllä teoksen liettualaisetkin.
Historiallisesti sivistävän antinsa lisäksi Harmaassa valossa on myös aika hienosti kirjoitettu rakkauskuvio, joka kehittyy hyvin hitaasti, mutta sitäkin kutkuttavammin. Lina on revitty ulos arjestaan ja pakotettu tekemään nälkää kärsivänä ruumiillista työtä sillä välin, kun neuvostoliittolaiset sotilaat seisoskelevat tyhjän pantteina vieressä ja polttelevat tupakkaa. Leirin toiselta laidalta kuitenkin usein katselee hurjan komea Andrius, jota kohtaan Linalla on varsin ristiriitaisia tunteita. Pidin romanssin hitaasta ja maltillisesta kehityksestä en ainoastaan siksi, että se tuntui aidommalta, vaan myös siksi, että Lina tuntui todella tarvitsevan aikaa. Sepetys on kirjoittanut tämän kuvion kovin huolella ja hahmojaan ajatellen.
Teos on muutenkin jotenkin kovin soljuvasti kirjoitettu ja "helppolukuinen", eli joutuisasti etenevä. Tämän kahmii suunnilleen yhdeltä istumalta, mikäli sodan raakuudet eivät pakota pitämään taukoa. Jos historiallinen romaani kiinnostaa, muttet tiedä mistä aloittaisit, suosittelen kokeilemaan tätä! Tässä on sitä kaikkea. <3
10. heinäkuuta 2015
Slummien miljonääri - Vikas Swarup
| Kansi: Martti Ruokonen |
WSOY
Suom. Pirkko Biström
2005
ISBN 978-951-0-40099-9
335 s.
☆☆☆☆
Oma
Luin joskus aikoinaan Vikas Swarupin teoksen Nuoren naisen koetukset, josta pidin suuresti. Huomasin kirjan luettuani, että myös Swarupin esikoisteos oli ilmestynyt uudella kannella (ja nimellä), joten hankin tämänkin sitten omaksi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi tartuttua tähän ennen kuin nyt vasta, Huumeasema Zoon jätettyä minut totaaliseen murheen alhoon. Kaipasin kipeästi jotakin nopeaa, helppoa ja hauskaa, kaikki ominaisuuksia jotka tähän teokseen hyvin voi liittää. Intiaan sijoittuvat kirjat eivät kovinkaan usein tee oloani hirvittävän mukavaksi, eikä tässäkään vältellä sellaisia aiheita kuin kansakunnan kastijakoisuutta, korruptiota, likaa ja saastaa, rikkaiden kykyä sulkea silmänsä köyhien kärsimyksiltä tai muitakaan Intialaisen yhteiskunnan ongelmakohtia. Swarupin luoma urhea päähenkilö on kuitenkin sen verran hurmaava tyyppi, että yhteiskunnalliset näkökulmat jäävät kirjassa jonkin verran taustalle. Tosin vain jonkin verran, sillä Ram Mohammad Thomas, kirjan päähenkilö, joutuu ainakin jollain tavoin Intialaisen korruption uhriksi.
Ram Mohammad Thomas on siis 18-vuotias tarjoilija, joka ilmoittautuu osallistujaksi tv:n tietokilpailuun, jossa on mahdollisuus voittaa miljardi rupiaa. Kuin ihmeen kaupalla hänen onnistuu vastata kaikkiin kysymyksiin oikein, mutta tietokilpailun järjestäjät eivät voi uskoa että köyhä ja kouluttamaton tarjoilija voisi huijaamatta voittaa tietokilpailun. Sen sijaan he kutsuvat poliisin pidättämään huijarin, jotta välttyisivät maksamasta miljardia (johon heillä ei ole varaa, onhan Ram kilpailun ensimmäinen kilpailija), ja lahjovat poliisin tekemään pojasta selvää. Paikalle osuu kuitenkin asianajaja, joka ryhtyy puolustamaan Ramia. Nainen vie Ramin kotiinsa ja pyytää tätä kertomaan, kuinka hän osasi vastata kaikkiin kysymyksiin, ja niinpä Ram kertoo elämäntarinansa.
Kirjan rakenne on siitä mielenkiintoinen, että ensin tulee pala Ramin tarinaa, joka vastaa tietokilpailukysymykseen. Kysymys tulee vasta tarinaosuuden jälkeen. Tykkäsin tästä ratkaisusta ihan vain siksikin, että se pitää kiinnostuksen yllä koko tarinaosuuden ajan ja oli hauskaa koettaa arvailla, mikä kysymys mahtaisi olla. Kiinnitin ihan eri tavalla huomiota ihan pikkujuttuihinkin kirjaa lukiessani, sillä koskaan ei voinut tietää, mikä kysymys olisi.
Ramin elämä on melko liikuttava monellakin tasolla, mutta Swarup on onnistunut kirjoittamaan vaikeistakin asioista kevyellä ja humoristisella otteella. Kirja ei siis sinällään ole raskas, vaikka siinä puhutaan monista Intialaisen yhteiskunnan epäkohdista kuten köyhyydestä ja siitä, kuinka rikollisten on mahdollista käyttää hyväksi köyhiin perheisiin syntyneitä lapsia ilman, että kukaan puuttuu siihen millään tavalla. Ram myös tuo tavallaan oikeutta niille, joilla ei ole mahdollisuutta sitä mitään kautta oikeasti hakea. Kirjassa on muutamia todella voimaannuttavia kohtauksia, jotka tekevät rutiköyhästä Ramista oikeastaan melkoisen arjen sankarin. Zoon jälkeen tämä oli oikein sopiva, nopea ja kevyt teos luettavaksi.
22. kesäkuuta 2015
Viimeinen toivomus - Andrzej Sapkowski
Ostatnie życzenie
WSOY
Suom. Tapani Kärkkäinen
2010 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-36569-4
333 s.
☆☆☆
Kirjasto
Luin tämän kirjan joskus vuosikausia sitten, silloin kun tämä oli vielä ihan uusi. Olin vastikään saanut pelatuksi ensimmäisen Witcher-pelin, joka ilmestyi ja on edelleen olemassa vain PC:lle, ja olin täysin tämän maailman lumoissa. Päätin lukea kirjan kuitenkin uudestaan nyt, kun pelisarjan kolmas (ja viimeinen?) osa on pelattu lähestulkoon läpi. Kenties tällä kertaa jaksan lukea koko sarjan, tai ainakin tähän mennessä ilmestyneet osat. Täytyy heti tähän alkuun sanoa, että pelien maailma ja musiikki vaikuttivat mielipiteeseeni tästä kirjasta hyvin vahvasti. CD Projekt Red, videopelit kehittänyt studio, on noudattanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjojen kuvailemaa maisemaa ja hirviöitä, ja tunnistinkin monet tässäkin kirjassa mainituista otuksista peleistä. On mielenkiintoista, miten kaksi niinkin erilaista mediaa voi kietoutua toistensa ympärille niin vahvasti. Minulle ei ole olemassa kirjoja ilman pelejä, eikä pelejä ilman kirjoja. Jos rakastit kirjasarjaa ja tykkäät edes vähän videopeleistä, kannattaa kokeilla myös Witchereitä, suosittelen!
Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa ja koostuu erinäisistä novelleista. Koko kirjan halki kulkee pidempi jatkuva kertomus otsikolla Järjen ääni, mutta sen lomassa tutkaillaan noituri Geraltin elämää ja tekoja. Geralt on hahmona hurmaavan suorasukainen ja asiantunteva. Hän on vahva päähenkilö, jonka varjosta on turvallista tutkailla hirviöiden täyttämää maailmaa. Kirjoissa on pelejä enemmän huumoria ja niin Geral kuin Valvattikin (joka peleissä kulkee nimellä Dandelion) ovat jossain määrin kuolevaisemman tuntuisia kirjoissa. Paperilla on kuitenkin mahdollista tutkailla hahmojen historiaa ja ajatuksia paremmin ja helpommin kuin peleissä. Viimeinen toivomus vie lukijan helposti syvälle Geraltin maailmaan ja teokseen onkin todella helppoa uppoutua. En yleensä pysty keskittymään lukemiseen kovin hyvin jos ympärillä hälistään, mutta Geraltin seurassa se onnistui vallan hyvin. Geralt lienee mielenkiintoisempi siis kuin ihmiset ympärilläni.
Sapkowskin luoma maailma on kiehtova ja sitä asuttavat hirviöt sitäkin kiehtovampia. Kirjassa sovelletaan hyvin vanhoja satuja kuten Lumikkia, Kaunotarta ja Hirviötä sekä muita hyvinkin tuttuja. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin aiemmalla kerralla. Kirjan loppupuolisko on melko tylsä, mikä johtunee siitä ettei Yennefer Vengebergistä ole missään vaiheessa lukeutunut tämän universumin lempihahmoihini. Hän ei herätä minussa mitään mielenkiintoa, kun taas sivulauseessa mainittu Triss Merigold puolestaan...
Syventävän tiedon toivossa aion kuitenkin jatkaa tämän sarjan lukemista! Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli järjestyksessään vasta toinen Sapkowskin kirjoittamista kirjoista, voi suoda paljon anteeksi. Henkilökemioillehan ei sitä paitsi voi mitään, eikä sille, että minun tekisi mieli törkätä Yennefer jostakin korkeasta tornista alas kädet sidottuina ja suu kapuloituna.
WSOY
Suom. Tapani Kärkkäinen
2010 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-36569-4
333 s.
☆☆☆
Kirjasto
Luin tämän kirjan joskus vuosikausia sitten, silloin kun tämä oli vielä ihan uusi. Olin vastikään saanut pelatuksi ensimmäisen Witcher-pelin, joka ilmestyi ja on edelleen olemassa vain PC:lle, ja olin täysin tämän maailman lumoissa. Päätin lukea kirjan kuitenkin uudestaan nyt, kun pelisarjan kolmas (ja viimeinen?) osa on pelattu lähestulkoon läpi. Kenties tällä kertaa jaksan lukea koko sarjan, tai ainakin tähän mennessä ilmestyneet osat. Täytyy heti tähän alkuun sanoa, että pelien maailma ja musiikki vaikuttivat mielipiteeseeni tästä kirjasta hyvin vahvasti. CD Projekt Red, videopelit kehittänyt studio, on noudattanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjojen kuvailemaa maisemaa ja hirviöitä, ja tunnistinkin monet tässäkin kirjassa mainituista otuksista peleistä. On mielenkiintoista, miten kaksi niinkin erilaista mediaa voi kietoutua toistensa ympärille niin vahvasti. Minulle ei ole olemassa kirjoja ilman pelejä, eikä pelejä ilman kirjoja. Jos rakastit kirjasarjaa ja tykkäät edes vähän videopeleistä, kannattaa kokeilla myös Witchereitä, suosittelen!
Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa ja koostuu erinäisistä novelleista. Koko kirjan halki kulkee pidempi jatkuva kertomus otsikolla Järjen ääni, mutta sen lomassa tutkaillaan noituri Geraltin elämää ja tekoja. Geralt on hahmona hurmaavan suorasukainen ja asiantunteva. Hän on vahva päähenkilö, jonka varjosta on turvallista tutkailla hirviöiden täyttämää maailmaa. Kirjoissa on pelejä enemmän huumoria ja niin Geral kuin Valvattikin (joka peleissä kulkee nimellä Dandelion) ovat jossain määrin kuolevaisemman tuntuisia kirjoissa. Paperilla on kuitenkin mahdollista tutkailla hahmojen historiaa ja ajatuksia paremmin ja helpommin kuin peleissä. Viimeinen toivomus vie lukijan helposti syvälle Geraltin maailmaan ja teokseen onkin todella helppoa uppoutua. En yleensä pysty keskittymään lukemiseen kovin hyvin jos ympärillä hälistään, mutta Geraltin seurassa se onnistui vallan hyvin. Geralt lienee mielenkiintoisempi siis kuin ihmiset ympärilläni.
