Magyk - Angie Sage

Kansi ja kuvitus: Mark Zug

(Magiaa, WSOY, 2009)
Katherine Tegen Books
2005
ISBN 978-0-06-057731-5
564 s.
☆☆☆☆
Oma

Muistelisin aloittaneeni tämän kirjan joskus aikoinaan kun se suomennettiin ja saapui kirjastoihin. Silloin se ei napannut, eikä alkuun napannut oikein nyttenkään. Lähes 38-asteen kuume ja karmiva räkätauti eivät varmaankaan auttaneet kirjan sisäänpääsyä, mutta yhtäkaikki jaksoin tämän lukea, järkyttävästä päänsärystä huolimatta. Niin se vain on, että hyvä tarina vie ajatukset maallisista huolista!

Magyk aloittaa Angie Sagen seitsenosaisen sarjan joka kertoo Septimus Heapista, seitsemännen pojan seitsemännestä pojasta. Loppuratkaisu on melko itsestäänselvä jo alkumetreillä, mutta mielenkiinnollahan kirjaa silti luki, sillä se oli niin täynnä värikkäitä yksityiskohtia, mielenkiintoisia sattumia ja ennen kaikkea magiaa, joka ei toiminutkaan ihan taikasauvan heilautuksella. Silas Heap ja Sarah Heap siis menettävät kirjan alussa seitsemännen poikansa Septimuksen, jonka kätilö kiikuttaa yöhön huutaen tämän olevan kuollut. Silas, joka on ollut reissussa hakemassa lääkkeitä, löytää kotimatkallaan tummahiuksisen, violettisilmäisen tytön. Parasvelho (piti ihan tarkistaa käännös, englanniksi hän on ExtraOrdinary Wizard) Marcia Overstrand kohtaa Silasin yössä ja vannottaa tämän pitämään tytön syntyperän omana tietonaan. Niinpä Heapit kasvattavat Jennan omanaan, yhtä tietämättöminä tämän sukujuurista kuin kaikki muutkin.

Pääosissa kirjassa seikkailevat paitsi Jenna, myös tämän kuusi veljeä, vanhemmat, Nuoren Armeijan poika 412 jonka Marcia ja Jenna löytävät lumeen hautautuneena sekä sekalainen joukko maagista henkilöstöä, jotka jokainen istuvat tarinaan omalla tavallaan. Pidin kirjassa erityisesti mielikuvituksellisesta taruolentojen kirjosta sekä polveilevasta juonesta. Olen aina tykännyt fantasiakirjoissa siitä, että sankari löytää jonkin esineen tai oppii jonkin asian, jolle sitten myöhemmässä vaiheessa paljastuu jotakin yllättävää käyttöä. Sellaisia yhteyksiä tässä kirjassa oli rutkasti.

Kirjan pääpahiksessa DomDanielissa haistan kyllä jotain hyvin Seymourmaista (tai Final Fantasya pelaamattomille osuvampi olisi kenties Voldemortmaista).

Allegiant - Veronica Roth

Kansi: Joel Tippie

Katherine Tegen Books
2013
ISBN 978-0-06-202406-0
526 s.
☆☆
Oma
Divergent (Outolintu)
Insurgent

Noniin, nyt on sitten päästy tämänkin trilogian päätösosaan. Olen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa sen suhteen, mitä tästä sanoisin. En toisaalta halua spoilata mitään, mutta toisaalta haluan myös kehoittaa arvoisaa lukijaa pysymään kaukana. Hetken olin jo täysin vakuuttunut, että Veronica Roth on joku Stephenie Meyerin salanimi, niin laimea tämä loppu oli. Jonkinlaista ylläripylläriä sinne loppuun toki koitettiin kehittää, mutta sekään ei ihan oikeasti tule ylläripyllärinä, jos yhtään enempää on kirjoja lukenut tai leffoja katsellut. Jos ihan totta puhutaan, olin todella karvaasti pettynyt.

