Haltijan poika - Sari Peltoniemi

Kansi: Ea Söderberg

Tammi
2013
ISBN 978-951-31-6635-9
182 s.
☆☆☆
Kirjasto
Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sarjan ensimmäinen osa, Kuulen kutsun metsänpeittoon, teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että oli pakko hakea jatko-osakin luettavakseni. Kenties ensimmäisen osan erilaisuus korotti odotukset sen verran korkealle, että jatko-osa olisi joka tapauksessa ollut enemmän tai vähemmän pettymys.

Haltijan poika jatkaa Jounin ja kumppaneiden tarinaa aika suoraan siitä, mihin se edellisen kirjan lopussa jäi. Tällä kertaa Jouni ja sisarensa Saara huomaavat, että heidän elämänsä on saanut jännittävän lisän. Jouni havaitsee, ettei tarvitse unta enää ollenkaan, kun taas Saara pystyy ottamaan minkä tahansa eläimen muodon. Jouni huomaa myös, että yöllä liikkuminen on vaarallisempaa kuin hän olisi osannut kuvitellakaan, sillä paitsi että Jouni näkee kuolleet, myös kuolleet näkevät Jounin, eivätkä epäröi pyytää tältä apua. Mukaan on saatu mahdutettua myös tavallisia kuolevaisten ongelmia, jotka kuuluvat jokaisen murrosikäisen elämään.

Haltijan poika on suunnilleen samankokoinen kirja kuin edeltäjänsäkin ja se ehkä onkin tämän kirjan suurin epäkohta. Monia sellaisia asioita, joita olisi voitu käsitellä laajemmin ilman, että kirja olisi menettänyt tippaakaan mielenkiintoisuudestaan, on käsitelty nyt vain ohikiitävästi tai ohitettu olankohautuksella. Toisaalta Haltijan pojassa on edelleen samoja hyviä koukkuja kuin ensimmäisessäkin osassa, kuten hyytävän jännittävä kauhu, kun Jouni samoaa öisiä maisemia ja tutustuu hahmoihin, jotka ovat kuuluneet tähän maailmaan kauan aikaa sitten mutteivät kuulu enää. Täytyy tunnustaa, etten olisi malttanut viime yönä lakata laisinkaan lukemasta, ellei hyvin kärttyinen isäntä olisi patistanut nukkumaan. Sen verran kuitenkin piti lukea, että pahin jännitys laukesi, muuten nukkumisesta ei olisi tullut mitään.

Koska kirja oli niin lyhyt ja tiivis paketti, moni hahmo ja asia jää melko heppoisiksi, kuten uusi tuttavuus Kride, jonka elämä on tiivistetty pariin hassuun lauseeseen, vaikka hahmo itse olisi voinut olla vaikka kuinka mielenkiintoinen. Jäin muutamaankin otteeseen harmittelemaan sitä, miten oikein mihinkään ei paneuduttu kunnolla, ei edes siihen koko kirjan h-hetkeen, joka sekin jäi jotenkin hataraksi. Haltijan poika olisi ihan hyvin voinut olla 500-sivuinen fantasiaeepos, jonka olisi siltikin lukenut mielellään. Tällaisenaan se tuntui vähän turhan perusteellisesti kirjoitetulta kirjareferaatilta. Silti, Peltoniemi kirjoittaa kauhistuttavammin kuin King. On ihanaa saada kunnon kauhunväreet kirjasta, etenkin nuortenkirjasta.

Kuulen kutsun metsänpeittoon - Sari Peltoniemi

Kansi: Ea Söderberg

Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5939-9
153 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Sari Peltoniemi on nimi, joka on tässä pienessä universumissa joka olen minä putkahdellut esiin yhä tihenevään tahtiin. Hänen kirjaansa nimeltä Hirvi on kehuttu, mutta siinä on mielestäni niin järkyttävän kammottava kansi, etten uneksisikaan tarttuvani siihen. Näin se kansitaide toimii, kuulkaa. Ei tässäkään kansitaide nyt päätä huimaa, mutta on se parempi kuin Hirvessä. Makuasioitahan nämä toki ovat. Lueskelin eilen Kirjavinkkariblogia ja sieltä silmiini osui tieto, että Peltoniemi oli voittanut vuoden 2014 Laivakello-palkinnon. Ajattelin, että tässä on nyt suomalainen nuortenkirjailija, ja vielä palkittu sellainen, enkä minä ole lukenut yhtäkään hänen teostaan, joten eikun tuumasta toimeen.

Martinlaakson kirjaston kirjahyllystä käteeni sitten osui tämä nuortenkirjallisuuden helmi, Kuulen kutsun metsänpeittoon. Kirja ammentaa kolttasaamelaisten kansantarustosta aineksiaan ja vieläpä todella tehokkaasti. Näinkin lyhyeksi kirjaksi - ja lyhyeltä se totisesti tuntuu rämmittyäni vastikään läpi Strandbergin liki seitsensataasivuisen Tulen - tässä on todella paljon asiaa ja tapahtumia. Toki jotkin asiat, kuten Jounin ja Matleenan seurustelu, kärsivät siitä, ettei tilaa suhteen kehittymiselle ole niin paljon. Vaikka jos oikein muistan, ei se yläasteella juuri tuon haastavampaa ollut (paitsi toki meille nörttitytöille, jotka haaveilimme vain elokuvien päähenkilöistä ja artisteista).

Jouni on siis vaelluksella perheensä - isänsä ja sisarensa Saaran - kanssa Lapissa. Hänen äitinsä on kadonnut joskus kun Jouni oli vielä ihan pieni, eikä Jouni muista äidistään juuri mitään. Yöllä Jounin on päästävä tarpeilleen ja metsässä hän kohtaa aavemaisen naisen, joka aiheuttaa kauhua ja paniikkia. Jouni pakenee telttaansa ja koettaa selittää isälleen ja siskolleen mitä on metsässä nähnyt, mutta nämä eivät usko häntä vaan syyttävät vilkasta mielikuvitusta tai painajaisia. Jounikin rauhoittuu ja he palaavat takaisin Siisjoelle, kotiseudulleen ja kaupunkiin. Niinpä Jounille tulee täysin yllätyksenä, kun hän kohtaa naisen uudestaan, tällä kertaa keskellä asutusta. Apu löytyy kuitenkin yllättävältä taholta, sillä Jounin entinen ala-asteen luokanopettaja Romppainen on kiinnostunut shamanismista ja on enemmän kuin halukas auttamaan. Samalla Jouni kohtaa Romppaisen ihanan tyttären, Matleenan.

Tykkäsin Peltoniemen tavasta kirjoittaa ja siitä, että lyhyt kirja ei tuntunut liian lyhyeltä, muttei myöskään pakotetun pieneltä. Vähän jo pelkäsin, että nyt tässä saadaan ihan järkevä selitys kaikelle ja se olikin vain luokkakavereiden järjestämä pila kaupunkilaistuneelle Jounille, mutta onneksi niin ei käynyt. Olisi silti ollut mielenkiintoista tietää, mitä Jounin äidille on käynyt. Kenties se selviää seuraavassa osassa. Tällaisia välipalakirjoja voisin mielelläni lukea enemmänkin. Jouni joutuu kirjassa paitsi yliluonnollisen kanssa tekemisiin, myös ongelmiin oikean elämänsä ihmisten kanssa. Pidin siitäkin, että Jounilla on oikeitakin kavereita, hän on siis ihan tavallinen teini. Pidin erityisen paljon myös siitä, että Jounilla on pitkät hiukset ja hän soittaa kitaraa. Nörttityttö sisälläni ei ehkä koskaan kuole, ah ja voih.