Yhden dollarin hevonen - Lauren St John

Kansi: Dimita Hristov

The One Dollar Horse
Nemo
Suom. Nina Tarvainen
2014 (alkup. 2012)
ISBN 978-952-240-264-6
314 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Yhden dollarin hevonen houkutti minua lähinnä siksi, että Lauren St Johnin kirjoittama Valkoinen kirahvi ja sen jatko-osat ovat olleet niin mielettömän hyviä. En ole koskaan ollut heppaihmisiä enkä ole juuri piitannut heppakirjoistakaan. Minua eivät yleensä nappaa nokkelat pikkutytöt ja söpöt ponit, jotka yhdessä ratkovat jotain "mystistä" ääntä, joka sitten paljastuukin tallikissaksi, joka on tehnyt pennut heiniin. Kenties lastenkirjat eivät tosiaan ole se meikäläisen juttu.

Lauren St Johnin Yhden dollarin hevonen on myös nätti kirja. Harmaa kansi, kultainen nimi ja pinkillä painettu kirjailijan nimi sopivat hyvin yhteen, eikä paketin hienoutta ainakaan vähennä se, että sivujen reunatkin on värjätty pinkeiksi. Kirja on kuin lahjapaperiin kääritty ja kyllähän sellaista kelpaa lukea.

Kyseessä on aika perinteinen ryysyistä rikkauksiin tarina, mutta tämä sijoittuu Englantiin. Lontoon Hackneyssä asuva Casey Blue ei haaveile mistään niin paljoa kuin loistokkaasta urasta kenttäratsastajana. Ainoa, mitä häneltä puuttuu, on raha ja tietysti hevonen. Caseyn äiti on kuollut Caseyn ollessa vielä pikkuinen, ja Caseyn isä puolestaan on tuomittu rikollinen. Mistään sen suuremmasta ei kuitenkaan ole kyse kuin murtovarkaudesta, mutta Caseyn luottamus isäänsä horjuu. Caseyn ainoa todellinen ystävä on yli kuusikymppinen rouva Smith, joka vaikuttaa tietävän huomattavasti enemmän kuin antaa ymmärtää. Eräänä päivänä Casey on isänsä kanssa matkalla isän työhaastatteluun. Isä poimii kadulta dollarin setelin ja pitää sitä jonkinlaisena hyvänä enteenä, sillä Caseyn äiti on amerikkalainen. Samalla hetkellä portista törmää kadulle nälkiintynyt, valtavan kokoinen ruuna. Caseyn onnistuu pysäyttää hevonen ennen kuin se juoksee liikenteen sekaan ja pienen selkkauksen jälkeen Caseyllä on oma, yhdellä dollarilla ostettu hevonen.

St John on mahtava kirjailija. Hänen teoksiaan lukee ihastuneena ja hän kuvaa eläimiä niiden ansaitsemalla arvostuksella. Ne eivät ole VAIN hevosia, vaan älykkäitä, tuntevia olentoja, joiden puolella on helppo olla. Casey on myös valloittava tyttö, ei edes ryysyistä rikkauksiin -tarinansa loppupuolellakaan mikään malli, vaan aivan tavallinen nuori nainen, joka on tehnyt unelmansa eteen kaikkensa. Inhottavia pahiksiakin kirjasta löytyy, juuri sellaisia, joiden toivookin tippuvan vesiesteeseen ja vauhdilla.


Yhden dollarin hevonen on myös jännittävä, välillä jopa epätoivoa aiheuttava teos. Caseyn polkua varjostavat niin monet vastoinkäymiset, ettei ole tosikaan. Hänen taisteluaan on tuskallista seurata, mutta lopussa kiitos seisoo.  On myös huomattava, että Yhden dollarin hevonen on tosiaan sarjan ensimmäinen osa. Sen huomaa useistakin seikoista kirjassa, jotka saattavat jäädä ihmetyttämään, mikäli tämän lukisi vain yksittäisenä kirjana. Jatkoa on kuitenkin luvassa, ja taidanpa itsekin lukaista seuraavan osan, jahka se suomennetaan. Kiirettä minulla ei kuitenkaan tämän kanssa ole, sen verran on lukujonoa jo muutenkin!

Dolphin Song - Lauren St John

Kansi: David Dean

(Delfiinien laulu, Nemo, 2008)
Orion
2007
ISBN 978-1-84255-611-5
271 s.
☆☆☆☆
Oma
Valkoinen kirahvi

Delfiinien laulu on jatkoa Valkoiselle kirahville, joten jos et ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, suosittelen lukemaan sen ennen tätä arviota!

Martine on lähdössä luokkaretkelle Bazaruton saaristoon. Hän olisi retkestä innoissaan, mutta lapsuusaikojen trauman vuoksi hän pelkää syvää vettä ja opettaja on tehnyt hyvin selväksi, että uiminen tulee näyttelemään pääosaa heidän retkellään. Hänen paniikkiaan ei ainakaan auta se, että luolan seinään on ilmaantunut maalauksia, jotka aivan selvästi näyttäisivät Martinen joutuvan haiden kitaan. Laiva, jolla luokka matkustaa joutuukin myrskyn kouriin ja lapsijoukko pyyhkiytyy armottomaan mereen. Heidän onnekseen joukko delfiinejä pelastaa heidät ja kantaa heidät maihin saarelle, jonka nimeä tai sijaintia lapset eivät tiedä. Saarella on vain majakka, eikä juuri mitään muuta.