Tätä koko sarjaa vaivasi kauttaaltaan hyvin kevyt uskonnollisen käännytyksen kitkerä sivujuonne, joka sai minut nyrpistelemään nenääni. Kahdessa ensimmäisessä osassa se oli suhteellisen helppoa vielä ohittaa, mutta tämä kolmas oli laadultaan niin huono, että jokainen pienikin virhe pisti silmään tavallista enemmän. Lisäksi tuntui, kuin kirjailija olisi tarkoittanut tästä pidemmänkin sarjan, mutta saanut kustantamolta viestiä, että "tää sun sarjas päättyy muuten tähän, kirjoita sen mukaan", eikä Rothilla ole sitten ollut kulkusia tekemään sitä, mitä J.S. Meresmaa teki; kävelemään ulos kustantamosta huipusti myyvän sarjan loput osat kainalossaan. Tai kenties juonen mittasuhteet levisivät niin, ettei kirjailijalla ollut enää langat käsissään ja hän päästi kaiken hajoamaan. Uskon vakaasti, että jopa tässä päätösosassa olisi ollut potentiaalia johonkin paljon suurempaan, mikäli jumalanpalvomiset olisi jätetty pois ja mikäli tapahtumien kulku olisi suunniteltu vähän paremmin.

Kolmas osa oli outo. Ensimmäisessä osassa esiteltyä jaostosysteemiä ei enää ole, kaikki vihaavat ja pelkäävät toisiaan eikä kukaan luota kehenkään. Trisin lisäksi kertojana toimii Tobias, eikä kestänyt ihan totta kovin kauaa, että keksin miksi. Vahvistuksen aavistukselleni sain vasta kirjan loppupuolella, jolloin se ei enää tullut shokkina. Kenties vasta-aloittaneille kirjan suuri loppumullistus on jotain uutta ja hienoa ja sävähdyttävää, minulle se ei ollut. Luvut eroittaa toisistaan vain luvun alussa olevan Tris/Tobias -tekstin perusteella, molemmat on kirjoitettu minä-kertojana ja molemmat ovat valitettavan samanlaisia. Kyllähän kertojan jossain vaiheessa aina arvaa, mutta ajoittain se tuppasi unohtumaan ja sitten taas mietittiin että kumpikas tämä nyt olikaan.

Tris saa mahdollisuuden matkustaa Chicagon ulkopuolelle, aivan kuten toisessa osassa jo vähän vihjailtiin, ja hän tarttuu tilaisuuteen empimättä. Ulkopuolella samat konfliktit jatkuvat ihan samaa rataa, henkilöt vain vähän vaihtuvat. Tris ja Tobias yrittävät olla yhdessä, mutta eivät oikein osaa, vaan tappelevat ihan yhtä paljon elleivät enemmänkin kuin edellisessä osassa. Sitä on paikoittain todella rasittavaa lukea, etenkin kun siitä tulee mieleen vähän Maan lasten Jondalarin ja Aylan soutaminen ja huopaaminen keskenään. Maan lapsissa oli sentään seksiä, tässä ei ole sitäkään vähää mitä vaikkapa Twilighteissa. Annetaan ymmärtää, mutta.. no, tiedättekin loput.

Ulkopuolella onkin sitten hallitus vastaan kaikki muut. Trisin ja kumppanit ottaa vastaan ryhmä hallinnon edustajia, jotka on aivopesty nuoresta saakka jaottelemaan ihmisen kahteen kategoriaan näiden geneettisten ominaisuuksien perusteella, GP:hin ja GD:hin, toisin sanoen geneettisesti puhtaisiin ja geneettisesti vahingoittuneisiin. Kaikki pahuus mitä maailmassa on, sysätään geneettisesti vahingoittuneiden niskoille, sillä puhtaat eivät voisi koskaan sortua väkivaltaan tai henkiseen pahoinpitelyyn. Heille on kerrottu vain suuresta Puhdistus Sodasta (Purity War), jonka geneettisesti vahingoittuneet aloittivat. Ajasta ennen geneettistä muuntelua ei sen sijaan puhuta, vaikka eräällä viraston työntekijällä on jostain syystä silti kuvia sodista ennen geneettisen muuntelun aikaa. Silti tätä puhtaiden vahingoittuneihin kohdistamaa väkivaltaa on kirjassa esitelty oikein laajalla kaavalla, mutta puhtaat eivät sitä itse näe. Vahingoittuneet sen sijaan näkevät sen juuri niin tarkasti kuin sorron alla olevat yleensäkin, eivätkä he aio enää sietää vähättelyä ja arvonalentamista. Niinpä he nousevat (ooh, yllättävää) kapinaan, joka ei mene hyvin, ei sinne päinkään.

