2013
ISBN 978-952-202-413-8
363 s.
☆
Kirjasto
Luin tässä jokin aika sitten ohjeen rakentavasta kritiikistä ja siitä, millainen on hyvä kirja-arvostelu. Siinä sanottiin, että tärkeintä on kirjoittaa sellainen arvostelu, kuin toivoisi omasta kirjastaan kirjoitettavan. Arvostelijan on kuitenkin oltava rehellinen, enkä ihan totta tiedä kestäisinkö itse rehellistä palautetta jos olisin kirjoittanut tällaisen kirjan.
Laulava ääni olkapäälläni kertoo kahdesta etsivästä, jotka saavat selvittääkseen itsemurhan tehneen arkkitehdin Isack Newcomenin kuoleman. Isack jättää jälkeensä vain kuolinilmoituksilla vuoratun asunnon, seinän kokoisen maalauksen sekä kasan päiväkirjoja, jotka imaisevat Nelson O'Connorin mukaansa kertomuksillaan Isackin lapsuudesta ja mielisairaudesta joka ei Isackin itsensä mielestä (tietenkään) ole mielisairautta. Nelsonin työparina nähdään Eva White, joka onkin sitten varsinainen tapaus.
Kirjan alku oli mielenkiintoinen, varsin film noir -henkinen. Nelson on aluksi ihan hauska hahmo, ei mitenkään erikoinen, ei komea, ei mitenkään erinomaisen häikäisevä tai fiksu tai nerokas tai menestyvä muutenkaan, selvästi sellainen henkilö jonka on tarkoitus olla helposti lähestyttävä. Paitsi että Nelsonilla on todella outo tapa kerätä roskaa olohuoneensa lattialle korkeiksi kasoiksi niin kuin paraskin hamstraaja, ilman mitään ihan oikeaa selitystä. Selitykset ovat muutenkin tässä kirjassa vähissä. Nelson erehtyy kutsumaan työparinsa kaljalle paikkaan, joka kaikesta päättäen on varsinainen räkälä, ja tämä nainen (jonka esitellään olevan hyvässä parisuhteessa ja varsin uskollinen luonteeltaan) ilmestyy lähiökapakkaan pukeutuneena syöjättäreksi ja kuinka ollakaan, päätyy Nelsonin kanssa sänkyyn. Rakkaussuhde jää kuitenkin sivuosaan kirjassa, niin kuin Eva ja Nelsonkin, kun Isackin päiväkirjat paistattelevat keskipisteessä.
Isack Newcomen esitellään poikana, joka on sisarineen adoptoitu Prongerien perheeseen jostain täysin käsittämättömästä syystä. Elsa ja Bob Pronger nimittäin inhoavat Newcomenin lapsia sydämensä pohjasta, ja ovat majoittaneet nämä kellariin. Lapsia pahoinpidellään ja kohdellaan kaltoin, heille ei suoda virikkeitä ja kaiken aikaa heidän sisarpuolensa, Prongereiden biologinen lapsi Naomi, hyörii yläkerrassa huoneessaan lelujen ympäröimänä kuin prinsessa norsunluutornissaan. Isack meinaa kuolla keuhkokuumeeseen kun mystinen hahmo saapuu ja kiikuttaa pojan aurinkorannalle turvaan. Dun-dun-dunn! Muusa ei olekaan ihan kiva jäpikkä, yllättäen.
Teknisesti Laulava ääni olkapäälläni on aika kömpelö teos. Peura kylvää kielikuvia kuin viljaa keväällä, ja se käy pidemmän päälle todella rasittavaksi. En tiedä mikä kohdeyleisö kirjailijalla on ollut mielessä, mutten tiedä kovinkaan montaa dekkareista innostunutta fantasianörttiä tai vaihtoehtoisesti dekkarinörttejä jotka ihan äkkiä osaisivat sanoa, mikä se Moria oikein on. Sauronin silmäkin alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää. Lisäksi on toki Isackin itseriittoinen luonne, sillä hän pitää itseään maailman parhaana taiteilijana ikinä koskaan milloinkaan, ja miehen tapa jatkuvasti toistella "ja niin oli hyvä", aivan kuin Jumala maailmaa luodessaan. Lisäksi Isackin maalaus esittää Eevaa, Aadamia ja sielunvihollista käärmeenä, varmasti yhtä maailman kuluneimmista aiheista. Ja sitten on vielä kaikki ne kirjoitusvirheet. Eihän kukaan enää nykyaikana ole kieliopillisesti täydellinen, mutta liika on sentään liikaa. Kirja itse vertaa joitakin kohtauksiaan Lovecraftiin, mutta Lovecraftilla oli älyä jättää kirjoituksensa novelleiksi, eikä turhaan yrittänyt venyttää niistä romaaneja kun aineksia ei sellaiseen ollut.
On silti ymmärrettävä, että kyseessä on esikoisteos. Tolkienista innoituksensa ammentanut Stephen Kingkin kirjoitti uskomatonta kuraa oksentaessaan paperille Mustan tornin ensimmäisen osan, mutta siitä se sitten lähti, eikä kukaan kiistä Kingin nykyistä menestystä. Toivottavasti tätä Aleksi Peuran oksennusta seuraa samanlainen menestystarina.