Maresi - Maria Turtschaninoff

Kansi: Laura Lyytinen

Maresi. Krönikor från Röda klostret
Tammi
Suom. Marja Kyrö
2014
ISBN 978-951-31-8000-3
212 s.
☆☆☆☆
Ennakkolukukappale

Täytyy myöntää, että ihan pikkuisen saatoin hihkaista onnesta kun aikoinaan hoksasin tämän Tammen listoilta. Tykkäsin Anachésta sen verran, etten voinut olla innostumatta, kun Turtschaninoffilta ilmestyi uusi, samaan maailmaan sijoittuva kirja. Sivutaanpa Anachéa tässäkin ihan pikaisesti. Arraa en ole vielä lukenut, mutta nythän tässä on hyvin aikaa ennen kuin seuraava kirja ilmestyy (mikäli ilmestyy, kukapa näistä tietää paitsi kirjailija itse?).

Toisin kuin Anachéssa, tässä kirjassa minua kutsui nimenomaan ensiksi kansi. Kannen tyttö on hieno, samoin asettelu ja värit. Nyt varsinkin kirjan luettuani kansi avautuu kunnolla ja ymmärrän eri asioiden läsnäolon kansikuvassa. Sellainen on minusta äärimmäisen hienoa. Kaiken ei tarvitsekaan aueta lukijalle ennen kuin kirjan on lukenut, pääasia on, että kansi antaa oikean kuvan tarinasta ja asettaa oikeanlaisen tunnelman. Mielestäni tämä kansi onnistui siinä hyvin.

Maresi kertoo siis Maresi-nimisestä tytöstä, joka asuu Punaisessa luostarissa. Luostari sijaitsee saarella, jolle miehiltä on pääsy kielletty. Maresissa on siis aika samanlaista tematiikkaa kuin Anachéssakin, miehet sortavat naisia ja naiset tekevät kaikkensa päästäkseen ikeen alta pois. Turtschaninoffin kirjoissa naiset tuntuvat onnistuvankin siinä harvinaisen hyvin. Luostari saa vaurautensa verisimpukoista, joiden musteella värjätty kangas on yksi arvokkaimpia statussymboleja koko valtakunnassa. Eräänä päivänä saarelle saapuu veneellä nuori tyttö nimeltä Jai, joka hautoo sisällään synkkääkin synkempää salaisuutta. Maresi ottaa tytön siipiensä suojaan ja oppii tähän ystävystyessään aika paljon itsestään, jumalattarestaan ja elämästä.

Maresissa on samaa jouhevaa ja sujuvaa kerrontaa kuin Anachéssa. Pidän paljon Turtschaninoffin luomasta maailmasta, jossa ihmisten palvomat voimat eivät ole koskaan kovin kaukana ja osoittautuvat palvonnan arvoisiksi useampaankin otteeseen. Maresi itse on vähän erilainen päähenkilö siinä mielessä, että vaikka Maresille loppua kohti koittaakin aika suuri elämänmuutos ja pöytien kääntyminen, hän ei varsinaisesti ole se, jonka tarina kantaa kirjaa. Jai on se, jota uhkaa vaara ja jonka elämän tempoon tarina kulkee. Järjestely on vähän erilainen, muttei laisinkaan huono. Maresi on uskottavampi päähenkilönä, kun hän ei olekaan se traaginen sankaritar jonka niskaan kaikki maailman paha kaatuu. Sitäpaitsi hän on kronikoitsija, aivan selvästi, ja se jos mikä miellytti minua. 

Mieleen tulee oikeastaan Redwallin tarujen kerrontatyyli. Ilmankos pidinkin tästä kirjasta niin paljon. Taidankin tässä lähiaikoina lukea vielä Arran.