Petyin. En oikein tiedä mitä muuta sanoisin. Sääli, että näin hyvä kirjasarja piti tuhota päätösosassa, kun ajatuksia ja materiaalia olisi ollut paljon parempaankin kirjaan. Surku.

Insurgent - Veronica Roth

Kansi: Joel Tippie

Katherine Tegen Books
2012
ISBN 978-0-06-202404-6
525 s.
☆☆☆☆
Oma
Divergent (Outolintu)

Huomioithan, että kyseessä on sarjan toisen osan arvostelu ja tämä teksti sisältää spoilereita ensimmäisestä osasta, mikäli et ole sitä vielä lukenut!

Kun sain Divergentin luettua, en malttanut millään odottaa tämän toisen osan kimppuun pääsyä. Onneksi olin tullut (täysin vahingossa) hankkineeksi koko trilogian, joten odotus ei ollut mahdoton. Insurgent jatkaa siitä, mihin Divergent jäi, ilman mitään väliaikaa. Tris ja Tobias ovat selvinneet Terävien (Erudite) räätälöimän sodan eturintamasta ja koettavat nyt saada kasaan edes jonkinlaista vastajoukkoa. Yllättäen muista jaostoista ei ole juuri apua, vaan Trisin ja Tobiaksen on käännyttävä yllättävän, mutta valtavan ihmisjoukkion puoleen, niiden, jotka eivät kuulu mihinkään. Tästä onnettomasta ihmisjoukosta löytyy myös eräs yllättävä hahmo, jota jo pitkään on luultu kuolleeksi. Kirjan loppuun mennessä tosin toivoin, että hänet olisi haudattu vaikka elävältä.

Toinen kirja on jännittävämpi ja toiminnantäyteisempi kuin ensimmäinen, mutta samalla myös ärsyttävämpi. Trisin ja Tobiaksen suhde menee (vanhan kaavan mukaan) pohjamutia laahaten eteenpäin, heillä on jatkuvasti riitaa ihan turhista jutuista eikä kumpikaan tunnu saavan sanotuksi niitä oikeita asioita, vaikka niistä voisi kenties olla apuakin. Tris on menettänyt ensimmäisen kirjan lopussa perheensä ja tajunnut veljensäkin petturiksi, eikä hänellä ole jäljellä enää ketään muuta kuin synkkä mut ah niin seksikäs Tobias, jolla taas on täysin omat huolensa. Kumpikin murjottaa tahollaan eikä sopua tunnu syntyvän, vaikka tahtoa olisi kummallakin. Muutamaa tulisen intohimoista yhteenottoa (ei kuitenkaan seksiä, edelleenkään) lukuunottamatta tämä nuoripari kuitenkin viettää aikaansa lähinnä kinastellen. Jostain syystä asetuin riidoissa useimmiten Tobiaksen puolelle, sillä Tris alkoi jossain vaiheessa ihan oikeasti ottamaan pattiin. Kuinka joku ihminen voi kestää niin paljon kasaantuvia traumoja, kaatumatta niiden alla? Silti, Roth on kirjoittanut Trisin hyvin, unohtamatta yhtäkään tyttöparan saamaa henkistä tai fyysistä kolhua. Pidän kirjoissa siitä, että pienet yksityiskohdat seuraavat mukana luvusta ja kirjasta toiseen.