Sapkowskin luoma maailma on kiehtova ja sitä asuttavat hirviöt sitäkin kiehtovampia. Kirjassa sovelletaan hyvin vanhoja satuja kuten Lumikkia, Kaunotarta ja Hirviötä sekä muita hyvinkin tuttuja. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin aiemmalla kerralla. Kirjan loppupuolisko on melko tylsä, mikä johtunee siitä ettei Yennefer Vengebergistä ole missään vaiheessa lukeutunut tämän universumin lempihahmoihini. Hän ei herätä minussa mitään mielenkiintoa, kun taas sivulauseessa mainittu Triss Merigold puolestaan...
Syventävän tiedon toivossa aion kuitenkin jatkaa tämän sarjan lukemista! Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli järjestyksessään vasta toinen Sapkowskin kirjoittamista kirjoista, voi suoda paljon anteeksi. Henkilökemioillehan ei sitä paitsi voi mitään, eikä sille, että minun tekisi mieli törkätä Yennefer jostakin korkeasta tornista alas kädet sidottuina ja suu kapuloituna.
11. toukokuuta 2015
Rastas - Reija Kaskiaho
| Kansi: J. S. Karjalainen |
2005
ISBN 978-951-0-30626-6
192 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Rastas on odottanut lukuvuoroa oikeasti siitä saakka, kun rupesin ensimmäisen kerran keräämään kirjoja opinnäytetyötäni varten, vuonna 2013. Kirjan kansi on (vaikkakin keltainen) monella tapaa todella kutsuva ja leikkisä, nimi on sekin hauska, joskaan ei ihan suorilta käsin avaudu. Nyt kokoamme ensi vuoden uusia lukudiplomilistoja, ja mietimme mahdollisia uusia kirjoja vaihdettaviksi edellisten tilalle. Nykyiseltä listalta löytyy esimerkiksi Sininen huone, Mila Teräksen teiniraskaudesta kertova teos. Teräksen teosta merkkaa kuitenkin tietty toivottomuus ja surumielisyys, kun taas tässä Kaskiahon kirjassa on - tai ainakin kuvittelin olevan - huomattavasti positiivisempi yleisvire.
Kirjan päähenkilö Lotta on viisitoistavuotias ja yläkoulun viimeisellä luokalla. Hän on korviaan myöten ihastunut Jakeen, kymppiluokkalaiseen rastatukkaan, jolla on ihana kuoppa leuassa ja lempeät silmät. Tarina etenee aika perinteiseen malliin, mutta pidin siitä, etteivät Lotta ja Jake sitten kuitenkaan ihan heti neljänsillä treffeillä hyppää sänkyyn, vaikka Lotta vähän sellaisesta haaveileekin. Se tapahtuu vasta vähän myöhemmin, luonnollisemmin. Lotta ei osaa aavistaakaan, että kumien käyttämisestä huolimatta saattaa sattua vahinko, eikä osaa todellakaan valmistautua kaikkeen siihen, mitä raskaus sitten tuo tullessaan.
Kaskiaho on kirjoittanut todella upean, lämminhenkisen ja ennen kaikkea ratkiriemukkaan teoksen nuoren tytön suuresta elämänmullistuksesta. Lotan vanhemmat ovat upeita tyyppejä eikä Jakekaan ole laisinkaan hullumpi, joskin aika tyypillinen 17-vuotias. Lotan mummo on mitä mainioin vanha rouva, jolla on aikaa Lotalle ja tämän arkipäiväisille huolille. Lotan näkökulmasta kerrottu tarina on täynnä hulvattomia oivalluksia ja ajatusketjuja, joita lukiessa ei vain voi olla nauramatta. Nauroin vähän jopa kirjan koskettavimmassa kohdassa, kun Lotan pehmoinen, mutta tunteenilmauksia pakoileva isä tukee tytärtään vaikeissa päätöksissä.
Loppu tuli (ja samaan aikaan ei tullut) vähän puun takaa. Ei siitä nyt sen enempää, mutta varmasti sekä lukija osaa aavistella samaa kuin Lottakin. Silti, Lotta on yllättävän suoraselkäinen tyttö niinkin nuoreksi ihmiseksi, hän tajuaa vastuunsa ja tekee koko kirjan ajan parhaansa taatakseen tulevalle lapselleen hyvän kodin. Tykkäsin tästä kirjasta enemmän kuin Teräksen teoksesta, vaikka aihe (ja tähtimäärä) on molemmissa sama. Kirjoissa on hyvin erilaiset tavat kuvata tätä hankalaa aihetta, ja molemmissa nousee esiin myös yhteiskunnan suhtautuminen nuorena raskaiksi tulleisiin tyttöihin. Lottakin joutuu kohtaamaan tuomitsemista ja tuijottelua, jo heti aborttiklinikalta lähtien. Ei ole hyvä teettää abortti, ei ole hyvä olla teettämättäkään. Tädit avautuvat täysin avoimesti ruokakaupassa Lotan elämänvalinnoista, vaikkei asia heille pätkääkään kuulu.
Lotta on rohkea nuori nainen, jonka elämästä lukeminen tuntui jopa minusta rohkaisevalta. Joskaan oliiveihin kohdistuvaa mielihalua en vaan voi ymmärtää.
26. joulukuuta 2014
Kun enkelit katsovat muualle - Salla Simukka
WSOY
2002
ISBN 978-951-0-27222-1
154 s.
☆☆☆
Kirjasto
Salla Simukka on yksi suosikkikirjailijoistani, joten ei liene mikään ihme, että Simukan esikoisteos kiinnosti. Tunnustettakkoon kuitenkin, että susiruma ulkoasu piti minut tästä kirjasta sinnikkäästi loitolla, kunnes päätin kylmästi jättää sen huomiotta ja vain lukea tarinan. Täytynee tosin lukea pian jokin toinen kirja, jotta tämä kauhistuskansi tippuu vähän alemmas, hrr.
Kun enkelit katsovat muualle on kertomus Kirsikasta, joka on lesbo. Kirsikan perhe ja läheisimmät ystävät tietävät tämän, mutta muutoin asia on vielä laajalti salaisuus. Kirsikka ihastuu kuitenkin Susannaan, joka istuu terveydentiedon tunnilla eturivissä. Susanna on kaikin puolin maailman ihanin, kaunein ja kaikkein haluttavin, mutta Kirsikka joutuu pahan paikan eteen miettiessään, miten saisi tutustuttua Susannaan. Eräänä päivänä tilaisuus tarjoutuu ja Kirsikan onnistuu moikata Susannaa. Tytöillä onkin paljon yhteistä ja heidän ystävyytensä lähtee oitis lentoon. Kirsikan ihastus kuitenkin vain voimistuu, eikä ole sanoja joilla tunteista voisi kertoa oletusarvoisesti heterolle Susannalle.
Periaatteessa tässä on kirja, joka on aivan täysin geneerinen ihastumiskertomus. Tyttö tapaa tytön, tyttö ihastuu tyttöön, se tavallinen kuvio, mutta tytöillä. Kirja on ilmestynyt 12 vuotta sitten, joten ajat olivat silloin vähän erilaiset. Seksuaalisen tasa-arvon suhteen ollaan tultu tässä ajassa jo pitkälle, mutta muistelisin tällaisten juttujen olleen vähän ihmetyksen aiheita tuolloin. Mennessäni lukioon 2004, en muista, että koulussa olisi ollut yhtäkään julkisesti homoa tai lesboa koko lukioaikanani. En toisaalta ollut myöskään mikään sosiaalisin tapaus, eli tuskin olisin moista huomannut vaikka olisikin ollut.
Kirsikka on suloinen, lemmentuskissa vellova teinityttö, joka purkaa ajatuksiaan kirjoittamalla niitä paperille. Susannan pään sisään ei tässä kirjassa juuri päästä ja se pitää jännityksen yllä. Lukijakaan ei tiedä Susannan aivoituksista yhtään sen enempää kuin Kirsikka, jolla on onneksi joukkio ystäviä tukenaan. Kaapistatulo ja asian perheessä käsitteleminen eivät ole tässä kirjassa mitenkään olennaisessa osassa, vaikka aihetta kyllä sivutaan. Kirsikan äiti suhtautuu asiaan todella mallikkaasti ja toivoisin, että tällainen asenne on lisääntymään päin. Mikään "apua, olen lesbo mitä nyt teen?" opaskirja tämä ei ole, sillä Kirsikalla on ihanteellisimmat kuviteltavissa olevat olosuhteet, mutta leppoisana, ihanan rakkauskertomuksena tämä kyllä menee. <3
2002
ISBN 978-951-0-27222-1
154 s.
☆☆☆
Kirjasto
Salla Simukka on yksi suosikkikirjailijoistani, joten ei liene mikään ihme, että Simukan esikoisteos kiinnosti. Tunnustettakkoon kuitenkin, että susiruma ulkoasu piti minut tästä kirjasta sinnikkäästi loitolla, kunnes päätin kylmästi jättää sen huomiotta ja vain lukea tarinan. Täytynee tosin lukea pian jokin toinen kirja, jotta tämä kauhistuskansi tippuu vähän alemmas, hrr.
Kun enkelit katsovat muualle on kertomus Kirsikasta, joka on lesbo. Kirsikan perhe ja läheisimmät ystävät tietävät tämän, mutta muutoin asia on vielä laajalti salaisuus. Kirsikka ihastuu kuitenkin Susannaan, joka istuu terveydentiedon tunnilla eturivissä. Susanna on kaikin puolin maailman ihanin, kaunein ja kaikkein haluttavin, mutta Kirsikka joutuu pahan paikan eteen miettiessään, miten saisi tutustuttua Susannaan. Eräänä päivänä tilaisuus tarjoutuu ja Kirsikan onnistuu moikata Susannaa. Tytöillä onkin paljon yhteistä ja heidän ystävyytensä lähtee oitis lentoon. Kirsikan ihastus kuitenkin vain voimistuu, eikä ole sanoja joilla tunteista voisi kertoa oletusarvoisesti heterolle Susannalle.
Periaatteessa tässä on kirja, joka on aivan täysin geneerinen ihastumiskertomus. Tyttö tapaa tytön, tyttö ihastuu tyttöön, se tavallinen kuvio, mutta tytöillä. Kirja on ilmestynyt 12 vuotta sitten, joten ajat olivat silloin vähän erilaiset. Seksuaalisen tasa-arvon suhteen ollaan tultu tässä ajassa jo pitkälle, mutta muistelisin tällaisten juttujen olleen vähän ihmetyksen aiheita tuolloin. Mennessäni lukioon 2004, en muista, että koulussa olisi ollut yhtäkään julkisesti homoa tai lesboa koko lukioaikanani. En toisaalta ollut myöskään mikään sosiaalisin tapaus, eli tuskin olisin moista huomannut vaikka olisikin ollut.