Anaché - Maria Turtschaninoff

Kansi: Ea Söderberg

Anaché. Myter från akkade
Tammi
2012
ISBN 978-951-31-7239-8
523 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Viime vuoden kirjamessuilla sovimme isännän kanssa, että kumpikin saa ostaa yhden (1) kirjan. Onneksi kirjamessuilta tarttui säälittävän kolmen kirjan (yhden isäntä voitti arpajaisissa) saaliin lisäksi kutsu Tammen joulumyynteihin, ja sinnehän me sitten totta kai painuttiin. Anaché, jota olin pyöritellyt jo messuilla, tarttui sitten tässä vaiheessa käteen ja seilasi laukussa - tai Tammen paperipussissa, miten vain - kotiin. Seisotin kirjaa luvattoman pitkään hyllyssä, kun tuli kaikkea muuta ja sitten lisää kaikkea muuta, mutta nyt vihdoinkin otin sen laukkuun matkaluettavakseni. Miltei puolentoista tunnin työmatkassa on se ehdottoman hyvä puoli, että siinä taittuu sata sivua heittämällä. Pakko muuten sanoa, että oikeasti tuo kirja näyttää paljon paremmalta kuin mitä tuo kuva antaa ymmärtää, vaikkei Anaché todellakaan edusta mitään kansisuunnittelun aatelia.

Anaché kertoo siis samannimisestä tytöstä, joka kasvaa vahvasti patriarkaalisessa lammaspaimenten yhteisössä jota myös akkadeiksi kutsutaan. Sukupuoliroolit ovat tarkkaan jaotellut eikä kummallakaan osapuolella ole toisen tontille menemistä. Anaché on kuitenkin hyvin läheinen veljensä kanssa ja saa tältä oppia paljon sellaistakin, mikä muutoin on naisilta salattua. Heidän isänsä on pienen khalka-heimon rouk, eli päällikkö, ja hyvin tarkka siitä, millaista mainetta lapset perheeseen tuovat. Siksipä Anachén kasvaessa hän saa tuta nahoissaan sen, miten hyvän tyttären tulee käyttäytyä.

Kirjan perusajatus kuulostaa, ainakin näin lyhyesti kerrottuna ja minun korviini, todella tylsältä. Ehkä teen tämän jotenkin väärin, sillä tylsä Anaché ei missään nimessä ole. Oli useampikin päivä, kun mieleni teki vain jäädä nojailemaan talvitakki päällä pukukaapin oveen lukemaan. Toivoin, että työmatka venyisi moninkertaiseksi, ettei minun tarvitsisi laskea kirjaa käsistäni. Anaché on täynnä todella tunteikkaita hetkiä, jotka saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää, kohottivat kyyneleet silmiin ja pistivät puremaan hammasta kiukusta tai voitonriemusta. Tapa, jolla kirja kulkee, tuo mieleen hiukan Untinen-Auelin Maan lapset, mutta olematta välillä tappavan pitkäveteinen. Anaché oppii koko ajan uusia asioita, henget ovat kouriintuntuvia ja todellisia, läsnä tytön kaikissa tekemisissä.

Anachén edesottamuksia seuraa mitä suurimmalla mielenkiinnolla, jo ihan vain siksi, että henget eivät vain nöyrry hänen edessään ja tottele kaikkea mitä hän käskee, vaan Anaché on se, joka ymmärtää nöyrtyä luonnon, henkien ja jumalien edessä. Hän ei ole itsekeskeinen ja itserakas, vaan vaatimaton ja kelpo päähenkilö, jonka puolesta tekee mieli taistella. Paikoin oli todella rasittavaa seurata vanhakantaisia ajatusmalleja ja sitä kuinka ne hukuttivat alleen järjen äänen, ja erityisesti naisia halveksuva angakok (eli jonkinlainen shamaani) jurppi minua paikoin oikein pahasti. Sitä suuremmalla syyllä pidin Anachén puolia.

Suurimmat miinukset Anaché saa kansitaiteestaan. Kerrankin olin iloinen siitä, ettei minulla ollut kantta, jonka näen joka kerran, kun kirjan kaivan laukusta esiin. En osaa ihan totta suoraan sanoa, mikä kannessa häiritsee, mutta jotenkin se on muovinen, teennäinen, väkisin väkerretty. Oli suorastaan antoisaa heittäytyä mielikuvituksen varaan niin kuin joskus nuorempana ja kuvitella kaikki henkimaailman tapahtumat itse, ilman kannen apua.

Marja Kyrön suomennos on jotain todella hienoa. Epäilemättä alkutekstikin on ollut hyvä, pakkohan sen on ollut olla, sillä yleensä suomennetuista kirjoista katoaa se jokin taika. Tässä se oli edelleen tallella. Anaché oli mieletön lukukokemus, jota olisi voinut jatkaa vielä ihan hyvin muutaman sata sivua.