Edellisessä kirjassa pilalle hemmotellun kakaran osaa näytellyt Xhosa Washington on poistunut kuvioista ja tilalle on astunut Claudius, pullea poika jonka elämäntehtäviä näyttäisivät olevan muiden nälviminen ja hampurilaisten syöminen. Hän on helposti yksi raivostuttavimmista henkilöhahmoista, joihin olen koskaan törmännyt lasten tai aikuisten kirjallisuudessa (rouva Bovary ja Dolores Pimento ohittavat Claudiuksen vielä suhteellisen kevyesti). Ei liene yllättävää, että aina kun kaikki näyttäisi menevän suunnilleen hyvin, Claudius apinoineen (siis luokkatovereineen) ilmaantuu paikalle ja ryhtyy heittelemään kapuloita Martinen ja Benin rattaisiin.

Delfiinien laulu on monessa mielessä parempi kuin Valkoinen kirahvi, joskin tarinan opetus tehdään kyllä todella selväksi lukijalle. Tärkeitä teemoja ovat luonnonsuojelu ja kiusaaminen, sekä syyt kiusaamisen takana. Ilmiselvät opettavaiset osuudet tekevät tarinasta paikoittain turhan epärealistisen ja uskon vakaasti, että vähän hienovaraisemminkin asian olisi voinut esittää. Juttelin tästä tosin työkaverini kanssa ja hän sanoi että lapsille suunnatun kirjan täytyykin olla painopisteiltään huomattavasti selkeämpi kuin kirjan, jonka kohderyhmä ovat aikuiset. Hän lienee oikeassa, mutta uskoisin, että lapsikin olisi ymmärtänyt pointin vähän vähemmällä.

Huolimatta muutamasta tällaisesta silmäänpistävästä kohdasta Delfiinien laulu käsittelee tärkeää asiaa ja St John selventääkin tarkoitusperiään kirjan loppusanoissa. Hän puhuu delfiinien ja valaiden rantautumisista ja niihin johtavista syistä, joista yhdeksi hän ehdottaa kaikuluotausta. Ilmeisesti tietyntaajuinen kaikuluotaaminen sekoittaa delfiinien ja valaiden omat vastaanottimet niin, että ne menevät sekaisin ja ajautuvat rannoille - joskus suurinkin joukoin. Tärkeät ympäristöasiat sikseen, myös mystisen Benin hahmo alkaa pikkuhiljaa avautua.

The White Giraffe - Lauren St John

Kansi ja kuvitus: David Dean

(Valkoinen kirahvi, Nemo, 2007)
Orion
2006
ISBN 978-1-84255-563-7
184 s.
☆☆☆☆
Oma

Lauren St Johnin Afrikkaan sijoittuva lastenkirjasarja on houkutellut minua jo pitkään, mutta syystä tai toisesta se on aina jäänyt hyllyyn (kenties siksi, ettei sarjan ensimmäinen osa ole koskaan ollut paikalla samaan aikaan kanssani). Nemon sivulla sarjasta puhutaan nuortenkirjasarjana, ja miksei tämä sopisi nuorillekin, mutta melko lapsekas Valkoinen kirahvi kyllä on.

Päätähti on Martine, joka herää keskellä yötä siihen, että hänellä on mahdottoman kuuma keskellä Englannin talvea. Hän tajuaa pian, että talo jossa hän asuu on ilmiliekeissä ja selviytymisvaisto iskeytyy kehiin, pelastaen hänet viimetingassa varmalta kuolemalta. Hetken hän pyörii jaloissa satunnaisissa huusholleissa, mutta sitten hänelle selviää, että hänellä on isoäiti, joka asuu Etelä-Afrikassa ja joka on määrätty hänen äitinsä testamentissa hänen huoltajakseen. Martine ei aluksi haluaisi lähteä - isoäidin viestistä käy ilmi, ettei nainen oikeasti halua lasta luokseen - mutta päätyy sitten kuitenkin matkustamaan Etelä-Afrikkaan luonnonsuojelualueelle, jonka hänen isoäitinsä omistaa. Elämä ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, sillä isoäiti vieroksuu lasta talossaan eivätkä koulukaveritkaan ensivaikutelmista huolimatta ole mitään hyviä tyyppejä.

Eräänä yönä Martine sattuu katsomaan ikkunastaan ulos kohti luonnonsuojelualueen juomapaikkaa (hänen isoäitinsä on kieltänyt häntä menemästä suojelualueen porttien sisäpuolelle) ja huomaa yössä legendojen valkean kirahvin. Luvatta hän hiipii puistoon tavatakseen yhden maailman harvinaisimmista eläimistä. Tästä alkaa seikkailu, joka sisältää paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä yhden maagisen poppanaisen, jonka valmistavat ateriat tuoksuvat lukijalle saakka.

Pidin St Johnin mielikuvituksekkaasta tarinasta ja vauhdikkaasta kirjoitustyylistä. Lastenkirjoissa harvemmin jaaritellaan muutenkaan turhia, mutta Valkoinen kirahvi on lastenkirjaksikin nopealukuinen. Juoni etenee rivakasti, paikoin ehkä vähän turhankin vikkelästi ollakseen uskottava. Martine on vastikään orvoksi jääneeksi pikkutytöksi todella neuvokas ja uskalias. Hän pärjää omillaan huolimatta siitä, että on joutunut vieraaseen ympäristöön ja keskelle vaaroja. Paikoittain Martine on kuitenkin ihan kuin kuka tahansa muukin pikkutyttö, joka ikävöi äitiään ja harmittelee ystävien puutetta, itkee suruaan ja kirkuu pelästyessään. Mielenkiinnolla seuraan mihin Martine vielä joutuu. Ja mitä tapahtuukaan leijonasilmäiselle Benille, jolla on ah niin ihana ääni?