Kirsikka on suloinen, lemmentuskissa vellova teinityttö, joka purkaa ajatuksiaan kirjoittamalla niitä paperille. Susannan pään sisään ei tässä kirjassa juuri päästä ja se pitää jännityksen yllä. Lukijakaan ei tiedä Susannan aivoituksista yhtään sen enempää kuin Kirsikka, jolla on onneksi joukkio ystäviä tukenaan. Kaapistatulo ja asian perheessä käsitteleminen eivät ole tässä kirjassa mitenkään olennaisessa osassa, vaikka aihetta kyllä sivutaan. Kirsikan äiti suhtautuu asiaan todella mallikkaasti ja toivoisin, että tällainen asenne on lisääntymään päin. Mikään "apua, olen lesbo mitä nyt teen?" opaskirja tämä ei ole, sillä Kirsikalla on ihanteellisimmat kuviteltavissa olevat olosuhteet, mutta leppoisana, ihanan rakkauskertomuksena tämä kyllä menee. <3
13. joulukuuta 2014
Sieluni kyyneleet - Kim Hyun Hee
| Kansi: Mika Kettunen |
WSOY
Suom. Anna-Maija Viitanen
1994 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-40353-2
215 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Äkkäsin tämän kirjan Tarinoiden syvyydet -blogista. Kun tajusin, että tämänhän voisi oikeasti lukea, jätin Nina Marin arvion lukematta siinä pelossa, että se vaikuttaisi omaan mielipiteeseeni. Jahka saan tämän kirjoitettua, tarkistan, kuinka samaa tai eri mieltä olimmekaan.
Pohjois-Korea ja sieltä kiirivät tarinat ovat nyt nousussa, mutta Sieluni kyyneleet on peräisin jo 90-luvun alusta. Tuossa sulkeutuneessa, kurjuutta kärsivässä ja megalomaanisten diktaattoreiden johtamassa maassa on jotakin perinjuurin mielenkiintoista, mutta Pohjois-Koreasta selviytyneiden kertomuksissa on ainakin yksi yhteinen nimittäjä - kaikki ovat joutuneet kärsimään nälkää ja köyhyyttä, pahimmassa tapauksessa myös pakkotyöleirejä.
Hyun Heen kertomus on kovin erilainen. Hän on hyvästä perheestä kotoisin ja päässyt jo lapsena matkustamaan Kuubaan. Hän on älykäs ja kaunis, sekä innokas oppimaan. Hänet värvätään valtion palvelukseen yliopiston riveistä ja ennen pitkää hänestä kuoriutuu puolueen täysivaltainen jäsen ja kenttäagentti. Kirjassa kuvataan Hyun Heen koulutusaikaa, kokeita ja testejä, joilla hänen valmiuttaan mitataan. Sitten hän saa käskyn suoraan ylimmältä portaalta; hänen on kumppaninsa kanssa räjäytettävä Korean Airin lento 858, jotta olympialaiset peruttaisiin ja Koreat voisivat jälleen yhdistyä. Tehtävän kulku on kuvattu kirjassa tarkkaan, joten jos tämä kyseinen onnettomuus kiinnostaa, teos antaa vastauksia.
Sieluni kyyneleet on oivallinen kertomus tehokkaasta, jatkuvasta aivopesusta ja sen seurauksista. Hyun Hee ei edes ajattele tekonsa seurauksia, pelkästään sitä, että terroriteon toteuttaminen on kunniaksi Pohjois-Korealle ja että hänestä tulee kansansa sankari. Hyun Hee kuvaa myös hyvin sitä, kun vuosikymmeniä jatkuneen propagandan rakentamat harhakuvat sortuvat ja todellisuus valkenee. Hyun Heen kertomus on siinä mielessä erilainen, ettei hän ole missään vaiheessa varsinaisessa hengenvaarassa omalta maaltaan, ei niin kuin monet pakolaistarinoiden kertojat, jotka ovat päässeet pakenemaan vain nippanappa työleiriltä. Hänen reaktionsa Etelä-Koreaa ja eteläkorealaisia kohtaan ovat länsimaalaisen näkökulmasta ehkä vähän huvittaviakin, mutta kun ajattelee, että jotkut todella elävät valheessa koko elämänsä ja pelkäävät kuollakseen joutumista rajanaapureidensa käsiin, hymy hyytyy varsin nopeasti.
Pahinta näissä tämänkaltaisissa kertomuksissa on se, että ne ovat todella tapahtuneet. Vaikka Hyun Heen elämä on kuin suoraan 007-elokuvasta, on siinä silti traagisiakin piirteitä, joita ei toivoisi kenellekään.
1. syyskuuta 2014
No ja minä - Delphine de Vigan
| Kansi: Anna Makkonen |
WSOY
Suom. Kira Poutanen
2012 (alkup. 2007)
ISBN 978-951-0-37965-3
233 s.
☆☆☆☆
Oma
Minulla ei ole aavistustakaan, miten No ja minä on putkahtanut tietoisuuteeni. Epäilisin, että toisen asteen lukudiplomipohdintojen lomassa, mutta varmuutta asiasta ei ole. Joka tapauksessa, kun isäntä viime lauantaina jätti minut lapsiparkkiin (tai saanaparkkiin, kuinka vain) kirjakauppaan siksi aikaa kun itse kävi parturissa ja eksyin löytöjä-hyllyn luo, tiesin, että peli oli perusteellisesti menetetty. Löin taannoin vetoa miehen kanssa siitä, että pystyisin olemaan ostamatta kirjoja kahden kuukauden ajan. Vaikuttaa helpolta, muttei todellakaan ole, kun houkutuksia putkahtelee juoka puolella. Ja kun hintaakin oli vain vaivaiset seitsemän euroa...
Vakavasti puhuen, No ja minä on vaikea kirja arvioitavaksi.
No ja minä kertoo siis Lousta, poikkeuksellisen älykkäästä lukiolaistytöstä, joka on muita luokkakavereitaan rutkasti nuorempi hypittyään ensimmäisten luokkien yli, sekä Nosta, kodittomasta tytöstä, jonka Lou kohtaa kadulla ja päätyy ottamaan kotiinsa. Tarina kerrotaan Loun näkökulmasta, miten hänen matemaattinen ja utelias mielensä käsittelee maailmaa hänen ympärillään ja miltä 16-vuotiaiden luokkatovereiden touhu näyttää 14-vuotiaan, sosiaalisesti kömpelön tytön silmiin. Lou on lapsekas ja kyselee jatkuvasti kysymyksiä, mutta tuntee jatkuvasti kuuluvansa ulkopuolelle, ei koskaan kenenkään kanssa samaan ympyrään. Kunnes hän sitten tapaa Non. Lou inhoaa julkisesti puhumista, ja kun opettaja vaatii häneltä esitelmän aihetta, Lou putkauttaa suustaan, että aikoo pitää esitelmän kodittomista nuorista naisista. Hän aikoo haastatella yhtä heistä. Haastattelut johtavat tyttöjen lähentymiseen, mutta Lou ei ymmärrä täysin, millaista elämää No viettää.
No ja minä on kirjoitettu pitkin lausein ja maalailevin ottein. No ja Lou ovat kaksi täysin erilaista tyttöä täysin erilaisista maailmoista, mutta he onnistuvat silti löytämään yhteistä maata. Loun vanhemmat ovat hyvin kirjoitettuja hahmoja, joiden tuskaan voi aikuisen näkökulmasta samaistua ja joiden etäisyys tuntuu nuoresta varmasti tutulta. Vanhemmat eivät tahdo puhua kaikesta mitä heidän kattonsa alla tapahtuu. No ja minä on hieno kirja kodittomuudesta ja epärealististen odotusten kaatumisesta. Siinä puhutaan ihmisluonnosta, mukavuudenhalusta, luottamuksesta, ystävyyydestä ja pettymyksistä. Onpa siinä vähän rakkauttakin, jonka oletin kaatuvan heti alkuunsa tai viimeistään kirjan keskivaiheilla.
31. elokuuta 2014
Harakanloukku - Annukka Salama
| Kansi: Niina Yli-Karjala |
2014
ISBN 978-951-0-40645-8
446 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Käärmeenlumooja
Piraijakuiskaaja
Harakanloukku oli yksi niitä kirjoja, joiden ilmestymistä odotin sydän pamppaillen. Kun se sitten vihdoin ilmestyi ja löysi vielä tiensä kotiovelleni, en halunnutkaan tarttua siihen. Aloitin sen kyllä heti, mutta kärsin lukea vain muutaman sivun kerrallaan. En halunnut, että ennakko-odotukseni pilaisivat lukukokemuksen, kuten ne todella usein pilaavat, enkä halunnut, että kirja paljastuisi huonoksi tai edes huonommaksi kuin aiemmat. Nyt sitten päätin, että tänään lukisin sen loppuun, syteen tai saveen, ja niin tosiaan luinkin. Harakanloukku on taas yksi sellainen kirja, joka vie mennessään kun sen vain antaa viedä.
Vikke lähtee erään bileillan huippeeksi kahden metsäkaurista muistuttavan neitokaisen matkaan eikä tulekaan enää kotiin. Joone huolestuu oikein urakalla ja pakottaa koko faunoidijengin lähtemään pelastusretkelle. Vikkeäpä ei vaan olekaan ihan niin helppo pelastaa, sillä paljastuu, että Vikke on viety Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, jonka tarkkaa sijaintia ei kukaan tiedä. Jengi päättää kuitenkin paikallistaa kaupungin huolimatta siitä, että on sydäntalvi ja että Rufus kestää pakkasta maksimissaan puolisen tuntia ennen vaipumistaan horrokseen. Heti kaupunkiin päästyään jengi kuitenkin eksyy toisistaan ja Joone joutuu omilleen. Hän kohtaa Iivarin, metsästäjäpojan jonka ulkonäköyhteys Peter Steeleen olisi saanut tulla esille vähän aikaisemmin. Iivari pelastaa Joonen omaisuuden taskuvarkaalta ja vetovoima poikien välillä käy hyvin selväksi hyvin pian.
Harakanloukku on kirjailtu läpeensä sillä tutulla Annukka Salama -huumorilla, jota osasin jo vähän odottaa edellisten kirjojen perusteella. Jotkut viittaukset menivät minulta ohi, mutta onneksi sivulauseessa kuitenkin aina vähän selitettiin, mistä jutusta tässä nyt taas oli kyse. Harakanloukku on myös täynnä höyryävän kuumia kohtaamisia. Mitään ihan todella yksityiskohtaista kirjassa ei ole, mutta kyllä porukan puuhat käyvät lukijalle selviksi. Sinällään ihan virkistävää kohdata nuortenkirjassa näinkin suoraa toimintaa, mutta kaikille se ei välttämättä sovi. Toisaalta hyvä että tällaistakin nuorille julkaistaan, sillä nyt ei tarvitse lukea äidin harlekiineja salassa, niin kuin meikäläisen nuoruudessa tehtiin.
Tykkäsin Harakanloukun jopa James Bondmaisesta toiminnasta, taistelukohtauksista joissa faunoidien voimat parhaiten tulevat esiin ja sydänjänteitä repivistä kohtauksista, joita en osannut aiempien osien perusteella odottaa. Tosin kun uhattiin, että tämä olisi viimeinen kirja, joka kertoo Unnasta ja Rufuksesta, olisin odottanut vähän toisenlaista loppua. Ihan hyvä tämä tosin oli näinkin. Nyt jään odottelemaan jatkoa mielenkiinnolla. Faunoidien taru ei ilmeisesti ole vielä lopussa, vaikkei Unnaa ja Rufusta enää pääosissa nähdäkään (mistä olen, tunnustettakoon, kiitollinen).
