| Kansi: Mika Kettunen |
WSOY
Suom. Anna-Maija Viitanen
1994 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-40353-2
215 s.
☆☆☆☆
Kirjasto
Äkkäsin tämän kirjan Tarinoiden syvyydet -blogista. Kun tajusin, että tämänhän voisi oikeasti lukea, jätin Nina Marin arvion lukematta siinä pelossa, että se vaikuttaisi omaan mielipiteeseeni. Jahka saan tämän kirjoitettua, tarkistan, kuinka samaa tai eri mieltä olimmekaan.
Pohjois-Korea ja sieltä kiirivät tarinat ovat nyt nousussa, mutta Sieluni kyyneleet on peräisin jo 90-luvun alusta. Tuossa sulkeutuneessa, kurjuutta kärsivässä ja megalomaanisten diktaattoreiden johtamassa maassa on jotakin perinjuurin mielenkiintoista, mutta Pohjois-Koreasta selviytyneiden kertomuksissa on ainakin yksi yhteinen nimittäjä - kaikki ovat joutuneet kärsimään nälkää ja köyhyyttä, pahimmassa tapauksessa myös pakkotyöleirejä.
Hyun Heen kertomus on kovin erilainen. Hän on hyvästä perheestä kotoisin ja päässyt jo lapsena matkustamaan Kuubaan. Hän on älykäs ja kaunis, sekä innokas oppimaan. Hänet värvätään valtion palvelukseen yliopiston riveistä ja ennen pitkää hänestä kuoriutuu puolueen täysivaltainen jäsen ja kenttäagentti. Kirjassa kuvataan Hyun Heen koulutusaikaa, kokeita ja testejä, joilla hänen valmiuttaan mitataan. Sitten hän saa käskyn suoraan ylimmältä portaalta; hänen on kumppaninsa kanssa räjäytettävä Korean Airin lento 858, jotta olympialaiset peruttaisiin ja Koreat voisivat jälleen yhdistyä. Tehtävän kulku on kuvattu kirjassa tarkkaan, joten jos tämä kyseinen onnettomuus kiinnostaa, teos antaa vastauksia.
Sieluni kyyneleet on oivallinen kertomus tehokkaasta, jatkuvasta aivopesusta ja sen seurauksista. Hyun Hee ei edes ajattele tekonsa seurauksia, pelkästään sitä, että terroriteon toteuttaminen on kunniaksi Pohjois-Korealle ja että hänestä tulee kansansa sankari. Hyun Hee kuvaa myös hyvin sitä, kun vuosikymmeniä jatkuneen propagandan rakentamat harhakuvat sortuvat ja todellisuus valkenee. Hyun Heen kertomus on siinä mielessä erilainen, ettei hän ole missään vaiheessa varsinaisessa hengenvaarassa omalta maaltaan, ei niin kuin monet pakolaistarinoiden kertojat, jotka ovat päässeet pakenemaan vain nippanappa työleiriltä. Hänen reaktionsa Etelä-Koreaa ja eteläkorealaisia kohtaan ovat länsimaalaisen näkökulmasta ehkä vähän huvittaviakin, mutta kun ajattelee, että jotkut todella elävät valheessa koko elämänsä ja pelkäävät kuollakseen joutumista rajanaapureidensa käsiin, hymy hyytyy varsin nopeasti.
Pahinta näissä tämänkaltaisissa kertomuksissa on se, että ne ovat todella tapahtuneet. Vaikka Hyun Heen elämä on kuin suoraan 007-elokuvasta, on siinä silti traagisiakin piirteitä, joita ei toivoisi kenellekään.