Juonellisesti Insurgent on Divergentiä huomattavasti tiiviimpi ja tapahtumarikkaampi, mutta myös täynnä toimintapätkiä ja taisteluita. Ensimmäisestä kirjasta tutut hahmot ovat edelleen mukana, mutta Terävien hyökkäys Vaatimattomien kimppuun jakaa Uskaliaat kahtia ja hahmojen on valittava puolensa. Mukana on yllättäviäkin valintoja ja kulmia saa kyllä tätä lukiessa kohotella. Huumoriakin on saatu mahtumaan mukaan ja synkimmissä kohdissa se tuntuu jopa lohdulliselta, kun alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki toivo on menetetty.

Suosittelen, että hankitte valmiiksi kolmannen osan mikäli aiotte sarjaa lukea (jos siis suinkin vain mahdollista), sillä toinen osa päättyy pahimman luokan koukkuun, josta tekee mieli jatkaa vain tauotta sarjan viimeiseen osaan.

Divergent - Veronica Roth

Kansi: Joel Tippie

suom. Outolintu (Otava, 2014)
Katherine Tegen Books
2011
ISBN 978-0-06-202402-2
487 s.
☆☆☆☆
Oma

Divergent tupsahti tutkaani ensimmäistä kertaa jo jokin aika sitten. En nyt enää muista, kuka sitä ensimmäisenä minulle suositteli (jos muistaisin, niin kiittäisin mitä lämpimimmin, mutta siitä lisää myöhemmin), mutta päädyin tilaamaan sen kun se keikkui sinnikkäästi tuolla Goodreadsin suosituinta dystopiaa -listalla melko kärjessä (tällä hetkellä sijoitus on toisena, heti Nälkäpelin jälkeen, näkisin että tilanne muuttuu jahka tästä saadaan se elokuva ulos). Dystopioita tulee nyt oikealta ja vasemmalta, ja totta puhuakseni minua alkaa jo vähän kyllästyttää. Muutamat bloggaajat ovat kuitenkin saaneet tästä suomennoksen jo haltuunsa, ja juuri eilen voivottelin, että pitäisi varmaan lopettaa tämä koneella nyhjöttäminen ja painua sen sijaan lukemaan, niin saisi jotain luetuksikin. No, nappasin sitten Divergentin ja luin sen yhteen putkeen. Nukkumaan taisin mennä joskus kolmen ja neljän välillä.

Alkuun minua pelotti, että Divergent olisi vain samaa vanhaa, Nälkäpeli, The Giver ja Delirium yhteen keittettyinä, ja jos olen täysin rehellinen niin joitakin samoja elementtejä on. Muitakin yhdistäviä tekijöitä löytyy, kaikki ovat nimittäin nuortenkirjoja ja jollain tasolla genrensä sitomia. Koitan aina välttää puhumasta kliseistä, etenkin jos ne ovat yksittäisen lajityypin omia, sillä jollekin jokainen arvostelemani kirja voi olla se ensimmäinen eivätkä kliseet näin ollen tunnu kliseiltä. Niinpä jätän niistä puhumisen nytkin, ja puhutaan vain Divergentistä. Vinkkinä tosin, jos tykkäsit tästä, tykkäät luultavasti noista muistakin, jotka mainitsin.

Divergent kertoo siis Beatrice Priorista, tytöstä, joka kuuluu Vaatimattomien kastiin (tai Abnegationiin, kuten se minulle tuli tutuksi). Beatrice elää maailmassa, jossa ihmiset ovat jakautuneet viiteen jaostoon, joista kukin edustaa jotain tiettyä hyvettä ylitse muiden. 16-vuotiaina tämän kansakunnan nuorten täytyy valita, mihin jaostoon he haluavat lopun elämäänsä kuulua. Tätä varten nuoret suorittavat eräänlaisen soveltuvuustestin, joka ei kuitenkaan ole määräysasemassa heidän tulevaisuudestaan, vaan huolimatta tuloksista nuoret saavat itse päättää, mihin jaostoon he menevät. Beatrice ei ole koskaan ollut kotonaan Vaatimattomissa, huolimatta kovasta yrittämisestään. Sen sijaan hän tuntee kuuluvansa Uskaliaisiin (Dauntless), ja tekeekin yleisöä kohauttavan valinnan valitsemisseremoniassa.