Sain Salamalta tasan sitä mitä odotin, huumoria, toimintaa ja ihokontakteja, joten olen tyytyväinen lukija. Mitä seuraavaksi?
27. heinäkuuta 2014
Kukaan ei kaipaa sinua - Michelle Gagnon
| Kansi: Y. Bora Ülke & Maarit Norvanto |
WSOY
Suom. Inka Parpola
2012
ISBN 978-951-0-40152-1
353 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Michelle Gagnonin Kukaan ei kaipaa sinua on yksi niistä kirjoista, jotka valikoituivat upouuden työryhmän toimesta Vantaan yläkoulujen lukudiplomiin. Minua pyydettiin lukemaan tämä lähinnä ajankohtaisuuskatsauksen vuoksi, vaikka olisin kenties tarttunut tähän joka tapauksessa. Nuorille suunnattuja dekkareita ei ole liikaa ja Gagnonin kirja on kyllä kirkkainta kärkeä.
Noa herää sairaalavuoteesta vailla aavistustakaan siitä, miten on sille päätynyt tai mitä hänelle on tapahtunut. Noustessaan ylös hän tajuaa, ettei todellakaan ole missään tavallisessa sairaalassa ja pian selviääkin, että kyseessä on varastohalli. Hänen rintaansa peittää suuri laastari, jonka alta paljastuu leikkausarpi. Pako on kuitenkin prioriteettilistalla ykkösenä. Paettuaan hän hankkiutuu internetin ääreen, sillä hänen elämänsä on siellä. Paremmin hänet tunnetaan nimimerkillä Rain, yhtenä haktivistiryhmä /ALLIANCE/n parhaista hakkereista. Toisaalla kaupungissa Peter, /ALLIANCE/n perustaja, nimimerkki Vallas, ryhtyy tonkimaan isänsä kuvainnollisia likapyykkejä. Tiedostoja tonkiessaan hän törmää yritykseen, joka kulkee vain lyhenteellä AMRF. Hän yrittää murtautua yrityksen palvelimelle, eikä aikaakaan, kun hänen ovensa murtavat sisään joukko miehiä, joiden johtaja kulkee vain nimellä Mason.
Minulle alkaa pikkuhiljaa valjeta, miksi usein en tykkää dekkareista. Tuntuu, että on lajityypille ominaista, etteivät alussa osaset käy ollenkaan järkeen keskenään, enkä tykkää sellaisesta kaaoksesta. Nautin toki kirjasta siinä vaiheessa, kun palaset alkavat loksahdella kohdilleen joko tekstissä tai päässäni, mutta siihen saakka lukeminen saattaa olla paikoittain tuskaa. Yleensä palikoita asetellaan paikoilleen vasta loppuneljänneksellä, joten kenties tuskaisuus johtuu siis siitä. Kukaan ei kaipaa sinua rakentuu kahdesta alkuun mukamas toisilleen tuntemattomasta nuoresta, jotka sitten kuitenkin tuntevat toisensa /ALLIANCE/n kautta. Ensin Peter palkkaa Noan selvittämään, ketkä hänen kotiinsa oikein tunkeutuivat, mutta Noalle selviää tiedonhaussa paljon muutakin. Sekä Peterille että Noalle kuitenkin käy hyvin pian selväksi se, että kuka heitä sitten ajaakaan takaa, on todellakin tosissaan.
Kukaan ei kaipaa sinua on toiminnantäyteinen (ehkä vähän turhankin), nokkela dekkari. Kyseessä on selvästi sarjan ensimmäinen osa, sillä kysymyksiä jää auki useita. Jotakin valoa AMRF:n toimien ylle langetetaan, juuri siinä määrin, että lukija kiinnostuu ja haluaa (tai minä ainakin haluan) lukea seuraavankin osan. Yleensä tämän kaltaisissa nuorille suunnatuissa dekkarisarjoissa juoni on turhankin yksinkertaistettu ja rikokset lopulta lieviä tai jopa olemattomia. Tässä kirjassa ei ole juonen suhteen säästelty, siitä pisteet kotiin.
Jotakin noottia täytyy kuitenkin antaa, esimerkiksi kannesta. Kannen tyttö on olevinaan ilmeisesti Noa, mutta verrattuna kirjan henkilöön tyttö on ylettömän pyntätty. Toinen asia, joka kirjassa häiritsi, oli nörttislangi, hakkerien käyttämä termistö, jota viljeltiin joissain kohdin todella runsaasti. Tämä itsessään ei haitannut ja tuntui asiaankuuluvalta, mutta samalla se vaikutti jotenkin päälleliimatulta. Henkilöt eivät käyttäneet slangia ajatellessaan tekemisiään, vain keskustellessaan esimerkiksi anonymousin tekosista (mikäli anonymous on sinulle vieras, linkitän wikipediaan. Kannattaa tutustua mikäli haktivismi kiinnostaa).
23. heinäkuuta 2014
Kuin viimeistä päivää - Lauren Oliver
Before I Fall
WSOY
Suom. Tero Valkonen
2010
ISBN 978-951-0-35712-5
412 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Jos ihan totta puhutaan, tämän kirjan kansi ei napannut minua pätkääkään. Pyörittelin kyllä Oliverin kirjaa useampaankin otteeseen käsissäni ja mietin, että pitäisiköhän nyt sitten kuitenkin lukea, mutta aina vain laitoin kirjan hyllyyn takaisin. Oliverin Delirium teki kyllä vaikutuksen, mutta kansilla on joihinkin meistä enemmän vaikutusta kuin toisiin. Minua tällainen tyylitön, 90-lukulainen kansi syrji oikein todella vahvasti, enkä olisi varmaan koskaan tullut tätä lukeneeksi, ellei ihanainen Laura olisi sitä lopulta lukenut ja suositellut. Joidenkin ihmisten sana painaa enemmän kuin tuhat kuvaa, eikun..
Kuin viimeistä päivää kertoo Samantha Kingstonista, joka elää nuoruutensa huippuvuosia. Hänellä on kaikkea, hän on kaunis, hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä, hänet huomataan ja hän on suosittu. Aina näin ei ollut, mutta siitä Sam ei puhu. On parempi nauttia siitä mitä on kuin märehtiä menneitä. Cupidon päivänä Sam kavereineen tulee kutsutuksi Kent McFullerin bileisiin, joissa on kuulemma tarjolla oluttynnyri. Kaiken lisäksi Sam on sopinut poikaystävänsä Robin kanssa, että tänään on Se Päivä. Sam on myös kiittämätön, itsekeskeinen ja itseään täynnä olevan nirppanokka, joka ei pelkää polkea muita jalkoihinsa. Kaveriporukkansa voimin hän tuhoaa muiden elämiä siinä missä nautiskelee omastaan. Heidän lempi kiusankohteensa on Juliet Sykes, tyttö joka partioleirillä pissasi makuupussiinsa ja jota he nykyään kutsuvat vain Psykoksi. Juliet ei ole ainoa, mutta saa osakseen kaikki kovimmat iskut. Tapahtumantäyteisten bileiden - ja useamman paukun - päätteeksi tytöt lähtevät ajamaan kotiinsa, kun tielle syöksyy jotain valkoista, joka suistaa Lindseyn Range Roverin ojaan ja suoraan päin puuta, vieden Samin hengen.
Tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Sam herää seuraavana aamuna ja äkkää nopeasti elävänsä uudelleen elämänsä viimeistä päivää. Kokemus on järkyttävä, etenkin kun Sam muistaa täysin, mitä edellisenä päivänä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä alkuun miksi on juuttunut tähän yhteen päivään, mutta elettyään sen uudelleen ja uudelleen, hän saa tietää asioita, jotka muuttavat hänen käsityksensä ympärillä olevista ihmisistä lopullisesti.
Sam oli alkuun minusta todella raivostuttava hahmo. Samanlaisia näkee jenkkileffoissa, ja he ovat yleensä niitä elokuvien pahiksia. Sam ei kuitenkaan aina ole ollut suosittu, hänellä on ihan oikea perhe ja pikkusisko, joka ei osaa sanoa ässää oikein. Hän rakastaa ystäviään ja välittää näistä oikeasti, vaikka pikkuhiljaa tajuaakin, kuinka väärässä he ovat olleet. Salaisuudet valkenevat Samille pikkuhiljaa ja jokaisen päivän myötä hän muuttaa jotakin, joko päästäkseen loputtomasta kierteestään tai pelastuakseen muuten. Seitsemännen ja viimeisen päivän koittaessa Sam on aivan eri hahmo. Hänen hyvät ominaisuutensa ovat edelleen jäljellä, mutta muutoin hän on kasvanut seitsemässä päivässä enemmän kuin monet kasvavat seitsemässä vuodessa. Kirjasta on hankalaa sanoa enempää pilaamatta sitä täysin, mutta harvoin näkee näin aidontuntuista kasvutarinaa. Loppua kohti Samista ihan oikeasti on vaikeaa olla pitämättä.
WSOY
Suom. Tero Valkonen
2010
ISBN 978-951-0-35712-5
412 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Jos ihan totta puhutaan, tämän kirjan kansi ei napannut minua pätkääkään. Pyörittelin kyllä Oliverin kirjaa useampaankin otteeseen käsissäni ja mietin, että pitäisiköhän nyt sitten kuitenkin lukea, mutta aina vain laitoin kirjan hyllyyn takaisin. Oliverin Delirium teki kyllä vaikutuksen, mutta kansilla on joihinkin meistä enemmän vaikutusta kuin toisiin. Minua tällainen tyylitön, 90-lukulainen kansi syrji oikein todella vahvasti, enkä olisi varmaan koskaan tullut tätä lukeneeksi, ellei ihanainen Laura olisi sitä lopulta lukenut ja suositellut. Joidenkin ihmisten sana painaa enemmän kuin tuhat kuvaa, eikun..
Kuin viimeistä päivää kertoo Samantha Kingstonista, joka elää nuoruutensa huippuvuosia. Hänellä on kaikkea, hän on kaunis, hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä, hänet huomataan ja hän on suosittu. Aina näin ei ollut, mutta siitä Sam ei puhu. On parempi nauttia siitä mitä on kuin märehtiä menneitä. Cupidon päivänä Sam kavereineen tulee kutsutuksi Kent McFullerin bileisiin, joissa on kuulemma tarjolla oluttynnyri. Kaiken lisäksi Sam on sopinut poikaystävänsä Robin kanssa, että tänään on Se Päivä. Sam on myös kiittämätön, itsekeskeinen ja itseään täynnä olevan nirppanokka, joka ei pelkää polkea muita jalkoihinsa. Kaveriporukkansa voimin hän tuhoaa muiden elämiä siinä missä nautiskelee omastaan. Heidän lempi kiusankohteensa on Juliet Sykes, tyttö joka partioleirillä pissasi makuupussiinsa ja jota he nykyään kutsuvat vain Psykoksi. Juliet ei ole ainoa, mutta saa osakseen kaikki kovimmat iskut. Tapahtumantäyteisten bileiden - ja useamman paukun - päätteeksi tytöt lähtevät ajamaan kotiinsa, kun tielle syöksyy jotain valkoista, joka suistaa Lindseyn Range Roverin ojaan ja suoraan päin puuta, vieden Samin hengen.
Tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Sam herää seuraavana aamuna ja äkkää nopeasti elävänsä uudelleen elämänsä viimeistä päivää. Kokemus on järkyttävä, etenkin kun Sam muistaa täysin, mitä edellisenä päivänä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä alkuun miksi on juuttunut tähän yhteen päivään, mutta elettyään sen uudelleen ja uudelleen, hän saa tietää asioita, jotka muuttavat hänen käsityksensä ympärillä olevista ihmisistä lopullisesti.
Sam oli alkuun minusta todella raivostuttava hahmo. Samanlaisia näkee jenkkileffoissa, ja he ovat yleensä niitä elokuvien pahiksia. Sam ei kuitenkaan aina ole ollut suosittu, hänellä on ihan oikea perhe ja pikkusisko, joka ei osaa sanoa ässää oikein. Hän rakastaa ystäviään ja välittää näistä oikeasti, vaikka pikkuhiljaa tajuaakin, kuinka väärässä he ovat olleet. Salaisuudet valkenevat Samille pikkuhiljaa ja jokaisen päivän myötä hän muuttaa jotakin, joko päästäkseen loputtomasta kierteestään tai pelastuakseen muuten. Seitsemännen ja viimeisen päivän koittaessa Sam on aivan eri hahmo. Hänen hyvät ominaisuutensa ovat edelleen jäljellä, mutta muutoin hän on kasvanut seitsemässä päivässä enemmän kuin monet kasvavat seitsemässä vuodessa. Kirjasta on hankalaa sanoa enempää pilaamatta sitä täysin, mutta harvoin näkee näin aidontuntuista kasvutarinaa. Loppua kohti Samista ihan oikeasti on vaikeaa olla pitämättä.
12. huhtikuuta 2014
Ruohometsän kansa - Richard Adams
| Kansi: Seppo Polameri |
WSOY
1972
ISBN 973-951-0-36307-2
413 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Ruohometsän kansa on eittämättä yksi lastenkirjallisuuden klassikoita ja olenkin sen useampaan kertaan ottanut lukeakseni, mutta jostain syystä en vain ole saanut koskaan valmista aikaan. Nyt lukupiiriläiseni valitsi tämän toiseksi lukupiirikirjaksemme, ja vaikka tähän upposi kaksi ja puoli kuukautta (jona aikana siis luin mitä tahansa muuta kuin sitä mitä olisi kaikkein eniten pitänyt), nyt se on luettu. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, Redwallin tarulla oli minuun pienenä mahdottoman suuri vaikutus ja ihailen sitä kirjasarjana yhtä paljon edelleen. Sarjaa tuntemattomille sanottakoon, että siinä seikkailee antropomorfisia eläimiä joiden seikkailut tempaisivat ainakin 14-vuotiaan Notkon täysin mukaansa. Ruohometsän kansa on ainakin hyvin samankaltainen, jos nyt ei suoraan samanlainen. Nämä kanit sentään asuvat koloissa eivätkä linnoissa.
En tiedä kaneista tai jyrsijöistä muutenkaan juuri mitään. Ruohometsän kansa oli siinäkin mielessä siis todella informatiivinen. En esimerkiksi tiennyt, ettei kaneilla ole polkuanturoita, että naaraat pystyvät slurps vain imemään syntymättömät jälkeläisensä takaisin kehoonsa mikäli yhdyskunta on ylikansoittunut, enkä montaa muutakaan asiaa jotka nyt tiedän. Paitsi että kirja oli opettavainen, se oli myös jännittävä.
Pähkinä on kaniini, joka asuu ihan normaalia elämää omassa yhdyskunnassaan. Viikka on sen veli, joka kykenee näkemään tulevaisuuteen, vaikka kukaan ei sitä uskokaan. Eräänä päivänä Viikka näkee kammottavan näyn, jossa yhdyskunnan käyttämä pelto kylpee veressä. Kerrottuaan tämän veljelleen, joka sitten koittaa saada koko yhdyskunnan lähtemään siinä kuitenkaan onnistumatta, Pähkinä, Viikka ja muutama muu kani ottavat jalat alleen ja lähtevät etsimään uusia, parempia asuinseutuja. Huomattakoon, että matkaan lähtee vain uroksia, naaraiden hankkiminen onkin sitten ihan oma lukunsa.
Pidin Pähkinästä hahmona. Se piti päänsä alusta saakka ja tiesi mitä oli tekemässä. Silloin kun se oli hukassa, se ei epäröinyt luottaa muihin kaneihin, vaan kysyi epäröimättä neuvoa ja apuja, niin kuin hyvän johtajan kuuluukin. Mukana ollut Isopää (Bigwig englanniksi) oli komea, suurikokoinen soturi, jonka oletin kuolevan jokaisen taistelun lopussa. Näette itse, kuinka sen käy mikäli päädytte tätä lukemaan, mutta jossain vaiheessa Isopää lakkaa olemasta ärsyttävä ja muuttuu varteenotettavaksi resurssiksi ruohometsäläisille. Pähkinä on myös siinä mielessä neuvokas, ettei se rajoita liittolaisten hankkimista pelkästään oman lajinsa piiriin. Ennen pitkää heidän joukkioihinsa liittyy myös Kehaar, naurulokki.
Lastenkirjana Ruohometsän kansa saattaa olla liian raskas joillekin kohderyhmänsä jäsenille. Se on täynnä väkivaltaisia, pelottavia, ahdistavia ja vaikeita kohtauksia. Lisäksi ainakin WSOY:n pokkariversiossa on niin pieni ja hankalalukuinen fontti, että ihan hirvittää. Siitä oli riisuttu myös kuvitus, jonka huomasin englanninkielisessä juhlapainoksessa olevan. Karttoja olisi todellakin tarvittu tähän suomenkieliseenkin, sen verran haastavaa kanien matkaa oli seurata pelkästään niiden omien kuvausten perusteella.
16. maaliskuuta 2014
Käärmekammio - Lemony Snicket
The Reptile Room
WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28565-x
196 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Ankea alku
Nyt kun vihdoin olen toipunut vaihtuneen työmatkan aiheuttamasta jännityksestä (alkuviikko siihen meni, mutta onneksi työmatka ei ole kovin hankala, kun bussia voi vaihtaa isoimmilla asemilla) ja tottunut sen pituuteen (puolisentoista tuntia suuntaansa), olen jälleen uskaltanut ruveta lukemaan matkojen aikana. Pidempi työmatka tarkoittaa enemmän luettuja sivuja, ja sehän passaa. Ensimmäisenä sain luetuksi tämän, Surkeiden Sattumusten Sarjan toisen kirjan. Niin kuin jo aiemmassa arviossani ensimmäisestä osasta sanoin, näistä tehty leffa pitää sisällään kolme ensimmäistä kirjaa, joten tämänkin kirjan tapahtumat olivat ennakkoon tutut. Liekö se olisi vienyt osaltaan viehätystä?
Baudelairen lapset ovat siis edellisessä osassa paenneet kreivi Olafin kynsistä tämän aiottua naida Violetin päästäkseen käsiksi lasten jättimäiseen perintöön. Nyt herra Poe on löytänyt toisen sukulaisen, jolle hän uskoo lasten holhoamisvastuun. Kyseessä on Monty-setä, tai koko nimeltään Montgomery Montgomery, herpetologi joka keräilee käärmeitä kotiinsa, siitä kirjan nimikin. Monty-setä on mukava ukkeli, pieni ja pyöreä, joka antaa lasten tehdä päivisin sitä mistä nämä eniten tykkäävät ja vie heidät aina iltaisin elokuviin jeepillään. Monty-setä suunnittelee ekspeditiota Peruun, mutta hänen apulaisensa on juuri valitettavasti ja äkillisesti päättänyt irtisanoutua, ja Montyn on palkattava tilalle joku uusi ennen kuin matka voi alkaa. Kuin taivaan lahjana kuvioihin ilmaantuu Stefano, mies jolla ei ole yhtä yhtenäistä pitkää kulmakarvoitusta ja joka on kasvattanut naamaansa pitkän parran, ja joka on ilman epäilyksen häivääkään kreivi Olaf (joka pääsi livahtamaan karkuun edellisen kirjan lopussa).
Surkeiden Sattumusten Sarjassa on viehätystä ja mielikuvituksellisia käänteitä, epätoivoisiltakin tuntuvat tilanteet ratkeavat aina lasten kekseliäisyyden ja luovien ratkaisujen kautta. Onpahan kirjoissa vähän opetuksen makuakin, jos vilkaiset sivuille 161-162, mutta pakkoko kaikkien aikuisten on olla niin tyhmiä? Ihan oikeasti. Aikuisilla ei ole taipumusta ottaa lapsia kovin vakavasti juuri koskaan, se lienee ihan totta, mutta kun Baudelairet saavat sanotuksi Monty-sedälle, että epäilevät Stefanoa kreivi Olafiksi, tämä ei millään usko heitä. Eikä herra Poe, joka on sentään nähnyt kreivi Olafin. Miten Olafin valepuku hämää kaikkia aikuisia, jopa niitä jotka ovat hänet nähneet aiemmin, muttei kuitenkaan Violetia, Klausia ja Sunnyä? Hrmph!
Käärmekammio, aivan kuten Ankea Alkukin, oli nopealukuinen ja tiivis kirja, ilman aikuistenkirjoille niin yleisiä välilörpötyksiä joilla koitetaan vain venyttää kirjan pituutta. Välissä tosin mietin, olisiko näitä sittenkin järkevämpää lukea englanniksi, sillä välistä suomennokset ovat vähintäänkin kömpelöitä. Tai kenties niiden on tarkotuskin olla. Hirmumyrkyllinen Kyy naurattanee ainakin lapsiväestöä. Ja kuvitus tässä on edelleenkin ihana, aivan kuten ensimmäisessäkin osassa.
WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28565-x
196 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Ankea alku
Nyt kun vihdoin olen toipunut vaihtuneen työmatkan aiheuttamasta jännityksestä (alkuviikko siihen meni, mutta onneksi työmatka ei ole kovin hankala, kun bussia voi vaihtaa isoimmilla asemilla) ja tottunut sen pituuteen (puolisentoista tuntia suuntaansa), olen jälleen uskaltanut ruveta lukemaan matkojen aikana. Pidempi työmatka tarkoittaa enemmän luettuja sivuja, ja sehän passaa. Ensimmäisenä sain luetuksi tämän, Surkeiden Sattumusten Sarjan toisen kirjan. Niin kuin jo aiemmassa arviossani ensimmäisestä osasta sanoin, näistä tehty leffa pitää sisällään kolme ensimmäistä kirjaa, joten tämänkin kirjan tapahtumat olivat ennakkoon tutut. Liekö se olisi vienyt osaltaan viehätystä?
Baudelairen lapset ovat siis edellisessä osassa paenneet kreivi Olafin kynsistä tämän aiottua naida Violetin päästäkseen käsiksi lasten jättimäiseen perintöön. Nyt herra Poe on löytänyt toisen sukulaisen, jolle hän uskoo lasten holhoamisvastuun. Kyseessä on Monty-setä, tai koko nimeltään Montgomery Montgomery, herpetologi joka keräilee käärmeitä kotiinsa, siitä kirjan nimikin. Monty-setä on mukava ukkeli, pieni ja pyöreä, joka antaa lasten tehdä päivisin sitä mistä nämä eniten tykkäävät ja vie heidät aina iltaisin elokuviin jeepillään. Monty-setä suunnittelee ekspeditiota Peruun, mutta hänen apulaisensa on juuri valitettavasti ja äkillisesti päättänyt irtisanoutua, ja Montyn on palkattava tilalle joku uusi ennen kuin matka voi alkaa. Kuin taivaan lahjana kuvioihin ilmaantuu Stefano, mies jolla ei ole yhtä yhtenäistä pitkää kulmakarvoitusta ja joka on kasvattanut naamaansa pitkän parran, ja joka on ilman epäilyksen häivääkään kreivi Olaf (joka pääsi livahtamaan karkuun edellisen kirjan lopussa).