Elämä Uskaliaissa on juuri sellaista kuin Beatrice - joka uskonhyppynsä jälkeen valitsee uudeksi nimekseen lyhennetyn, terävämmän Trisin - on aina kuvitellut eikä mitään sinne päinkään. Hänen kouluttajinaan toimivat Eric, yksi Uskaliaiden viidestä johtajasta, joka on sadistinen ja häikäilemätön, sekä Four, hiljainen kaveri, joka tuntuu ensikohtaamisesta saakka hemmetin pätevältä. Ei mene kauaakaan, kun Fourin yötaivaan siniset silmät vievät Trisin mennessään.

Pidin erityisesti siitä, kuinka koukuttava ja joutuisasti etenevä kirja on. Vaikka se on lähes viisisataasivuinen ainakin englanninkielisessä laitoksessaan, niin sivut kuluvat loppuun vähän turhankin vinhaa vauhtia. Tris on hahmona mielenkiintoinen, ei mitenkään liian osaava, joskin alussa esiintuotu kömpelöys ei juuri kirjan edetessä näy, eikä Trisin tapa väheksyä itseään ole kovin viehättävä. Trisin kehittyminen kuitenkin juonen edetessä on ilmeistä, vaikka onkin vähän hassua että ihminen, jota on koko ikänsä kielletty juoksemasta, pystyy ensimmäisellä yrityksellä juoksemaan usean kerroksen verran portaita, ottamaan kiinni junan ja hyppäämään sen kyytiin. Silti, tällaiset seikat jäävät pian unholaan, kun Four astuu kehiin ja taitavasti kirjoitettu jännite näiden kahden nuoren välillä käy ilmeiseksi. Pidän pussailu ja punastelu -vaihetta enemmän juuri tästä alun kiertelystä ja kaartelusta, vastustajan mittailusta ja varastetuista katseista. Roth kirjoittaa hämmennystä ja romanttisten tunteiden heräilyä melko hyvin, mutta pääpaino ei tosiaankaan ole Trisin ja Fourin romanssilla, onneksi.

Kirjassa käsitellään muitakin hyviä teemoja, mutta esimerkiksi politiikan pyörittely ei missään vaiheessa käy turhan raskaaksi, vaikka tällaisessa kirjassa voisi hyvin kuvitella niin käyvän. Loppua kohti pidättelin jo ihan oikeasti hengitystäni, sillä Delirium on vielä kohtuu tuoreena mielessäni ja minä todella pelkäsin.

Noottia vielä tulee kuitenkin siitä, että Jumala mainitaan tämänkaltaisessa dystooppisessa nuortenkirjassa turhan monta kertaa (kahdesti). En pidä siitä, että kirjailijan uskonnolliset vakaumukset (jotka siis käyvät hyvin selviksi loppukiitoksissa) vuotavat kirjan hahmoihin. Myös scifi-elementtejä on käytetty säästeliäästi ja vain silloin, kun se kirjailijalle sopii. Teknologiaa ei ole sen enempää lähdetty selittelemään, vaan se vain on, ja siihen on lukijan tyytyminen.

Kaikkiaan Divergent on hyvin rakennettu tarina, jonka lukee nopeasti ja intensiteetillä läpi. Kiitosta vielä englanninkieliselle kovakantiselle painokselle, sillä paperikansien alta paljastui todella kauniisti suunniteltu kuparinsävyinen Uskaliaiden sinetti, joka tuntui lukiessa sormien alla. Tällaiset yllätykset ovat aina mieluisia ja tekevät kirjasta loppuun saakka suunnitellun oloisen.