Surkeiden Sattumusten Sarjassa on viehätystä ja mielikuvituksellisia käänteitä, epätoivoisiltakin tuntuvat tilanteet ratkeavat aina lasten kekseliäisyyden ja luovien ratkaisujen kautta. Onpahan kirjoissa vähän opetuksen makuakin, jos vilkaiset sivuille 161-162, mutta pakkoko kaikkien aikuisten on olla niin tyhmiä? Ihan oikeasti. Aikuisilla ei ole taipumusta ottaa lapsia kovin vakavasti juuri koskaan, se lienee ihan totta, mutta kun Baudelairet saavat sanotuksi Monty-sedälle, että epäilevät Stefanoa kreivi Olafiksi, tämä ei millään usko heitä. Eikä herra Poe, joka on sentään nähnyt kreivi Olafin. Miten Olafin valepuku hämää kaikkia aikuisia, jopa niitä jotka ovat hänet nähneet aiemmin, muttei kuitenkaan Violetia, Klausia ja Sunnyä? Hrmph!
Käärmekammio, aivan kuten Ankea Alkukin, oli nopealukuinen ja tiivis kirja, ilman aikuistenkirjoille niin yleisiä välilörpötyksiä joilla koitetaan vain venyttää kirjan pituutta. Välissä tosin mietin, olisiko näitä sittenkin järkevämpää lukea englanniksi, sillä välistä suomennokset ovat vähintäänkin kömpelöitä. Tai kenties niiden on tarkotuskin olla. Hirmumyrkyllinen Kyy naurattanee ainakin lapsiväestöä. Ja kuvitus tässä on edelleenkin ihana, aivan kuten ensimmäisessäkin osassa.
6. maaliskuuta 2014
Ankea alku (Surkeiden sattumusten sarja, osa 1) - Lemony Snicket
The Bad Beginning
WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28564-0
192 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Näin tämän kirjasarjan kolmesta ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan joskus aikoinaan ja minun on siitä pitäen ollut tarkoitus ottaa sarja lukuun. Osiahan on tosiaan - varsin sopivasti - kolmetoista, mutta sivuilla on hengitystilaa ja kirjat ovat kuvitettuja, joten ne ovat aika nopealukuisia. Pidin ensimmäistä kertaa kirjavinkkausta seiskoille tuossa männäviikolla, ja loppua kohti edetessäni tajusin, että minulla oli lähes yksinomaan kirjoja, joissa joku kuoli auto-onnettomuudessa ja siitä kaikki kurjuus sitten vasta alkoi. Päätin etsiä listalle vähän jotain muutakin kuin pelkkiä auto-onnettomuuskirjoja, ja hoksasin sitten, että Ankea alku oli meillä hyllyssä kun se ei kovin usein sitä ollut. Otin tämän jonkin asteisena merkkinä ja lainasin sen sitten kotiin luettavakseni. Eilen illalla sitten tajusin, että tämähän on siellä listalla, mutten ollut vielä aloittanutkaan. Nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että tämän lukee suunnilleen aika tasan kahdessa tunnissa, joku nopeampi lukija epäilemättä minuakin nopeammin.
Kirja kertoo Baudelairen sisaruksista, joita on kaikkiaan kolme; Violet, Klaus ja Sunny. Violet on keksijätyyppi, jolla on tapana kietaista hiukset ponnarille, etteivät ne häiritse hänen mietiskelyään, Klaus on lukijatyyppi joka rakastaa kirjoja, lukemista ja uutta tietoa, ja Sunny on puolestaan vielä ihan vauva, joka nauttii lähinnä asioiden pureskelemisesta. Eräänä päivänä lasten perhetuttu herra Poe sitten saapuu Rapurannalle heidän viettäessään siellä keskenään aikaa ja romauttaa lasten maailman täysin. Hän kertoo, että lasten vanhemmat ovat menehtyneet hirvittävän kammottavassa tulipalossa ja että lasten on muutettava hänen luokseen siksi aikaa, kun hän etsii näille uutta kotia. Baudelairet ovat varakasta väkeä ja vanhemmilta jääkin lapsille varsin mittava perintö, mutta siihen ei pidä koskeman ennen kuin Violet, kirjassa 14-vuotias, täyttää kahdeksantoista. Siihen saakka jonkun pitäisi huolehtia lapsista. Vanhempien toive herra Poen mukaan oli, että lapset kasvatettaisiin sopivalla tavalla sopivassa ympäristössä, ja vaikka sukupuussa kreivi Olaf ei ole läheisin, tämä sijaitsee maantieteellisesti lähimpänä ja on siksi vanhempien toiveita parhaiten vastaava huoltaja lapsille. Kreivi Olaf ei puolestaan ole tippaakaan kiinnostunut lasten hyvinvoinnista, vaan häntä kiinnostaa pelkästään näiden valtava omaisuus, jonka hän päättää saada omakseen, keinolla millä hyvänsä.
Pidin Ankeasta alusta suunnattomasti ja nautin sen lukemisesta. Kieltämättä kirjaan liittyi positiivisia ennakkoasenteita sillä elokuva oli mielestäni hyvä ja juolahtipa mieleen katsoa se kenties uudestaan kirjat luettuani, ihan vain nähdäkseni, kuinka hyvin se vastaa kirjojen tarinaa. Pidin Violetin kekseliäisyydestä ja lasten periksiantamattomasta asenteesta. Kohdat, joissa selitettiin sanontoja ja termejä eri asiayhteyksissä, olivat hellyyttäviä ja vaikka niihin oli alkuun hankala asennoitua oikein, kirjan lapsekkuus sai minut pian kiedottua mukaansa. Aloitin Ankean alun luettuani Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -kirjaa, ja luin sitä alkuun samaan sävyyn kuin olin lukenut tätäkin. Se loi aika hauskan vaikutelman, vaikka sellainen ei kenties ollut tarkoitus. Taidan joka tapauksessa hankkia Surkeiden sattumusten sarjan kotiini, jotta on sitten jotain mitä voi lukea kummipojalle hänen käydessään kylässä.
WSOY
2003
ISBN 978-951-0-28564-0
192 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Näin tämän kirjasarjan kolmesta ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan joskus aikoinaan ja minun on siitä pitäen ollut tarkoitus ottaa sarja lukuun. Osiahan on tosiaan - varsin sopivasti - kolmetoista, mutta sivuilla on hengitystilaa ja kirjat ovat kuvitettuja, joten ne ovat aika nopealukuisia. Pidin ensimmäistä kertaa kirjavinkkausta seiskoille tuossa männäviikolla, ja loppua kohti edetessäni tajusin, että minulla oli lähes yksinomaan kirjoja, joissa joku kuoli auto-onnettomuudessa ja siitä kaikki kurjuus sitten vasta alkoi. Päätin etsiä listalle vähän jotain muutakin kuin pelkkiä auto-onnettomuuskirjoja, ja hoksasin sitten, että Ankea alku oli meillä hyllyssä kun se ei kovin usein sitä ollut. Otin tämän jonkin asteisena merkkinä ja lainasin sen sitten kotiin luettavakseni. Eilen illalla sitten tajusin, että tämähän on siellä listalla, mutten ollut vielä aloittanutkaan. Nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että tämän lukee suunnilleen aika tasan kahdessa tunnissa, joku nopeampi lukija epäilemättä minuakin nopeammin.
Kirja kertoo Baudelairen sisaruksista, joita on kaikkiaan kolme; Violet, Klaus ja Sunny. Violet on keksijätyyppi, jolla on tapana kietaista hiukset ponnarille, etteivät ne häiritse hänen mietiskelyään, Klaus on lukijatyyppi joka rakastaa kirjoja, lukemista ja uutta tietoa, ja Sunny on puolestaan vielä ihan vauva, joka nauttii lähinnä asioiden pureskelemisesta. Eräänä päivänä lasten perhetuttu herra Poe sitten saapuu Rapurannalle heidän viettäessään siellä keskenään aikaa ja romauttaa lasten maailman täysin. Hän kertoo, että lasten vanhemmat ovat menehtyneet hirvittävän kammottavassa tulipalossa ja että lasten on muutettava hänen luokseen siksi aikaa, kun hän etsii näille uutta kotia. Baudelairet ovat varakasta väkeä ja vanhemmilta jääkin lapsille varsin mittava perintö, mutta siihen ei pidä koskeman ennen kuin Violet, kirjassa 14-vuotias, täyttää kahdeksantoista. Siihen saakka jonkun pitäisi huolehtia lapsista. Vanhempien toive herra Poen mukaan oli, että lapset kasvatettaisiin sopivalla tavalla sopivassa ympäristössä, ja vaikka sukupuussa kreivi Olaf ei ole läheisin, tämä sijaitsee maantieteellisesti lähimpänä ja on siksi vanhempien toiveita parhaiten vastaava huoltaja lapsille. Kreivi Olaf ei puolestaan ole tippaakaan kiinnostunut lasten hyvinvoinnista, vaan häntä kiinnostaa pelkästään näiden valtava omaisuus, jonka hän päättää saada omakseen, keinolla millä hyvänsä.
Pidin Ankeasta alusta suunnattomasti ja nautin sen lukemisesta. Kieltämättä kirjaan liittyi positiivisia ennakkoasenteita sillä elokuva oli mielestäni hyvä ja juolahtipa mieleen katsoa se kenties uudestaan kirjat luettuani, ihan vain nähdäkseni, kuinka hyvin se vastaa kirjojen tarinaa. Pidin Violetin kekseliäisyydestä ja lasten periksiantamattomasta asenteesta. Kohdat, joissa selitettiin sanontoja ja termejä eri asiayhteyksissä, olivat hellyyttäviä ja vaikka niihin oli alkuun hankala asennoitua oikein, kirjan lapsekkuus sai minut pian kiedottua mukaansa. Aloitin Ankean alun luettuani Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -kirjaa, ja luin sitä alkuun samaan sävyyn kuin olin lukenut tätäkin. Se loi aika hauskan vaikutelman, vaikka sellainen ei kenties ollut tarkoitus. Taidan joka tapauksessa hankkia Surkeiden sattumusten sarjan kotiini, jotta on sitten jotain mitä voi lukea kummipojalle hänen käydessään kylässä.
25. marraskuuta 2013
North End: Kaiken peittävä tulva - Laura Lähteenmäki
| Kansi: Pietari Posti |
2013
ISBN 978-951-0-39904-0
301 s.
☆☆☆
Arvostelukappale
North End: Niskaan putoava taivas
North End -sarjan toisessa osassa ääneen pääsee Luna, ensimmäisessä kirjassa vähän etäiseksi jäänyt tehtaanjohtajan tytär, jonka kaikki luulevat olevan kovinkin hyvävarainen ja hyvin toimeentuleva. Totuus on kuitenkin toinen ja Kaiken peittävä tulva pyyhkäisee kulissit tiehensä. Luna paljastuu hauraaksi, haavoittuvaiseksi tytöksi, jota kaikki pitävät jääkuningattarena, mutta joka ei voisi olla kauempana julkikuvastaan. Hänen isänsä on kiireinen mies, jolla ei ole aikaa eikä oikeastaan haluakaan huomioida ja kuunnella tytärtään. Lunan poikaystävä Havu, jota kuolattiin jo ensimmäisessä osassa Teklan silmin, vaikuttaa hänkin etäiseltä ja oudon viileältä, kun kevään myötä vähenevät vaatekerrat eivät tunnu herättävän pojassa sen kummempia tunteita. Kaiken tämän keskellä Luna päättää tehdä kerrankin jotakin itseään varten, ja lähettää demon Donate It! -nimiseen laulukilpailuun.
North End on ollut sarjana mielenkiintoinen jo ensimmäisestä osastaan lähtien, ja odotin tätä toista osaa innolla. Petyin kuitenkin vähän. Viheraktivismi, josta puhuin jo ensimmäisen osan arvostelussa, saa tässä osassa uutta tuulta purjeisiinsa, kun ääneen pääsee Lunan isä, Muutoksen aikaan elänyt mies, jossa vaalit ja vaalipuheet aiheuttavat suuria tunteita. Jos ihan totta puhutaan, kirjasta meni maku kaiken se paasauksen vuoksi. Ymmärtäisin, jos asia selitettäisiin kerran, mutta siihen palataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, vähän eri kantilta ja vähän eri aiheesta, mutta aina perusjuttu on sama; ihmiset tekivät ennen vanhaan aivan kaiken väärin. Varsinainen juoni, Lunan henkilöhahmon avaaminen, koulukiusaaminen, yksinäisyys, eteneminen laulukilpailussa, kaikki tämä jää sivuosaan ainakin alkuun, kun keskitytään tuskastelemaan kamalaa resurssien tuhlaamista, joka nykyaikana (Lunan isän nuoruudessa) on meneillään.
Mikäli kaiken tuon paasauksen pystyy ohittamaan, on Lunan tarinassa ihan oikeaakin asiaa. Häntä kiusataan koulussa, eikä kukaan oikein tahdo uskoa häntä. Eihän nyt kiusaamista ole olemassakaan. Lunan isä suree vaimonsa kuolemaa, eikä tahdo myöntää kenellekään, kuinka tuskallista kaikki on, etenkin nyt, kun isä on tehtaan sulkeuduttua työtön ja onneton. Ja Lunakin muistuttaa jäätävän paljon äitiään. Ja sitten on vielä Havu, jonka kanssa Luna on ollut ystäviä pikkulapsesta saakka, mutta joka nyt etsii itseään ja tuntuu etäiseltä vaikka heidän pitäisi seurustella keskenään. Eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, mutta sen saatte lukea itse. Eniten kuitenkin (paasaamisen ohella) häiritsi se, kuinka lopussa kaikki lakaistaan maton alle kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Etenkin koulun rehtorin reaktio pisti vihaksi.
Kannesta on vielä sanottava sen verran, että tajusin sen erinomaisen kuvaavuuden vasta nyt, kun hain sen tuolta yöpöydältä tähän viereen kirjoittaakseni arvostelua. Kirjassa Luna näkee unia, joissa hän on kapealla jääsillalla, joka uhkaa pettää hänen altaan. Ja sitten nuo varpuset, nekin ovat ihan omassa asemassaan kirjassa. Toivottavasti kolmannessa osassa keskitytään sitten tarinaan ja muistetaan, että tämä ilmastonmuutosasia on käyty jo kahdessa kirjassa useampaan kertaan läpi.
18. marraskuuta 2013
Nokkosvallankumous - Siiri Enoranta
| Kansi: Sami Saramäki |
2013
ISBN 978-951-0-39522-6
445 s.
☆☆
Oma
Enorannan Nokkosvallankumous tarttui kirjamessuilta ainoana kirjana mukaan. Teimme avopuolison kanssa sopimuksen, että kumpikin saa ostaa messuilta tasan yhden kirjan (lähinnä siis tilanpuutteen vuoksi, uusi kirjahylly siintää suunnitelmissa jossakin), ja minä välttämättä halusin tämän. Nokkosvallankumouksessa on vetävä, hyvin suunniteltu kansi, joka luo hyvin tunnelmaa kirjalle ja istuu kirjan miljööseen, mutta valitettavasti kirjan taika jää kannen tasolle.
Kirjan päähenkilöitä ovat Dharan ja Vayu, eikä lukijalle selviä kummankaan sukupuoli ennen kuin kirjassa on edetty jo hyvän matkaa eteenpäin. En tiedä oliko sukupuolen pimittäminen tarkoituksellista vai missasinko jotakin, mutta minulle valkeni vasta sivulla 44, että tässä on nyt kahden pojan välisestä rakkaustarinasta kyse. Ehkä pimittelyyn oli aihetta, ehkä ei, mutta minua tämä lähinnä ärsytti, sillä tapahtumien päänsisäinen kuvitteleminen on todella hankalaa, kun ei tiedä, onko päähenkilö tyttö vai poika. Muutenhan sillä ei mitään väliä sitten olekaan. Vai onko tässä nyt ajateltu, että suoraan lukijan kasvoille lätkäisty poikarakkaus karkoittaisi jonkun?
Dharan Marmor on kivilinjan perillinen ja siten hänen kohtalonsa on sidottu sotien ja ihmisen typeryyden ja ahneuden runnoman maailman pelastamiseen. Vayu taas ei ole koskaan ollut kukaan, eikä asian laita kirjan mittaan juuri muutu. Lähestyessäni neljättäsataa sivua, olin saanut molemmista pojista enemmän kuin tarpeekseni, heidän jatkuvasta epävarmuudestaan, luottamuspulastaan ja tahmeista ajatuksistaan. Kirjassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kaikki tuntuu olevan vain yhtä sotkua ja mössöä, eikä mistään oikein saa kiinni. Vauhdikkaiksi tarkoitetut kohtauksetkin jäävät jotenkin tyhjiksi ja vajaiksi.
Jotenkin koko ajan toivoin, että kirjaan olisi ilmestynyt jokin selkeämpi jaksotus ja punainen lanka, sen sijaan, että tapahtumat olisi siroteltu tämän ja toisen ulottuvuuden välille, Vayun ja Dharanin jatkuvasti erkanevien ja jälleen yhtyvien ja taas erkanevien polkujen varrelle. Sivuhenkilöitä ja erilaisia porukoita on enemmän kuin kukaan jaksaa laskea ja niissä mukana pysyminen on vähintäänkin hankalaa. Huomasin miettiväni useampaankin kertaan, että "kuka tämä nyt taas näistä oli, joku tärkeäkin?"
Nokkosvallankumouksessa oli paljon hyviä ideoita ja jos lopputulos olisi ollut kokonaisempi ja eheämpi, olisi kirja ollut varmasti huomattavasti vetävämpi ja mielenkiintoisempi. Teinipoikien sisäisten tuntojen tuskastelu imi kuitenkin mehut tarinasta, joka olisi oikeasti voinut olla hyvä.
27. lokakuuta 2013
Viimeiset - Salla Simukka
| Kansi: Elina Warsta |
2005
ISBN 978-951-0-30625-8
179 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Salla Simukka on yksi suuria tämän vuosituhannen kirjallisia ihastuksiani. Lumikki-trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat vakuuttaneet ja on ollut hauska huomata Lumikin kehitys. Nyt on kuitenkin vuorossa vähän vanhempaa Simukkaa. Viimeiset tuli puheeksi eräässä koulutuksessa johon osallistuin joten ajattelin napata sen töissä hyllystä kun se siellä nökötti.
Ihan ensimmäiseksi sanottakoon, että Viimeiset nostaa kyllä kissan pöydälle. Kirjassa on kyse seksistä. Seksistä, seksistä, seksistä. Tässä ei sipsutella aiheen ympärillä eikä hyssytellä. Kirjan päähenkilöinä toimivat remuisa Rauha, älykäs aktivisti Venla sekä runotyttö Milja. He ovat kaikki 18-vuotiaita abeja, joita yhdistää ainakin yksi seikka - he ovat kaikki neitsyitä. Yhdessä he päättävät puoliksi leikillään päästä neitsyyksistään jouluun mennessä. Leikinlaskuna alkanut juttu muuttuu äkkiä todeksi kun jokainen tyttö tahollaan lähtee hakemaan jotakuta, jonka kanssa vapautua taakastaan.
Minua ihastutti päähenkilöiden erilaisuus. Venlan ja Miljan tekstiosuudet olisivat helposti sekoittuneet keskenään, mutta heidän luonteidensa ja tilanteidensa erilaisuus teki selvän eron. Kirjaa kerrotaan vuoroin kunkin tytön näkökulmasta ja vuoroin yleisesti. Vaikka kirja taklaa aika ronskisti monille nuorille aran aiheen, näkyy tuo arkuus nimenomaan niistä kohtauksista, joissa tytöt kohtaavat toisensa eivätkä kehtaa kertoa aikaansaannoksistaan. Täytyy tunnustaa, että aloin lukemaan Viimeisiä tietyin ennakko-olettamuksin. Ensinnäkin yhden tytöistä oli oltava lesbo. Olisihan se melkoisen tylsää jos kaikki tytöt tykkäisivät pojista (typerä Tea). Veikkasin ensin Venlaa, sitten Rauhaa. Kukin selvittäkööt itse veikkasinko oikein. Vaikka kirja käsittelee todella suorasti tyttöjen seksuaalisuutta, seksiä ja tuntemuksia, ei se siltikään hekumoi ylimääräisellä kuvauksella. Erotiikkakirjaksi en tätä siis luokittelisi, vaikka toki jokunen kohtaus olikin mehukas.
Simukka oli hienosti huomioinut paitsi henkiset, myös fyysiset vaikeudet. Kirja muistuttaa esimerkiksi huolimattomuuden mukanaan tuomista vaaroista ja ehkäisyn tärkeydestä, onneksi kuitenkin niin, ettei homma muutu saarnaamiseksi. Viimeiset oli oikein loistava välipalaromaani (hotkaisin sen suunnilleen neljässä tunnissa), olipahan tuo hauskakin.
Iskelmiä - Laura Lähteenmäki
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39493-9
230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
"Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä."
Laura Lähteenmäki tuli tutuksi nelosdiplomistakin löytyvällä Niskaan putoava taivas -kirjallaan. Pidin hänen tyylistään jo tuolloin ja halusin lukea lisää hänen teoksiaan. Iskelmiä vakuutti paitsi ulkoasullaan, myös aihepiirillään. Takakannen tekstin perusteella sisältö toki jää vähän hataraksi, mutta hyvin pian kirjan aloittamisen jälkeen kyllä selviää, minkälaisesta kirjasta on kyse.
Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Aino, joka on viettänyt viatonta ja suojattua elämää, harrastanut partiota ja pitänyt koulumenestyksestään huolen. Sitten luokkaretkibussissa hänen viereensä istuu valloittava Samuli, jonka kujeileva käytös saa naiivin Ainon tarttumaan koukkuun lähes heti. Pidin Ainon aitoudesta ja teinityttömäisestä tavasta antautua täysillä tunteiden vietäväksi. Olin nuorena itse aivan samanlainen, yksikin ystävällinen katse ja olin myytyä naista. Aino ei myöskään kokemattomuuttaan tiedä, mihin rajat on vedettävä tai kuinka se tehdään.
Väkivaltaa joskus itsekin sivusta seuranneena tiedän, millaista sellainen elämä on. Lähteenmäki kuvaa vakuuttavasti Ainon epävarmuutta, jännittyneisyyttä, varovaisuutta ja väsymystä. Aino riisuu olemuksestaan kaiken mistä Samuli ei pidä, ja Samuli hyvän petoeläimen tavoin ainakin osaa houkutella Ainon tekemään tasan niin kuin haluaa. Ainon väsymys alkaa näkyä pian kaikessa, ensin vähemmän, sitten enemmän. Hänen kokemansa väkivalta vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä. Hän ei uskalla sanoa Samulille vastaan, mutta jossain Ainonkin on purettava tuntojaan. Hänen henkistä luhistumistaan on raskasta seurata. Ainon selittelyt itselleen ja muille ovat niin tyypillisiä ja niin raivostuttavia, että meinasin jo ihan todella suuttua. Hän taipuu kuin heinä tuulessa Samulin tieltä, antaa aina vain uusia ja uusia mahdollisuuksia, vaikka järkikin jo sanoo, että eiköhän tämä ollut tässä.
Iskelmiä olisi hyvä kirja pakolliseksi lukemiseksi kouluihin. Tällaisen väkivallan uhreiksi joutuu oikeastikin tyttöjä ja poikia, jotka eivät tiedä mitä heidän kuuluisi tehdä tai miten parisuhteessa kuuluu olla. Lähteenmäen teos olisi hyvä kirja juurikin tietynlaisen väkivaltakäyttäytymisen tunnistamiseksi ja onnettomuuksien välttämiseksi. Ainoa huono puoli kirjassa lienee se, että se päättyy ikään kuin kesken. Eihän kaikella todellakaan ole se kaikkein onnellisin loppu, mutta Otto, olisin toivonut loppuun enemmän Ottoa.
2013
ISBN 978-951-0-39493-9
230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
"Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä."
Laura Lähteenmäki tuli tutuksi nelosdiplomistakin löytyvällä Niskaan putoava taivas -kirjallaan. Pidin hänen tyylistään jo tuolloin ja halusin lukea lisää hänen teoksiaan. Iskelmiä vakuutti paitsi ulkoasullaan, myös aihepiirillään. Takakannen tekstin perusteella sisältö toki jää vähän hataraksi, mutta hyvin pian kirjan aloittamisen jälkeen kyllä selviää, minkälaisesta kirjasta on kyse.
Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Aino, joka on viettänyt viatonta ja suojattua elämää, harrastanut partiota ja pitänyt koulumenestyksestään huolen. Sitten luokkaretkibussissa hänen viereensä istuu valloittava Samuli, jonka kujeileva käytös saa naiivin Ainon tarttumaan koukkuun lähes heti. Pidin Ainon aitoudesta ja teinityttömäisestä tavasta antautua täysillä tunteiden vietäväksi. Olin nuorena itse aivan samanlainen, yksikin ystävällinen katse ja olin myytyä naista. Aino ei myöskään kokemattomuuttaan tiedä, mihin rajat on vedettävä tai kuinka se tehdään.
Väkivaltaa joskus itsekin sivusta seuranneena tiedän, millaista sellainen elämä on. Lähteenmäki kuvaa vakuuttavasti Ainon epävarmuutta, jännittyneisyyttä, varovaisuutta ja väsymystä. Aino riisuu olemuksestaan kaiken mistä Samuli ei pidä, ja Samuli hyvän petoeläimen tavoin ainakin osaa houkutella Ainon tekemään tasan niin kuin haluaa. Ainon väsymys alkaa näkyä pian kaikessa, ensin vähemmän, sitten enemmän. Hänen kokemansa väkivalta vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä. Hän ei uskalla sanoa Samulille vastaan, mutta jossain Ainonkin on purettava tuntojaan. Hänen henkistä luhistumistaan on raskasta seurata. Ainon selittelyt itselleen ja muille ovat niin tyypillisiä ja niin raivostuttavia, että meinasin jo ihan todella suuttua. Hän taipuu kuin heinä tuulessa Samulin tieltä, antaa aina vain uusia ja uusia mahdollisuuksia, vaikka järkikin jo sanoo, että eiköhän tämä ollut tässä.
Iskelmiä olisi hyvä kirja pakolliseksi lukemiseksi kouluihin. Tällaisen väkivallan uhreiksi joutuu oikeastikin tyttöjä ja poikia, jotka eivät tiedä mitä heidän kuuluisi tehdä tai miten parisuhteessa kuuluu olla. Lähteenmäen teos olisi hyvä kirja juurikin tietynlaisen väkivaltakäyttäytymisen tunnistamiseksi ja onnettomuuksien välttämiseksi. Ainoa huono puoli kirjassa lienee se, että se päättyy ikään kuin kesken. Eihän kaikella todellakaan ole se kaikkein onnellisin loppu, mutta Otto, olisin toivonut loppuun enemmän Ottoa.
14. lokakuuta 2013
Nuoren naisen koetukset - Vikas Swarup
| Kansi: Martti Ruokonen |
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39703-9
412 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Vikas Swarupin uutukainen sattui töissä silmään, ja kun vielä oikein isojehu tuli kehumaan, että tämä on pakko lukea, niin, no, pakkohan se oli sitten lukea. Enkä kyllä pettynyt. Vikas Swaruphan on siis sama, joka on kirjoittanut Tyhjentävä vastaus eli kuka voittaa miljoonan?, kirjan jonka pohjalta elokuva Slummien miljonääri on tehty. Näin leffan joskus aikoja sitten ja se oli oikein hyvä, joten meriitistähän tuo kävi kun punnitsin lähdenkö tätä ensinkään lukemaan. Nuoren naisen koetukset houkutti tosin jo kirjalistoilla pelkällä kannellaan. Taidanpa laittaa Slummien miljonäärinkin tilaukseen, nyt kun se on ilmestynyt Bon-pokkarina samantyyppisellä kannella (ai minäkö muka pinnallinen kirjojeni suhteen, ja mitä vielä).
Kirjan päähenkilö on nuori intialainen nainen nimeltä Sapna Sinha, joka on kaunis ja älykäs, mutta tragedioiden paiskoma. Hän työskentelee kodinkoneliikkeessä Delhissä elättääkseen äitinsä ja sisarensa. Eräänä päivänä hän sitten tauolla ollessaan menee käymään temppelissä, jossa häntä lähestyy varakkaan näköinen herrasmies, joka tekee kummallisen tarjouksen. Mies on nimittäin Vinay Mohan Acharya, mies ABC-konsernin takana, ja hän tarjoutuu tekemään Sapnasta konserninsa pääjohtajan, mutta vain jos Sapna ensin suoriutuu onnistuneesti seitsemästä kokeesta. Päästyään alun epäluuloisuudestaan (ja jouduttuaan muun muassa ryöstetyksi ja ryöpytetyksi) Sapna päättää hyväksyä Acharyan tarjouksen.
Kirja etenee episodimaisesti ja sen voi hyvin kuvitella elokuvaksi. Kirja vetää hyvin ensihetkistä saakka ja sen edetessä tutustutaan niin Intian hyviin kuin huonoihinkin puoliin, julkkisten palvontaan, ryysyistä rikkauksiin -unelmointiin, korruptioon, lapsityövoimaan, järjestäytyneeseen rikkollisuuteen ja vanhakantaisiin uskomuksiin, joiden seurauksena toisinaan jopa telotetaan ihmisiä. Ihan Aravind Adigan Valkoisen tiikerin karmeutta Nuoren naisen koetukset ei tavoita, muttei sen toisaalta ehkä tarvitsekaan. Intia on varmaan länsimaalaisille tutuin juurikin likaisena ja korruptoituneena maana, jonka pyhä joki on ehkä yksi maailman saastuneimpia.
Nuoren naisen koetukset herättää monenlaisia tunteita, välillä se naurattaa ja välillä taas pistää kunnolla vihaksi. Vaikka tätä kirjaa ei luokitellakaan dekkariksi, siinä on silti juurikin niitä elementtejä, joita aina dekkariarvosteluissani peräänkuulutan. Esimerkiksi loppua ei voi arvata, ei sitten mitenkään. Minulle tuli vähän puusta tipahtanut olo, kun luin viimeisiä muutamaakymmentä sivua. Swarup on tosiaan onnistunut kirjassaan ja taidanpa tosiaan lukaista hänen muutkin teoksensa.
1. lokakuuta 2013
ISO - Pekka Hiltunen
| Kansi: Marjaana Virta |
2013
ISBN 978-951-0-39964-4
413 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale
ISO oli yllättävä lukukokemus. Kirja kertoo 37-vuotiaasta Anni Kantosta, joka on 168-senttinen ja 138-kiloinen. Hänellä on kaksi korkeakoulututkintoa, muttei työtä. Hän on rehellisesti suuri, ei mikään pikkupullukka kuten monien "lihavista" kertovien romaanien päähenkilöt, jotka yleensä vielä kaiken lisäksi onnistuvat loppua kohti karistamaan ylimääräiset kilonsa sen sijaan, että tulisivat sinuiksi itsensä kanssa ja oppisivat nauttimaan elämästä sellaisena kuin se on. ISO on kertomus Annista ja Annin koettelemuksista isona ihmisenä maailmassa, jota vaivaa pahan luokan läskihysteria. Kirjan kansiliepeessä lukee, että ISO on syntynyt Hiltusen vuosien aikana keräämistä lihavien ihmisten aidoista kokemuksista ja tutkimustiedoista. Itsellenikin suuri osa kirjan tiedosta tuli uutena, niin tehokkaasti meille läskivihaa tyrkytetään.
Olen suurikokoinen itsekin, en yhtä suuri kuin Anni, mutta iso kuitenkin, ja tunnistin monet Annin tuntemukset hyvinkin henkilökohtaisella tasolla. Oli helppo samaistua päähenkilöön, joka käy läpi samoja asioita, joiden kanssa on joutunut itsekin painimaan ja se teki Pekka Hiltusen kirjasta kiinnostavamman ja joutuisamman lukea. Annin matka ujosta seinillepuhujasta rohkeaksi mielipidepuhujaksi on täynnä hankaluuksia ja korkeita, puuskuttamaan saavia mäkiä. Mukana matkalla on Kerttu Huivi, joka on sympaattinen vanha rouva omine outouksineen ja salaisuuksineen. Pekka Hiltusen kirjassa tulevat esille todella monet olettamukset, joita muilla ihmisillä on meitä lihavia kohtaan. Useimmat elleivät peräti kaikki näistä olettamuksista ovat vieläpä vääriä. Lihavia on helppo väheksyä, se käy ISOssakin selväksi, mutta entäs kun joku suurikokoinen pitäisi ottaa tosissaan?
ISO aiheutti minussa monia tunteita, mutta etenkin voitonriemua, kun valtaisa Anni voittaa itsensä ja pelkonsa. Jokaisella tulisi olla oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, ja ISOssakin on muutamia ihmisiä, jotka sietäisivät joutaa, kuten Leipäsen myymäläpäällikkö. Annin sisäiset taidot jäävät monilta huomaamatta hänen suuren kokonsa vuoksi. Iso on ehdottoman hyvä kirja kaikille, jotka tunnustavat joskus väheksyneensä lihavia ja sellaisille, jotka ovat joskus miettineet, miltä se tuntuu. Toivon, että laihatkin lukisivat tämän ja ymmärtäisivät, että ihmisiä mekin olemme, suurempia ja pehmoisempia vain, paremmin varustautuneita elämän iskuja vastaan. Toivon myös, että ISO saa monet miettimään asioita uudemman kerran ja heittämään romukoppaan vanhentuneet asenteet. Eivät kilot määritä kenenkään ihmisarvoa, sen todistaa Anni Kantto.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)